Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaat 2016

Arthur C. Clarke -palkintoa tavoittelee vuonna 2016 seuraavat ehdokkaat:

• Adrian Tchaikovsky: Children of Time
• JP Smythe: Way Down Dark
• Becky Chambers: The Long Way to a Small Angry Planet
• Nnedi Okorafor: The Book of Phoenix
• Iain Pears: Arcadia
• Dave Hutchinson : Europe at Midnight

Eilisen Hugo-ehdokaslistan ajoittaisen hölmöyden jälkeen, Clarke-listalta saattoi odottaa toisenlaista otetta. Ja ihan toisenlainen se onkin. Vaikka suurin osa on tuttuja nimiä, niin Pears ja Smythe ei oikein kilauttele minulle mitään kelloja. Hutchinson on lukulistalla ja Chamberskin kiinnostaa.

Palkinto jaetaan elokuun 24. päivänä 2016. Voittaja saa kirjatuen ja rahaa 2016 puntaa. Tuomareina toimivat: David Gullen (British Science Fiction Association), Ian Whates (British Science Fiction Association), Liz Bourke  (Science Fiction Foundation), Andrew McKie (Science Fiction Foundation) ja Leila Abu El Hawa (SCI-FI-LONDON film festival).

Hugo, Retro Hugo sekä John W. Campbell -ehdokkaat 2016

Hugo ja Retro Hugo-ehdokkaat 2016 on julkaistu. Tai Retrot on itseasiassa 1941 vuoden. Hugo-nimeämisääniä annettiin ennätyksellinen määrä, 4032 kpl (edellinen ennätys oli 2122 ääntä). Alla osa kategorioista, loput löytyvät tämän linkin takaa. Hieman jännitin millainen ehdokaslista tänä vuonna muodostuu viime vuoden taktikointien jälkeen, ja hiljaiseksi veti tänäkin vuonna joidenkin kategorioiden kohdalla. Milloin tämä temppuilu loppuu, vai onko Hugot tästä eteenpäin aina köydenvetoa? Hyviä ehdokkaitakin toki on, romaanikategoria ei ole katastrofi, mutta "no awards" saanee tänäkin vuonna ääniä kohtuullisesti. Varsinkin novellien yhteydessä, jotka tuntuvat lähinnä vitsiltä (dinosauruserotiikkaa, oikeasti?).

Paras romaani

• Ancillary Mercy by Ann Leckie
• The Cinder Spires: The Aeronaut’s Windlass by Jim Butcher
• The Fifth Season by N.K. Jemisin
• Seveneves: A Novel by Neal Stephenson
• Uprooted by Naomi Novik

Paras pienoisromaani

• Binti by Nnedi Okorafor (arvostelu)
• The Builders by Daniel Polansky (arvostelu)
• Penric’s Demon by Lois McMaster Bujold
• Perfect State by Brandon Sanderson
• Slow Bullets by Alastair Reynolds

Paras pitkänovelli

• “And You Shall Know Her by the Trail of Dead” by Brooke Bolander
• “Flashpoint: Titan” by CHEAH Kai Wai
• “Folding Beijing” by Hao Jingfang, trans. Ken Liu
• “Obits” by Stephen King
• “What Price Humanity?” by David VanDyke

Paras novelli

• “Asymmetrical Warfare” by S. R. Algernon
• The Commuter by Thomas A. Mays
• “If You Were an Award, My Love” by Juan Tabo and S. Harris
• “Seven Kill Tiger” by Charles Shao
• Space Raptor Butt Invasion by Chuck Tingle
• "Cat Pictures Please" by Naomi Kritzer

Paras oheiskirja

• Between Light and Shadow: An Exploration of the Fiction of Gene Wolfe, 1951 to 1986 by Marc Aramini
• “The First Draft of My Appendix N Book” by Jeffro Johnson
• “Safe Space as Rape Room” by Daniel Eness
• SJWs Always Lie: Taking Down the Thought Police by Vox Day
• “The Story of Moira Greyland” by Moira Greyland

Paras sarjakuva

• The Divine written by Boaz Lavie, art by Asaf Hanuka and Tomer Hanuka
• Erin Dies Alone written by Grey Carter, art by Cory Rydell
• Full Frontal Nerdity by Aaron Williams
• Invisible Republic Vol 1 written by Corinna Bechko and Gabriel Hardman, art by Gabriel Hardman
• The Sandman: Overture written by Neil Gaiman, art by J.H. Williams III

Paras draamamuotoinen esitys, pitkä

• Avengers: Age of Ultron written and directed by Joss Whedon
• Ex Machina written and directed by Alex Garland
• Mad Max: Fury Road written by George Miller, Brendan McCarthy, and Nico Lathouris, directed by George Miller
• The Martian screenplay by Drew Goddard, directed by Ridley Scott
• Star Wars: The Force Awakens written by Lawrence Kasdan, J. J. Abrams, and Michael Arndt, directed by J.J. Abrams

Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt

• Doctor Who: “Heaven Sent” written by Steven Moffat, directed by Rachel Talalay
• Grimm: “Headache” written by Jim Kouf and David Greenwalt, directed by Jim Kouf
• Jessica Jones: “AKA Smile” written by Scott Reynolds, Melissa Rosenberg, and Jamie King, directed by Michael Rymer
• My Little Pony: Friendship Is Magic: “The Cutie Map” Parts 1 and 2 written by Scott Sonneborn, M.A. Larson, and Meghan McCarthy, directed by Jayson Thiessen and Jim Miller
• Supernatural: “Just My Imagination” written by Jenny Klein, directed by Richard Speight Jr.

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)

• Pierce Brown
• Sebastien de Castell
• Brian Niemeier
• Andy Weir
• Alyssa Wong

Lisäksi on valittu myös Retro Hugo -ehdokkaat 1941 eli vuonna 1940 julkaistujen teosten parhaimmisto. Ääniä annettiin 481 kpl, joka on enemmän kuin odotin. Kategoriat ovat samat kuin nyky-Hugossakin. Tässä osa kategorioista. Loput voi katsoa täältä.

Paras romaani

• E.E. "Doc" Smith: Gray Lensman
• T.H. White: The Ill-Made Knight (arvostelu)
• Karin Boye: Kallocain
• Jack Williamson: The Reign of Wizardry
• A.E. Van Vogt: Slan

Paras pienoisromaani

• Robert A. Heinlein: "Coventry"
• Robert A. Heinlein: "If This Goes On..." 
• Robert A. Heinlein: "Magic, Inc."
• L. Sprague de Camp & Fletcher Pratt: "The Mathematics of Magic"
• L. Sprague de Camp & Fletcher Pratt: "The Roaring Trumbet"

Paras pitkänovelli

• Robert A. Heinlein: "Blowups Happen"
• Jack Williamson: "Darker Than You Think"
• Harry Bates: "Farewell to the Master"
• Theodore Sturgeon: "It!"
• Robert A. Heinlein: "The Roads Must Roll"
• A.E. Van Vogt: "Vault of the Beast"

Paras novelli

• Leigh Brackett: "Martian Quest"
• Robert A. Heinlein: "Requiem"
• Isaac Asimov: "Robbie"
• Leigh Brackett: "The Stellar Legion"
• Jorge Luis Borges: "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius"

Minulla ei ollut romaaneista ennestään luettuna kuin T.H. Whiten The Ill-Made Knight. Jos aikaa riittää, niin tutustun joihin muista ehdokkaista ennen kuin äänestysaika loppuu. Elokuvien joukossa oli kiinnostavia teoksia ja sarjiksetkin houkuttaa, niissä on kovasti supersankareita. Jospa joihinkin niistä tutustuisi.

M.R. Carey: Fellside

M.R. (Mike) Careyn The Girl with All the Gifts (arvostelu), jonka luin puolisentoista vuotta sitten, ei ollut yhtään hassumpi kokemus, sillä siinä oli vetoa ja tapahtumia sekä jännitettä. Siksipä se kai on elokuvaksikin tulossa pääosassa Gemma Arterton, Paddy Considine, Glenn Close ja Sennia Nanua. Ehdottomasti meinaan katsoa tällä hetkellä jälkituotantovaiheessa olevan leffan milloin ja missä se sitten onkin mahdollista. The Girl with All the Giftsin innoittamana luin myös uusimman Careyn kirjan, kauhuksi ja trilleriksi luokitellun Fellsiden (2016). Tuntemukset oli jokseenkin erilaiset kuin edellisen teoksen aikana.

Jess Moulson tuomitaan pienen pojan murhasta, vaikka hän itse ei tekoa muistakaan huumehöyryiltään. Syyllisyyden tuska on kuitenkin läsnä ja kun hänet viedään Fellsiden naistenvankilaan Yorkshiren synkkien nummien keskelle, Jess haluaa vain kuolla. Alex-poika kuitenkin ilmestyy rajan takaa Jessille ja pyytää oikeutta, eikä hyväksy kieltävää vastausta.

Fellsidesta puuttuu kokonaan The Girl with All the Giftsin vetävyys. Teksti on toki yhtälailla helppoa ja tarina käynnistyykin kohtalaisen houkuttelevasti, mutta vankilaympäristöön on saatu ympättyä kaikki vankilatarinoiden kliseet, eikä kummitustarina tuo siihen sellaista lisäarvoa kuin voisi toivoa. Jokunen juonenkäänne on havaittavissa ja pientä jännitteen viriämistä, mutta sitten koko homma taas lässähtää kasaan. Odotin koko ajan nostetta ja jonkinlaista potkua, mutta ilman jäin.

Fellsidea mainostettiin ennakkoon somessa kohtalaisen aktiivisesti ja kehuvia lentäviä lauseita suitsuteltiin lähes päivittäin juuri ennen kirjan julkaisua. En muista kuka kehui ja kuka suitsutti ja kyseessä saattoi olla irtolauseita sieltä täältä kritiikin keskeltäkin, mutta minusta kyllä tuntui luettuani kaksikolmasosaa kirjasta, että en ollut saanut käsiini samaa teosta. Aina on mahdollista, etten ollut oikeaa kohderyhmää juuri tälle Careyn kirjalle, vaikka The Girl with All the Gifts upposikin. Olen iloinen, ettei teosta sentään mainostettu ”Game of Thrones naistenvankilassa” -sloganilla.

Koskapa Fellside yliluonnollisena kummitusjuttuna menee kauhugenren alle, niin liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Iloisena sattumuksena, kolmannen haastekirjan jälkeen, minusta tuli haasteessa juuri aave.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja & The Otherling and Other Stories

Kuuntelin viime vuoden Archipelaconissa, kun Anne Leinonen luki näytteen Pienen rasian jumala -novellistaan. Ostin samoin tein Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelman (2015) silloin itselleni, mutta pääsin lukemaan sitä vasta myöhemmin, yhdessä Kuoriaskirjojen julkaiseman englanninkielisen novellikokoelman The Otherling and Other Stories (2015) kanssa. Lukeminen osui erinomaisesti ajankohtaan, jolloin harkitsin Hugo-ehdokkaiden nimeämisiä, myös suomalaisia kelpoisia silmällä pitäen. Anne Leinosen novelleista kaksi ylsi minun Hugo-nimeämisten joukkoon. Onko kumpikaan niistä saanut tarpeeksi paljon muidenkin ääniä päästääkseen varsinaiseksi ehdokkaaksi nähdään sitten huhtikuun lopulla, kun ehdokaslistat julkistetaan. Toivon luonnollisesti, että on. Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelma sisältää nimikkonovellin lisäksi 8 muuta kertomusta.

• Pienen rasian jumala
• Talo jota ei näe
• Kutsuvat sitä kuolemaksi
• Nahat
• Sanojen mahti
• Ken vainajia muistelee
• Tuonenkalma, surmansuitset
• Tilastollisesti syyllinen
• Oliverin kirja

Nimikkotarina kertoo pienestä pojasta Felixistä, joka kohtaa oudohkon vanhan miehen (kuunnellessani tarinan lukemista reaktioni oli tähän yääh!) ja katoaa kotoaan, jolloin huolestunut äiti hälyttää etsivän poikaa etsimään. Kertomuksen kehys on dystopisessa maailmassa, jossa ihmisille voidaan luoda keinomuistoja ja jossa jättikokoiset jumalat käyskentelevät reservaatissa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä mitä suoraviivaisesti voisi kuvitella, vaan Leinonen todellakin tarjoaa tarinassa uuskummaa rasiakaupalla lapsen ehdoilla. Talo jota ei näe on rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoren naisen välillä. Tarinan tunnelmassa on ahdistavuutta ja epävarmuutta rakkauden teoista ja sanoista huolimatta. Loppua kohden lukija ymmärtää miksi. Pidin novellista paljon, koska se tuntuu pukevan jotain normaalimaailmasta outoon ympäristöön, jolloin se on ja ei ole tuttua. Se jäi haamukuvaksi mieleen seuraavan novellin ajaksikin, mikä vaikutti siihen, että Kutsuvat sitä kuolemaksi ei uponnut kovinkaan hyvin. Tarinassa on uuden ja vanhan sekoitusta, kuten monissa muissakin, science fictionia kansanperinteellä tai sitten toisin päin. Novelli ei ole helpoimmasta päästä ja se vaatisi varmaankin uudelleen luvun. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle tarinaa, joka on jo jonkin aikaa edennyt.

Nahat kolahti. Se on ahdistava, se on outo, se on loistava kertomus Veitasta, joka kantaa tarinoita ja tietoja ihollaan. Kylään saapuessaan suoritetaan nahanluontirituaali, joka Nahoissa on tällä kertaa poikkeuksellinen. Sanojen mahti on tieteistarina, mutta pakostikin alkaa huomata novelleihin ilmestyviä kauhuelementtejä. Sanojen mahdissa esitellään kissan hahmoissa esiintyvä alienlaji, jonka saapuminen maapallolle tuntuu onnenpotkulta. Näiden lääketuotteen nimeen viittaavien prosakkien toiminta saa ihmiset onnekkaiksi ja onnelliseksi, mutta taustalla on jotain muuta, mikä ennen pitkää selviää kertojaäänenä olevalle suurlähettiläälle, joka itse on Maasta poistunut. Entisenä kissan omistajana (tai omaisuutena) pidän erityisesti siitä, että olennot ovat saaneet juurikin kissan hahmon kirjailijan kynästä. Lisäksi loppu on pelottavan onnistunut. Ken vainajia muistelee on sitten puhtaasti kauhutarina, jossa juuri kuollut Maaret ei jätä jäljelle jäävää Lauria rauhaan ja syykin selviää pikkuhiljaa. Kauhutarinat eivät aina ole pelottavia, vaan ehkä pikemminkin traagisia, ja tässä on kumpaistakin.

Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa kauhulinjalla. Jo nimestä voi päätellä, että ollaan perinteisen suomalaisen tarinan äärellä, mutta tällä kertaa ihmissusimytologialla persoonallisella tavalla väritettynä. Minulle tarina oli epämiellyttävä ja vaivaannuttavakin, mikä ei tarkoita, etteikö se ollut hyvä. Leinosen kerronta onnistuu hienosti ja juuri siitä syystä koin mitä koin. Tilastollisesti syyllinen on satiiri. Ainakin minusta, sillä kokemus on osoittanut, ettei jo tilastotieteen opintojen aikana tutuksi tullut sanonta ”vale, emävale, tilasto” ole pohjaa vailla. Joka tapauksessa, eletään maailmassa, jossa ihmisten tulevaisuutta ennakoidaan pitkälti tilastojen avulla. Leon saa lapsena tietää itseensä kohdistuneesta tilastollisesta todennäköisyydestä, jonka seuraukset hän väistää. Tämä vaivaa häntä koko elämän ajan ja ohjaa kaikkia myöhempiä valintoja. Novellissa tulee ilmekkäästi esille Leonin sisäinen piina, syyllisyydentunto ja pelko, joiden kurimuksesta irtiräpiköinti vain pahentaa tilannetta. Oliverin kirjassa uusi naapuri johdattaa Oliver Twist -pojan paperisten kirjojen lumoon ja varsinkin yhdessä niistä on erittäin tärkeää tietoa. Dystopinen tarina, enkä voi olla assosioimatta tätä pienen vihjeen pohjalta Atwoodin jalanjäljille.

The Otherling and Other Stories sisältää viisi Leinosen novellia, joista kaksi on Pienen rasian jumala -kokoelmasta ja kolme Valkeita lankoja -kokoelmasta (2006).

• White Threads
• The Skinner
• The Otherling
• Oliver´s Book
• The Mastersmith

White Threads eli Valkoisia lankoja on kiehtova kertomus muistihäiriöisestä naisesta, joka välillä on kiinni todellisuudessa ja välillä romahtaa takapakkia. Tämä Schrödingerin kissan kaltainen tarina vaikuttaa aluksi oudolta, mutta loppu on loistava. Novelli, jonka päätyttyä tekee mieli taputtaa. The Otherling  eli Toisinkainen on scifitarina vieraasta olennosta, joka yrittää kovasti ymmärtää ihmisiä. The Mastersmithissä (Mestariseppä) ikääntynyt mestariseppä Valfrid valmistaa taitojensa mukaisesti laitetta, kun taustalla radiolähetyksen mukaan käydään dystopisen maailman vallankumousta. Tarina on koskettava, joskin hieman tavanomainen kaikesta kätsästä science fiction toiminnasta huolimatta. Berylliumpronssia jäin ihmettelemään, muut meni ihan täydestä.

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on erinomainen kokoelma. Anne Leinosen tyyli on persoonallinen ja omimmillaan novelleissa. Tarinat tuntuvat täydellisiltä juuri sen pituisena kuin ne ovat ja jos jokin pysyy selittämättömänä, sen on tarkoituskin. Odotin novelleilta hyvää lukukokemusta, mutta kokemus olikin lisäksi vaikuttava sellaisella hiljaisen hiipivällä tavalla. Muutama kertomus toki jäi muiden jalkoihin, mutta jos kokoelma sisältää Talo jota ei näe, Nahat ja Sanojen mahti -tasoiset kertomukset, ei siihen voi muuta kuin olla tyytyväinen. The Otherlingissa oli lisäksi White Threads, joka nousi erityisesti esille.

Olisin halunnut nimetä Talo jota ei näe -novellin Hugo-ehdokaslistaani, mutta sitä ei tuossa englanninkielisessä julkaisussa ollut, joten ei onnistunut. Ehkä ensi vuonna, jos käännös jossain tälle vuodelle ilmestyy. Nahat/The Skinner oli ehdoton valinta listalleni ja toisen nimeämäni Leinosen novellin otin sitten Finnish Weird 2 -verkkojulkaisun annista eli Matchbox God/Pienen rasian jumala. Hieman mietitytti, miten mahtaa natiivienglanninkieliselle lukijalle välittyä käännettyjen tarinoiden tunnelma ja kirjailijan ääni. Sama mietityttää, kun itse lukee käännöskirjoja. On kuitenkin hienoa, että käännöksiä tehdään, sillä ainakin nämä tarinat ja muutkin vielä kääntämättömät Leinosen novellit ansaitsevat huomiota kielialueemme ulkopuoleltakin.

Nnedi Okorafor: Binti

Binti seilaili näköpiirissäni kansineen pitemmän aikaa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin lopulta otin sen luettavaksi. Kyseessä on Nnedi Okoraforin vuonna 2015 julkaistu science fiction-pienoisromaani. Olen aiemmin lukenut Okoraforilta Who Fears Death -kirjan (arvostelu), joka herätti ristiriitaisia ajatuksia, vaikka kirjailijan omaperäisyys viehätti paljonkin. Kuten tuolloin 2011, niin myös 2016 liitän kirjailijan sukunimen alkukirjaimen perusteella kirjan aakkoshaasteeni O-kirjaksi.

16-vuotias Binti on ensimmäinen Himba-henkilö, jolle tarjotaan mahdollisuutta opiskella galaksin parhaimmassa opinahjossa, Oomzan yliopistossa. Binti suostuu tarjoukseen, joka on hänen unelmansa, vaikkakin tarkoittaa perheen jättämistä taakseen. Himbat ei muutenkaan poistu paksun saven asuinalueeltaan ja kulttuurisilta juuriltaan. Ja kyllähän Binti herättääkin huomiota matkalla yliopistoon kaikkien Khoush-ihmisten joukossa. Matka ei muutenkaan suju ongelmitta, sillä alukseen hyökkää joukko Medusen kansalaisia vaatimuksineen. Pääsy elävänä yliopistolle asti ei olekaan niin varmaa enää, ja Bintin pitää löytää itsestään ja lähtökohdistaan se voima ja viisaus, joka pitäisi hänet hengissä.

Bintissä tiede ja hengellisyys yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla. Okorafor tuo namibialaisen heimon perinteiseen hengille puhumiseen fysiikan ja matematiikan periaatteet ja luo käsitteen ”master harmonizer”, henkilön, joka kommunikoi virtapiirien ja sähkövirran kanssa luodakseen yhtenäisyyttä ja harmoniaa apunaan astrolabi, tähtilevy. Binti on matemaattisesti lahjakas ja yliopiston tuntuu olevan tarkoituksena kehittää hänen lahjaansa sellaisena kuin se on, ei tasapäistämällä yhteen opinmuottiin. Oomzan yliopistossa opiskelee muitakin lajeja kuin ihmisiä ja se vaikuttaa hyvin innostavalta paikalta. Tieteellisesti siitä tuli hieman samankaltainen fiilis kuin fantasiapuolella Patrick Rothfussin Kuninkaan surmaajan kronikoissa.

Tarina on väkivaltainen, mutta ilman väkivaltaa ja sekaannusta ei olisi mitä harmonisoida. Tarinan teema on yhteisymmärrys, hyväksyminen ja kommunikoiminen. Maailmassa luodaan mielellään vastakohtia ja jos ei ole halua, ei konflikteihin saada yhteistä näkemystä. Toimintaa voi ohjata väärinkäsitykset ja ennakkoluulot. Ymmärryksen jälkeenkään ei ole helppoa toimia oikein. Binti on monella tapaa tarinassa koko ihmiskunnan edustaja, vaikka onkin hyvin heimosidonnainen hahmo.

Bintissä on lyhyeksi tarinaksi paljon pinnan alla. Pinnallisesti se tuntuu hieman naiivilta, nuoren tytön kasvu- ja sankaritarinalta ja kohderyhmän voisi hyvin kuvitella olevan nuorta aikuista lukijakuntaa. Tarinassa on muutamia oikomisia, jotka särähti hieman, enkä aina pidä kirjailijan ehdottomuudesta. Pinnan alta huomaa, että Okorafor tälläkin teoksella pikku hiljaa laajentaa genrekirjallisuuden rodullista, kultuurista ja termillistäkin pohjaa, mikä on erittäin tervetullutta. Toivottavasti nämä laajennukset kantavat hedelmää monin eri sävyin ja ideoin.

 Aakkoshaasteen O-kirja

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 5

Jos minun pitäisi jotain erityistä Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarjakuvasta sanoa, niin sanoisin, että se on päässyt ihoni alle. Saga, volume 5 (2015) tuli luettua jo jokin aika sitten, itse asiassa viime vuonna. Ei mitään kiirettä tämän bloggaamisen kanssa. Suomessa tullaan kiitettävän nopeasti perässä, sillä Sagan 4. kirja on ilmestymässä parin viikon kuluttua. Ostan sarjaa suoraan englanninkielisinä e-irtonumeroina, mutta kerään myös suomennetut albumit hyllyyni. Saga 5 kokoaa irtonumerot 25-30 yksien kansien sisään.

Marko etsii tahollaan Alanaa ja Hazalia, vastentahtoisesti Prince Robot IV:n seurassa. Alana kamppailee saadakseen pitää tyttärensä lähellään, kun taas Dengon kutsumat kapinalliset haluaisivat käyttää Hazelia pelinappulanaan. Gwendolyn saattueineen etsii parannusta The Willille. Kaikkien saattueiden edessä on kuolemaa ja tuskaa.

Viides Saga on synkkä ja rankka, vaikka on siinä lohduttaviakin hetkiä ajoittain. Muutamat käänteet antavat ymmärtää, että meno tästä vielä muuttuu pahemmaksi ja muutamat lauseet nostivat palan kurkkuun. Voi meidän kamppailevaa perhettä, jossa jo Hazelin kertojaäänikin on muuttunut epäileväisemmäksi. Markon yritykset ymmärtää Alanaa ja itseruoskimiset eivät ole helppoja. Kumpikaan pariskunnasta ei ole täydellinen, mikä tekee tarinasta niin inhimillisen.  

Saga on vaikuttavaa kerrontaa ja myös visuaalisesti erittäin ilmaisullista. Pelkästään science fictioninakin se on ainutlaatuinen, eikä juonen käänteitä pysty ennakoimaan.

Saga 5 oli ensimmäinen teos, jonka kirjoitin Hugo-nimeämislomakkeeseeni tänä vuonna. Uskon vakaasti, etten ollut ainoa nimeäjä ja sarjakuva nähdään jälleen ehdokkaana. Olisi joskus kiinnostavaa nähdä sekä Vaughan että Staples jossain conissa ja kuulla heidän ajatuksiaan ihan livenä, paitsi Sagasta myös yleensä yhteistyöstä tällaisen tarinan luomisessa. Eipä minulla muuta kuin kehuja tällä(kään) kertaa tästä sarjasta.

Sagan aikaisempien osien arviot:
Saga, volume 1
Saga, volume 2
Saga, volume 3
Saga, volume 4

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls, Volume 1

Sarjakuvan vuoro. Bloggausjonossa roikkuu useampikin sarjakuva, mutta juuri nyt otan esille Saga-sarjasta (Volume 1-4) tutun Brian K. Vaughanin kirjoittaman ja Cliff Chiangin piirtämän uutukaisen Paper Girlsin. Paper Girls, Volume 1 -albumi ilmestyi muutamia päiviä sitten maaliskuun lopussa ja se kokoaa yhteen irtonumerot 1-5. Kyseessä on nuorille tarkoitettu sarja, mutta se ei suinkaan eliminoi aikuisia pois lukijakunnasta. Sen verran pimeitä elementtejä tarina sisältää.

Halloween yön jälkeisenä aamuna vuonna 1988, neljä 12-vuotiasta lehdenjakajaa, Erin, Mac, Tiff ja KJ joutuvat elämänsä seikkailuun, kun halloween-asuisten teinipoikien lisäksi he kohtaavat aamuyön tunteina jotain huomattavasti pelottavampaa. Lähiön asukkaat tuntuvat kadonneen, mutta tyttöryhmä ei jää kädettömäksi, vaan varustautuu jääkiekkomailojen ja walkie-talkien kera kohtaamaan ulkopuoliset vieraat selvittääkseen mistä on kyse.

Paper Girlsin kuvaus kuuluu: ”Stand By Me kohtaa Maailmojen sodan”. Ja kyllähän tässä päästään heti alussa samalla lailla 80-luvun tunnelmiin, kuin Stephen Kingin tarinan pohjalta tehdyssä elokuvassakin 50-luvun lopun fiiliksiin. Lehdenjako yhdistää porukan hengenheimolaisiksi, on esikuvia ja aamuyö luo mitä-tahansa-voi-sattua -tunnelman. Ja sattuukin. Paper Girls on siis nostalginen paitsi kasariuden vuoksi, niin hieman myös scifi-elementtien vuoksi. Voin nähdä tietyt hahmot otuksineen jopa edellisen vuosisadan alkupuolen kuvitelmiksi. Vaughanilla on tässäkin sarjakuvassa mukana onnistunutta huumoria, joka ei ole itsetarkoitus. Se vain asettuu kuvien sisään ja väliin.

Pidän myös Cliff Chiangin piirrosjäljestä, joka hyvin tuo esille 80-lukulaisen pukeutumis- ja hiustyylin, ja mikä parasta polkupyörät, jotka kuuluu jotenkin aina 8-14 ikään ja tietynlaisen itsenäisyyden ja liikkumisen vapauden merkiksi, siinä missä myöhäisteineille ja aikuisille autot. Chiangin tyyli on selkeää ja vaikka näissä minun e-sarjakuvasta napatuissa esimerkkikuvissa laatu ei ole parasta mahdollista, niin tarina hahmottuu kuvien kautta erinomaisesti. Mikään ei häirinnyt piirrosjäljessä.

Viime vuosina on julkaistu montakin (asiallisilla) naispuolisilla hahmoilla kerrottua sarjakuvatarinaa ja olen iloinen, että päinvastoin kuin Stand by Me:ssa, Vaughanin tarinassa päähahmot ovat tyttöjä. Sukupuoli ei kuitenkaan ole tärkein pointti tarinassa, vaikkakin se tuo oman lisänsä. Toimii erinomaisesti. Samalla tavalla Paper Girls ei sykähdyttänyt kuin Saga heti alusta alkaen, mutta Volume 1 päättyy niin valtavaan cliffhangeriin, että pakkohan tätä on alkaa seurata. Vaughan on lupaillut sarjakuvasta pidempää kuin minisarjan mittaista, mutta Sagan eeppisiin lukuihin ei kuulemma pyritä. Tarinalla on jo tiedossa loppu. Volume 2:sta odotellessa, saa nähdä löytääkö tämä tietään suomennettavaksi.

Emma Newman: Planetfall

Emma Newmanin Planetfall (2015) päätyi lukulistalleni lähinnä Sarin suosituksesta Eating Muffins In An Agitated Manner -blogin hugokelpoisten kirjojen pohdintaviestissä. En ole aiemmin lukenutkaan Newmania, vaikka kirjailijalla on takanaan ainakin yksi fantasia-sarja ja novelleja. Planetfall on science fiction -teos, mutta mitään kovaa scifiä se ei ole, vaan hyvinkin humaanista lähtökohdista kirjoitettu tarina. Liitän kirjan aakkoshaasteen N-kirjaksi.

Tilanteessa, jossa Maa on ylikansoitettu ja saastutettu, Suh-Mi-niminen henkilö saa uskonnollissävytteisen viestin – kutsun kaukaiselta planeetalta, joka tarjoaa mahdollisuuden uuteen elämään. Joukko ihmisiä lähtee hänen mukanaan asuttamaan planeettaa, mukana Suh-Min ystävä Renata Ghali. Tarinaa kerrotaan Renin näkökulmasta reilut kaksikymmentä vuotta planeetalle saapumisen jälkeen, jolloin God’s City -nimiseen kaupunkiin suuren orgaanisen rakennelman lähelle sijoittunut siirtokunta on jo muovautunut rutiineihinsa. Takana on kuitenkin salaisuus, jonka vain kaksi henkilöä tietää ja joka saattaisi hajottaa olemassa olevan yhteisön, jos paljastuisi.

Newman johdattelee tarinaa leppoisasti eteenpäin luoden samalla vihjailevilla ajatuksilla ja lausahduksilla kiristyvää jännitettä. Itse juoni ei ole ihmeellinen. Tarina on ennalta-arvattava monelta osin, enkä varsinaisesti viehättynyt siitä. Maailma, jonka Newman luo, on kuitenkin kiinnostava kaikkinen edistyneine internetversioineen ja elintoimintojen seuraamisineen, samalla kuitenkin yksityisyyden suojaaminen huomioituna. Renin hahmo häiriökäyttäytymisineen on uskottava ja inhimillisen puoleensavetävä. Hahmojen välinen vuorovaikutus toimii kuten pitää, mikä on pitkälti tärkeää, kun kuvataan yhteisöä. Renin persoona toimii myös juonen kuljetuksen välineenä.

Tämä oli toinen viimeaikainen lukemani teos, jossa printtailtiin 3-D printterillä. Vaikka otanta on pieni, olen valmis jo hihkaisemaan, että vuosi 2015 toi printtaamisen scifiin. Toki tulevaisuusajattelu on tulostelua ennenkin kehitellyt, mutta ei ole omalla kohdalla tullut vastaan nimenomaan lähivuosien sf-teoksissa.

Planetfall on enemmän kuin mitä se alussa antaa ymmärtää, tarina kasvaa ja loppupuolella se onkin jo melkoisen synkkää kerrontaa. Pidin kirjasta ja nimesin sen yhdeksi omaksi hugokelpoiseksikin. Näen hyvin miksi se ansaitsisi päästä ehdokkaaksi, mutta silti en ihan myyty teoksen edessä ollut. Olen kuitenkin kiinnostunut seuraavasta Newmanin Planetfall-kirjasta, After Atlas, jonka on määrä ilmestyä marraskuussa.

 Aakkoshaasteen N-kirja