Conn Iggulden: Darien

Conn Iggulden, joka on tunnettu historiallisista romaaneistaan, siirtyi fantasiagenreen Suolan valtakunta -sarjan avauksessa Darienissa (2017, suom. 2018). Jälleen kerran mainosteksteissä tätäkin sarjaa kaupitellaan Game of Thronesin ystäville, mikä osuu osapuilleen kohdilleen, jos vain olisi mainittu Tulen ja jään laulu, kuten vertailukohteen oikea sarjanimi kuuluu. Vaan eihän tämä oikeastaan yllä lähellekään Martinin sarjan aloitusta.

Darienin kaupunki on kahdentoista suvun johtama ja kuningas edustaa yhtä suvuista. Hän on kuitenkin heikko pelkuri, jonka Kuolemattomien armeijan kenraali Justan haluaa syöstä vallasta. Kaupungissa riehuu rutto, jonka seurauksena erikoislahjan omaava metsästäjä Elias Post menettää osan perheestään ja pelastaakseen osan, hän joutuu kenraalin kiristämäksi. Entinen sotilas Tellius opettaa orpoja poikia selviytymään ja tarjoaa katon pään päälle, kunnes vastaan tulee mykkä, mutta erikoisen lahjakas Arthur. Daw Threefold hoksaa Nancy-neitosella olevan kykyjä, joiden avulla hän voi saavuttaa pitkään himoitsemansa aarteen. He pääsevätkin yhteistöin päämäärään, mutta kohtalo päättää tehdä mutkia matkaan ja sadonkorjuuyön juhlan aikaan kaikkien polut päätyy kapinan keskelle taisteluun, jonka seurauksena ratkeaa kuka on Darienin hallitsija.

En varsinaisesti ladannut odotuksia Darienille, mutta siitä huolimatta olin ehkä hieman pettynyt kirjaan. Tarina on vauhdikas, täynnä tapahtumia toisensa jälkeen ja vieläpä monipuolisia hahmoja. Kerrontakin on sutjakkaa ja lukeminen sujuu suitsait. Jotain kuitenkin puuttuu. Tuntuu kuin Iggulden olisi yrittänyt tehdä koosteen nykyfantasian parhaimmistosta täydennettynä ripauksella Charles Dickensia ja saanut aikaan ihan kelvollista jälkeä, jonka syvyysulottuvuus on kuitenkin jäänyt vajaaksi. Justanista on tehty pahis, joka ei kuitenkaan heilauta. Arthur on traaginen hahmo, jonka pitäisi herättää hellyyttäviä ajatuksia, mutta vaikka niitä häntä kohtaan on kirjoitettu, eivät ne tuntemukset yllä lukijaan saakka. Elias Post on jokseenkin onnistunut hahmo.

Maailmanluonti on sekin laihaa, vaikka aineksia on paljonkin. Ehkä kyseessä on sarjan ensimmäisen kirjan ongelma ja tilanne parantuu toisessa osassa, kun todennäköisesti ainakin osa hahmoista ja heidän erikoisominaisuuksistaan on jo tuttuja, eikä niitä tarvi enää niin ponnekkaasti esitellä toiminnalla. Suvuista kerrottiin yllättävän vähän, minkä uskon senkin tilanteen korjaantuvan jatkossa. Sata sivua lisää olisi ollut paikallaan tämän tarinan kohdalla mehevöittämään lopputulosta. Darienin itsessään voi lukea ihan yksittäisenä kirjana, mutta toki asetelmat jäivät jatkoa kaipaamaan.

Uskoisin, että tulen jatko-osatkin lukemaan, jos ne suomennetaan, mutta odotettavien kuumalle listalle toinen osa ei pääse. Darien on kelpo lukukokemus ja voin sitä ihan hyvin suositellakin.

Paul Kincaid: Iain M. Banks

Paul Kincaidin kirjoittama teos Iain M. Banks on parhaillaan Hugo-ehdokkaana Related Work -kategoriassa. Tämä vuonna 2017 Modern Masters of Science Fiction -sarjassa julkaistu teos voitti jo BSFA-palkinnon. Luin vasta Iain Banksin Ampiaistehtaan ja Kävelyä lasilla aiemmin luettujen Kulttuuri-sarjan kirjojen lisäksi, jotta pohjana olisi enemmän tuntemusta kirjailijasta ennen elämäkertaa. Kaikki arvioimani Banksin kirjat löytyvät tämän linkin takaa.

Valmisteluistani huolimatta jouduin toteamaan, etten pysty lukemaan Kincaidin teosta kokonaan. Kincaid nimittäin kuvaa vuonna 2013 kuolleen Iain M. Banksin tuotantoa sellaisella tarkkuudella, että kirjojen juonet ja loppuratkaisut paljastuvat. Tämä siis varoituksena! Olin hieman jopa hämmästynyt, että esimerkiksi Use of Weaponsin tärkein yllätys piti mennä spoilaamaan. Onneksi olin kirjan jo lukenut. Niinpä luin yleiset osiot Banksin elämästä ja kirjailijan vaiheista sekä tulkinnat ja selostukset niistä kirjoista, jotka olen lukenut. Silmäilin myös muita osioita ja luin kappaleen sieltä täältä kun koin sen turvalliseksi.

Olen hieman kahden vaiheilla teoksen kanssa. Se toi selvästi esille Banksin suosion kotimaassaan, jossa lähes jokainen hänen teoksistaan oli ”tapaus” ja myyntimenestys. Ihan samaan menestys ei yltänyt Yhdysvalloissa ja Suomessakin yhdeksän julkaistua teosta on aiheuttanut kohinaa ilmeisesti vain genrelukijoiden keskuudessa. Banks oli monipuolinen kirjailija, joka menestyi niin valtavirtakirjailijana kuin tieteiskirjailijana. Kirjassa käsitellään myös valtavirran ja sff-kirjallisuuden häilyvää rajaa, ja vaikka Banks itse teki eron mitä kirjallisuutta milloinkin kirjoitti M-kirjaimen kera tai ilman, eivät ainakaan jo edellä mainitut Ampiaistehdas ja Kävelyä lasilla mitenkään suoraviivaisesti mainstreamia olleet. Siitä pääsenkin Kincaidin tulkintaan jälkimmäisestä teoksesta, joka poikkesi omasta lukukokemuksestani. Olen hämmentynyt, sillä se latistaa käsitystäni kirjasta. Haluan pitää oman tulkintani.

Kirjassa nousi voimakkaasti esiin Banksin ja Ken MacLeodin ystävyyssuhde ja sen tuki Banksin uralle. MacLeod on niin ikään kirjailija, jolta olen lukenut yhden teoksen Intrusionin (arvostelu). MacLeod ja muut Banksin ystävät ja fanit olivat läsnä ja kunnioittamassa kirjailijan uraa ja elämää Glasgown Easterconissa 2014. Siellä kuuli muutamia humoristisia juttuja Banksistä, mitä Kincaidin kirjassa ei esille tule, vaikka Banksin hersyvään persoonallisuuteen viitataankin usein. 

Kirjassa oli kiinnostavia osioita, mutta toisaalta myös kuivahkoja akateemisella otteella (University of Illinois Pressin sarja) tehtyjä kirja-analyyseja, jotka eivät oikeastaan jaksaneet innostaa minua niin paljoa. Joten lopputulemaksi jäi, että kirja jäi vajaaksi lukukokemuksesi, eikä osoittautunut niin kiinnostavaksi kuin toivoin. Saatan jonain päivänä lukea muiden kirjoittamia teoksia Modern Masters of Science Fiction -sarjasta (esim. Ursula K. Le Guin, Octavia E. Butler, Arthur C. Clarke), jotta näen onko sarjan tyylinä kirjoittaa vastaavasti kaikista kirjailijoista.

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Olen jo pitkään ollut utelias amerikkalaisen Shirley Jacksonin tuotantoa kohtaan, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea häneltä kuin yhden novellin, Lotteryn (suom. Arpajaiset), joka oli erinomainen. Nyt yllättäen kustannusyhtiö Fabriikki on julkaissut maaliskuussa suomennoksen romaanista We Have Always Lived in the Castle (1962) nimellä Linna on aina ollut kotimme. Hankin kirjan välittömästi, kun tajusin sen olemassa olon.

Sisarukset Merricat ja Constance Blackwood asuvat sukutalossa yhdessä pyörätuoliin joutuneen Julian-setänsä kanssa. Perhe on eristäytynyt muista kyläläisistä perheen traagisen tapahtuman jälkeen, eikä kyläläiset suhtaudu heihin suopeasti. Päinvastoin. Merricat käy kylällä ostoksilla ja kirjastossa, mutta Constancelle poistuminen pihapiiristä on mahdotonta. Omassa suojatussa ympäristössään ja hienossa kartanossaan sisarukset ovat turvassa, mutta tilannetta heilauttaa serkku, joka ilmestyy paikalle. Serkun aikeet selviävät pian ja katastrofin aiheet ovat valmiina.

Linna on aina ollut kotimme luokitellaan lähteiden mukaan goottilaiseksi psykologiseksi kauhuksi, mutta määritelmän ei pidä antaa luoda ennakkoluuloja tai ainakaan rajoituksia kirjan lukemiselle. Kyseessä on terävää kuvausta pienen yhteisön nurkkakuntaisuudesta ja julmuudesta. Vaikka nykyään tämän kaltainen käyttäytyminen ilmenee eri muodossa, ehkä laajemmin ja anonyymin netin kautta, on Jackson päässyt ihmismielen sisään ja kuvaa sitä oman aikakautensa pohjalta. Jonkin verran karrikointia ehkä on, mutta tilanteet voi hyvin tunnistaa. Vastaavaa kuvausta löytyy Lottery-novellista. Tuli mieleen ajoittaisesti myös tunnelmaa Alfred Hitchcockin elokuvista.

Jackson onnistuu erityisesti valottamaan Merricatin ja Constancen tarvetta sulkeutua ulkomaailman ulottumattomiin. Kun luin kirjailijan kärsimästä avaran paikan kammosta, loksahti heti kohdilleen, miten ja miksi nimenomaan kodin kuvaus on vahvaa. Merricatin pienet taikakonstit paikan turvaamiseksi tai kulkureitin paloittelu osamatkoihin ovat olennaisen tärkeitä, joskin ilman agorafobiaa outoja. Tarinassa on  outo taustalanka, joka kulkee koko ajan mukana. Se on koko kudelman pohja, osittain arvattava, mutta silti kirjailija pitää sen pohjimmiltaan mysteerisenä ja selittämättömänä. Charles-serkun saapuminen kiristää tunnelmaa ja tarinan loppupuolella tilanne äityy pelottavaksi ja kaaoottiseksi, mikä saa jännittyneenä odottamaan millaiseen loppuratkaisuun kirjailija päätyy.

Linna on aina ollut kotimme on tiivis kertomus, jossa jännite pysyy loppuun saakka. Se antaa mielikuvitukselle tilaa ja saa tarinan kasvamaan lukijan mielessä. Erinomainen kirja, jota voin ehdottomasti suositella. Tähtifantasiaehdokasainesta.

Curt Siodmak: Donovan's Brain

Tänä vuonna Hugo-palkinnon yhteydessä äänestetään myös vuoden 1943 Retro Hugosta eli vuonna 1942 ilmestyneiden tuotosten parhaimmuudesta. Yhtenä romaaniehdokkaana on Curt Siodmakin Donovan’s Brain, joka minulle oli tuttu lähinnä elokuvana ja siitäkin muistikuvat ovat heikot. En tiedä edes minkä version elokuvasta olen nähnyt, kun niitä on kolme. Ajatuksena oli, että katsoisin jonkun elokuvista kirjan lukemisen jälkeen, mutta enpä vain mistään saanut käsiini yhtäkään versiota. Kuunnelma löytyy Youtubesta, mutta en jaksanut keskittyä siihen. Kirjan kuitenkin luin.

Päiväkirjan muotoon kirjoitetussa kirjassa tohtori Patrick Cory kertoo pakkomiellettä lähentelevästä kiinnostuksestaan aivojen toiminnasta. Sattumoisin lähistöllä tapahtuu lentoturma, jossa miljonääri W.H. Donovan kuolee Coryn pelastusyrityksistä huolimatta. Koskapa paikallinen kuolintodistuksen tekevä lääkäri on alkoholisoitunut ja vastustuskyvytön, Cory käyttää tilannetta hyväkseen ja poistaa miljonäärin aivot omiin tutkimustarkoituksiin. Hän saa pidettyä aivot elossa lasipurkissa ja pian myös yhteyden aivojen toimintaan. Cory on aina laiminlyönyt vaimoaan, mutta nyt hän eristäytyy ja alkaa käyttäytyä omituisesti. Käytös herättää epäilyksiä useissa henkilöissä, myös Donovanin perillisissä. Pian aivot hallitsevat Corya jopa enemmän kuin hän haluaisi.

Donovan’s Brain on vetävää kerrontaa, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Ei ihme, että kirjasta tuli suosittu 40-luvulla ja se on innoittanut niin elokuviin kuin kuunnelmiinkin. Mielikuvani mukaan vaikutusta on ollut myös useisiin muihin kirjallisiin teoksiin. Se on myöskin jatkoa varhaisemmille "hullu tiedemies" sisältöisille kirjoille, kuten H.G. Wellsin Näkymättömälle miehelle (arvostelu). Kirjassa oli nähtävissä luonnollisesti aikakauden leimaa, eikä tiedepuoli ole lainkaan vakuuttavaa, vaan menee paranormaalille puolelle reippaammanlaisesti, mutta silti tarina on vetävä ja paikoin jopa jännittävä. Sanoisinko, että kyseessä on viihdemäistä scifikauhukirjallisuutta, joka ei vaadi lukijalta muuta kuin antautumista tapahtumien vietäväksi.

Cory on hahmona järkevä ja tiedostava, mutta samalla hyvin oudosti muuttumishaluton negatiivisissa puolissaan. Tuntui kuin kirjailija ei olisi halunnut tehdä hänestä kuitenkaan liian ikävää hahmoa, vaikka hänen toimintansa oli kyseenalaista ja negatiivista. Sivuhahmoista löytyy muutama häntä selvästi epämiellyttävämmäksi kirjoitettu. Tarinassa tutustutaan paljon myös Donovaniin niin hänen lähipiirinsä kautta, kuin aivojen käyttäytymisen kautta. Ristiriitainen mies. Kirja oli ehkä hieman aavistuksen syvällisempi kuin odotin, mihin saattaa vaikuttaa, että odotukset perustuivat siihen kauan sitten nähtyyn elokuvaan. On harmi, etten päässyt vahvistamaan muistikuviani.

Donovan’s Brain oli viihdyttävä, eikä yhtään hassumpi lukukokemus. Jos ehdin luen muitakin Retro Hugo -ehdokkaita, mutta miksei tällekin voisi pystin suoda.

Joe Haldeman: Loputon sota

iO9 julkaisi talvella uusiksi vuonna 2014 tehdyn listan 21 kirjasta, jotka ovat muuttaneet scifi- ja fantasiagenreä pysyvästi. Tällä listalla oli Joe Haldemanin The Forever War (1974), joka löytyy suomennettunakin nimellä Loputon sota (1990). Perusteena listalla oloon oli, että tämä Hugo-, Locus- ja Nebula-palkintojen voittaja on inspiroinut uusia sukupolvia realistisempaan sotilasscifin kirjoittamiseen. En vie tätä meriittiä kirjalta, mutta meinaanpahan sanoa muutaman mielipiteen itsekin.

Ihmiskunnan ja tauruslaisten sota kestää kaikkiaan 1143 vuotta ja William Mandella käy sen kokonaan läpi. Hän kuuluu siihen joukkoon värvättyjä, jotka valmennettiin ja ehdollistettiin taistelemaan ulkoavaruuden vihollista vastaan järjettömissä ja vaarallisissa olosuhteissa. Sodan alussa ei ole edes tietoa miltä vihollinen näyttää. Vuosisatojen ajan Mandella ja muut sotilaat kulkevat mustasta aukosta toiseen ja ottavat yhteen tauruslaisten kanssa, vaikka välillä sota on pelkkää teurastusta, ja sen aiheuttamat traumat vaativat sotilailta enemmän kuin vihollisen toimenpiteet. Mandella alkaa kyseenalaistaa koko sodan merkityksen jo alkuvaiheessa.

Kirjan teema on sodanvastaisuus ja ihmiskunnan muuttuminen vuosituhannen aikana niin geneettisesti, idealogisesti kuin seksuaalisesti. Se on Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvan esikulkija kirjallisessa muodossa, militaristinen kirja, jonka tarkoitus ei ole ihannoida sotaa, vaan kysyä sen merkitystä ja järkevyyttä. Iso osa kirjasta on kuvausta sotilaiden olosuhteista ja niistä selviytymisestä, ja myös muutamia taistelukohtauksia on mukana sellaisena kuin ehdollistetut sotilaat ne käyvät, verilöylyinä. Haldeman tuo esille, että kun sotilas on värvätty, ei tietä ole ulos, ja menet ja teet mitä käsketään. Vietnamin sodan loppuvaiheissa tätä on voitu pitää epäisänmaallisenakin ajatteluna, mutta ehkä lähinnä kapinallisena. Siitä johtuen lienee kirjan monet kerätyt tunnustukset.

Teksti on välillä hyvin teknistä, fysiikka ja matematiikkapainotteista. Vähän samaa tyyliä on päähenkilökin. Vaikka kirjailija kuvaa sodan aiheuttamia raakoja fyysisiä ja henkisiä vammoja, hän ei päästä näitä tuntemuksia päähenkilön ihon alle, vaan tämä säilyy varsin selkopäisenä kaiken keskellä. Kyllähän hän rakastuu ja siitä yksi aiheosio. Ihmisen muuttuminen ja geenitieteen kehittyminen sodan aikana on vilkasta. Kun sotilaat ovat poissa, tehdään ihmiskunnassa melkoisia mullistuksia. Väestömäärän hallitsemiseksi ryhdytään kloonaamaan ihmisiä ja väestöstä tehdään seksuaalisesti kiinnostuneita vain omasta sukupuolestaan. Lisääntyminen hoidetaan ilman ihmiskontaktia. Itseasiassa kirjan suurimmat asiat tapahtuvat taustalla ihmiskunnalle ja niistä kerrotaan informaationa aina kun sotilaat saapuvat Tähtiporttiin. Tämä maailma menee omia menojaan, kosketuspintaa kaukana käytävään sotaan ei ole. Tälle annetaan myös lopussa selitys.

Seksuaalisuus on esillä läpi kirjan ja se on yrityksistä huolimatta kirjan heikoin lenkki. Lukiessa tulee tunne, että kirjailija kovasti haluaa luoda uutta ja suvaitsevampaa konseptia, ja oletan, että tämä on ollut kova juttu 70-luvun genrekirjallisuudessa. Yli 40 vuotta myöhemmin on joskus vaikea asettua tuon ajankohdan näkemyksiin, olin liian nuori monien juttujen ymmärtämiseen. Minulle kirja tuntui vaivaannuttavalta ja päähenkilön heteroseksuaalisuuden korostaminen huomiota herättävältä. Kyseenalaistan myös sen jatkuvan ”veljeilyn” tai ”toistensa kimpussa olemisen” tilanteissa, joissa päättömät ruumiit tai silputut verimassat pitäisi ahdistaa sotilaitten psyykettä. Olen kuitenkin lukenut aiempien vuosikymmenien militariscifiä sen verran vähän, etten tiedä onko ollut jokin trendi, että teknisen tekstin ja suolenpätkien keskellä pitää vaikka väkisin kuvata vähintään halua seksiin. Ehkä jonain päivänä tiedän. Positiivista on, että miesten ja naisten käyttäytymiselle ei ole tehty eroja.

Loputon sota saa pitää ansionsa, enkä oikeastaan edes epäile, etteikö ne olisi ansaittuja. Totean kuten ennenkin näiden klassikoiden kanssa, että ne ovat oman aikansa tuotteita ja vuosikymmeniä myöhemmin ne joko säilyttävät tehonsa tai sitten ei. Se on kunkin lukijan henkilökohtainen kokemus.

Iain Banks: Kävelyä lasilla

Luin heti Ampiaistehtaan jälkeen toisen Iain M. Banksin kirjan, Kävelyä lasilla (Walking on Glass, 1985, suom. 1997), joka sekin on julkaistu ilman M-kirjainta nimessä. Tarina on sekoitusta mainstreamista ja science fictionista. Valmistaudun näillä kirjoilla lukemaan Hugo-ehdokkaana olevaa Paul Kincaidin teosta Banksista, joka voitti vastikään myös BSFA-palkinnon.

Kävelyä lasilla koostuu kolmesta eri tarinalinjasta: Graham on rakastunut nuori taiteilija, joka kärsivällisesti odottaa tilaisuutta päästä ihastuksensa Saran sydämeen. Taustalla häälyy kuitenkin kilpailija, nahkatakkiin pukeutuva motoristi Stock. Steven Grout uskoo, että häntä vainotaan ja säteilytetään mikroaaltoaseella. Autojen renkaista kimpoaa säteitä ja varmuuden vuoksi on kypärää pidettävä päässä koko ajan ulkona ollessa. Jostain syystä Grout savustetaan aina pois työpaikoistaan. Terapeuttisissa sodissa kaukana tulevaisuudessa vastapuolen pelurit Quiss ja Ajayi ovat tehneet virheitä ja kärsivät nyt rangaistusta kirjoista rakennetussa linnassa, jossa heidän pitää pelata omituisia pelejä. Vain pelin loppuun pelaamisella voi päästä vastaamaan kysymykseen, ja oikein vastaamalla voi päästä pois.

Kävelyä lasilla on monella tasolla kiinnostava kirja. Se on realistinen mitä tulee Grahamin ja Stevenin kokemusten kuvauksiin, jopa tuskallisuuteen asti. Grahamin osuus tuo elävästi mieleen nuorena aikuisena tehdyt havainnot ihmisten pariutumisen tarpeen vaiheista ja ongelmista. Tosin Banks on tähänkin kuvioon lisännyt kierroksen, johon ei ihan heti törmää normielämässä. Steven on vainoharhaisuudessaan tuskastuttava ja tuo hieman mieleen Ampiaistehtaan Ericin äkkipikaisuudessaan. Hänen tarinassaan on kuitenkin juonne, joka vaivaa pitkin matkaa.

Kirjan kiinnostavin anti on Quissin ja Ajayin tarinassa, jossa paitsi mielikuvitukselliset pelit on ratkottavana, mennään myös outoon kahden maailman välitilaan. Vastapelaajat ovat erilaisia luonteeltaan, Ajayi kiinnostuu kirjoista, joista linna on rakennettu ja Quiss tekee tutkimusmatkoja linnan syövereihin ja kovistelee sen henkilökuntaa auttamaan. Linna monine ulottuvuuksineen ja toimintoineen on kiehtova. Henkilökunta on varsin humoristinen juonne muuten harmaansävyisessä teoksessa. Pienikokoinen väki kohkaa täyttä häkää niin keittiössä kuin muuallakin ja päätyy mm. mausteeksi ruokapataan.

Banks linkittää kolme tarinaa hienosti yhteen lopussa ja antaa lukijalle riemastuttavan oivalluksen. Vaikka Kävelyä lasilla ei sekään pääse mielestäni vielä lukemieni Kulttuuri-teosten tasolle, se on huomattavasti onnistuneempi teos kuin Ampiaistehdas. Toki siinäkin yksi ärsyttävä yksityiskohta heittää logiikallaan vesilintua, mutta kokonaisuudessaan erinomaisen suositeltava lukukokemus.

Iain Banks: Ampiaistehdas

Iain M. Banks kirjoitti kirjoja M-kirjaimen kera ja ilman. Ampiaistehdas on ilman kirjoitettu, mikä tarkoittanee sitä, että se on mainstream-kirja – tai ainakin nykymaailmaan sijoittuva. Spefiä kirjassa on kauhutyyppiset elementit, joten se päätyi blogiini, kun muuten ei olisi päätynyt. Ampiastehdas ilmestyi suomeksi 1986, kun taas alkuperäiskielinen The Wasp Factory 1984. Kirja päätyi käännettäväksi siis kohtalaisen nopeasti ottaen huomioon, että se oli kirjailijan ensimmäinen teos.

Seitsentoistakesäinen Frank asuu isänsä kanssa saarella Skotlannissa, eikä virallisesti ole olemassa. Frank ei käy koulua, vaan on isänsä kouluttama. Isä on salamyhkäinen biokemisti ja isovelipuoli Eric seonnut lääketieteen opiskelija, joka on suljettuna hoitoon koirien polttelun ja lapsille matoja syöttämisen jälkeen. Vaan Eric on karannut ja tulossa kotia kohti, mikä aiheuttaa jännitettä. Frank tukeutuu tulevien tapahtumien ennakointiin luomansa ampiaistehtaan avulla. Menneisyyden salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua.

Ampiaistehdas on vastenmielisen sairaalloinen kirja. Sen päähenkilö on sairas, vaikkakin looginen näkökulmahahmona. Frank paljastaa jo heti alkuunsa surmanneensa lapsena kolme sukulaislastaan, myös pikkuveljensä. Kerronta on tunteettoman toteavaa, teeskenneltyjä reaktioita myöten. Koko perheen asetelma on outo alkaen isän käyttäytymisestä. Frankin käyttäytymiselle annetaan syykin, johon liittyy sitten kirjan juonen käännekohdat. Frankin ja Ericin puhelinkeskustelut ovat tuskaisimmat kohdat luettavaksi, teki mieli hakata päätä seinään. Tapahtumien kuvaus on paikoin raakaa.

Vaikka kirja on monin paikoin aivoja potkivan kamalaa luettavaa, se silti pitää otteessaan. Banksin kerronta on sujuvaa. Arvasin pääjipon jo kirjan puoleen väliin mennessä, mutta rupesin epäilemään itseäni ja harmittelin lopussa, kun en pitäytynyt päätelmässäni. Kirjan loppu oli jokseenkin pettymys ja antikliimaksi minulle, vaikka ilmeisesti se on tehnyt vaikutuksen ilmestyessään lukuisiin lukijoihin. On todettava, että pidän enemmän Banksin Kulttuuri-sarjan kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut kolme. Aikomuksena on lukea lisää.

Kirjan nimessä esiintyvä ampiaistehdas sai vihdoin selityksensä ja mielikuvituksessani yritin luoda siitä kuvaa. Se oli sadistisella tavalla kiinnostava tekele, ja vuoden 2014 worldconissa Lontoossa, jossa Banks oli kunniavieras, vaikkakin poissaoleva, se oli kirvoittanut Tessa Farmerin luomaan sen pohjalta pienoismallin. The Wasp Factory -pienoismalli voitti seuraavana vuonna BSFA-palkinnon. Kun näin sen Lontoossa, en ollut lukenut kirjaa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen oli mielenkiintoista kuvasta tarkastella teoksen eri osia.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.

Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.

Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.

Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.

Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.

N.K. Jemisin: The Stone Sky

The Stone Sky on N.K. Jemisinin The Broken Earth -trilogian viimeinen osa, joka ilmestyi 2017. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana, kuten sarjan aiemmat osatkin ovat olleet.

Edellisen osan tapahtumien jälkeen Essun ja Nassum ovat yhä omilla poluillaan, mutta lähestyvät toisiaan. Essunin on jatkettava Alabasterin tehtävää, vaikka hänen kehonsa on osittain muuttunut kiveksi. Nassumin matka vie kohti 40 000 vuotta sitten tehtyjen vääryyksien korjaamista. Kummankin matkassa on suuri vaikutus rakkaudella, Essunin tytärtään kohtaan ja Nassumin valvojaisähahmoaan Schaffaa kohtaan. Heidän osioiden lisäksi palataan takaumana aikaan ennen tuhoavia seasoneita ja syyhyn miksi ja miten kaikki tapahtui, sekä onko Maalla enää mitään toivoa.

The Obelisk Gate oli selkeä välikirja, joka kuvasi enemmän ihmisiä ja katastrofien kynsissä painivan maailman epätoivoa, kuin edisti juonta eteenpäin. Olihan siinä juonen kannalta todella tärkeitä hetkiäkin, mutta vasta The Stone Skyssa edettiin ratkaiseviin seikkoihin ja syy-seuraussuhteisiin. Koko kirjasarja on tummasävyinen, mutta siinä missä ensimmäinen teos alkaa yksilötasolla, viimeisessä päädytään planetaariseen mittasuhteeseen.

The Stone Sky on emotionaalisesti rankka kirja. Nassumin äitisuhde nousee yhä tekstissä esiin ja tapahtumat orogeeninegatiivisen isän kanssa ovat pienelle tytölle taakka, jota hän kompensoi tarpeella saada rakkautta siltä ainoalta henkilöltä, joka sitä tarjoaa vastoin odotuksia. Tekstissä on monia vammautumiseen liittyviä kuvauksia, joissa henkilö on toisten avun tarpeessa. Kuvaukset ovat eläviä ja varmaankin lukijan kokemuspohjasta riippuen ehkä jopa koskettavia. Kirjailija kertoo loppupuheessaan äitinsä pitkän sairauden vaikuttaneen kirjaan ja se on aistittavissa hyvin voimakkaasti.

Vaikka minulla kesti kohtalaisen pitkään saada kirja loppuun, joka kerta kun siihen tartuin, se upotti maailmaansa. Tarinan hyvin vahva taikuuselementti, joka nousee todelliseen mittakaavaansa tässä kirjassa, ja maapallo ihmiskunnan vastustajana tekee sarjasta omalaatuisen. Olen törmännyt ennenkin ihminen vs. luonto tarinoihin, tai kertomuksiin, missä ihminen hyödyntää luonnonvoimia magian avulla, mutta Jemisin on kehittänyt uutta ja suurta ilman isompia kompastuskiviä. Hänen ideassaan fantasia ja ripaus science fictionia sekoittuu saumattomalla tavalla. Loppu kuroo tarinan kokoon onnistuneesti.

The Fifth Season (arvostelu) ja The Obelisk Gate (arvostelu) molemmat ovat Hugo-voittajia. Minulla on vahva epäilys, että The Stone Sky täydentää trilogian palkintosaaliin. Joka tapauksessa, ehdottoman suositeltava sarja.

2017 BSFA-palkintojen voittajat

British Science Fiction Associationin 2017 BSFA-palkintojen voittajat on selvillä ja merkitty alla olevaan kategorioiden listaan tummennettuna. Muutama ehdokas oli yhteneväinen vasta julkistetun Hugo-palkintolistan kanssa. Näissä listoissa tulee esille monia teoksia, jotka olisi kiinnostavaa lukea, jos aika antaisi periksi. Ehkä joku kuitenkin saa mahdutettua näistäkin esim. Nina Allanin Riftin lukulistalleen. Itseäni eniten kiinnostaa nyt BSFA-voittanut Paul Kincaidin teos Iain M. Banksista. Hugo-ehdokkaana se on yksi todennäköisimmistä, joka päätyy luettavakseni.

Paras romaani

• The Rift, Nina Allan
• Dreams Before the Start of Time, Anne Charnock
• Exit West, Mohsin Hamid
• Provenance, Ann Leckie

Paras novelli

• The Enclave, Anne Charnock
• “These Constellations Will Be Yours”, Elaine Cuyegkeng
• ‘‘Uncanny Valley’’, Greg Egan
• “Angular Size”, Geoff Nelder
• The Murders of Molly Southbourne, Tade Thompson

Paras tietoteos

• Iain M. Banks, Paul Kincaid
• “The Myth of Meritocracy and the Reality of the Leaky Pipe and Other Obstacles in Science Fiction & Fantasy”, Juliet E. McKenna
• Wells at the World’s End 2017 blog posts, Adam Roberts
• The 2017 Shadow Clarke Award blog, Nina Allan, Megan AM, Vajra Chandrasekera, Victoria Hoyle, Nick Hubble, Paul Kincaid, Jonathan McCalmont, and Maureen Kincaid Speller
• “The Unthinkability of Climate Change: Thoughts on Amitav Ghosh’s The Great Derangement”, Vandana Singh

Paras taidetuotos

• Cover for Fiyah #3, “Sundown Towns”, Geneva Benton
• Cover for The Ion Raider by Ian Whates, Jim Burns
• Illustration for “These Constellations Will Be Yours” by Elaine Cuyegkeng, Galen Dara
• Cover for The Memoirist by Neil Williamson, Chris Moore
• Illustration for ‘‘Waiting on a Bright Moon’’ by JY Yang, Victo Ngai
• Cover for 2084 edited by George Sandison, Marcin Wolski

2018 Hugo, WSFS ja John W. Campbell sekä 1943 Retro Hugo -ehdokkaat

Vuoden 2018 Hugo-, WSFS- ja John W. Campbell -palkintojen ehdokkaat on julkistettu. Lisäksi vuoden 1943 Retro Hugo -ehdokkaat on niin ikään nimetty. Nimeämisääniä annettiin 1813, mikä oli selvä lasku viime vuotisesta (2464). Ehdokaslista ei ole mitenkään erityisen yllättävä. Romaaneista olen lukenut melkein kokonaan Jemisinin The Stone Skyn, josta tulee arvio blogiin lähiaikoina. Pienoisromaaneista olen lukenut Wellsin All Systems Redin, mutta jonossa olivat myös Pinskerin, Okoraforin ja Yangin teokset. Palaan niihin varmaankin ennen lopullista äänestystä. Sarjakuvissa suursuosikkini on Saga, volume 7 ja Campbelliin pääsi ehdokkaaksi Katherine Arden, jonka teosta The Bear and the Nightingalea itse äänestin myös Hugo-romaaniin. Uutena ovat WSFS-palkinnon YA-kirjat, joissa on ainakin muutama minua kiinnostava, mm. suomeksikin ilmestyvä Philip Pullmanin The Book of Dust: La Belle Sauvage (Vedenpaisumus). Loppujen kategorioiden ehdokkaat löytyvät esimerkiksi täältä.

Paras romaani

• John Scalzi : The Collapsing Empire
• Kim Stanley Robinson : New York 2140
• Ann Leckie: Provenance
• Yoon Ha Lee: Raven Stratagem
• Mur Lafferty: Six Wakes
• N.K. Jemisin: The Stone Sky

Paras pienoisromaani

• Martha Wells: All Systems Red (arvostelu)
• Sarah Pinsker: And Then There Were (N-One)
• Nnedi Okorafor: Binti: Home
• JY Yang: The Black Tides of Heaven
• Seanan McGuire: Down Among the Sticks and Bones
• Sarah Gailey: River of Teeth

Paras pitkänovelli

• Aliette de Bodard: “Children of Thorns, Children of Water”
• Yoon Ha Lee: “Extracurricular Activities”
• Suzanne Palmer: “The Secret Life of Bots”
• Vina Jie-Min Prasad: “A Series of Steaks”
• K.M. Szpara: “Small Changes Over Long Periods of Time”
• Sarah Pinsker : “Wind Will Rove”

Paras novelli

• Caroline M. Yoachim: “Carnival Nine”
• Fran Wilde: “Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand”
• Vina Jie-Min Prasad: “Fandom for Robots”
• Linda Nagata: “The Martian Obelisk”
• Ursula Vernon: “Sun, Moon, Dust”
• Rebecca Roanhorse: “Welcome to your Authentic Indian Experience™”

Paras oheiskirja

• Zoe Quinn: Crash Override: How Gamergate (Nearly) Destroyed My Life, and How We Can Win the Fight Against Online Hate
• Paul Kincaid: Iain M. Banks (Modern Masters of Science Fiction)
• Nat Segaloff: A Lit Fuse: The Provocative Life of Harlan Ellison
• Alexandra Pierce and Mimi Mondal (eds.): Luminescent Threads: Connections to Octavia E. Butler
• Ursula K. Le Guin: No Time to Spare: Thinking About What Matters
• Sleeping with Monsters: Readings and Reactions in Science Fiction and Fantasy

Paras sarjakuva

• Black Bolt, Volume 1: Hard Time, written by Saladin Ahmed, illustrated by Christian Ward, lettered by Clayton Cowles
• Bitch Planet, Volume 2: President Bitch, written by Kelly Sue DeConnick, illustrated by Valentine De Landro and Taki Soma, colored by Kelly Fitzpatrick, lettered by Clayton Cowles
• Monstress, Volume 2: The Blood, written by Marjorie M. Liu, illustrated by Sana Takeda
• My Favorite Thing is Monsters, written and illustrated by Emil Ferris
• Paper Girls, Volume 3, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Cliff Chiang, colored by Matthew Wilson, lettered by Jared Fletcher
• Saga, Volume 7, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Fiona Staples

Paras sarja

• Martha Wells: The Books of the Raksura
• Robert Jackson Bennett: The Divine Cities
• Seanan McGuire: InCryptid
• Marie Brennan: The Memoirs of Lady Trent
• Brandon Sanderson: The Stormlight Archive
• Lois McMaster Bujold: World of the Five Gods

Paras draamamuotoinen esitys, pitkä

• Blade Runner 2049
• Get Out
• The Shape of Water
• Star Wars: The Last Jedi
• Thor: Ragnarok
• Wonder Woman

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt

• Black Mirror: “USS Callister”
• “The Deep” [song], by Clipping
• Doctor Who: “Twice Upon a Time”
• The Good Place: “Michael’s Gambit”
• The Good Place: “The Trolley Problem”
• Star Trek: Discovery: “Magic to Make the Sanest Man Go Mad”

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)

• Katherine Arden (arvostelu The Bear and the Nightingale)
• Sarah Kuhn
• Jeannette Ng
• Vina Jie-Min Prasad
• Rebecca Roanhorse
• Rivers Solomon

The World Science Fiction Society (WSFS) –palkinto parhaalle Young Adult -kirjalle

• Nnedi Okorafor: Akata Warrior
• Sam J. Miller: The Art of Starving
• Philip Pullman: The Book of Dust: La Belle Sauvage
• Sarah Rees Brennan: In Other Lands
• Frances Hardinge: A Skinful of Shadows
• T. Kingfisher (Ursula Vernon): Summer in Orcus

1943 Retro Hugo -palkintoehdokkaat

Nimeämisääniä annettiin 204, joka on todella vähän, mutta minkäs teet, kun ajankohdan eli vuoden 1942 teoksista ei ollut juurikaan tuntemusta. Äänestäneet ovat ilmeisesti hardcore-perehtyneitä. Ainoa romaaneista, joka kolkuttelee muistiani, on Donovan’s Brain, jonka olen todennäköisesti nähnyt elokuvana aiemmin.

Paras romaani

• Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): Beyond This Horizon
• Olaf Stapledon: Darkness and the Light
• Curt Siodmak: Donovan’s Brain
• Austin Tappan Wright: Islandia
• E. E. “Doc” Smith: Second Stage Lensmen
• Dorothy Macardle: The Uninvited

Paras pienoisromaani

• A.E. van Vogt: “Asylum”
• Anthony Boucher: “The Compleat Werewolf”
• Alfred Bester: “Hell is Forever”
• Lester del Rey: “Nerves”
• John Riverside (Robert A. Heinlein): “The Unpleasant Profession of Jonathan Hoag”
• Worlds, October 1942)
• Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Waldo”

Paras pitkänovelli

• Isaac Asimov: “Bridle and Saddle”
• Isaac Asimov: “Foundation”
• Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Goldfish Bowl”
• Fredric Brown: “The Star Mouse”
• C.L. Moore: “There Shall Be Darkness”
• A.E. van Vogt: “The Weapon Shop”

Paras novelli

• Fredric Brown: “Etaoin Shrdlu”
• Martin Pearson (Donald A. Wollheim): “Mimic”
• Hal Clement: “Proof”
• Isaac Asimov: “Runaround”
• Fritz Leiber: “The Sunken Land”
• C.L. Moore & Henry Kuttner: “The Twonky”

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt

• Bambi
• Cat People
• The Ghost of Frankenstein
• I Married a Witch
• Invisible Agent
• Rudyard Kipling’s Jungle Book

Kaikki palkinnot jaetaan Woldcon 76:ssa elokuun 19. päivä.