Auri ei ole tavallinen hahmo. Tekstistä tulee selvästi esille, että kirjailijan luoman fantasiayhteiskunnan, yliopistomaailman ulkoreunalla yksinäisyydessä elävä nainen on rikki. Mutta siitä millä lailla rikki saadaan vain vihjauksia kerran tai pari. Auri pysyy tämänkin jälkeen yhä tuntemattomana. The Slow Regard of Silent Things keskittyy kuvaamaan asioita mitä Auri tekee ja paikkoja missä hän kulkee. Muita sarjan hahmoja ei nähdä, vaikka yksi varsinkin on nimeltä mainitsematta Aurin mielessä. Sarjassa on tärkeässä osassa nimet, niiden tietäminen, jotta asioita voi hallita. Myös Aurin maailmassa paikoilla ja asioilla on nimiä, mutta on vielä myös nimeämättömiä kohteita, jotka odottavat oikeaa hetkeä.
Aurin mieli tuntuu monin paikoin herkältä ja hauraalta, toisaalta osa siitä on Rothfussin luoman maailman erikoispiirteitä, tapoja käyttäytyä ja taikuuden lakeja. Ilahduttavasti kirjailija antoi välähtää, miksi Auri on yliopistoon tullut, kaikkiaan siitä paljastettiin kuitenkin yhtä paljon kuin miksi hän on nykytilanteessaan. Lukiessa minua kiehtoi kokonaisuus, mutta yksityiskohdissa oli tylsyyttä. Kuinka monta kertaa täytyy toistaa, että Auri pesi kasvot, kädet ja jalat? Ilmeisesti 24 kertaa. Myös virnistää-sanaa viljeltiin yllin kyllin, mutta ilmeisesti Auri on kovin virnisteleväinen.
Tavallaan ymmärrän toistot, sillä ne ovat osa kuvattavan hahmon arkea ja luovat tietynlaista järjestystä, mihin muutenkin pyritään paikkojen kohdalla, jotka Aurin mielessä sanelevat esimerkiksi esineiden sijaintia. Ja toistoista huolimatta, Rothfuss yltää tässä lyhyessäkin tekstissä kielellisesti kauniiseen ilmaisuun, mikä hänen lahjansa on. Lyhyet maininnat pohjattoman surullisista päivistä olivat koskettavia ja kesken tekstin arjen veivät hetkeksi myötätunnosta syvyyksiin. Kuvaileva teksti tuntuu välillä aistittavalta ilmapiiriltä ja tunnelmalta, enemmänkin joltain abstraktilta kuin konkreettiselta.
Varsinaiseen sarjaan The Slow Regard of Silent Things ei tuo mitään uutta, joten sen vuoksi kirjaa ei ole tarvetta hankkia luettavaksi. Minusta se on kuitenkin lukemisen arvoinen ihan itsessään, siitäkin huolimatta, että kirjailijan loppuselittelyt ja tekstin julkaisun puolustamiset alkoivat ärsyttää. Ja onhan kirjassa kuvitusta. Nate Taylor, joka on kuvittanut myös mm. Rothfussin The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle (arvostelu) -kirjaset, tekee jälleen mainiota työtä. Arkisia ja tunnelmallisia kuvia, joista pidän paljon. Osittain erakkominäni haluaisi kovin elää Aurin maailmassa.
Bast on varmaankin Aurin ohella yksi kiehtovimmista Kuninkaansurmaajan kronikan sivuhahmoista, ja The Lightning Tree osittain humoristisena tarinana osoittaa miksi. Luulen, että tarina sijoittuu aikaan ennen Tuulen nimeä ja siinä kerrotaan mm. taustaa Fae-olennoista, ovatko ne nyt sitten haltioita, keijuja vai jotain muuta suomeksi. Tarina on todella ovela, Rothfuss näyttää, vaan ei kerro. Oivaltaminen jää lukijan valppauden varaan. Itse en ole varma, olenko edes kahden lukemisen jälkeen huomannut kaikkea. Sama tunne on Viisaan miehen pelosta ja siksipä odotan suomennosta, jotta voin lukea kirjan omalla kielellä uudelleen.
The Lightning Tree on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, ja itse pidin siitä ehkä tapahtumarytmin vuoksi enemmän kuin Aurin tarinasta, joka puolestaan tapahtumapaikkana viehätti enemmän. Siihenkin olisi kiva ollut yhdistää Nate Taylorin kuvitusta, mutta luonnollisestikaan antologiassa sellaista ei ollut. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon viitteet antologian toiseen toimittajaan hahmon nimeämisen ja Winter is Coming -viittauksen muodossa. Kaiken kaikkiaan, Rothfussia kannattaa lukea aina, mitä tahansa hän kirjoittaakin.
(J.V.J.) 2012 (2002)
