Kiitos tammikuun lopuksi

Olen lukenut useita mielenkiintoisia teoksia tammikuussa, mutta bloggaaminen niistä tahtoo venyä, kun pitkät työpäivät ja muut puuhastelut vievät suurimman osan energioistani. Olen käynyt välillä kuitenkin lueskelemassa muiden blogikirjoituksia ja tänään erityisesti tuli tarve ilmaista kuinka iloinen olen suomalaisesta kirjablogiyhteisöstä.

Älä itke ruma lapsi -blogin antama pieni tunnustus oli kaunis yllätys ja hyvänmielen tuoja näin kylmänä tammikuun viimeisenä päivänä. Kiitos, M~! Olet oman tunnustuksesi ansainnut ja tämänkin takaisin päin. Saman tunnustuksen olette kaikki te muut yli sata seuraamaani bloggaajaa kirjablogeineen ansainneet. Kiva kun olette täällä.

Minulla on kesken kahden kirja-arvion kirjoittaminen. Yritän ainakin toisen saada niistä loppuun ja julkaistua viikonlopun aikana.

Kirjallisia kysymyksiä ja vastauksia

Minna There’s no such thing as too many books -blogista lähetti Taikakirjaimiin päin haasteen, johon liittyy vastaamista 10 kysymykseen. Kiitos ja kumarrus. Tässäpä siis vastaukset:

1) Mikä motivoi sinut alun perin kirjablogin perustamiseen, ja onko syy kirjoittamiseen edelleen sama?
Halusin sanoa mielipiteeni kirjoista omilla ehdoillani. Syy on edelleen sama, tosin ilmapiiri on muuttunut yleisesti suopeammaksi viiden vuoden aikana kotikutoiselle kirja-arvioijalle.

2) Millainen kirjamakusi on tällä hetkellä?
Selkeästi erilainen kuin 15 vuotta sitten ja muuttunut jopa viiden vuoden takaisesta. Tyytyväisin olen silloin kun kirja haastaa ajatusmaailmani ja käsityskykyni tai vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin (liikutus, nauru).

3) Täydelliset lukuolosuhteet?
Hiljainen ympäristö.

4) Mitä lukeminen antaa sinulle?
Sisältöä elämään, ei enempää eikä vähempää.

5) Jos saisit olla joku fantasiahahmo/eläin, kuka tai mikä haluasit olla?
Vapaana elävä jäälohikäärme

6) Mitä harrastat lukemisen lisäksi?
Elokuvia, geologista sekä kirjallista matkailua, karttoja, sekalaista historian ja tähtitieteen tutkiskelua. Käyn myös kävelyillä, mutta jotenkin en osaa mieltää sitä harrastukseksi.

7) Kuinka suuri osa lukemistasi kirjoista päätyy blogiisi?
Genrekirjoista noin 90 %. Muu kirjallisuus tai tietokirjat jäävät bloggausten ulkopuolelle, ellei tietokirja ole genreaiheinen.

8) Millaisia kirjoja et halua lukea?
Romantiikkaa tai mitään ääri-kirjallisuutta (uskonnollinen, poliittinen, aatteellinen).

9) Millainen on täydellinen kirjahylly?
Tällä hetkellä ekirjahyllyni ovat varsin täydellisiä. Niissä on luettuja sekä lukemattomia mielenkiintoisia kirjoja.

10) Jos saisit omistaa vain viisi romaania, mitkä ne olisivat?
Maailman arvokkaimmat kirjaharvinaisuudet tekijöiden omistuskirjoituksella :) Paperisten kirjojen omistaminen ei ole minulle tärkeää, jollei niihin liity jokin lisätekijä (ensimmäinen tai erikoispainos, kirjailijan nimikirjoitus jne).

Omat haastekysymykset menevät eteenpäin seuraaville bloggaajille ja blogeille: Kirjus, Voi hyvä elämä,  Kasoittain kirjoja, Kirjaurakka, ja luonnollisestikin vastaaminen on täysin vapaaehtoista.

1. Jos olisit kirjan hahmo, millaisessa roolissa haluaisit olla?
2. Mikä väri kuvaa kirjamakuasi?
3. Onko sinulla rutiineja liittyen lukemiseen (luet tiettyyn aikaan päivästä, napostelet jotain lukiessa, hyppäät kolme tasahyppyä ennen kuin aloitat uuden kirjan tms)?
4. Monta kirjaa haluaisit lukea vuodessa?
5. Viimeksi ostamasi kirja?
6. Vanhin lukemasi kirja julkaisuvuoden perusteella?
7. Joku haukkuu rakastamasi kirjan pataluhaksi. Koskooko?
8. Mikä kirja on odottanut liian kauan lukemista?
9. Kuinka monta kirjaa voi olla aktiivisesti kesken yhtä aikaa?
10. Jatkavatko kirjan hahmot elämäänsä kirjoitetun tarinan päätyttyä? 

2013 BSFA-palkintoehdokkaat julkistettu

British Science Fiction Association on julkistanut 2013 BSFA-palkintojen ehdokaslistan, jonka joukosta jälleen yhdistyksen jäsenet ja Easterconiin osallistujat äänestävät voittajat. Olen lukenut kirjoista kaksi, Ancillary Justicen ja The Adjacentin, ja molemmille odotinkin yhtä tai useampaa ehdokkuutta tänä vuonna.

Paras romaani

• God’s War by Kameron Hurley (Del Rey)
• Ancillary Justice by Ann Leckie (Orbit) (arvostelu)
• Evening’s Empires by Paul McAuley (Gollancz)
• Ack-Ack Macaque by Gareth L. Powell (Solaris)
• The Adjacent by Christopher Priest (Gollancz) (arvostelu)

Paras novelli

• Spin by Nina Allan (TTA Press)
• “Selkie Stories are for Losers” by Sofia Samatar (Strange Horizons)
• “Saga’s Children” by E. J. Swift (The Lowest Heaven, Pandemonium)
• “Boat in the Shadows Crossing” by Tori Truslow (Beneath Ceaseless Skies)

Paras ei-fiktio

• Wonderbook by Jeff VanderMeer (Abrams Image)
• “Going Forth by Night” by John J. Johnston (Unearthed, Jurassic)
• “Sleeps with Monsters” by Liz Bourke (Tor.com)

Paras taidekuvitus

• Kansikuva: Tony Ballantyne’s Dream London by Joey Hi-fi (Solaris)
• Posteri: Metropolis by Kevin Tong (tragicsunshine.com)
• Lehtikuvitus: “The Angel at the Heart of the Rain” by Richard Wagner (Interzone #246)

Voittajien nimet julkaistaan Easterconissa 20.4.2014. Aion olla paikalla.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

Luin Catherynne M. Valenten Satumaa-sarjan suomennetun ykkösosan Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (arvostelu) vajaa vuosi sitten. Kakkososan käännös ilmestyi joulukuun lopulla (kirjaan on laitettu viralliseksi julkaisuvuodeksi 2014) nimellä Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There, 2012), joka on saatavilla ensimmäisen osan tapaan niin paperisena kuin ekirjaversionakin. Sarjasta on ilmestynyt englanniksi jo kolmas kirja ja kaikkiaan niitä pitäisi Valenten mukaan tulla yhteensä viisi. Toivottavasti kaikki löytävät tiensä myös suomenkielisiksi.

Vihdoin odottelun jälkeen Syyskuu pääsee takaisin Satumaahan, mutta mikään ei olekaan aivan entisellään. Syyskuun uhraamasta varjosta on tullut nimeltään Halloween (Hollow Queen) ja hän hallitsee Satumaan alapuolista Alimaata. Halloween kaappailee Satumaan asukkien varjoja omaan valtakuntaansa, mikä saa taikuuden vähentymään Satumaassa. Syyskuu päättää matkata ihmeelliseen varjojen valtakuntaan pelastamaan tilanteen, sillä hän kokee olevansa vastuussa varjonsa tekeleistä, mutta mikä avuksi kun Halloween ei ole halukas luopumaan varjoalamaisistaan eivätkä varjot itsekään ole innostuneet palamaan takaisin.

Valente hyödyntää saumattomasti fantasia- ja mytologiamaailman elementtejä Satumaa-sarjan kakkososassakin. Satumaa ja varjojen valtakunta ovat omanlaisia ihmemaita; mielikuvitusrikkaita, kiehtovia, haltioittavia ja ehkä jopa pelottavia omine epämääräisyyksineen. Tekstissä on huumoriakin, mutta myös useasti aikuisen lukijan näkökulmasta katsottuna kohtalaisen synkkää pohdinnan aihetta, kuten Kuumelonikukkulan porojen avioliittokaappaukset, joiden seurauksena "vaimo" on kirosana. Ajoittain tuli mieleen kirjailijan Six-Gun Snow White -tarina (arvostelu), joka on aikuisille kirjoitettu Lumikin muunnos westernin asuun puettuna. Tarina on pintapuolisen keveytensä alla melkoisen rankka. Samanlaista sävyä vilahtaa taustalla myös Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa.

Tyttö joka putosi on edeltäjänsä tavoin ihastuttavaa luettavaa kielellisen ja sisällöllisen runsautensa vuoksi. En ehkä kokonaisuutena tykästynyt kakkososaan yhtä paljon kuin ykkösosaan, mutta toisaalta se on kypsempi kokonaisuus, mikä on plussaa. Tarina itsessään muuttuu edetessään. Aika kuluu ja kuukaudet tuovat mukanaan Syyskuulle teini-iän tuntemuksia. Jo nyt on mukana orastavaa viatonta romantiikkaa, sekä huolia vanhemmista. Kirjaa ei voi lukea itsenäisenä osana, sillä hahmoilla on jatkumonsa, mikä vaatii ensimmäisen osan tiedot taustalle. Uusiakin hahmoja on toki runsain mitoin, kuten hirvaskaisia, sibylla ja Samovaarin aateliset.

Pienenä yksityiskohtana tuli mieleen aiemmin Roald Dahlin The Gremlins -kirjan yhteydessä pohdiskelemani seikka, joka sai ainakin osittaisen vastauksen Tyttö joka putosi -kirjan myötä. Vuonna 1943 julkaistussa The Gremlinsissä oli luontevana osana tarinaa nimittäin olut ja tupakka, ja jäin miettimään liekö tänä päivänä moiset lasten kirjoista vielä löytyy. Valenten sarja ei ehkä ole yhtä nuorille lukijoille suunnattu, mutta silti varhaisteineillekin. Ja kirjasta löytyy hirvaskainen Taiga, joka Ana Juanin kuvitusta myöten polttelee piippua. Sitä tosin ei kerrota mitä hän piipussaan polttelee, mutta mielleyhtymä syntyy.

Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa on saanut oman kirjatrailerin, joka on katsottavissa tästä:

Suosittelun arvoinen sarja.

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga 1 ja 2

Sain viime vuonna päähäni, että minun tulee tutustua enemmän sarjakuviin, muihinkin kuin muutamiin kirjojen pohjalta tehtyihin, ja niinpä ensimmäisenä nimenä tuli esille Alan Moore. Pidin V niin kuin verikosto -elokuvasta kohtalaisesti, joten kipitin (ajoin autolla) kirjastoon nopeasti hakemaan samaisen sarjakuvan, sillä se näytti netin mukaan olevan vieläpä hyllyssä. Ja todellakin vain näytti. Ei ollut. Viimeksi sen kohdalla oli tapahtumia kirjattu vuoden 2012 aikana, minkä jälkeen siitä ei ollut havaintoja. Joku oli päättänyt käydä "kirjaostoksilla" kirjastossa. Joulupukki kuitenkin huomasi ahdinkoni ja niinpä minulla on tällä hetkellä hallussani 13 kpl Alan Mooren sarjakuvia, joita aion tämän vuoden aikana lueskella. En aloittanut kuitenkaan V niin kuin verikostosta, vaan ahmaisin alkupaloiksi Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan (The League of Extraordinary Gentelemen) steampunkhenkiset osat 1 & 2. Alan Mooren käsikirjoittamat ja Kevin O’Neillin kuvittamat albumit ilmestyivät alunperin vuosina 2000 ja 2003, suomennokset 2003 ja 2004. Minulla on ykkösestä kovakantinen juhlaversio ja kakkosesta pehmeäkantinen versio.

Eletään vuotta 1898, viktoriaanisen kauden loppua, jolloin Brittiläinen imperiumi tarvitsee kipeästi apua muutoksen ja ahdistuksen kaaoksessa. Mystinen MI-5:sta edustava Campion Bond, jonka taustalla on vieläkin mystisempi herra "M", värvää häpäistyn naisihmisen, Mina Murrayn, kokoamaan joukon erikoislaatuisia henkilöitä hankkimaan ilmasodan mullistavan cavoriitti-aineen pois kilpailevista käsistä. Minan seuraksi liigaan liittyvät huumeisiin ratkennut Allan Quatermain, kapteeni Nemo Nautiluksineen, Edward Hyde/Henry Jekyll ja näkymätön mies Hawley Griffin. Jokaisen hahmon mukaan liittyminen vaatii mysteerin ratkomisen, mm. Edgar Allan Poen jalanjäljissä Rue Morguella.

Ensimmäinen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on useita kirjallisuuden (mm. Arthur Conan Doylen, Jules Vernen ja H.G. Wellsin) hahmoja alkuperäisestä eroavissa rooleissa hyödyntävä seikkailukertomus, jota lukiessa nauttii juurikin siitä, mitä kaikkea tuttua tarinasta voi bongailla. Mina Murray tuotti minulle alussa ongelmia, sillä nimimuistini ei tuonut mielikuvia hänen tunnetusta taustastaan, vaan jouduin erikseen googlaamaan tietoja. Itse tarina ei valaise asiaa tarpeeksi. Hahmona Murray on fantastisen reipasotteinen, eikä hämmenny vähästä, vaikka kuten jokainen päähahmo, myös hän on omalla tavallaan raiteilta heilahtanut.

Nautin 1800-luvun vaihtoehtohistoriamaailmasta ja sen kuvaamisesta tummansävyisin kuvin, mikä toi tarinaan tarvittavaa tunnelmaa. Hahmojen välinen outous tulee hyvin esille, ja kun juonikin on kohtalaisen toimiva ja sai päätöksen yhden albumin aikana, olin varsin viehtynyt Mooren Herrasmiehiin. Siitä oli hyvä jatkaa samoin tein kakkososaan, johon ykkösosassa, etenkin lopussa, onkin jo pienoista vihjettä.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga II keskittyy taivaalta saapuvaan uhkaan. Tarina pohjautuu H.G. Wellsin Maailmojen sotaan ja Tohtori Moreaun saarikin pääsee hahmoillaan vaikuttamaan tarinan kulkuun. Kaikkein ensimmäiseksi kuitenkin Edwin Lester Arnoldin ja Edgar Rice Burroughsin kirjalliset hahmot pääsevät esiin Marsissa aiheuttaen Maassa tapahtuvan katastrofin. Marsilaiset saapuvat siis maapallolle ja liigalla on taas tehtävää imperiumin pelastamisessa. Murrayn, Quatermainin, Nemon, Griffinin ja Hyde/Jekyllin erikoispiirteet joutuvat koetukselle, mutta vielä enemmän koetuksella on liigan yhtenäisyys.

Jälleen ollaan viktoriaanisessa steampunkmaailmassa ja onneksi luin Wellsin Maailmojen sodan (arvostelu) melkoisen vasta, joten sen tapahtumat olivat hyvin muistissa kun palasin niihin tässä muodossa ja muokattuna. Tohtori Moreaun saarta en ole ehtinyt vielä lukea uusiksi, mutta jotain muistikuvia siitäkin oli vielä tallella.

Wellsin tarinan tunnelma tulee hyvin esille sarjakuvassakin ja pidin käsikirjoituksen etenemisestä yhtä paljon kuin ykkösosassakin. Hahmoihin liittyvät ristiriidat ovat loistavia ja varsinkin Wellsin kynästä lähtöisin olevan näkymättömän miehen persoona tulee hyvin esille (kirjan arvostelu). Ehkä juonen tuttuus hieman verotti tarinan viehätystä, vaikka Moore on sitä onnistuneesti muovannutkin oman näköisekseen, mutta silti viihdyin kakkososan parissa hyvin. Siinäkin oli bongailun iloa samalla lailla kuin ykkösosassa.

Sarjakuvien innoittamana katsoin uudelleen myös vuonna 2003 valmistuneen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -elokuvan, vaikka muistelin sen olleen ensimmäisellä katselukerralla tylsistyttävä kokemus. Niin se oli nytkin. Leffan lavasteet ovat ok, paikoin hyvinkin onnistuneet, mutta hahmoissa ei ole tietoakaan Mooren ja O’Neillin luomuksien särmikkyydestä. Kaiken lisäksi mukaan oli otettu Dorian Grayn ja Tom Sawyerin hahmot ja varsinkin Minaa (sukunimi Harker) oli muutettu täpäkästä ah-niin-kohtalokkaaksi ja Quatermainia enemmän perinteiseksi sankarihahmoksi. Itse juonikin poikkeaa sarjakuvasta. Jälleen kerran osoitus, kuinka hyvästä lähtömateriaalista saadaan aikaiseksi nolostuttavaa sotkua.

Mutta – palaan vielä Kerrassaan merkillisiin herrasmiehiin sarjakuvamuodossa jatkossakin ja Alan Mooreen muissakin yhteyksissä.

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi

Sovinnontekijän kynsi (The Claw of the Conciliator, 1981) on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan toinen osa, joka ilmestyi hieman ennen joulua. Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon arvio löytyy täältä.

Severianin, kiduttajien killan kisällin tarina jatkuu tapahtumilla pohjoiseen Traakiaan suuntautuvan matkan aikana. Teatteriseurueesta erkaantunut Severian harjoittaa Terminus Est -miekkansa kera pyövelin ja kiduttajan ammattiaan aina tarpeen tullen Jonas matkaseuralaisenaan. Sydämen ääniään seuratessa hän kohtaa mm. tulevaisuudesta tulleen vihreän miehen ja uhkaavia ihmisapinoita, sekä joutuu kidnapatuksi ja vangituksi, kunnes kohtaa jälleen teatterilaiset paljastavin seuraamuksin.

Luin ennen tämän arvion tekemistä millaisia mielikuvia Kiduttajan varjo minussa herätti ja entistä enemmän vahvistui tunne, että en tiedä mitkä seikat ovat erityisen merkittäviä tarinan kokonaisuuden kannalta. Olen hieman hukassa sarjan kanssa kahden luetun kirjan jälkeen ja niinpä minusta tuntuu että kiinnitän huomiota asioihin, jotka eivät ehkä ole niin olennaisia. En tiedä, kun en ole lukenut loppuja osia voidakseni arvioida kuuluuko minun ollakin hukassa tässä vaiheessa. Haluaisin siirtyä seuraavaan teokseen mahdollisimman pian, mutta toisaalta haluaisin odottaa loput osat suomennoksina, enkä lukea niitä englanninkielisinä, jotta saisin tietää mitä tarina lopulta pitää sisällään.

Severian ei edelleenkään kiinnosta minua hahmona, vaikka arvostan hänessä hienoista ristiriitaisuutta. Hän on toisaalta romanttinen, toisaalta ammattissaan tehokkaan tunteeton. Kumpikin puoli jättää lopulta kylmäksi. Severianin ajatukset ja suhtautumiset asioihin tuntuvat vierailta, selittämättömiltä varsinkin kapinallisiin liittyen, enkä saa niihin otetta. Osittain tämä liittyy selkeästi tapahtumiin Vodaluksen seurassa, mutta tarinassa kuvattu illallinen hakee motiiviaan päässäni löytämättä sitä. Kielen vanhahtavuus vaikutti myös jälleen. Ensimmäisen kirjan yhteydessä se tuntui jopa viehättävältä, nyt paikoin ylitse tulvivalta. Lukufiilis varmaankin vaikuttaa asiaan, mutta en voi olla ajattelematta miten mahdollisesti kääntäjän vaihtuminen on vaikuttanut (arvostan molempien osien kääntäjiä suuresti ammattitaidostaan). Vai vaihtoiko kirjailija astetta koukeroisemmalle asteelle? Kirjassa on myös näytelmäosuus, joka tyylillisesti on haastavampaa luettavaa kuin suora proosa, enkä voi sanoa pitäväni tyylistä liikaa.

Nyt kun olen purnannut tarpeeksi häiriötekijöistä, voin sanoa, että melkoisesti tarinaan tuli mielenkiintoisia, osittain symbolisia yksityiskohtia lisää ja niiden johdattamana kirja piti otteessaan. Osa niistä sai hieman ymmälleen ja odottamaan jatkoselityksiä, osa vain muuten viehätti. Etenkin ihmishahmoihin tuli uusia piirteitä, mitkä siirsivät tarinan uudelle vaihteelle. Talos rupesi kiinnostamaan entistä enemmän, samoin Jonas ja vihreä ihminen, ja luonnollisesti usein esille tuleva Uuden auringon aika, joiden osalle tuntuikin suurimmaksi osaksi jäävän aukkoja.

Sovinnontekijän kynsi on hienoa tieteisfantasiaa. Se on osittain yhtä hieno lukukokemus kuin Kiduttajan varjokin, toisaalta siinä on enemmän myös epätyydyttäviä kohtia. Ehkä luen molemmat kirjat uusiksi ennen kolmatta osaa.

Kirjallisuuspalkinnoista

Blogiani seuranneet ovat väkisinkin huomanneet mielenkiintoni science fiction ja fantasia -genren kirjallisuuspalkintoja kohtaan. Seuraan kiinnostuneena muitakin kirjallisuus- ja tiedepalkintoja, mutta niistä en genreorientoituneessa blogissani bloggaile. Aina välillä kommenteista päätellen ehdokkuudet ja kirjapalkinnot kiinnostavat muitakin (ja Blogistaniahan muutenkin äänestää Globaliaa/Finlandiaa/Tietoa/Kuopusta), mutta mikä merkitys niillä oikeasti on lukuharrastuksessa? Keskityn tässä kirjoituksessa lähinnä romaanipituisten tekstien palkintoihin.

Suomessa puhutaan paljon, kuinka esim. Finlandia-palkintoehdokkuus jo yksistään lisää kirjan myyntiä, ja useimmille kirjailijoille se olisi tervetullutta, ehkä jopa enemmän kuin kunnia päästä ehdolle tai voittajaksi. Onhan se jatkossakin hyvä markkinointivaltti ja nimi tulee sen verran tunnetuksi muutenkin mediapyörityksessä, jotta lukijoita löytyy jälkeen päinkin helpommin. Toki Finlandia-palkinto on jo itsessään kohtuullisen suuri rahapalkinto. Genrepalkintojen kohdalla ei taida kuitenkaan ihan päteä samat kuviot. Vai lisääkö Tähtivaeltaja tai Tähtifantasia -palkinto paljoakaan kirjojen myyntiä?

Ulkomailta minulle on kantautunut ristiriitaisia tietoja genrepalkinnoista, lähinnä kirjailijoiden itsensä kautta. Viime syksynä asiasta kävivät lyhyen kiistelyn Sweconissa kirjailija Jo Walton ja agentti John Berlyne. Walton sanoi henkilökohtaisella kokemuksella palkintojen lisäävän kirjamyyntiä ja avaavan ovia tuleviin sopimuksiin ja Berlyne väitti agenttina, ettei palkinnoilla ja ehdokkuuksilla ole merkitystä kun kirjailijaa yritetään markkinoida kustannusyhtiöille. Mike Resnick ja Barry N. Malzberg käsittelevät palkintojen merkitystä teoksessaan The Business of Science Fiction, jonka yhdessä asiasta olen aiemminkin kirjoittanut. Ilmeisestikin genrepalkinnot lisäävät jonkin verran myyntiä, mutta niiden merkitystä taloudelliselta kannalta on liioiteltu, kun kyse ei ole siis rahapalkinnosta. Mutta kirjailijat silti haluavat palkintoja, ne ovat egobuustereita ja vahvistavat tunnetta onnistumisesta työssään. Kukapa ei ajoittaisia kannustimia kaipaisi, eikä palkinnoista ole vielä ainakaan ollut kelleen suurempia haittojakaan. Monet kirjailijat jopa kirjoittavat blogeissaan palkinnoista ja niiden merkityksestä, tosin esim. George R.R. Martin ja Joe Abercrombie ovat päättäneet lähestyä asiaa humoristisella näkemyksellä, heillä kun ei palkinnottomuus ole ilmeisestikään vaikuttanut merkittävästi kirjojen myyntiin.

I'm not bitter about not winning awards. Really. I just fly into a savage, uncontrollable rage whenever I hear the word 'awards'.
— Joe Abercrombie (@LordGrimdark) November 27, 2013

Mutta minä olen lukija, en kirjailija, agentti tai kustannusyhtiön edustaja, joten palkintojen merkitystä tulee pohdittua harrastuksen yhteydessä lukijan ruohonjuuritasolta. Luen vain murto-osan eri genrepalkintojen kirjoista, vaikka seuraankin ja kirjoitan niistä. Palkinnot ja ehdokkuudet eivät ole tae siitä, että kirja on juuri minua kiinnostava tai edes hyvä. Kirjassa voi olla jokin merkittävä pointti miksi se on palkittu, mutta muuten se voi olla jopa tylsä tai juonellisesti/hahmollisesti surkea. Tällaisia Hugo-palkittuja on tullut vastaan ja tulee eteen varmasti vielä jatkossakin. Hugo perustuu (nykyisin) reilun tuhannen aktiivisen harrastajan äänestystulokseen, eikä se edusta välttämättä laajaa genrekirjoa. En tiedä ovatko ammattilaisraatien valitsemat kirjapalkinnot kovinkaan paljon edustavampia. Itselleni tällä hetkellä arvostuksessa on kuitenkin noussut Hugoa korkeammalle brittiläinen Arthur C. Clarke -palkinto, joka on valitsijaraadin myöntämä.

Vaikka luen vain murto-osan palkintoehdokkaista ja voittajista, niin silti luen niitä, ja ehdokkuuslistojen kautta löydän merkittäviäkin määriä kirjoja, joista olen kiinnostunut. Itse asiassa viime vuosina olen jo ennakkoon miettinyt kiinnostavaa kirjaa valitessani, olisiko se mahdollinen kirjapalkintoehdokas. Tosi asia on, että jos aika ei olisi rajoitteena, lukisin paljon enemmän uusia ja vanhoja ehdokaskirjoja. Blogini sivupalkissakin on kaksi palkintoehdokkuuksiin perustuvaa lukutavoitelistaa ja seuraan lukemieni kirjojen sijoittumista eri palkintolistoilla Worlds Without End -sivun kautta. Minulle siis palkintoehdokkuuksilla on merkitystä lukuharrastuksessani. Ja jos kyse ei ole vanhasta loppuunmyydystä käännetystä teoksesta, niin myös ostan lukemani kirjat ja nykyään näköjään myös kirjoja, joita en ehdi lukemaan, vaikka aikomus olisi.

Palkintoehdokkuudet ovat ajankohtainen aihe, sillä jälleen kerran on kalenterivuoden alussa alkanut uusi kierros etsiä edellisenä vuonna ilmestyneistä kirjoista ne parhaat tai ainakin demokraattisesti parhaimmiksi valitut. Hugo-ehdokkaiden nimeämisiä voi pian jo tehdä, jos kokee olevansa valmis. Minä taidan odottaa jos ehtisin vaikka lukea vielä muutaman potentiaalisen teoksen ennen äänestystä. Olen muutamana vuotena ollut pettynyt Hugo-tarjontaan, mutta sekös muka estäisi yrittämästä saada kilpaan mukaan kirjoja, joita itse pidän palkinnon arvoisena. Loppujen lopuksi en äänestäessäni oikeastaan edes ajattele mikä merkitys sillä on kirjailijoille, agenteille tai kustannusyhtiöille, vaan se on lukijan ääni kertomassa siitä millaista kirjallisuutta arvostan ja haluan lukea.

Tänä vuonna on mahdollista äänestää myös Retro Hugoa. 75 vuotta sitten Hugo-äänestystä ei järjestetty ja nyt voi takautuvasti äänestää vuoden 1938 aikana ilmestyneistä sf/f-teoksista parhaat. Tutustuminen 1938 julkaistuihin teoksiin tulee olemaan haastavaa ja mielenkiintoista. Onneksi Lonconin sivulta löytyy opas, mistä aloittaa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Hyvää alkanutta vuotta! Viime vuosi päättyi Putoavan tähden prinsessa -kirjan arvosteluun, joten on paikallaan aloittaa tämä vuosi prinssi-kirjalla, jossa niin ikään ollaan avaruuskappaleiden lumossa. Pikku Prinssi on teos, jonka olen todennäköisesti lapsena lukenut koska se herättää kaikuja, mutta mitään varmoja muistikuvia ei minulla ole. Kirja on sen verran tunnettu, että on mahdollista tietää siitä melkoisesti ilman lukemistakin. Antoine de Saint-Exupéryn kuvittama ja kirjoittama pienoisromaanimittainen teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1943. Suomennos ilmestyi vuonna 1951. Minulla oli kirjasta luettavana vuoden 1993 painos, Pikku Prinssi ja miten tarina syntyi, jossa alussa on pitkä johdanto tarinan ja Saint-Exupéryn piirroksien syntyvaiheisiin. Kirjassa on ensimmäistä kertaa nähtävillä alunperin julkaistusta kirjasta pois jätettyjä piirroksia, mm. lentäjästä, sellaisena kuin ne olivat piirtäjän jäljiltä. Osallistun tällä teoksella Vive la France -haasteeseen.

Asteroidilla B 612 on kolme polvenkorkuista tulivuorta, ilman ahkeraa kitkemistä jättimäiseksi kasvavia baobab-puita ja kaunis, mutta vaativa kukka. Se on Pikku Prinssin koti, jota hän muistelee matkatessaan muille tähdille. Lentokoneellaan erämaahan pudonnut lentäjä kohtaa yllättäen keskellä ei-mitään prinssin, joka pyytää häntä piirtämään lampaan, vaikka oikeasti hän osaa piirtää vain elefantin nielleen boa-käärmeen. Prinssi kertoo matkoistaan, joilla hän on tavannut kaikkea hallitsevan kuninkaan, ihailua kaipaavan turhamaisen, juopon, liikemiehen, joka rakastaa numeroita ja omistamista, katulyhdyn sytyttäjän ja maantieteilijän, joka lopulta lähetti hänet Maa-tähteen.

Pikku Prinssi on ajatuksia herättävä satu, joka varmastikin aukeaa lapselle erilailla kuin aikuiselle. Sitä lukiessa tuli tunne, että se on kirjoitettu oikeasti enemmän aikuisille kuin nuorille lukijoille. Ystävyyttä etsimässä olevan prinssin törmääminen isojen ihmisten maailman pinnallisuuteen on melankolista luettavaa. Aikuisten ajattelutapa on pienelle pojalle käsittämätöntä, ja kertomuksessa useakin kohta herättää oman sisäisen lapsen muistikuvia. Tai ehkä se on aikuinen, joka alakuloisena tunnistaa maailman mielettömyyden, nykyisin vielä enemmän kuin ennen. Prinssin koti-ikävä ja ymmärrys arvostaa sitä mitä hänellä on kasvaa tarinan edetessä. Yksinäisyys, toisen kesyttäminen ystäväksi ja sitoutuminen ystävyyteen koskettavat. Vaikka tarina onkin surullinen, niin prinssin osuus ei sitä ole. Siinä on toteavaa luonnollisuutta ja hyväksyntää, mikä tekee lukukokemuksesta lopulta enemmänkin lohduttavan kuin masentavan.

Kirjan vesivärikuvitus on todellinen anti tekstin ohessa. Sitä on hauskaa ja ihastuttavaa katsoa. Varsinkin pitkäkorvainen kettu ihastuttaa suunnattomasti.

Pikku Prinssi ei ehkä ollut haikeudessaan parasta mahdollista joululukemista, mutta mieleen painuva klassikko ilman muuta. Ehdottomasti aikuisena luettava.

"Ja öisin kuuntelen niin mielelläni tähtiä. Ne helisevät kuin viisisataa miljoonaa tiukua..."