Suzy McKee Charnas: The Vampire Tapestry

Suzy McKee Charnasin The Vampire Tapestry julkaistiin vuonna 1980, jolloin vampyyrikirjallisuus ei ollut kovinkaan muodikasta. Lukulistalleni kirja päätyi näin 31 vuotta myöhemmin ekirjana googlehaun kautta. Ehkäpä juuri ajankohta, 70-80 -lukujen vaihde, sai Charnasin kirjoittamaan vähemmän perinteistä, stereotypioita rikkovaa vampyyritarinaa, joka yhä edelleen vampyyribuumin keskelläkin tuntuu tuoreelta, vaikka tarinassa ulkoisilta puitteilta eletään selkeästi mennyttä.

The Vampire Tapestry koostuu viidestä ajallisesti järjestyksessä olevasta osiosta, joista kukin kuvaa tapahtumia antropologi Edward Weylandin elämästä.

• The Ancient Mind at Work
• The Land of Lost Content
• Unicorn Tapestry
• A Musical Interlude
• The Last of Dr. Weyland

Tohtori Weyland on vampyyri, joka elää salaista elämäänsä ihmisten keskuudessa. Hän on ikivanha, mutta vailla muistoja menneisyydestään. Silti hänessä elää vuosisatojen ajan alkukantainen tarve ja voima sekä tietoisuus omasta ylivoimaisuudestaan, jota tulee kuitenkin vaalia. Ensimmäisessä osassa Weyland työskentelee unitutkijana collegessa. Näkökulmakertojana on buurinainen Katje, joka epäilee Weylandin todellista luonnetta ja kohtaa tämän väkivaltaisin seuraamuksin. Toisen osan kertojana on vanhempiensa avioerosta kärsivä teinipoika Mark, joka tapaa Weylandin vangittuna ja hyväksikäytettynä setänsä luona. Kolmannessa tarinassa psykoterapeutti Floria pääsee pikku hiljaa vampyyrin ajatusmaailman sisään ja kahdessa viimeisessä tarinassa lukija pääsee tarkastelemaan ihmislajin ja kulttuurin vaikutusta vampyyriin.

Kirjan kuvauksesta päätellen tiesin odottaa poikkeavaa vampyyritarinaa, mutta silti Charnasin kirja oli yllättävä. The Vampire Tapestry asettaa vampyyritarinan puitteet arkiseen ympäristöön. Vampyyri elää ihmisten joukossa oman lajinsa tiettävästi ainoana edustajana näennäisesti erottumatta. Hän on vanhempi herrasmies, jossa on seksuaalista vetovoimaa, mutta hän ei ole seksuaalinen perinteisessä mielessä. Hän tyydyttää verenjanonsa lajinsa tarpeiden mukaisesti, mutta ei tee sitä holtittomasti. Weyland ei ole verenhimoinen tappaja, mutta silti hänen taustallaan on jotain alkukantaista, vaarallista. Pidän Weylandin tunteettomuudesta ja ehkäpä jopa viileästä ylimielisyydestä, mikä saa vampyyrin eroamaan tarinan ihmisistä. Verrattuna ihmisen tekemään amatöörimäiseen väkivaltaan tai julmuuteen, hän vaikuttaa psykopaattisen ammattimaiselta, järjestelmälliseltä ja suunnitelmalliselta. Hän on ravintoketjun huipulla, ihmislajin luontainen vihollinen, mutta ei tapa syödäkseen. Hän jopa luennoi vampyyreista:

“Fangs are too noticeable and not efficient for bloodsucking,” observed Dr. Weyland. “Large, sharp canine teeth are designed to tear meat. Polish versions of the vampire legend might be closer to the mark: they tell of some sort of puncturing device, perhaps a needle in the tongue like a sting that would secrete an anticlotting substance. That way the vampire could seal his lips around a minimal wound and draw the blood freely, instead of having to rip great, spouting, wasteful holes in his unfortunate prey.” Dr. Weyland smiled.

Kirjassa asetetaan verrattavaksi ihmisväkivalta ja vampyyriväkivalta. Mielestäni ainoastaan Katje hahmoista nousee Weylandin tasolle tavassaan ajatella tappamista. Yksi kirjan teemoista on tunteet. Vaikka niitä käsitellään hillityn analyyttiseen tapaan, voi muun muassa musiikillisen välinäytöksen Toscan yhteydessä todeta, kuinka vaikuttavia ne ovat. Koko kirjan alun ajan Weyland on ja vakuuttaa olevansa ihmistunteiden yläpuolella, mutta hänenkään lajinsa ei ole täysin kliininen. Charnas rakentaa vampyyrikuvaa hienovaraisesti ja omalla tyylillään erinomaiseen loppuun saakka. Erityinen plussa siitä, että hänen vampyyrinsä ei ole fyysisesti pelkästään yöeläjä eikä hänellä ole hillittömiä kulmahampaita. Ylivoimaisuudestaan huolimatta hän on myös traaginen hahmo, jotain mitä voisi melkein jopa sääliä. Melkein.

Marraskuun teemani sai hyvän alun The Vampire Tapestrysta. Erilainen, omaperäinen vampyyritarina on sitä mitä etsinkin, enkä joutunut siis pettymään. Ja onhan mukana verenmakuakin perinteeksi. Tästä on hyvä jatkaa.