Kirjaostoksilla3

Hoidin tässä vähän aikaa sitten työkaverini kissaa hänen ollessa matkalla, ja työkaverini yllätti minut antamalla kiitokseksi lahjakortin kirjakauppaan. Olen venyttänyt kirjaostoksille menoa, koska epäilin, etten löydä mitään ostettavaa paikallisesta. Tänään sitten vihdoin piipahdin kauppaan katsomaan, josko Terry Pratchettin Aikavaras jo löytyisi hyllystä. Ja löytyihän se.

Mutta löytyi muutakin...

Olin äimänkäkenä, kun selailin hyllykköä. Valikoima oli uudistunut ja hyllystä löytyi jopa pienkustantamon kirjoja... no ainakin yksi. Toki Meyerin vampyyrit oli edelleen hyvin edustettuina, mutta nyt hyllyssä oli yksi Neil Gaimanin Hämähäkkijumala, joka lähti mukaani, Herbertin Dyyni, joka sekin hyppäsi syliini. Olen lukenut kirjan joskus kauan sitten, mutta minulla ei ollut sitä itselläni.

Kun näin Robin Hobbin Dragon Havenin ja Jordan/Sandersonin The Gathering Stormin, teki mieleni ostaa ne vain sen vuoksi, että osoittaisin kirjakaupalle heidän tehneen oikeita valintoja valikoimiinsa. Harmi, että omistan jo kirjat. Hyllystä löytyi vielä myös Ian Banksia, Alistair Reynoldsia ja Eoin Colferia ja muitakin kiinnostavia... säästän niitä seuraavalle käynnille.

Voi, että tykkään sinusta kirjakauppa.

Vilkaisin vielä nuortenkirjat, sillä joskus sinne piiloutuu teoksia, joita minäkin luen. Tällä kertaa mitään uutta ei sieltä löytynyt, mutta ohikulkeva myyjä ehti kysyä voisiko hän auttaa. Hienoa palvelua. Ja eikun maksamaan. Pistin kirjat tiskille, ja tarjosin kanta-asiakaskortin, lahjakortin ja maksukortin. Myyjä kumartui eteenpäin ja kysyi olisiko minulla tarvetta paristoille, ne kun on tarjouksessa.... ???

No, eipä ollut tarvetta. Ehkä joskus toiste menen kirjakauppaan ostamaan paristoja.

Kirjaostoksilla 1

Kirjaostoksilla 2

PS: Kiitokset Kristinalle, että sain hoitaa suloista Helmiä, ja vieläpä sain pari kirjaakin siitä hyvästä.

Arthur C. Clarke -palkinto China Miévillelle

Miéville rohmuaa palkintoja ja ehdokkuuksia The City & The Cityllä. Tällä kertaa plakkariin räpsähti 2010 Arthur C. Clarke -palkinto. Kyseessä on Miévillen kolmas ACC. Aiemmin hän on voittanut sen Perdido Street Station ja Iron Council -teoksilla.

Guardian ehti jo kirjoittaa artikkelin voitosta. Huhtikuun alussa The City & The City voitti BSFA-palkinnon. Vielä ovat jäljellä ainakin Hugo, Nebula ja Locus -palkintoehdokkuudet. Ensimmäisenä niistä ratkeaa Nebula 15.5. Katsotaan mihin Miéville yltää.

Stephen Deas: The King of the Crags

Stephen Deasin The King of the Crags on A Memory of Flames -trilogian kakkososa. Luin ensimmäisen osan The Adamantine Palacen viime vuoden puolella ja sen arvostelun voi katsoa täältä.

Tämä arvostelu spoilaa sarjan ensimmäistä kirjaa tietyiltä osin!

There will be flames...

Minun kirjan kannessa on yllämainittu lainaus, ei kansikuvassakin näkyvä Joe Abercrombien kehulause: A Fast, sharp, ruthless read... Niin tai näin, molemmat pitävät paikkansa.

Puhujaksi nousseen kuningatar Zafirin toimet saavat valtakunnan sisällissodan partaalle. Vankina olevan kuningatar Sheziran tyttäret, Almiri ja Jaslyn, ovat nousemassa Zafiria vastaan ja keräävät lohikäärmearmeijojaan. Toisaalla vastassa on profetiaa toteuttamassa oleva uskonnollinen lahko Red Riders, jolle välillä sodan voittaminen tuntuu olevan enemmänkin toissijainen seikka, mutta hävitys ja liekit pääasia. Kaikkia lohikäärmeorjuuttajia vastaan on puolestaan yksi valkoinen lohikäärme päämääränään saada vapautettua muut lajitoverinsa ikeen alta ja saada ne muistamaan historiansa. Prinssi Jehal jatkaa poliittisia juonittelujaan Zafirin kanssa, mutta ihan ongelmaton ei hänen polkunsa tällä kertaa ole, onhan hän mm. naimisissa kuningatar Sheziran nuorimman tyttären, Lystran kanssa. Kaiken lisäksi joukossa häärää enemmän ja vähemmän hämärä verimaagi ja pistävämietteinen Adamantinen mies. Alkemistitkaan eivät ihan toimeettomina ole, tosin heidän työnsä yllä värjyy vääjäämätön uhka.

Kirja jakautuu neljään osioon, jotka eivät ole kovinkaan tiukasti rajattuja kokonaisuuksia; I) The Red Riders, II) Of Princes and Queens, III) White Dragon ja IV) Justice and Vengeance. Kertojahahmot vaihtuvat tiheään, kuten The Adamantine Palacessakin. Vauhti on reippaan puoleista, mikä tässä tapauksessa on positiivista. Tarina ei jää junnaamaan missään kohdassa. Luvut ovat esikoiskirjaan verrattuna hieman pidentyneet ja Deas malttaa tällä kertaa keskittyä kertomaan taustaa ja syventämään henkilöhahmoja. Deas saa sisällytettyä tarinaan myös enemmän maailmankuvausta, mikä tekee kirjasta paremman ja vahvemman kuin edeltäjästään. Mm. Maailmanranka ja sen taakse ulottuva alue avautuu lukijalle selkeänä. Henkilöhahmoista esille kohoaa erityisesti Vale Tassan, jonka päässä liikkuu paljon mielenkiintoisempia ajatuksia mitä hänen puheensa antaa ymmärtää.

The King of the Crags sisältää muutamia maukkaita juonenkäänteitä, joita ei välttämättä osaa odottaa. Deasilla on hieman georgerrmartinmaisia elkeitä; hän ei juurikaan säästele hahmojaan ja aina ei voi tietää kuka on elossa kirjan päätyttyä ja kuka ei. Auki olevia langanpäitä riittää, ja tarina jää totaalisesti kesken. Kolmannelta kirjalta The Order of the Scalesilta voi odottaa melkoista tapahtumavyöryä. Ihan virheetön The King of the Crags ei ole. Koska näkökulmaa vaihdetaan usein, jää väkisinkin jotkut hahmot hieman taka-alalle. Kuten ensimmäisessäkin kirjassa, kaipasin jälleen kerran enemmän osuutta Snow-lohikäärmeelle ja Kemirille. Heidän tarinansa kehittyy hieman erillään muista. Myös Almirin osuus kirjan tapahtumissa, sodan yhtenä osapuolena, oli kohtalainen, mutta itse kuningatar ei saanut sananvuoroa. Stephen Deas onnistuu joka tapauksessa jälleen addiktoimaan lukijansa vauhdikkaalla, tapahtumarikkaalla tekstillään. The King of the Crags on Viihdettä isolla veellä.

Sarjan seuraavaa kirjaa The Order of the Scalesia pitänee odotella noin vuoden päivät, sillä näillä näkymin se julkaistaan keväällä 2011. Sitä ennen Deasilta ilmestyy The Thief-Taker's Apprentice, joka päätynee minunkin lukulistalle. Molempia odotellessa voi lukea Deasin kotisivulta ekstrana vaikka kuningatar Zafirin haastattelun. Haastattelijana prinssi Jehal:
 

Prince Jehal Interviews Queen Zafir

Tim Powers: Paheiden palatsi

Tim Powersin Paheiden palatsi on ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Luin Anubiksen porttien käännökset aiemmin ja niiden arvostelu löytyy täältä.

Paheiden palatsin tarina sijoittuu postapokalyptiseen aikaan Amerikan länsirannikolle. Yhteiskuntajärjestys on mennyttä ja eläminen ei tunnu kovinkaan turvalliselta. Jotkut ovat sortuneet Veri-nimisen huumeen käyttöön ja yksinäisiä ja syrjäytyneitä nuoria houkutellaan jäseniksi uskonnolliseen kulttiin, jota johtaa Norton Närhenpuska. Päähenkilö on Greg Rivas, joka itsekin joutui nuorena kultin aivopesun kohteeksi, mutta löysi keinon päästä eroon lohkosta. Rivas toimi sen jälkeen palkkiolunastajana ja nouti kaapattuja nuoria pois Närhenpuskan seuraajien, närhien, käsistä. Lopetettuaan homman hän ryhtyi muusikoksi ja saavutti ammatissa mainetta. Häntä pyydetään vuosien jälkeen tekemään vielä yksi lunastuskeikka pelastaakseen nuoruuden ihastuksensa. Koskaan aiemmin Rivas ei ole joutunut tunkeutumaan Närhenpuskan vallan keskukseen Paheiden palatsiin saakka saadakseen käännytettyjä pelastetuksi, mutta tällä kertaa matka vie moninaisten tapahtumien jälkeen keskuspaikkaan saakka, eikä Rivas suinkaan ole immuuni houkutuksille.

Paheiden palatsi on maailmaltaan mielenkiintoinen ja sijoittuu tunnelmaltaan samaan 80-luvun alun ilmapiiriin kuin Mad Max -elokuvatkin. Harmaan, jokseenkin epätoivoisen tulevaisuuden maailman keskellä on ripaus valoa. Tarinan hahmot ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä, heissä on realistisuuden tuntu. Anubiksen portteihin verrattuna tarinan juoni kuitenkin hieman pomppii, eikä kirja tunnu lyhyydestään huolimatta kovinkaan tiiviiltä. Yliluonnollinen aspekti tuo onneksi positiivista lisää tarinaan, eikä tuhoa sen rakennetta. Paheiden palatsi ei kiehtonut samalla tavalla kuin Anubiksen portit, mutta oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Ehkäpä kirjasta olisi saanut enemmän irti, jos sen olisi lukenut kokonaan alkuperäisellä kielellä.

Gail Carriger: Changeless

Changeless on Gail Carrigerin toinen kirja Parasol Protectorate -sarjassa. Luin ensimmäisen kirjan Soullessin muutama kuukausi sitten ja sen arvostelu löytyy täältä.

Tämä arvostelu spoilaa osittain ensimmäistä kirjaa!

Britteinsaarilla esiintyy outo vitsaus, joka muuttaa vampyyrit ja ihmissudet jälleen kuolevaisiksi. Kuningatar Victoria, jonka turvana ihmssudet työskentelevät, huolestuu ja pistää Alexia Tarabottin tutkimaan mistä on kyse. Alexia on nykyisin Lady Woolsey, Alexia Maccon, hänen mentyä naimisiin alfa-ihmissusi Conall Macconin kanssa. Lordi Woolsey puolestaan työskentelee edelleen kuningataren alaisessa järjestössä BURissa (Bureau of Unnatural Registry) ja on kovin vaitonainen tehtävistään, mikä häiritsee tuoretta vaimoa.

Kun Conall häippäsee Skotlantiin kotikonnuilleen kertomatta Alexialle lähdöstään, Alexia päättää seurata häntä ilmalaivalla sisarpuolensa, ystävänsä ja uuden tuttavuuden, keksijä Madame Lefouxin kanssa. Ilmalaivamatkalla sattuu ja tapahtuu, Alexia melkein putoaa korkeuksista ja epäilee saaneensa myrkkyä. Epäilyttävät olosuhteet jatkuvat myös Skotlannissa. Conallin ja hänen entisen laumansa ristiriitatilanteen keskellä Alexia pyrkii selvittämään mikä on se voima, joka hänen oman sieluttoman kykynsä lisäksi, pystyy estämään ihmissusien ja vampyyrien yliluonnollisuuden ja jopa manaamaan haamut lopullisesti pois maanpäältä.

Ensimmäiseen kirjaan verrattuna Changeless sisältää vähemmän romantiikkaa ja hieman enemmän steampunkia. Erityisesti kiinnitetään huomiota aethographeriin, langattomaan viestintävälineeseen, joka on lennätinlaitteen paranneltu versio. Myös Madame Lefouxin keksijäntaidot tuodaan esille hänen Alexialle lahjoittaman päivävarjon muodossa. Vaikka juoni on kokonaisuudessaan parempi kuin Soullessissa, Changeless sisältää muutamia hahmoihin liittyviä ärsyttävyyksiä. Alexian ystävä Ivy ja hänen rakkauskiermuransa ovat enemmän häiritseviä kuin hauskoja. Alexian ja Conallin tapa kutsua toistuvasti toisiaan vaimoksi ja aviomieheksi pomppaa myös esille ja tuntuu liialta. Sen sijaan liioittelun mittakaavan saava lordi Akeldaman hellittelysanavalikoima on puolestaan hauska. Näistä on mistä valita ihan arkikäyttöönkin: darling, daffodil, creamy pudding cup, darling little kumquat, little clementine, dove, petunia blossom, little periwinkle, sugardrop, squash blossom.

Kuten Soullesskin myös Changeless on kevyttä ja kaikin puolin hauskaa luettavaa. Lopussa on tyypillinen rakkausromaanicliffhanger, mikä tarkoittaa sitä, että syyskuussa ilmestyvä kolmas osa Blameless on pakollinen hankinta, jos haluaa tietää miten tarina jatkuu. Uutukaisena sävynä tarinaan Carriger tuo myös lesbovivahteen. Kehittyykö se teemaksi asti Blamelessissa, jää nähtäväksi.

Vaikka Parasol Protectorate -kirjojen kannet eivät mitenkään erityisesti häikäise, niin mielestäni oli kiinnostavaa katsoa miten Blamelessin kansikuva syntyy. Tässäpä sarjan kolmatta kirjaa odotellessa:

Tim Powers: Anubiksen portit I ja II

Tim Powersin The Anubis Gates ilmestyi jo 27 vuotta sitten ja kahteen osaan jaetut suomennokset, Anubiksen portit I ja II, vuonna 1992/93. Niinpä olen hieman jälkijunassa tutustumassa näihin teoksiin, mutta parempi myöhään.. jne. Ja tutustumisen arvoinen tarina Anubiksen portit olikin, vaikka hieman sai nähdä vaivaa, että sai kirjat käsiinsä.

"Mua viedään hämärästi, kauhean kauas" -Percy Bysshe Shelley

Shelleyn lainaus on enemmän kuin osuva. Anubiksen portit on aikamatkailukirja, ja hyvin värikäs, monisäikeinen sellainen, joka vie lukijan välillä hämärän rajamaille. Tarina käynnistyy kun amerikkalaiselle kirjallisuuden tutkijalle Brendan Doylelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua asiantuntijana Englannissa rikkaiden aikamatkalle vuoteen 1810 kuuntelemaan runoilija Coleridgen luentoa. Samalla Doylelle avautuu tilaisuus päästä selvittämään tutkimuskohteenaan olevan vähemmän tunnetun runoilijan William Ashblessin kohtaloa. Aikamatkailu tapahtuu ajassa olevien aukkojen, porttien kautta, jotka ovat tiheimmillään 1800-luvun alussa harventuen siitä ajallisesti kumpaankiin suuntaan. Mitä eriskummallisin seikkailu alkaa, kun Doyle ei pääsekään takaisin omaan aikaansa muiden ryhmäläistensä kanssa. Niinpä Doyle joutuu keskelle Lontoon köyhälistöä ja kerjäläisten valtakuntaa tietämättä tarkalleen mistä on kyse.

Lontoon alamaailma on sekä ihmeellinen että pelottava. Doylelle tulee vastaan mm. Horrabin-klovni, joka tekee karmeita kokeiluja uhreillaan, ihmissusi, joka vaihtaa kroppaa toisensa jälkeen pysyäkseen hengissä ja muinaisegyptiläistä taikuutta ka-kaksoisolioineen ja peukaloisineen päämääränä tuhota Brittiläinen imperiumi.

Powersin kerronta on henkeäsalpaavan tapahtumarikasta. Välillä oli jo pää mennä sekaisin siitä missä mennään. Hahmot eivät ole aina sitä miksi heitä aluksi luulee ja aina eivät hahmot itsekään ole varmoja ketä he ovat ja missä he ovat. Olen aina pitänyt klovneja enemmänkin pelottavina kuin hauskoina hahmoina (liikaa kauhuelokuvia...) ja Powersin klovni on yksi karmaisevimmista. Eipä paljoa naurattaneet pimeässä silmiä hamuavat olennotkaan ja monet muut mielenkiintoiset hahmot, jotka Powersin mielikuvitus on luonut. Vaikka kahdeksi kirjaksi jaettu tarina ei loppujen lopuksi ole kovinkaan pitkä, se sisältää yllättävän määrän eri hahmoja ja juonen käänteitä.

Alussa hieman valittajatyypiltä vaikuttava Doyle hyväksyy muutoksia yllättävän nopeasti, mikä jäi pikkuisen häiritsemään. Varsinkin tarinan loppupuolella, kakkoskirjassa tapahtumia tuli siihen tahtiin, että kaipasin pientä hengähdystaukoa, jota ei tosin suotu. Pidin enemmän tarinan alkuosasta, mutta loppukin oli mitä mainioin. Jokaisen luvun alussa oli lainaus kirjallisuudesta, joka kuvasi hienosti luvun sisältöä. Tekstissä siteerattu How many miles to Babylon (/London town)? -lastenloru jäi erityisesti mieleen: "Jos kuljet kevein, notkein jaloin, pääset sinne kynttilän valoin". Tarkoituksenani on lukea vielä Tim Powersin Paheiden palatsi, joka onkin sitten Anubiksen porttien ohella ainoa suomennettu teos kirjailijalta.

Kage Baker: The Women of Nell Gwynne's ja The Hotel Under the Sand

Luin Kage Bakerin The Women of Nell Gwynne'sin viime kuussa ja päätin lykätä arvostelun kirjoittamista kunnes saisin luettua myös toisen pienoisromaanin The Hotel Under the Sandin. Tässäpä siis molemmat yhtäaikaa.

Nell Gwynne on 1600-luvulla elänyt englantilainen näyttelijätär ja kuningas Charles II:n pitkäaikainen rakastajatar. Hän harjoitti erästä tiettyä ammattia, eikä koskaan kieltänyt sitä. Nell Gwynne itse ei tarinassa esiinny, mutta nimi kertoo päähenkilöiden uravalinnasta ja talosta, jossa he työskentelevät. Bakerin naiset eivät tosin ole vain prostituoituja, vaan he toimivat nokkeluutensa ja älykkyytensä vuoksi myös vakoojina Gentlemen's Speculative Societylle. Nell Gwynne's on osa Bakerin laajempaa The Company-sarjaa (sieltä loppupäästä), ja juuri Gentlemen's Speculative Society on tuo The Company. Sitä ei kuitenkaan kerrota kirjassa, eikä tietoa varsinaisesti tarvitse, sillä tarinan voi lukea täysin itsenäisenäkin. Koskapa en ole lukenut muita The Company-kirjoja, oli kuitenkin kiinnostavaa tietää, että tällä tarinalla on jatkuvuutensa tietyllä tasolla.

Tarina sijoittuu varhaisviktoriaaniseen Lontooseen. Heti alussa meille kerrotaan yläluokan tytöstä, lady Beatricesta, joka menettää isänsä, kokee raakuuksia ja tulee hylätyksi muun perheensä silmissä. Hänestä tulee yksi Nell Gwynnesin naisista. Tarinan hienona tyylittelynä on kertoa Beatricen varhaisimmista vaiheista raporttimaisesti, kun itse tarina muuttuu sävyltään kommunikoivammaksi. Yllätyksellisesti 1800-luvun Englannissa esiintyy aikakaudelle kuulumattomia keksintöjä ja kehittyneitä härveleitä ja se tekeekin tästä pienoisromaanista steampunkia.

The Women of Nell Gwynne's on Hugo ja Nebula -ehdokkaana parhaan pienoisromaanin kategorioissa ja se on paikkansa niillä listoilla ansainnut. Siitäkin huolimatta, että tarinan alku on vahvempaa kerrontaa kuin loppupuoli.

The Hotel Under the Sand poikkeaa Nell Gwynne'sistä täysin. Kyseessä on seikkailuhenkinen tarina, jonka kohderyhmä ovat lapset. Vaikka uskon kymmenvuotiaitten pitävän tarinasta eri lailla kuin aikuisten, niin siitä huolimatta se on aikuisillekin nautittava. Erona on, että kun vastaan tulee "outoja" sanoja, Baker kertoo niiden merkityksen, mitä hän ei pelkästään aikuislukijoille tekisi.

The Hotel Under the Sand kertoo tomerasta tyttösestä, Emma Rosesta, jonka myrsky heittää saarelle. Aluksi Emma selviytyy yksikseen, mutta pian hänen seuraansa ilmestyy haamu, joka kertoo kauan sitten saaren hiekkaan hautautuneesta loistavasta hotellista, jossa aika ei kulje, ja jossa voi viettää vuosia lomaillen, kun muualla maailmassa on kulunut vain päiviä. Hotelli paljastuu Emmalle ja tarinaan tulee mukaan silmäpuoli kokki, silmäpuoli merirosvo, perijä ja joukko eriskummallista porukkaa. Välillä etsitään aarretta, välillä pyykätään lakanoita.

Kage Bakerin tyyli on avointa, hän ei juurikaan sido tarinaansa yllätyksiä, joita ei voisi jo ennalta arvailla. Silti Emman tarina on rohkaiseva ja kannustava ja jättää mielikuvitukselle paljon sijaan. Kirja sisältää Stephanie Pui-Mun Lawn kaunista kuvitusta, joka antaa kirjalle oman säväyksensä. Kuvia olisi toki voinut olla enemmänkin. The Hotel Under the Sand on parhaillaan Andrew Norton -palkintoehdokkaana parhaaksi nuorten sf/f -kirjaksi 2009. Sekin on paikkansa ansainnut. Jos kumpikaan kirjoista palkitaan ansioistaan, Kage Baker ei valitettavasti ole enää vastaanottamassa kunniaa. Hän hävisi tammikuun viimeisenä päivänä rankan taistelun syöpää vastaan.

Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka

Törmäsin ensimmäistä kertaa (muistaakseni) skotlantilaiseen Thomas the Rhymeriin Harry Potter -kirjojen yhteydessä, kun tutkiskelin pohdintoani varten orapihlajaan ja numero seitsemään liittyviä mytologioita. Kyseessä lienee oikea historiallinen henkilö, johon samanniminen balladi perustuu. Koska hahmo oli jo ennestään tuttu, olin innostunut lukemaan, millaisen version Ellen Kushner hänestä oli saanut aikaiseksi. Thomas Riiminiekka on toistaiseksi ainoa kirja, joka ensi kesänä Suomeenkin saapuvalta kirjailijalta on suomennettu. Kirja on alunperin julkaistu jo v. 1990, mutta suomennos saatiin vasta v. 2008.

Thomas Riiminiekka kertoo taitavasta laulajasta/lauluntekijästä Thomasista, joka on naisten mieleen ulkonäöllisestikin. Ja naisia Skotlantia kiertävällä Thomasilla riittää. Lapseton pariskunta Gavin ja Meg tarjoavat suojaa kiertolaiselle ja Thomasista tuleekin heille kuin poika. Gavinin ja Megin luona Thomas tapaa nuoren Elspethin, johon hän tykästyy, ehkä enemmän kuin aluksi itselleen myöntääkään. Sattuupa kuitenkin niin, että Haltiamaan kuningatar saa houkuteltua Thomasin vuoren alle maailmaansa seitsemäksi vuodeksi ja palattuaan takaisin, jo ennestäänkin tunnettu musikantti, saa legendaarisen maineen haltialahjan, todenpuhumisen, myötä.

Kirja on jaettu neljään osioon, joilla kullakin on oma kertojahahmonsa. Kirja alkaa Gavinin näkökulmasta, ja siinä esitellään nuori Thomas ennen Haltiamaahan joutumista. Suuren osan tarinasta kertoo kakkososiossa Thomas itse Haltiamaassa. Kuningattaren ehtona on, ettei Thomas puhu kelleen toiselle kuin hänelle sinä aikana, jonka hän kauniin väen joukossa viettää. Thomas kuitenkin saa laulaa ja säveltää uusia lauluja. Haltiamaassa ollessaan Thomasille tulee ratkottavaksi arvoituksia ja ihmiskohtaloita. Kolmannessa osiossa Meg kertoo Thomasin paluusta ihmisten pariin seitsemän vuoden jälkeen ja vaikeuksista saada ihmiset uskomaan hänen epätavallista tarinaansa todeksi. Todenpuhujana ja ennaltanäkemisen taidon haltijana hän kuitenkin saavuttaa sijaa jälleen ihmisten parissa ja vaurastuu. Viimeisen osion kertoo Elspeth Thomas Riiminiekan vaimona.

Thomas Riiminiekka on kaunis kasvutarina, jossa Kushner kunnioittaa alkuperäistä legendaa. Kauneudestaan huolimatta tarina on myös piinallinen. Hahmona Thomas Riiminiekka ei vetoa minuun, mutta pidän siitä, ettei hän ole täysin mustavalkoinen, vaan lopulta kasvaa persoonana. Kirja on varsinkin Haltiamaa-osuudeltaan hyvin satumainen, ja se toi mieleen osittain Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantyttären. Pidin tarinassa eniten Gavinin ja Megin kertojaosuuksista; erityisesti Gavinin koska siinä oli mukana huumoria, joka sai nauramaan ääneen.

Kuten alussa jo mainitsin, Ellen Kushner tulee Suomeen kunniavieraaksi Finnconiin 16.-18.7.2010. Suosittelen lukemaan Thomas Riiminiekan ja tulemaan tapaamaan kirjailijaa livenä. Niin ainakin minä aion tehdä.

Ursula K. Le Guin: Lavinia

En ole koskaan lukenut Vergiliuksen Aeneis-runoelmaa, mutta Homeroksen Ilias on pääpiirteiltään tuttu. Kellepä ei olisi. Niinpä tulin tutustuneeksi Aeneaan tarinaan tarkemmin vasta Ursula Le Guinin Lavinian myötä. "Tarkemmin" tarkoittaa tässä tapauksessa muutamien yleisartikkelien lukua. Kirjan jälkikirjoituksesta päätellen, Le Guin on sen sijaan lukenut Vergiliuksensa latinaksikin.

Lavinia on Vergiliuksen runoissa äänetön, mitätön hahmo, suuren Troijan sodan sankarin Aeneaan kolmas vaimo. Lavinian kohtalo määräytyy Oraakkelin ennustuksessa, minkä mukaan hänen tulee mennä naimisiin meren takaa tulleen miehen kanssa. Perinteitä ja uskoaan kunnioittaen Lavinian kuningasisä päättää olla naittamatta tytärtään paikalliselle ehdokkaalle Turnukselle, ja kun Aeneas muiden Troijan sodan pakolaisten kanssa rantautuu Latiumiin, syttyy sota. Turnus haluaa taistella oikeudestaan saada Lavinia puolisokseen. Turnus ei sinänsä tunnu välittävän Laviniasta, mutta osa kirjan teemaa onkin kertoa tuon ajan miesten käsityksestä mistä heidän miehisyytensä muodostuu naisnäkökulman kautta. Olen yleensä varautunut kun luen mies- ja naiskäsityksistä toisen sukupuolen kuvaamina, sillä välillä niissä löytyy ylilyöntejä. Le Guin ei kuitenkaan siihen sorru. Sodan tuloksen tietävät ennen sen syttymistä niin Lavinia kuin lukijatkin, sillä Le Guin pistää Lavinian kohtaamaan kuolevan runoilijan Publius Vergilius Maron hengen, joka kertoo Lavinialle tämän olevan hänen luomuksensa. Vergilius paljastaa osan Lavinian tulevaisuutta, mutta että Aeneis ei koskaan valmistuisi, vaan jäisi keskeneräiseksi.

Le Guin antaa Lavinialle äänen, joka on hiljainen, mutta vahva. Le Guinin Lavinia ei kapinoi osaansa vastaan, mutta poikkeaa kuitenkin Vergiliuksen Laviniasta. Lavinia toteaa, että runoilija ei tiennyt mistä puhui kuvatessaan häntä. Le Guin kertoo loppusanoissaan, että Vergilius liioitteli Lavinian aikaisen maailman sivistyneisyyttä, kun hän taas itse vähätteli sen primitiivisyyttä. Molemmat tekivät niin, koska he halusivat tarinan ihmisten olevan tulevia roomalaisia. Esi-Rooma on ollut todennäköisesti kaikkea muuta kuin loistava ja rikas, ja senpä vuoksi Lavinian arkielämän kuvaus vaikuttaa hyvinkin osuvalta. Vergiliuksen mukaan Rooman perustajat, Romulus ja Remus olivat Aeneaan jälkeläisiä äitinsä Rhea Silvian kautta ja myös Le Guin viittaa tähän. Le Guin ei ole kaikkein kaunopuheisimpia kirjailijoita, hänen tyylinsä on välillä jopa pidättäytyvä. Silti hän saa hahmot hyvin todellisiksi. Lavinia on yksi Le Guinin parhaista kirjoista ja tarinan loppu ehdottamasti parasta mitä olen kirjailijalta lukenut. Ursula K. Le Guin ansaitsee kirjailijana yhä suuren kunnioitukseni.

Hugo ja John W. Campbell -ehdokkuudet 2010

Easterconin yhteydessä paljastettiin Hugo ja John W. Campbell -ehdokkaiden nimet, joista sitten AussieCon4:n kannatusjäsenet ja osallistujat voivat äänestää loppukierroksella. Innokkaana jään odottelemaan Hugo-pakettiani, sillä aika monta lukematonta teosta listalla on. Alla ne kategoriat, joihin on osunut minunkin ääniäni (kursiivilla). Loputkin kategoriat voi käydä läpi AussieCon4:n sivulla. Kaikkia ehdokkaitani ei eri kategorioissa valitettavasti näy, mutta olen yllättynyt siitä, että näinkin moni kuiten. Ainoa mikä tosissaan harmittaa on, että Daniel Abraham puuttuu listoilta. Campbell-ehdokkaistani yksikään ei päässyt lopulliselle listalle, mutta hieman ehkä yllätyksellisesti sieltä löytyy Gail Carriger. Ihan kiva.

Paras romaani
Boneshaker by Cherie Priest (Tor)
The City & The City by China Miéville (Del Rey; Macmillan UK)
Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America by Robert Charles Wilson (Tor)
Palimpsest by Catherynne M. Valente (Bantam Spectra)
Wake by Robert J. Sawyer (Ace; Penguin; Gollancz; Analog)
The Windup Girl by Paolo Bacigalupi (Night Shade)

Paras pienoisromaani
"Act One" by Nancy Kress (Asimov's 3/09)
The God Engines by John Scalzi (Subterranean)
"Palimpsest" by Charles Stross (Wireless)
Shambling Towards Hiroshima by James Morrow (Tachyon)
"Vishnu at the Cat Circus" by Ian McDonald (Cyberabad Days)
The Women of Nell Gwynne's by Kage Baker (Subterranean)

Paras pitkänovelli
"Eros, Philia, Agape" by Rachel Swirsky (Tor.com 3/09)
"The Island" by Peter Watts (The New Space Opera 2)
"It Takes Two" by Nicola Griffith (Eclipse Three)
"One of Our Bastards is Missing" by Paul Cornell (The Solaris Book of New Science Fiction: Volume Three)
"Overtime" by Charles Stross (Tor.com 12/09)
"Sinner, Baker, Fabulist, Priest; Red Mask, Black Mask, Gentleman, Beast" by Eugie Foster (Interzone 2/09)

Paras novelli
"The Bride of Frankenstein" by Mike Resnick (Asimov's 12/09)
"Bridesicle" by Will McIntosh (Asimov’s 1/09)
"The Moment" by Lawrence M. Schoen (Footprints)
"Non-Zero Probabilities" by N.K. Jemisin (Clarkesworld 9/09)
"Spar" by Kij Johnson (Clarkesworld 10/09)

Paras elokuva
Avatar Screenplay and Directed by James Cameron (Twentieth Century Fox)
District 9 Screenplay by Neill Blomkamp & Terri Tatchell; Directed by Neill Blomkamp (TriStar Pictures)
Moon Screenplay by Nathan Parker; Story by Duncan Jones; Directed by Duncan Jones (Liberty Films)
Star Trek Screenplay by Robert Orci & Alex Kurtzman; Directed by J.J. Abrams (Paramount)
Up Screenplay by Bob Peterson & Pete Docter; Story by Bob Peterson, Pete Docter, & Thomas McCarthy; Directed by Bob Peterson & Pete Docter (Disney/Pixar)

Paras ammattitaiteilija
Bob Eggleton
Stephan Martiniere
John Picacio
Daniel Dos Santos
Shaun Tan

Paras semiprozine (en tiedä suomennosta tuolle)
Ansible edited by David Langford
Clarkesworld edited by Neil Clarke, Sean Wallace, & Cheryl Morgan
Interzone edited by Andy Cox
Locus edited by Charles N. Brown, Kirsten Gong-Wong, & Liza Groen Trombi
Weird Tales edited by Ann VanderMeer & Stephen H. Segal

John W. Campbell -palkinto parhaalle tulokkaalle
Saladin Ahmed
Gail Carriger
Felix Gilman
Seanan McGuire
Lezli Robyn

Loppukierroksen Hugo-äänestys on käynnissä täällä ja äänestysaikaa on heinäkuun loppuun saakka.

BSFA-palkinto Miévillelle ja Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaat

China Miévillen The City & The City voitti tänään British Science Fiction seuran (BSFA) jakaman palkinnon vuoden 2009 parhaana romaanina. Eipä tullut yllätyksenä. Oma arvioni The City & The Citystä löytyy täältä.

Saa nähdä yltääkö Miéville samaan myös Arthur C. Clarke Awardsissa, jossa hän on yhtenä ehdokkaana:
Spirit - Gwyneth Jones
The City & The City - China Miéville
Yellow Blue Tibia - Adam Roberts
Galileo's Dream - Kim Stanley Robinson
Far North - Marcel Theroux
Retribution Falls - Chris Wooding

Arthur C. Clarke -palkinto jaetaan 28.4.2010.

The David Gemmell -palkintoehdokkaiden lyhytlista julkaistu

The David Gemmel -palkintojen lyhytlistat on julkaistu:

Katso video täältä!

Ravenheart -palkintoehdokkaat (paras kansitaide):
Jon Sullivan ja Sue Michniewicz - Pierre Pevelin The Cardinal's Blades
Jackie Morris ja Dominic Forbes - Robin Hobbin The Dragon Keeper
Didier Graffet ja Dave Senior - Joe Abercrombien Best Served Cold
Larry Rostant ja Loulou Clarke - Kristin Cashoren Fire
Jon Sullivan - Graham McNeillin Empire

Morningstar -palkintoehdokkaat (paras uusi tulokas):
Stephen Deas: The Adamantine Palace
Jesse Bullington: The Sad Tale of the Brothers Grossbart
Amanda Downum: The Drowning City
Pierre Pevel: The Cardinal's Blades
Ken Scholes: Lamentation

Legend palkintoehdokkaat (paras fantasiakirja 2009):
Brandon Sanderson: Warbreaker
Pierre Pevel: The Cardinal's Blades
Graham McNeill: Empire
Joe Abercrombie: Best Served Cold
Robert Jordan/Brandon Sanderson: The Gathering Storm

Gemmell Awardsia on kritisoitu siitä, että siinä saa tavalliset pulliaisetkin äänestää, eivätkä vain kirjallisuuden asiantuntijat ja kriitikot, joiden oletetaan tietävän mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta. Jonkun olen nähnyt kyseenalaistavan palkinnon pelkäksi suosituimmuuskisaksi. No, tämä kyseenalaistaja ei ole millään lyhyt listalla, joten oliko hän sitten oikeassa vai ei...

Joka tapauksessa, nämä ovat ehdokkaat ja äänestys avautuu pian Gemmell Awardsien sivulla. Lopulliset voittajat saadaan kesäkuussa.

Hugo-ehdokkaat paljastetaan huomenna puolen yön jälkeen Easterconissa.

Patricia A. McKillip: Serren metsissä

Olen lukenut Patricia McKillipiltä aiemmin Unohdetun Ombrian, Basiliskin laulun ja Riddle-Master -trilogian. Yksikään näistä kirjoista ei saanut minua erityisemmin fanittamaan McKillipiä ja senpä vuoksi viime vuonna julkaistu Serren metsissä ei ollut lukupinossani kovinkaan korkealla. Mutta Serren metsät pääsivätkin yllättämään kun vihdoin otin kirjan luettavaksi.

Serren metsissä -kirjaa voisi luonnehtia fantasiaksi sadun valeasussa. Kirjassa on runsaasti sadun elementtejä; kaksi kuningaskuntaa, prinssi ja prinsessa, velhoja ja taikuutta. Ripaus Hannua ja Kerttua, Punahilkkaa ja Baba Jaga -noita-akkaa kanasineen ja jaloilla liikkuvine mökkeineen. Serren tunteeton räyhääjäkuningas pakottaa poikansa Ronanin avioliittoon naapurimaa Dacian, prinsessan Sidonien kanssa. Ronan on kuitenkin vasta menettänyt edellisen puolisonsa ja lapsensa, eikä ole valmis uuteen liittoon. Sidoniekaan ei ole sopimuksesta onnessaan, mutta suostuu matkaamaan Serreen, jotta heidän kuningaskuntiensa välillä ei syty sotaa, jonka Serre mahdollisesti voittaisi. Dacian kuninkaan palveluksessa oleva vanha velho, Unciel, lähettää nuoremman velhon, Gyren, Sidonien turvaksi matkalle, sillä Serre ei olekaan ihan mikä tahansa kyläpahanen, vaan sen metsissä on tunnetusti paljon taikuutta.

Serren metsissä asustaa Brume-noita, jonka luista tehdyn mökin, kanojen ja keittopadan ympärillä tarina pyöriikin suuren osan aikaa. Brume kun vaatii vastikkeita ihmisiltä, jotka syystä tai toisesta haluavat häneltä jotain tai ovat hänelle velkaa, tai muuten he päätyvät hänen pataansa muhennokseksi. Välillä juonikuvio saa komedian piirteitä, niin ristiin ja rastiin polut Serren metsissä sekoavat. Tarina on kuitenkin pohjimmiltaan synkkä ja monimutkaista kuviota selvitellään sydän verellä viimeisille sivuille saakka.

McKillip on tunnetusti loistavan kaunosanainen kirjailija. Hänen tekstinsä on kaunista, kuvaavaa ja lumoavaa. Hän saa Serren metsät hyvin eläviksi ja varsinkin monista mytologioista tunnettu tulilintu hahmona tenhosi kuten tarkoituskin oli. Kirjan suomentaneelle Natasha Vilokkisella kymmenen pistettä erinomaisesta käännöksestä. Vaikka Serren metsissä ei edelleenkään saanut minua McKillip-faniksi, niin mielelläni luen jatkossakin hänen teoksiaan.

Lukulistalla 4/2010

Ajattelin tässä kuussa lukea naiskirjailijoita ja myös suomennettuja kirjoja, sellaisia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet toistaiseksi väliin. Niinpä lukulista huhtikuulla näyttää seuraavanlaiselta:

• Ursula Le Guin: Lavinia
• Patricia McKillip: Serren metsissä
• Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka
• Kage Baker: The Hotel Under the Sand
• N.K. Jemisin: The Hundred Thousand Kingdoms
• Gail Carriger: Changeless

Saatan kyllä tuota lukaista ja arvostella jokusen ei-naiskirjailijankin teoksen tässä ohessa...

Connie Willis: Blackout

Connie Willisin aiemmat aikamatkailukirjat ovat olleet hervotonta ja jännittävää luettavaa, joten oli itsestään selvää, että myös uutukainen Blackout pääsisi lukulistalle. Blackout on kahtia jaetun kirjan ensimmäinen puolisko. Jälkimmäinen puolisko, All Clear, julkaistaan kesällä.

Kirjan tarina kulkee kahden ajan, vuoden 2060 ja 1940-luvun välillä. Tulevaisuudessa kolme historioitsijaa valmistautuu siirtymään vuoteen 1940. Oxfordissa on kuitenkin jotain outoa tekeillä, sillä herra Dunworthy on sekoittanut siirtymäaikatauluja ja Michael Daviesin kohdalla myös siirtymäpaikkaa. Niinpä amerikkalaisaksentti-implantilla varustettu Mike joutuukin Pearl Harbourin sijasta lähtemään Englantiin. Merope Ward matkaa Eileen O'Reillynä evakoitujen lasten sijoituskartanoon palvelijaksi ja Polly Churchill sukunimen Sebastianiksi vaihtaneena Lontooseen myyjättäreksi. Oxfordiin jää Pollya rakastuneena kaipailemaan nuori Colin, joka toivoo saavansa aikamatkailulla jonain päivänä Pollyn ja oman ikäeron kurottua kiinni. Koskapa kyseessä on Willisin kirjoittama teos, niin aikamatkoille ilmeneekin yllättäviä mutkia. Jotain on pielessä, ja historioitsijat joutuvat tosissaan pohtimaan miten selviytyä yllättävissä tilanteissa keskellä sotaa käyvää Englantia.

Connie Willisin tarinan kerronta on jälleen mitä erinomaisinta. Juoni käynnistyy tosin hitaamman puoleisesti ja kunkin historioitsijan kohdalla kerrotaan kiireettömästi heidän olinpaikastaan ja sen hetkisistä tapahtumista. Eileenin kärsivällisyyttä koettelevat pari Lontoosta evakuoitua lasta, Hodbinin Alf ja Binnie. Näitä kahta rasavilliä on todella hauska seurata, sillä Willis on keksinyt heille erinomaisia tempauksia ja koottuja selityksiä. Polly puolestaan tutustuu pommisuojassa mm. tunnettuun shakespearelaiseen näyttelijään, vanhempaan herrasmieheen. Pollyn seurassa päästään kokemaan kirjan ehkä rankimmat hetket pimennetyssä Lontoossa, jota pommitetaan ankarasti. Kummankin naishahmon siirtymäaikatauluissa on alun alkaen pientä heittoa, mutta ei niin vaikuttavaa kuin Mikella, jonka suunnitelmat menevät kertakaikkisen pieleen. Hänen osuuksiensa lukeminen pääsee todella ahdistamaan... eikö mikään suju niin kuin pitäisi?! Hieman ajallisesti irrallaan muista tapahtumista käydään muutamaan otteeseen vuodessa 1944. Nämäkin kohtaukset liittyvät kokonaisuuteen, mutta tulevat vastaan hieman yllättäen.

Blackoutin suurin puute lienee se, että se päättyy kesken. Totaalisesti. Tämä puute oli tietty ennakkoon tiedossa ja paikkaantuu sitten kun All Clear ilmestyy. Myös hieman hitaasti etenevä kerronta voidaan katsoa miinukseksi, vaikka pidin kyllä tarinan historiallisesti puolesta paljon, ja aikakauden kuvaaminen ei sinänsä haitannut lainkaan. Jotkut hahmot tuntuivat ensimmäisessä kirjassa tosin ylimääräisiltä, mutta kun toinen puolisko tarinasta on vielä lukematta, niin vaikea sanoa onko heillä merkitystä kokonaisuuden kannalta vai ei. Kuten To Say Nothing of the Dogissakin (arvostelu), myös tässä teoksessa Willis pistää lukijan tarkkaavaisuuden koetukselle. Jos alkupuolen vuoden 2060-lukuja lukee hieman huolimattomasti, pääsee jälleen myöhemmin muistelemaan hahmojen kanssa mitähän kukanenkin sanoi. Ärsyttävää, mutta silti hemmetin ovelaa. Yhtä paljoa huumoria Blackout ei tarjoa, mutta ei myöskään - ainakaan vielä - päässyt synkkyydessä Tuomiopäivän kirjan (arvostelu) tasolle. Kaiken kaikkiaan, Blackout on kuitenkin erinomainen lukukokemus, jonka jälkeen All Clearia odottaa innolla.