Charles Yu: How to Live Safely in a Science Fictional Universe

How to Live Safely in a Science Fictional Universe on Carkes Yun vuonna 2010 julkaistu esikoisteos, jonka luin alkuvuodesta. Siitä kirjoittaminen blogiin on hieman venynyt, sillä kirja ei erityisesti tehnyt vaikutusta tai edes kovinkaan kiinnostanut, mutta luin sen, koska halusin saada pitkään roikkuneeseen Aakkoshaasteeseen Y-kirjaimella alkavan kirjailijan teoksen.

Kirjan päähenkilö Charles Yu (mainittu kerran) on aikakonemekaanikko, joka korjailee keskeneräisessä Universe 31:ssä ihmisten käyttämien aikakoneiden vikoja. Hänen äitinsä elää yhden tunnin aikasilmukassa ja kadoksissa oleva isänsä ei ollut lapsuudessa kaikkein paras malli-isä. Kirjassa ei ole selkeää juonikuviota, vaan monia yksittäisiä kohtaamisia Charlesin ja eri ihmisten kesken, kuten asiakkaan Linus Skywalkerin, joka ei tahdo kestää kuuluisan Luke-isänsä varjossa elämistä. Charles joutuu aikasilmukkaan ampumalla tulevaisuuden itsensä, joka antaa hänelle ennen kuolemaansa kirjan, jonka hän kirjoittaa uudestaan olemassa olevan kirjan pohjalta, tullakseen jälleen tulevaisuudessa ammutuksi ja ojentaakseen kirjan itselleen. Charles katkaisee silmukan, etsii isänsä käsiinsä selvittääkseen välit ja lopulta tavoittelee elämänsä naista.

How to Live Safely in a Science Fictional Universe on näppärä ja hauska, sellainen nörttilukijan samaistuttava teos, jossa leikitellään ajalla ja sen ulottuvuuksilla sekä mahdollisuuksilla. Kirja on science fictiota monilla tieteen/tietotekniikan knoppikoukeroilla, osittain metatasolla ja se vaati ainakin minulta sopivan kaltaista fiilistä upota. Valitettavasti niin kävi vain ajoittain, eikä Charles jaksanut innoittaa hahmona lainkaan. Aivan kuin tämän tyyppisten nörttikuvausten aika olisi jo ohi, vaikka kirjan ilmestymisestä ei ole kuin seitsemän vuotta.

Kirja on monilta osin abstraktimainen. Termeineen ja yksityiskohtineen tarinalla on varmastikin useita esikuvia sf-genressä, ja Yu hakee esikoisromaanillaan paikkaa humoristiseltakin sektorilta. Doctor Whon ja Douglas Adamsin huumori on toistaiseksi uponnut hyvin, mutta en saanut otetta Yun vastaavaan. Sisällössä on liikaa alisuorittamista tai jotain vastaavaa. Tuli luettua, ei ollut minulle sopiva kirja, siirryin lukemaan seuraavaa teosta.

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja & The Man in the High Castle -tv-sarja

Katsoin viime jouluna Amazon Prime -striimipalvelusta The Man in the High Castle -tv-sarjaa ensimmäisen tuotantokauden verran. Sarja oli hyvä, herätti ehdottomasti mielenkiinnon lukea saman niminen kirja, johon se löysästi perustuu. Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (1992) julkaistiin alun perin vuonna 1962. The Man in the High Castle voitti 1963 Hugo-palkinnon ja suomennos 1993 Tähtivaeltaja-palkinnon. Oli siis aika lukea teos, jonka liitän mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen mukaan.

Oraakkelin kirja on vaihtoehtohistoriallinen kertomus millainen maailma on, kun toinen maailmansota päättyi toisin ja Saksa ja Japani ovat voittajavaltiot. Adolf Hitlerin ja hänen seuraajansa Bormannin johtama natsi-Saksa on valloittanut suurimman osan Eurooppaa ja Neuvostoliiton ja toteuttanut valtavia kansanmurhia mm. liittolaisensa Italian kanssa Afrikassa. Saksa pitää hallussaan myös laajalti Etelä-Amerikkaa. Japani miehitti Kiinan, Intian ja Tyynenmeren saaristot. Yhdysvallat on jaettu kahtia, länsi Japanille ja itä Saksalle. Väliin mahtuu kapea neutraali vyöhyke. Saksa on kehittynyt teollisuudessa melkoista vauhtia ja valloittaa harppauksin avaruutta, kun taas japanilaiset pitäytyvät menneessä ja perinteissä.

Tarinan näkökulmahahmoina on useita henkilöitä. Amerikkalainen antiikkikauppias Robert Childan, joka myy nostalgisia menneen Amerikan muistomerkkejä lähinnä niitä innokkaasti keräileville japanilaisille. Nobusuke Tagomi on japanilainen virkamies, joka etsii asioiden merkitystä ja sisäistä rauhaa tilanteessa, jossa Japanin imperiumia uhkaa vaara ja häneltä vaaditaan kaikkea muuta kuin rauhoittavia toimia. Frank Frink on juuriaan piilotteleva amerikanjuutalainen, jolla on sotamenneisyys ja jonka vaimo otti ja lähti. Hän etsii itselleen toimeentuloa. Juliana Frink on Frankin ex-vaimo ja judo-ohjaaja, joka työskentelee neutraalilla vyöhykkeellä. Hän kiinnostuu Heinäsirkat peittävät maan -kirjasta, joka on suosittu teos lännessä, mutta kielletty Saksan puoliskolla. Hän lähtee etsimään käsiinsä kirjailijaa Abendsenia yhdessä uuden italialaisen poikaystävänsä kanssa.

Niin innokas kuin olenkin ollut katsomaan Philip K. Dickin teosten pohjalta tehtyjä elokuvia, on itse kirjojen lukeminen jäänyt erittäin vähäiseksi. Aiemmin olen lukenut vain Hämärän vartija -teoksen (arvostelu). Dickin teksti on näennäisesti helposti lähestyttävää, mutta jollain lailla kuitenkin vinksahtanutta. Oraakkelin kirja oli helpompi luettava kuin Hämärän vartija, toisaalta hieman latteampi. Dick on tarkka varsinkin ihmisten välisissä kuvauksissaan. Se on ulkopuolisuuden kuvausta, ajautumista, eikä kovinkaan paljon oman osuuden tunnistamista tapahtumista. Kirjassa hehkuu jonkinlainen 1950 ja 1960-luvun tunnelma suuren muutoksen jälkimainingeissa.

Tv-sarjalla on useita käsikirjoittajia ja ohjaajia. Sarjasta on ilmestynyt kaksi kautta ja kolmas on tuloillaan. Olen nähnyt vain ensimmäisen kauden. Tv-sarja poikkeaa kirjasta reilusti. Tarinakehys on sama, eli eletään Saksan ja Japanin hallitsemassa Yhdysvalloissa. Saksassa käydään vallansiirtymistoimia ja sisäisiä kapinahankkeita sekä salaisia suunnitelmia kaapata lopullinen valta Japanilta. Tv-sarja on enemmän trillerimäinen kuin kirja, joka puolestaan on ajankuva, jolla ei ole varsinaista juonijatkumoa. Dick ilmineerasi aikoinaan, että jatkoa voisi tulla, mutta ei koskaan sitä kirjoittanut. Tv-sarja on kärjistetympi ja Kalliovuorten osavaltioista on tullut kapinallisten kodinsijoja. Kirjasta poiketen tv-sarjassa välittyy vaaran tunne. Koska näin tv-sarjan ennen kirjan lukemista, koin tuon vaaran tunteen puuttumisen kirjasta hienoisena pettymisenä. Siitä ehkä se lattauden tunne, vaikka pidin silti kirjasta.

TV-sarjassa Juliana ja Frank eivät ole aviopari, eikä Juliana varsinaisesti ole jättänyt Frankia. Molemmilla on lisäksi oma perhe. Tarinassa salakuljetetaan vaihtoehtohistoriallisia filmejä, eikä ole kiellettyä kirjaa, Piilossa oleva Abendsen on vastarintajohtaja, "The Man in the High Castle" ja Juliana sekaantuu filmien salakuljetukseen. Lisäksi tv-sarjassa on suuressa roolissa amerikkalainen sotilas John Smith, joka nykyään on natsi-Saksan upseeri. Saksa saakin tv-sarjassa paljon suuremman osuuden kuin kirjassa.

Poikkeavuuksista huolimatta pidin tv-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja sen tunnelmasta. Sarja on hyvin toteutettu, ihmisillä laajempia taustoja ja maailma muutenkin huomattavasti visuaalisempi kuin Dickin kirjan kuvauksissa. Olen erityisen tyytyväinen Japani-osan näyttelijöihin ja varsinkin suuressa roolissa olevaan Nobusuke Tagomin näyttelijään Cary-Hiroyuki Tagawaan, jonka kasvoilta näkee valtavan määrän ilmaisua ilman puhettakin.

The Man in the High Castlen ensimmäinen kausi päättyy kirjasta poikkeavaan melkoiseen cliffhangeriin, ja voin vain ihmetellä miten kakkoskausi etenee. Se pitää katsoa, kunhan saan käsiini. Jälleen kerran erinomainen visuaalinen sovitus Dickin kirjan pohjalta, ja vaikka tarina ei olekaan täysin uskollinen kirjalle, se onnistuu seisomaan omilla ansioillaan, kuten elokuvista Blade Runner ja Minority Report

J.K. Rowling: Fantastic Beasts and Where to Find Them: Hogwarts Library Book - laajennettu versio 2017

J.K. Rowlingin Fantastic Beasts and Where to Find Them -hyväntekeväisyyskirjasesta on ilmestynyt tänään uusi painos alaotsikolla Hogwarts Library Book (2017). Kuten aiemminkin, myös tämän uuden painoksen tuotosta osa menee hyväntekeväisyyteen Comic Relief UK:lle ja Lumos Foundationille. Luin amerikkalaisen painoksen ekirjaversion, jonka kannen on kuvittanut Olly Moss. Pidän kuitenkin enemmän brittipainoksen veikeästä Jonny Duddlen käsialaa olevasta kannesta, jonka tilasin paperiversiona. Se saapuu muutamien päivien viiveellä postitse.

Fantastic Beasts sisältää uuden esipuheen, jossa Newt Scamander perustelee miksi päivitys on ollut paikallaan ja kumoaa muutaman Rita Skeeterin hänestä kirjoittaman väitteen. Alkupuhe on joiltain osin salamyhkäinen ja Rowling lupaakin, että lisää tietoa on tulossa. Oletan sen tarkoittavan elokuvan muodossa. Kirja sisältää kuusi uutta otusta sekä joukon Tomislav Tomicin kuvituksia. Uudet otukset ovat:

• Hidebehind
• Hodag
• Horned Serpent
• Snallygaster
• Thunderbird
• Wampus Cat

Näiden perusteella on selvää, että päivitetty versio on tehty Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvan vanavedessä ja amerikkalaisen Ilvermorny velhokoulun lisäysten vuoksi. Kolme uusista otuksista kun on antanut nimensä Ilvermornyn tuville ja loputkin linkittyy Amerikan mantereelle. Itse olen tullut lajitelluksi Horned Serpentiin, mikä aika lailla muistuttaa brittiläistä Ravenclawta, joka niin ikään on oma tupani, mutta jossa on annos Slytherinia mukana. Ilvermornyn perustaja Isolt Sayre kun oli J.K. Rowlingin mukaan Salazar Slytherinin verisukulainen, joka pakeni 1600-luvulla Amerikkaan. Tästä taustatarinasta voi lukea lisää Pottermoren sivulta, mutta juuri siksi erityisesti Horned Serpent minua kiinnosti näistä eniten. Koskapa Isoltin ja Horned Serpentin legenda on jo tuttu, niin kirjan päivitys ei tunnu riittävältä. Ehkä tapaamme otuksen elokuvissa Newtin tarinan edetessä, Thunderbird eli ukkoslintuhan tuli jo vastaan. Kuudesta uudesta vain Hodag on kolmen X:n otus, muut ovat neljä tai viisi X:ää (vaarallisuusaste).

Tomislav Tomicin mustavalkopiirrokset ovat viehättäviä ja selkeitä, mikä on hyvä lisä kirjalle. Yhtä aikaa ekirjan ja paperikirjan kanssa julkaistiin myös äänikirjaversio, johon lukijaksi on saatu elokuvien Newt Scamander, Eddie Redmayne. Muun muassa kultasieppi on päässyt ääninäytteeksi, jossa taustalla on myös tehosteääniä. Näytteen voi kuunnella täältä. Itse en ole niinkään kiinnostunut äänikirjasta, mutta odotan kyllä paperiversion tuloa, josko siinä on vielä jäljellä Harryn, Ronin ja Hermionen raapustukset. Ekirjassa niitä ei ole.

Horned Serpent

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Tylypahkan kirjasto saa suomenkielisen päivitysversion ilmeisesti heinäkuussa. On kiinnostavaa nähdä jälleen Jaana Kapari-Jatan käännökset uusista otuksista.

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 2

Luin viime vuoden huhtikuussa ensimmäisen osan Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls -sarjakuvasta (arvostelu) ja nyt on vuorossa marraskuussa 2016 julkaistu Paper Girls, Volume 2, joka kokoaa yhteen numerot 6-10.

Erin, Tiff ja Mac huomaavat joutuneensa ajassa vuoteen 2016, kun vastaan tulee Erinin aikuinen versio. KJ on kadoksissa ajassa ja tyttöjen on tarkoitus vanhemman Erinin avulla löytää hänet. Jos 1988 tapahtui outoja, niin sama toistuu 2016, sillä sinne putkahtaa kolmas Erin, klooni tulevaisuudesta, tuoden mukanaan joukon omituisia hirviöitä. Hänellä on oma ehdotuksensa minne mennä, mutta voiko alkuperäinen Erin ystävineen luottaa häneen vai antaa aikuisen Erinin ohjata heidät toiseen uuteen tuntemattomaan.

Paper Girls 2 mutkistaa tarinaa reippaasti. Uudet aikaulottuvuudet ja yhä vailla selitystä olevat tapahtumat vaativat keskittymistä, minkä Vaughan kirjoittajana kyllä palkitsee. Hahmot saavat syvyyttä entisestään ja vaikka multi-Erin on osittain myös hupaisaa luettavaa, siinä on myös koskettavat hetkensä, jotain mitä Vaughanilta on lupa odottaakin.

Kasarimeininki katosi tässä osassa. Sen sijaan nykyhetki saa osakseen ihmettelyä, sisältäen piikin Amazon.comin markkinaohjausta kohtaan (ks. alla oleva näyte). Ironista kyllä, minun lukemani Paper Girls on Amazonista ostettu sähköinen versio. Kivijalkakaupan kautta en olisi koskaan tähän sarjikseen törmännyt (Huom! Sijaintini Lappi).

Nykyisyyden lomassa näkyy jälleen vilahduksia tulevaisuudesta kaikkine outouksineen. Isot mato-oliot muistuttavat ulkoisesti jonkin verran Herbertin Dyynin hiekkamatoja (kansikuvien perusteella). Kaiken kaikkiaan piirrosjälki tavoittaa jälleen hyvin tarinan tunnelman, joka on monella tapaa erilainen kuin ykkösosassa, koska aikakausi vaihtuu. Volume 3 ilmestyy elokuun lopulla ja sen kansikuvasta ja tietenkin Volume 2:n tarinan lopusta voi päätellä, että mennään taas johonkin ihan muuhun.

Paper Girls, Volume 2 päättyy jälleen kutkuttavaan cliffhangeriin, joten jatko on hankittava. En aluksi lämmennyt Vaughanin uudelle sarjakuvalle, mutta kyllä se nyt jo pinnan alle pyrkii kovastikin, joten mielenkiinnolla seuraan. Tämä osa menee minulla myös Hugo-nimettävien listalle.

Jonathan Strange & Mr Norrell -minisarja

Kun luin Susanna Clarken vuonna 2004 julkaistun Jonathan Strange & Mr Norrell -teoksen uudestaan pari vuotta sitten (arvostelu), ehdin silloin jo katsoa seitsemänosaisen tv-sarjan ensimmäisen jakson. Olen odottanut koko sarjaa tulevaksi johonkin striimipalveluun tai YLElle esitettäväksi, mutta eipä ole vielä kuulunut. Sen vuoksi ostin sarjan import-dvd:nä. Kaikki jaksot on ohjannut Toby Haynes ja käsikirjoittanut Peter Harness.

Jonathan Strange (Bertie Carvel)

Muistin virkistykseksi; vaihtoehtohistoriallinen tarina sijoittuu Englantiin Napoleonin sotien aikaan, jolloin käytännön taikuus on jo vuosisatoja aiemmin kadonnut Englannin maaperältä, vaikka teoreettisia maagikoita vielä esiintyykin. Tähän joukkoon ilmestyy kirjanoppinut Gilbert Norrell miespalvelijansa John Childermassin kera osoittamaan, että käytännön taikuutta vielä on jäljellä ja hän osaa käyttää sitä vastuullisesti. Vaan Norrell tekee virheen, millä on vakavat seuraamukset. Katutaikuri Vinculuksen hokema muinaisen keijujen johtajan Raven Kingin ennustuksesta ottaa askeleen eteenpäin, kun Norrellin avuksi ja vastaan tulee toinen lahjakas taikuri Jonathan Strange. Niin erilaisia kuin Norrell ja Strange ovatkin luonteeltaan, heidän kohtalonsa on vääjäämättä sidottu toisiinsa.

Gilbert Norrell (Eddie Marsan) ja John Childermass (Enzo Cilenti)

Tv-sarjaa esitettiin BBC Onella toukokuusta kesäkuuhun 2015. Sarjan pääosissa ovat Bertie Carvel Strangena ja Eddie Marsan Norrellina. Molemmat ovat loistavia rooleissaan ja näyttelijöiden välisessä kommunikoinnissa on juuri oikeanlaista jännitettä, vaikkakin on hieman outoa nähdä Eddie Marsan hymyilemässä Norrellina. Norrell on kirjassa ärsyttävä kirjojen lainaushaluttomuudessaan, mikä tv-sarjassa korostuu koomisena Marsanin taidokkaissa käsissä.

Ehdin jo ensimmäisen jakson kohdalla kehua Childermassia (Enzo Cilenti), joka säilyi ihan loppuun saakka yhtenä suosikkihahmonani. Kirjassa hän ei sitä juurikaan ollut, mutta tv-sarjassa on ehkä hieman muutettu hänen luonnettaan. Villavahiuksinen keiju sen sijaan jäi mielestäni valjuksi. Sarjan ja kirjan välillä on luonnollisesti muutamia muutoksia yksityiskohdissa, kuten esimerkiksi hirttämiskohtauksen jälkeen Vinculuksen kohdalla, sekä useissa sodankäyntiin liittyvissä kohtauksissa, mutta nämä eivät heikentäneet lainkaan minisarjan tehoa.

Stephen Black (Ariyon Bakare) ja villavahiuksinen keiju (Marc Warren)

Jonathan Strange & Mr Norrell tv-sarjana on tummasävyinen, ajoittain pelottavan synkkä ja sen äänimaailma on tehokas. 1800-luvun Lontoo on uskottava, aksentit kohdillaan ja samoin fantasia- ja taikuusosiot. Erinomaisesta kirjasta sovitettu minisarja on varsin onnistuneesti toteutettu ja sen vuoksi onkin harmi, ettei sitä ole vielä missään maksuttoman tai maksullisen kanavan nähtävillä. Onneksi dvd:nä löytyy. Suomenkielistä tekstitystä ei ole vielä saatavilla, mutta englanninkielisestä tekstityksestä on paljon apua siitäkin, jos puheesta ei aina saa selvää. DVD:ssä on lisäksi ekstrana muutamia huvittavia poistettuja kohtauksia (brittiläiseen tyyliin) ja Making of -pätkät. Rotten Tomatoesin sivulla sarjan tomaattimittari on nyt maaliskuun alkupuolella 90 % ja arvosanan keskiarvo 4,2/5. Eli muutkin ovat pitäneet sarjasta kuin minä. Tässä tapauksessa voin suositella niin kirjaa kuin tv-sarjaa.

Jonathan Strange ja Arabella Strange (Charlotte Riley)

Liitän tämän bloggauksen osaksi Paperilta ruutuun -lukuhaastetta. Aiemmin haasteessa mukana on Arthur Conan Doyle: The Lost World – Kadonnut maailma.

Tähtivaeltaja-ehdokkaat 2017 julkistettu

Tämän vuoden Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat on nimetty:

- Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & co. Suom. Tytti Viinikainen) – "Kiehtoviin kulisseihin sijoittuva omaperäinen tieteisdekkari ihastuttaa persoonallisilla henkilöillään." (arvostelu)

- M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö (Like. Suom. Juha Ahokas) – "Älykäs zombi-romaani pohtii, miltä maailmanloppu näyttää hirviönä pidetyn lapsen silmin." (arvostelu/elokuva)

- Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat (Gummerus. Suom. Sarianna Silvonen) – "Hämmästyttävän monipuolinen novellikokoelma on täynnä lumoavia tieteisihmeitä ja kalevalaista kuvastoa."

- Alastair Reynolds: Poseidonin lapset (Like. Suom. Hannu Tervaharju) – "Suurten tieteisvisioiden aarreaitta antaa tilaa myös ihmishahmoille ja oikeudenmukaisuuden teemoille."

- George Saunders: Sotapuiston perikato (Siltala. Suom. Markku Päkkilä) – "Saundersin satiiristen tarinoiden kokoelma paljastaa ihmiskunnan rajattoman kyvyn venyä älyttömyyksiin."

Helsingin Science Fiction Seura ry:n palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle, josta päättää asiantuntijaraati: Hannu Blommila, Toni Jerrman, Elli Leppä ja Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.

Kaksi ensimmäistä ehdokaskirjaa olen lukenut ja molemmat ovat hyvin suositeltavia lukukokemuksia. Kummankaan ehdokkuus ei ihmetytä. Rajaniemen novellikokoelmaa luen parhaillaan ja tähän mennessä se on tehnyt vaikutuksen.

Yoon Ha Lee: Ninefox Gambit

Yoon Ha Lee ihastutti reilu 3 vuotta sitten novellillaan Vector Alphabet of Interstellar Travel (arvostelu) ja hankin myös hänen novellikokoelmansa Conservation of Shadows, jota en kuitenkaan ole ehtinyt lukea. Sen sijaan tämän vuoden Hugo-mittelöä varten luin Ninefox Gambit -romaanin (2016), joka on saanut jo Nebula-ehdokkuuden.

Edessä on lähes mahdoton sota. Jo ennestään tavanomaisesta poikkeavia taistelumetodeja käyttävä ja matemaattinen nero Kel Cheris ei näe muuta pelastusta kuin herättää halveksittu luopiokenraali Shuos Jedao henkiin vallatakseen hävitty linnake takaisin ja pelastaakseen jopa koko hexarchaten kohtalo. Jedao on loistava taktikko, hän ei ole koskaan hävinnyt taistelua, mutta toisaalta hän on syyllinen valtavan ihmisjoukon teurastukseen, myös omien sotilaittensa. Cheris käy kamppailua luottaako Jedaoon samalla kun hereetikot uhkaavat järjestelmää, ja sitä uhkaa vastaan hänen on taisteltava.

Yoon Ha Lee on luonut mielenkiintoisen kompleksisen systeemin, jossa pääosassa on tunneälyllä varustettu hyvin kaavamainen sotilas ja epäkuollut kenraali. Kelit ovat taistelujoukko, joka on valmis uhraamaan itsensäkin, kun taas shuosit ovat strateginen yksikkö, joka taitaa sotilaallisen taktiikan ja poliittisen manipuloinnin. Lisäksi maailmasta löytyy mm. teknologiapainotteiset nirait. Asetelman ymmärtämiseen menee jonkin aikaa, kun ottaa huomioon vielä Cheris-Jedao-yhdistelmän. Tarina vilisee outoja sanoja ja ajanlasku on jokseenkin hämmentävää. Kalenterisysteemi määrää ympäröivän todellisuuden ja sen säännöt, jota vastaan hereetikot ovat kehittäneet tuhoavan elementin, calendrical rotin. Tarinan sisään ujutettujen analyysiraporttien luonnehdintaa ajanlaskusysteemistä on huvittavaa seurata, sillä se muuttuu alun sopuisasta pohdiskelusta loppua kohden ärtyneemmäksi. Huvittavuus ei kuitenkaan ole tarinan päätyyli.

"In a sense, all calendrical war is a game between competing sets of rules, fueled by the coherence of our beliefs. To win a calendrical war, you have to understand how game systems work."

Ninefox Gambit on kuvausta taistelusta ja taktikoinnista alusta loppuun. Aluksi Kel-sotilas tuntuu persoonattomalta ja kliiniseltä, mutta Jedaon tultua mukaan, kuvaukseen tulee väriä ja jännitettä. Loppujen lopuksi tarinan tärkein anti on Cherisin ja Jedaon välinen vuorovaikutus, Cherisin oppiminen, ymmärryksen laajeneminen ja tuntemusten epävarmuus, erilaisuuksien yhdistyminen. Tarina on haastavaa luettavaa, se menee samaan kastiin Hannu Rajaniemen ja Ann Leckien teosten kanssa, mutta samalla se antaa useita sense of wonder -tuntemuksia, jotka vaativat etenemään hitaasti.

Sotilasscifi ei ole minulle ominta aluetta ja ajoittain Ninefox Gambit tuntui myös turhauttavalta. Silti kun sain tarinan loppuun, mieleen pulpahtivat monet yksityiskohdat, jotka jäivät ihmetyttämään positiivisella tavalla. Tarinassa on ainakin yksi rankka kohtaus, jotka käsitellään älyllisesti, mutta myös kirjan maailmaan sopivalla tavalla tunnekorrektisti. Toki rankkuutta ja kuolemaa kirja sisältää enemmänkin. Ninefox Gambit on ensimmäinen osa Machineries of Empire -sarjaa. En ole varma ryhdynkö seuraamaan sarjaa, mutta ehdottomasti tämä ensimmäinen osa on minun Hugo-nimeämislistalla. Se on älykäs ja haastava kirja. Romaanikategoriassa alkaa olla jo tungosta.

Kij Johnson: The Dream-Quest of Vellitt Boe

Kij Johnson on ollut muutaman kerran Hugo-ehdokkaana novelleillaan (Spar, Ponies, Mantis Wives) ja kerran voittanut pienoisromaaneissa The Man Who Bridged the Mist (arvostelu) -tarinallaan. Johnsonin teokset jakaa mielipiteitäni juurikin ehdokkaina olleiden teosten kohdalla, mutta novellikokoelma At the Mouth of the River of Bees (arvostelu) oli hienoa luettavaa kokonaisuutena. Tältä pohjalta kävi mielessä, että kirjailijan uusi pienoisromaani The Dream-Quest of Vellitt Boe (2016) voisi olla potentiaalinen Hugo-ehdokastasoinen tarina, minkä vuoksi sen otin sen luettavaksi. Nebula-ehdokkuuden pienoisromaani saikin jo.

Yksi professori Vellitt Boen lahjakkaimmista oppilaista Ultharin Women's Collegesta karkaa miespuoleisen uneksijan mukana hereillä olon maailmaan, mikä saattaa aiheuttaa suuren katastrofin, jos hänen nukkuva isoisänsä saa tietää asiasta. Opiskelija Clarie Juratin isoisä kun sattuu olemaan jumala. Niinpä 55-vuotias professori ja paljon matkoja aiemmin tehnyt Vellitt Boe lähtee Clarien perään tuodakseen karkulaisen takaisin ennen kuin on liian myöhäistä.

Tarinan ehdoton plussa on, että päähenkilö on menneisyyden omaava vanhempi naishenkilö, joka on yhä kohtalainen harvinaisuus päähenkilönä fantasian ja science fictionin maailmassa. Ei sillä, yleistymässä päin, olettaisin. Kuten tarinan nimikin kertoo kyseessä on matka, jonka aikana Vellitt Boe kohtaa haasteita, joista selviytymiseen hän käyttää elämänkokemustaan. Maailman taustalla on painajaismaisia olentoja, ghouleja, zoogeja ja gugeja ja matka on kuin pitkään kestävää unennäköä. Kumppanina matkalla on kissa, joka luo hieman turvallisuuden tunnetta muuten hieman pelottavassa maailmassa. Kaksikon kulkua on hyvin kuvattu ja se sopii maailman tunnelmaan erinomaisesti.

Tarinaan on vaikuttanut H.P. Lovecraftin The Dream-Quest of Unknown Kadath -tarina, johon en ole tutustunut. Olettaisin, että Johnsonin pienoisromaanin sisältö avautuisi paremmin, jos tuntisi inspiraation lähteen ja tietäisi mihin Johnson vastaa omalla tekstillään, sillä esittelytekstin mukaan kyseessä on "commentary on a classic H.P. Lovecraft tale". Lovecraftin hahmo Randolph Carter pulpahtaa myös Johnsonin tekstiin, mutta vain sivuosaan. Vellitt ihmettelee, miksei hereillä olon maailmasta tule vastaan koskaan naisia. Ehkä Randolph Carterin vastaus naisista on se, mihin Johnson erityisesti haluaa antaa oman kommenttinsa.

The Dream-Quest of Vellitt Boe ei tehnyt minuun samankaltaista vaikutusta kuin The Man Who Bridged the Mist, mutta epäilen sen silti voivan nousta Hugo-ehdokkaaksi. Nähtäväksi jää. Johnson kirjoittaa omalla kuvailevalla tavallaan soljuvaa ja jopa ahdistavaa tekstiä, jossa on ansionsa. Kyllä tarina kannattaa lukea.

Valérie Mangin & Steven Dupré: Saalistajien klubi 1: Bogeyman

Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäinen albumi, Bogeyman, julkaistiin suomeksi tammikuussa ja törmäsin siihen kun Kvaak.fi viserteli asiasta. Muuten olisi saattanut mennä ohi. Ranskankielinen alkuteos julkaistiin 2016 (Le Club des Prédateurs 1: The Bogeyman).

Tarina sijoittuu Lontooseen vuoteen 1865, jolloin varakkaiden ja köyhien välinen luokkaero on voimissaan ja nälkäänsä varastamisesta joutuu hirteen. Elizabeth on yläluokan tyttö, joka on tottunut yltäkylläiseen elämään ja Jack on varas, joka väittää isänsä tulleen salamyhkäisen Bogeymanin murhaamaksi. Köyhälistön lasten joukossa kiertää karmaiseva tarina murhaajasta, jota kukaan virallinen taho ei ota vakavasti. Niinpä puuvillatehtaan lapset, Jack etunenässä, päättävät pyytää apua rikkaan perheen tyttäreltä, juurikin Elizabethiltä, jotta Bogeyman saataisiin kiinni. Vaan avun antaminen ei olekaan yksinkertaista, eikä varsinkaan vaaratonta.

Saalistajien klubi on varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus Manginilta, sillä en ole hänen aiemmin suomeksi julkaistuun Alix Senatoriinkaan vielä tutustunut. Tarinan maailma on mutainen, ränsistynyt ja raaka köyhille lapsille ja ylellinen rikkaille. Tunnelma on tummasävyinen, eikä ole vaikea kuvitella syrjäisille kujille Viiltäjä-Jackin kaltaista henkilöä kuljeksimaan jokunen vuosikymmen myöhemmin. Piirrosjälki on selkeää, juuri minulle sopivaa ja pidän myös värimaailman hillitystä sävystä. Katujen rapakot ja kaasulamppujen loiste vievät hyvin ajassa taaksepäin. Ihan steampunkmeininkiin ei päästä, mutta esimerkiksi rautatieliikenne on jo levinnyt sen verran, että juna on lasten ihmeteltävänä. Tekstissä minua häiritsi aika paljon kääntämättä jätetyt englanninkieliset lausahdukset, vaikka esimerkiksi bobby-nimityksen hyväksynkin kääntämättä, mutta jokin "Damn it", olisi ihan hyvin voitu korvata vaikka pahuksella. Ilmeisesti nämä englanninkieliset heitot ovat olleet myös ranskankielisen version seassa, ja siksi jätetty myös suomennokseen?

Tarinan kehittelyyn menee ensimmäisessä osassa luonnollisesti aikaa ja vasta loppupuolella päästään todellisiin kauhuelementteihin. Mitään valtavan uutta sarjakuva ei tarjoa, mitä monet Lontoon pimeään puoleen keskittyneet tarinat eivät jo aiemminkin olisi esille tuoneet, mutta silti Saalistajien klubi on varsin kiinnostava ja mielenkiintoinen. Ja kyllä siitä pieni yllätysvivahde löytyy, mikä nostaa sarjan karmeustasoa pykälällä. Olin varsin tyytyväinen ensimmäisen osan loppuun, jos nyt kauhean korrektia on niin sanoa. Mutta lukekaa ja muodostakaa oma mielipide.

Sarjan kakkososaa ei ole vielä julkaistu ranskankielisenäkään, vaan Le club des Prédateurs 2: The Party ilmestyy vasta toukokuussa, joten suomennosta saadaan odottaa hetki. Joka tapauksessa aion senkin hankkia ja lukea, sillä ykkösosa jäi mielenkiintoiseen kohtaan ja loppuratkaisu pitää nähdä.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 7

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarjakuvan Volume 7 julkaistaan sähköisenä versiona tämän kuun loppupuolella ja paperisena hieman myöhemmin. Olen itse jälleen lukenut sarjaa irtonumeroina, joista numerot 37-42 sisältyvät tulevaan albumiin.

Alana, Marko ja Hazel ovat jälleen yhdessä ja jäljittävät Prince Robotin poikaa. Matka kuitenkin katkeaa polttoaineongelmiin ja porukoitten pitää laskeutua Phangin eksoottiselle komeetalle, jossa asustaa monenmoinen kirjo asukkeja. Phang on Wreathin ja Landfallin välisen sodan runtelema. He tutustuvat paikalliseen uskonnolliseen pakolaisperheeseen ja ystävystyvät heihin pitkäksi venyvän pysähdyksen aikana. Perheen lapsesta, Kurtista tulee Hazelin hyvä ystävä. Phang on kuitenkin tuhon partaalla, minkä matkalaiset huomaavat ja pian he ystävineen kamppailevat eloonjäämisestä.

Saga, volume 7 on dramaattinen ja järkyttävän koskettava teos. Vaughan ja Staples ylittävät itsensä jälleen. En halua spoilata yhtäkään tarinan tapahtumaa ja niiden vaikutusta lukijaan, mutta sen verran voin sanoa, että olin sydän syrjällään jälleen useaan otteeseen. Prince Robot osoittaa outoja tuntemuksia, jokusesta epämiellyttävästä hahmosta päästään eroon, ja sitten tekijät yllättävät lukijan, niin ettei tiedä mitä ajatella ja mitä tulevalta uskaltaa odottaa. Jännitän ihan myttyrällä jälleen jatkoa.

Vähän toistoksi tämä menee jokaisen Sagan volumen kohdalla, mutta sarja on pitänyt yksinkertaisesti tasonsa korkealla. Edellinen osa tuntui hieman välityöltä, vaikka siinäkin oli hetkensä, mutta tässä uudessa jokainen numero on täyttä asiaa. Lying Cat on yhtä ihana kuin ennenkin ja loppu on mykistävä.

On jälleen aika nimetä Hugo-ehdokkaita ja minä nimeän volume kuutosen. Voin sanoa jo nyt volume seitsemästä, että ensi vuonna nimeän sen.

Aiempien osien arviot:
Saga, volume 6
Saga, volume 5
Saga, volume 4
Saga, volume 3
Saga, volume 2
Saga, volume 1

Sofia Samatar: The Winged Histories

Sofia Samatarin A Stranger in Olondria (arvostelu) oli kirja, jonka toivoin päätyvän suomennettavaksi. Näin ei tietenkään ole käynyt. Kirja voitti sen sijaan British Fantasy -palkinnon sekä oli ehdokkaana World Fantasy ja Locus-palkinnoissa. Samatar voitti John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailijana ja voitti teoksellaan myös Crawford-palkinnon. Kirja oli haastava ja omaperäinen tuulahdus vuoden 2013 teosten joukossa ja se noteerattiin. Niinpä oli helppoa ottaa kirjailijan toinen teos The Winged Histories luettavaksi. Kirja ilmestyi 2016 ja se sijoittuu samaan maailmaan kuin esikoisteoskin.

Olondrian hallintoa ravisuttaa sisäinen kapina, jossa uusi maailma haastaa vanhat rituaalit. Neljän naisen, Tavisin, Tialonin, Siskin ja Serenin, kertoman kautta kuvataan sodan väkivallan aikaista ja jälkeistä yhteiskuntaa, jossa poliittiset ja uskonnolliset näkemykset törmäävät niin henkilökohtaisella tasolla kuin laajemmissa ryhmissäkin. Taustalla ovat perheet ja rakkaudet, jotka repivät yksilöiden elämää. Rakkaus ei ole aina helppoa tai edes hyväksyttävää ja se vaatii muutosta.

The Winged Histories on yhtä aikaa pieni ja suuri tarina. Yksilötasolla ollaan kovinkin tarkkoja ja henkilökohtaisia, mutta jokainen yksityiskohta ja yksilö ovat osa kokonaisuutta, Samatarin luoman maailman suurta kuvaa. Tarina on jatkoa A Stranger in Olondrialle, mutta ei suoraan. Tarinaa lähestytään toisesta näkökulmasta ja toisten henkilöiden kautta, vaikka osa henkilöistä esiintyy molemmissa kirjoissa. Kumpikin teos toimii itsenäisenä lukukokemuksena.

Kieli on hienovaraista, kaunista ja runollisen herkkää, mikä ihastuttaa. Toisaalta se ajoittain pitkästyttää, ellei ole erityisen kiinnostunut kuvauksesta ilman toimintaa. Tarina on myös hieman henkisesti raskas, siinä ei juuri ilon pilkahduksia näy. Samatar painottaa ihmisiä, joista jotkut ovat kiinnostavampi kuin toiset. Itselleni Tavis, joka toteuttaa omaa itseään swordmaidenina, on se hahmoista josta pidin eniten ja jonka tarinaan oli helppo upota. The Winged Histories on monitasoinen ja -ulotteinen tarina, joka laajentaa entisestään Olondrian maailmaa. Se on raaka, ristiriitainen ja myös outo. Yksinkertaisesti hieno ja älykkäästi rakennettu. Se on kuitenkin suoraviivaisempi kuin edeltäjänsä ja siten helpommin lähestyttävä.

Olen The Winged Historiesin edessä yhtä sanaton kuin A Stranger in Olondriankin. Se pitää vain lukea tietääkseen miltä tuntuu sen jälkeen. Edelleenkin epäilen, että kirja joko kolahtaa tai ei. Minulle kirja oli haastava, eikä ihan mukavuusalueella, mutta olen silti joka tapauksessa jälleen vaikuttunut työstä minkä kirjailija on saanut aikaan. Loppu tarjosi jotain muuta kuin odotin. Aion nimetä kirjan omaksi Hugo-ehdokkaakseni. Se on vähintään sen arvoinen.