J.R.R. Tolkien: Seppä ja Satumaa ja Maamies ja lohikäärme

J.R.R. Tolkienin Seppä ja Satumaa (Smith of Wootton Major) ilmestyi vuonna 1967 (suom. 1983). Pauline Baynesin kuvittama pienoisromaanimittainen tarina on suunnattu lapsille ja kerronta on sadun tyylinen. Kirjanen on toistaiseksi loppuunmyyty, mutta tarina löytyy painettuna myös Satujen valtakunta -kokoelmasta, josta arvostelu ensi viikolla.

Iso-Woottonin kylässä vietetään joka kahdeskymmenesneljäs vuosi Kilttien Lasten Kestit. Ennen seuraavia kestejä kylän Mestarikokki päättää lähteä päättymättömälle lomalle ja jättää kyläläiset pähkäilemään kuka nyt valmistaisi kesteihin perinteisen Suuren kakun. Uusi Mestarikokki valitaan ja Suuri kakku valmistuu sisältäen taikaesineen, joka päätyy pienelle pojalle, josta sittemmin tulee seppä. Mutta sepän elämä ei olekaan ihan tavanomaista, sillä taikaesineen vaikutuksesta hänelle avautuu portti ihmeelliseen Satumaahan.

Tarinassa nousee pinnalle kysymys uskosta haltioihin ja taikuuteen. Tolkienin sadun uusi mestarikokki kieltää satumaan olemassaolon silloinkin kun todisteet olisivat ihan silmien edessä. Tätä epäuskon piirrettä on hyödynnetty saduissa ja tarinoissa runsaasti, mm. J.K. Rowling kuvaillessaan Harry Potter -sarjassa kuinka taikamaailma pystyy toimimaan rinnakkain normimaailman kanssa ilman, että tavalliset ihmiset sitä huomaavat. Tolkienin satumaa on kuitenkin erillinen paikka, joka tuntuu saaneen vaikutuksia Lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantyttärestä (1924) ja Thomas the Rhymer -legendasta (Ellen Kushnerin uudelleenkerronta: Thomas Riiminiekka). Tolkien ei kuitenkaan yllä tällä pikkuteoksella Dunsanyn tasolle. Vaikka Tolkienin kieli on kauniin kuvailevaa ja tarina sisältää kirjailijalle tuttuja elementtejä, niin kokonaisuus ei toimi niin hyvin kuin toivoisin.

Seppä ja Satumaa on hieman melankolinen tarina ja minulle tulee siitä kuva väsyneestä kirjailijasta. Sen sijaan toinen pienoisromaanimittainen satu Maamies ja lohikäärme on selkeästi pirteämpi tapaus.

Maamies ja lohikäärme (Farmer Giles of Ham) julkaistiin vuonna 1950 (suom. 1978), vaikka tarina on ilmeisesti saanut alkunsa jo 1920-luvulla. Myös tämä kirjanen on Pauline Baynesin kuvittama ja sen neljäs painos on yhä saatavilla.

Hamin kylään ilmestyy jättiläinen, josta maamies Gilesin koira vakuuttavasti hälyttää isäntäänsä. Eihän siinä muu auta kuin yrittää ajaa jättiläinen pois ja sehän onnistuukin tehden Gilesista sankarin, vaikkakin vähän arvelluttavasti. Uroteko saa kuninkaankin osoittamaan hänelle suopeuttaan. Pian kyläläiset joutuvat tukeutumaan Gilesin rohkeuteen uudemman kerran kun kylää uhkaa Chrysophylax-lohikäärme. Kuningas kiinnostuu entistä enemmän kuullessaan Gilesin yhteenotosta lohikäärmeen kanssa, varsinkin kun asiaan liittyy lohikäärmeen runsas aarrevarasto. Niinpä Giles joutuu kohtaamaan myös kuninkaan.

Maamies ja lohikäärme on perinteisellä tavalla nokkela satu, keskiaikaisesta englannista ammentava näytelmämäinen farssi, jossa hieman yksinkertainen päähenkilö loistaa ritareiden ja kuninkaankin yli. En tiedä halusiko Tolkien tehdä tarkoituksella hyväntahtoista pilaa ritaritarinoista Cervantesin tapaan, mutta siinä hän onnistuu kuitenkin ihan mukiinmenevästi. Silti tarinasta jää puuttumaan Hobitin ja Taru Sormusten Herrasta -kirjojen intensiivisyys ja tunnelma ja se tuntuu välipalatyöltä. Nyt on jo pakko mainita, että Tolkienin lohikäärmeet ovat kohtalaisen yksiulotteisia ja tylsiä. Sama lohikäärmetyyppi toistuu niin tässä kirjassa kuin Hobitissa ja Roverandomissakin (arvostelu). Pidän kuitenkin Maamiehestä enemmän kuin Seppä ja Satumaasta sen terhakkuuden vuoksi. Pauline Baynesin kuvitukset ovat molemmissa kirjoissa erinomaisia lisiä.