tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kylmää Game of Thronesia

No, nyt rupesi hermostuttamaan! En oikein tiedä miten päin olisi.

Tiedän, että monia eivät kirjojen tai tv-sarjojen spoilerit eli juonipaljastukset juurikaan hetkauta, mutta minä haluan valita spoilaantuako vai ei, kiitos! Tänä iltana Game of Thrones tv-sarja yllätti takavasemmalta ja nyt olo on epämiellyttävä - innostunut mutta samalla alakuloinen.

Puolitoista kuukautta sitten kirjoittelin Tulen ja jään laulun kirjojen ja tv-sarjan ajoitukseen liittyviä pohdintoja (Tulen ja jään laulu pohdituttaa taas), jossa enteilin tv-sarjan voivan ohittaa kirjansarjan juonikuvioissa joiltain osin viidennellä kaudella ja spoilereita saattaisi tihkua jo ensi kesän kuvauksien aikana kahdesta viimeisestä ASoIAF-kirjasta. Ei tarvinnut odottaa niin pitkään. Neljännen kauden neljännen jakson (Oathkeeper) lopun ja HBO Go:n ystävällisellä avustuksella pääsimme paikkaan, jossa kirjasarjassa emme ole vierailleet ja hitusen valotusta sellaisten hahmojen salaisuuteen, mitä kirjassa ei ole kerrottu. Periaatteessa, ajallisesti jakson loppuosa on tapahtunut toki jo julkaistun kirjan aikana, mutta tarinallisesti sitä ei ole kerrottu. Ainakaan tässä yhteydessä ja muodossa. Tv-sarja näytti langanpäitä (maalaa, jos spoileri ei häiritse: legendan Yövartion 13. komentaja Night's King - Yökuningas ja Crasterin pojat), joita yhdistelemällä saatiin aikaan melkoinen paljastus. Vaikea uskoa, etteikö kyseessä olisi ainakin pohjimmiltaan kaanonia kirjasarjan kanssa, sillä muuten tv-sarja lähtisi melkoisen reippahasti omille poluille.

Ei sillä, kyllähän jaksossa mentiinkin niin soveltaen kuin vain voitiin ja jos osa toteutuksesta ei olisi oikeasti onnistunut, olisin särkenyt läppärini. Ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia tv-sarjan hahmokehityksissä näköjään riittää, kun lähdemateriaalille ei olla uskollisia, ja hurjasusi-juttu meni niin penkin alle kuin olla ja voi. En voi sanoa inhonneeni jaksoa, se vain sai olon - epämiellyttäväksi. Game of Thronesin polut ovat omanlaisia, nyt myös lukijalle spoilerillisia.

George R.R. Martin vaikuttaa ainakin blogikommenttinsa perusteella olevan sinut loppukohtauksen kanssa, vaan olisipa hauska tietää enemmänkin hänen ajatuksiaan. Oikeasti. Ilman mediasensurointia. Ja wanha wirsi: olisi kiva saada seuraava kirja luettavaksi - mahdollisimman pian.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Easterconissa 2014

Käväisin pääsiäisviikonloppuna elämäni toisessa Easterconissa (Satellite 4), joka tällä kertaa pidettiin Glasgowssa, Skotlannissa, jossa Crowne Plaza on aiemminkin ollut Eastercon-paikkana, kuten myös kerran worldcon-paikkana. Aloitan raportin kevyesti muutamilla turistikuvilla itse hotellista sekä sen lähimaisemista Clyde-joen varrella.



Kun viime vuonna rekisteröidyn coniin, halusin pääasiassa nähdä Sir Terry Pratchettin. Niin vain sitten kävi, ettei Pratchett voinut terveydellisistä syistä osallistua, eikä paikalla ollut myöskään skottikirjailija Iain Banks, joka kuoli viime kesänä. Kumpaistakin kirjailijaa juhlistettiin kylläkin in absentia. Joka tapauksessa ohjelmaa riitti ja esiintyjät olivat kiinnostavia ja hauskoja, ja välillä vähän vähemmän kiinnostavia ja hauskoja. Verrattuna edelliseen Lontoon Easterconiin, Glasgowssa ei ollut samanlaista ruuhkaa, eivätkä mielenkiintoiset ohjelmat osuneet juurikaan päällekkäin. Workshoppeja tuntui olevan suhteessa enemmän, mutta liekö näin oli oikeasti. Aikaa kului myös myyntipöytien ja taidenäyttelyn ääressä sekä muualla luuhatessa, joten osa ohjelmista meni ohikin.

Perjantaina tv ja visuaalinen media olivat vahvasti esillä niissä paneeleissa, joita kävin kuuntelemassa. Ensimmäisessä keskusteltiin historiallisen fantasian lisääntyneestä mediasuosiosta, käsitellen mm. Muskettisotureita, Merliniä, Kuningas Arthuria, Atlantisia ja Game of Thronesia. Keskustelussa kiinnitettiin huomiota sarjojen ajankohtaan sidottujen yksityiskohtien uskottavuuteen pukeutumisessa ja lavasteissa, sekä myös kulttuurien ja ihmishahmojen käyttäytymisen kuvaamisessa. Jotkut sarjoista on selkeästi modernisoitu tarkoituksella, minkä katsottiin heikentävän ihmisten todellista kuvaa eri aikakausista. Toisen paneelin mietittävänä oli, onko kirjalle enää sijaa, kun yhä enenevässä määrin tarinankerronta siirtyy visuaaliselle puolelle ja pitäisikö tarinankertojien muuttaa kerrontamuotoaan. Näin tässä joukossa Hannu Rajaniemen ensimmäistä kertaa keskustelemassa (aiempaa tv-haastattelua lukuunottamatta) ja odotan innolla tämän vuoden Finnconia, jossa hän on yksi kunniavieraista ja keskusteluaiheita on varmasti laajemmaltikin. (Kuvassa: Den Patrick, Anne Lyle, Richard Morgan, Hannu Rajaniemi)

Perjantain päätteeksi kävin kustannusyhtiö Gollanczin järjestämässä tietovisassa ja Rocky Horror Picture Show -leffassa. Ensimmäisessä totesin olevani hidas, mutta kisa oli silti tosi hauska (SFF Masterworksien tunnistelua) ja toisessa huomasin sietokykyni olevan heikko, kun katsomossa humalainen rouvashenkilö päätti esittää yksin kaikki RHPS:n roolit leffan kanssa kilpaa.

Lauantai alkoi Iain M. Banksin muistelulla. Kirjailijan ystävät ja fanit niin pöydän takana kuin jokunen katsomossakin kertoilivat hetkiä Banksin kirjailijaurasta ja persoonasta sekä myös merkityksestä ja vaikutuksesta science fiction -kirjallisuudelle. Ken MacLeod oli huolissaan, josko kaikki olivat jo kuulleet hänen juttunsa (ei ollut), joten Banksia on ilmeisesti muisteltu aiemminkin. Enköhän minäkin taas palaa hänen kirjojensa pariin, kun pari suomennosta on tänäkin vuonna tullut hankittua. (Kuvassa: David Haddock, Ken MacLeod, Andrew J. Wilson, Charles Stross, John Meaney)


Arthur C. Clarke -palkinto jaetaan toukokuun alussa. Paneelissa pohdittiin kuuden ehdokaskirjan
hyviä ja huonoja puolia sekä mahdollisuuksista voittoon. Panelistit ovat lukeneet kirjat vain kerran ja kokivat, että on positiivista ja ehkä jopa tärkeääkin, että varsinaiset tuomarit lukevat ehdokkaat toistamiseen ennen päätöstä. Mielenkiintoista oli, että muutama panelisti harmitteli, ettei Kate Atkinsonin kustantaja ollut asettanut Life After Life (Elämä elämältä) -teosta ehdokasharkintaan, sillä se olisi ehdottomasti kuulunut heidän mielestään lyhytlistalle. Tähän liittyy varmastikin jälleen joidenkin kustantajien halu vältellä genreleimaa, mikä karkottaa joitakin lukijoita. Panelistit uskoivat Ann Leckien Ancillary Justicen tai James Smythen The Machinen voittavan. (Kuvassa: Phil Nanson, Claire Briarley, tamaranth, Edward James)

David Gemmell -palkintojen lyhytlistat julkaistiin omassa tilaisuudessa, ja vaikka ääniä annettiin 70 000 kappaletta, niin ehdokkaitten julkistustilaisuuteen oli eksynyt lisäkseni vain muutama (kuva alla). Gemmell-palkintoehdokkaiden joukkoon ei yllätyksiä juuri mahtunut. Listan esittelijä joutui mainitsemaan kysyttäessä, että tämä palkinto on perinteisesti mieskirjailijapainotteinen.

Helsinki in 2017 edustuspöydän äärellä kävi kuhinaa ja huomasin lukuisten ihmisten saaneen nimilappuunsa sinisen kannatustarran. Niitä oli joka paikassa, kaikilla ja kaikkialla. Ahkeraa peeärrää. Aurinkoinen Crystal Huff Helsingin pöydän äärellä poseerasi kameralleni muumin kera, mutta vasta kun olin kertonut kuinka nimeni lausutaan.


Ja jos Crystal oli aurinkoinen, niin sitä oli myös Easterconin kunniavieras John Meaney (jota koko
ajan yritän kutsua Owen Meaneyksi). Kuuntelin useaa ohjelmaa, jossa hän oli mukana ja hänen hauskat jutut sekä hersyvä nauru veti mukaansa oli aihe mikä hyvänsä. Toki hän puhui välillä vakavissaankin. Myös toisen kunniavieraan Juliet E. McKennan keskustelut olivat varsin kiinnostavia ja huumoria löytyi häneltäkin. Meaneyn olen aiemmin nähnyt Sweconissa 2013 ja McKennan Easterconissa 2012. (Kuvassa: Michael Davidson, Juliet E. McKenna, John Meaney, Jim Burns)

Lauantai-illan huipentuma oli Hugo-ehdokkaiden julkistaminen, mikä myös lähetettiin suorana videolähetyksenä netissä. En tiedä kuinka hyvin kuului videolla paikalla olevien reaktiot, mutta
varsinkin neljä erottui itse salissa normaalien kannatustaputusten ja -huutojen ohessa, kun käsiteltiin kirjallisia kategorioita (Orson Welles ja Doctor Who aiheuttivat hilpeyttä draama-kategorioissa). Vox Dayn pitkänovellin ehdokkuus aiheutti melkoista supinaa takanani, tosin sillä hetkellä en tunnistanut kenestä on kyse. Jälkeenpäin minulle selvisi, että Vox Day on samainen Theodore Beale, joka on aiheuttanut ristiriitoja amerikkalaisten science fiction ja fantasiakirjailijoiden ammattijärjestössä rasistisilla ja anti-feministisillä puheillaan ja tullut erotetuksi järjestöstä. Hänellä on oma kannattajakuntansa, joka ilmeisestikin on kampanjoinut hänen ja muutamien muiden kirjailijoiden teosten puolesta, jotta ne pääsisivät Hugo-ehdokkaaksi. Hieman ikävän maun tämä taustatieto jättää tämän vuoden Hugoihin, sillä ehdokkuuksien pitäisi perustua tarinoiden kirjallisiin ansioihin, ei poliittisiin taustatekijöihin. Romaanikategorian ehdokasluvun aikana seuraava reaktio oli Mira Grantin teoksen aikana, jolloin tuli viipyvä hiljaisuus, kunnes jotkut päättivät taputtaa. Sekin vähäinen taputus vaimeni kun Larry Correian ehdokaskirja mainittiin ja lopulta Ajan pyörän koko sarjan ilmestyessä listalle alkoi kohina. Tässä vaiheessa olin hyvin pettynyt siihen, ettei suomalaisista käännöskirjoista kumpikaan yltänyt ehdolle. (Kuvassa: Fran Dowd, Vincent Docherty, Dave McCarty)

Sunnuntaini aloitti asiapitoinen, mutta myös huumorinhöysteinen ja innovatiivinen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja miten siihen pitäisi suhtautua. Koskapa oltiin brittien kansallisessa conissa, niin problematiikkaa lähestyttiin saarivaltion näkökulmasta. Aihe kiinnosti, sillä tupa oli täynnä ja osa istui lattiallakin. Yleisö osallistui aktiivisesti keskusteluun.

Doctor Who ei lakkaa puhuttamasta, ja nyt pohdittiin ja verrattiin viime vuoden ”trilogian” antia, eli The Name of the Doctor, The Day of the Doctor ja The Time of the Doctor ja douglasadamslaisittain kaksi miniepisodia mukaan lukien. (Kuvassa: Paul F. Cockburn, Piers Beckley, DougS, Tlanti, Steve Lawson)


Viime syksynä Sweconissa epäonnistuttiin saamaan aikaan kunnon keskustelua politiikasta science fictionissa, mutta nyt Easterconissa aiheesta saatiin enemmän irti, kun lähdettiin pohtimaan kirjoissa esiintyviä yhteiskuntarakenteita ja niiden hallintaa. Aiheessa käsiteltiin niin utopisia kuin dystopisiakin valtarakenteita ja niiden käsittelyä. Panelistit esittelivät ensin omat poliittiset näkemyksensä ja luonnollisestikin käsiteltiin aihetta jälleen brittinäkökulmasta ja hieman amerikkalaisestakin. (Kuvassa: Traci Whitehead, Juliet McKenna, Nicholas Whyte, Ken MacLeod, Farah Mendlesohn)


Ennen BSFA-palkintojakoa kävin parissa conipaneelissa, joissa ensimmäisessä avattiin Euroconien sielunmaailmaa ja toisessa pohdittiin vieläkö Eastercon tulisi Glasgow’hun jos Skotlanti äänestää itsensä syksyllä 2014 itsenäiseksi. Yleensäkin pohdittiin Easterconin Lontoo-painotteisuutta ja pohdittiin miten olisi mahdollista saada useammat paikkakunnat mukaan conikapungeiksi. Taitaa Suomessa olla hieman samankaltainen tilanne. Skotlannissa conit järjestetään Glasgowssa, koska siellä on aktiiviset fandomtoimijat. Euroconien hyvänä puolena pidettiin sen jatkuvaa muuntautumista ja siirtymistä paikasta toiseen. Tänä vuonna Eurocon on Dublinissa ja ensi vuonna Pietarissa. (Vas. kuvassa: Irina, Lost Car Park, Bridget Wilkinson, Martin Hoare, Dave Lally, Carolina Gomez Lagerlöf, Oik. kuvassa: Dave Lally, KSimes, Alice Lawson, Duncan MacGregor, Kate Keen)


BSFA-palkintojenjako oli aneeminen, sillä vain yksi voittaja oli paikalla noutamassa palkintoa. Romskuissa ykkössija jaettiin Ann Leckien Ancillary Justicen ja Gareth L. Powellin Ack-Ack Macaquekin kesken.

Seuraavaksi edessä on parin viikon kuluttua Maarianhaminan Åcon, jossa kunniavieraana on Karen Lord.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

2013 BSFA-palkintovoittajat

British Science Fiction Associationin 2013 BSFA-palkinnot on jaettu. Voittajat valittiin yhdistyksen jäsenten ja 2014 Easterconiin osallistujien antamien äänten perusteella ja on merkitty alla olevaan listaan lihavoidulla fontilla. Tänä vuonna romaanikategoriassa tuli tasapeli Ancillary Justicen ja Ack-Ack Macaquen välillä. Näistä olen toisen lukenut. Jeff VanderMeerin Wonderbook ja kannestaan palkittu (Joey Hi-Fi) Tony Ballantynen Dream London on myös hankittuna.

Paras romaani
  • God’s War by Kameron Hurley (Del Rey)
  • Ancillary Justice by Ann Leckie (Orbit) (arvostelu)
  • Evening’s Empires by Paul McAuley (Gollancz)
  • Ack-Ack Macaque by Gareth L. Powell (Solaris)
  • The Adjacent by Christopher Priest (Gollancz) (arvostelu)
Paras novelli
  • Spin by Nina Allan (TTA Press)
  • “Selkie Stories are for Losers” by Sofia Samatar (Strange Horizons)
  • “Saga’s Children” by E. J. Swift (The Lowest Heaven, Pandemonium)
  • “Boat in the Shadows Crossing” by Tori Truslow (Beneath Ceaseless Skies)
Paras ei-fiktio
  • Wonderbook by Jeff VanderMeer (Abrams Image)
  • “Going Forth by Night” by John J. Johnston (Unearthed, Jurassic)
  • “Sleeps with Monsters” by Liz Bourke (Tor.com)
Paras taidekuvitus
  • Kansikuva: Tony Ballantyne’s Dream London by Joey Hi-Fi (Solaris)
  • Posteri: Metropolis by Kevin Tong (tragicsunshine.com)
  • Lehtikuvitus: “The Angel at the Heart of the Rain” by Richard Wagner (Interzone #246)
Eastercon alkaa olla osaltani pulkassa. Raporttia conista pistän blogiin kunhan kotiudun.

Hugo ja Retro Hugo -palkintoehdokkaat 2014

Hugo-ehdokkaat 2014 julkaistiin hetki sitten täällä Glasgown Easterconissa. Ääniä annettiin ennätyksellinen määrä 1923 kpl (edellinen ennätys oli 1343 ääntä), mutta se seikka, että worldcon pidetään tänä vuonna Euroopassa ei ylenmäärin näytä vaikuttaneen ehdokasvalikoimaan. Toki muutamia yllätyksiä joihinkin kategorioihin mahtuu, mutta suurin osa niistä menee negatiiviselle puolelle. Suomalainen fandom keräsi etukäteen listan mahdollisista suomalaisista teoksista, joihin pystyi tutustumaan ja mahdollisesti äänestämään. Valitettavasti yksikään tuolta listalta ei yltänyt ehdokkuuteen. Tuskin olen ainoa pettynyt. Jälleen kerran on mielenkiintoista nähdä varsinaisen palkintojaon jälkeen tilastoja äänestetyistä teoksista, niistäkin, jotka eivät nyt tälle lyhytlistalle päässeet. Alla osa kategorioista, loput löytyvät tämän linkin takaa. Nyt saan pienen kannustimen vihdoin lukea loppuun (pitkin hampain) Ajan pyörä -sarjan viimeisen kirjan, jonka 200 ensimmäistä sivua lannisti minut heti alkuunsa toista vuotta sitten. Romaanikategoriasta tulee tuskin muuta luettua sen lisäksi. Ancillary Justicen olen jo lukenut. Neil Gaimanin puuttuminen listalta ihmetyttää, mutta huhu kertoo hänen vetäytyneen kisasta. Liekö pitää paikkaansa.

Paras romaani
  • Ann Leckie: Ancillary Justice (arvostelu)
  • Charles Stross: Neptune's Brood
  • Mira Grant: Parasite
  • Larry Correia: Warbound, Book III of GriMnoir Chronicles
  • Robert Jordan & Brandon Sanderson: The Wheel of Time (The Gathering Storm, Towers of Midnight)

Paras pienoisromaani
  • Dan Wells: the Butcher of Khardov
  • Brad Torgersen: The Chaplain's Legacy
  • Charles Stross: Equoid
  • Catherynne M. Valente: Six-Gun Snow White (arvostelu)
  • Andy Duncan & Ellen Klages: Wakulla Springs

Paras pitkänovelli
  • Brad Torgersen: The Exchange Officers
  • Mary Robinette Kowal: The Lady Astronaut of Mars
  • Vox Day: Opera Vita Aeterna
  • Ted Chiang: The Truth of Fact, the Truth of Feeling
  • Aliette de Bodard: The Waiting Stars

Paras novelli
  • Rachel Swirsky: If You Were a Dinosaur, My Love
  • Thomas Olde Heuvelt: The Ink Readers of Doi Saket
  • Sofia Samatar: Selkie Stories Are For Losers
  • John Chu: The Water That Falls on You From Nowhere

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)

Lisäksi on valittu myös Retro Hugo -ehdokkaat 1939 eli vuonna 1938 julkaistujen teosten parhaimmisto. Ääniä annettiin 233 kpl. Kategoriat ovat samat kuin normi-Hugossakin. Tässä osa kategorioista. Loput voi katsoa täältä.

Paras romaani
  • Edgar Rice Burroughs: Carson of Venus
  • C.S. Lewis: Out of the Silent Planet (arvostelu)
  • E.E. Smith: Galactic Patrol
  • T.H. White: The Sword in the Stone (arvostelu)
  • Jack Williamson: The Legion of Time

Paras pienoisromaani
  • John W. Campbell:Who Goes There?
  • H.L. Gold: A Matter of Form
  • Henry Kuttner: The Time Trap
  • Ayn Rand: Anthem (arvostelu)
  • John Wyndham: Sleepers of Mars

Retro Hugojen romaaneista olen lukenut Lewisin ja Whiten teokset ja pienoisromaaneista Randin Anthemin. Loppuihin tullee tutustuttua lähikuukausina, jos ne Hugo-paketin mukana tulevat. Hobittin puuttuminen listalta ihmetyttää, sillä käsittääkseni se oli ehdokaskelpoinen. Jospa sen status lastenkirjana vaikutti lopputulokseen. Tai jotain. Nyt pitänee katsastaa mitä maailmalla ehdokkaista ajatellaan. Palaan vielä asiaan.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Viime joulukuussa tuli luettua Kate Atkinsonin suhteellisen tuore Life After Life (arvostelu), joka on tänä keväänä ilmestynyt myös suomeksi nimellä Elämä elämältä. Jokin kirjan tyylissä jäi sen verran kutkuttamaan, että otin kirjailijalta lukulistalle toisenkin kirjan, kirjaston hyllyssä vastaantulleen Ihmiskrokettia. Human Croquet ilmestyi alunperin 1997 ja käännös 1998. Kirja menee brittiläisen maagisen realismin lokeroon, jos sen johonkin haluaa yleensä lokeroida. Suomessa käytettäisiin ehkä reaalifantasian käsitettä kuvaamisessa ja genretermien kaihtajat suosisivat todennäköisesti postmodernismia, mutta yhtä kaikki, kyse on tarinasta, jossa todellisuuteen linkittyy fantasian piirteitä.

Isobel Fairfaxin ja hänen veljensä Charlesin nuoreen elämään on lähtemättömästi vaikuttanut heidän äitinsä Elizan katoaminen. Isäkin lähti pois kuvioista vuosiksi ja lapset jäivät isoäitinsä ja nurkuvan Vinny-tädin hoidettaviksi. Fairfaxin suvulla on pitkä historia, aina Lythen metsäisen uudisasutuksen ajoilta Ardenin talon vaiheisiin, jolloin kadun varrella on jäljellä enää muutamia puita. Sukuun liittyy kirous ja monelaisia mutkia suvun historiaan on mahtunutkin. Elämänlangat eivät ole kulkeneet suorinta tietä ja yhden jos toisenkin taustalla on luurankoja kaapissa. Vaikka Isobelin veli haaveilee avaruusolioista, rinnakkaistodellisuuksista ja aikamatkailuista, niin Isobelin itsensä kohdalle osuvat ne oudoimmat kokemukset, joista ammentaa maailmankuvaa. Lukijan pohdittavaksi jää, onko elämä kuin Shakespearen näytelmää, komediaa tai tragediaa.

Kuten Elämä elämältä -kirjassakin, myös Ihmiskroketissa on hämmentävää vetoa. Hahmot ovat tavallisia ja uskottavia, mutta silti niin outoja, että he viehättävät. Atkinson avaa kunkin elämää vähän kerrallaan, valottaa tapahtumien monimutkaista kulkua yllätyksellisesti ja maanläheisesti, ja jopa koskettaen. Tarinassa on kohdilleen osuvaa tilannehuumoria leikitellen muun muassa rinnakkaistodellisuuksien, toden ja fantasian, rajamailla. Juuri huumori on tarinan suola, mutta ei kuitenkaan itsetarkoitus ja siksi se toimii.
"Ei mistään ei tule mitään, ellei sitten maailman alku. Näin se alkaa, sanasta, ja sana on elämä. Tyhjyys muuttuu jättiläismäisen sähikäisen voimasta, joka sallii ajan sarastaa ja mielikuvituksen alkaa.

Ensimmäiset vedyn ja heliumin ytimet kehittyivät miljoonia vuosia myöhemmin atomeiksi ja taas miljoonia vuosia myöhemmin molekyyleiksi. Maailmankausia kuluu. Avaruuden kaasupilvet alkavat tiivistyä linnunradoiksi ja tähdiksi, joiden joukossa on aurinkomme. Vuonna 1650 arkkipiispa James Ussher arvioi teoksessaan Annals of the World että Jumala loi Taivaan ja Maan lauantai-iltana, 22. lokakuuta, vuonna 4004 eKr. Muiden arvioit ovat epämääräisempiä ja sijoittavat alun noin neljän ja puolen miljardin vuoden taakse."
Ihmiskroketissa ja Elämä elämältän tarinoissa on paljon samoja elementtejä ja kerronnan keinoja. Jopa hahmoista löytyy tuttuutta. Lukiessa jouduin ajoittain palauttamaan mieleen, että Ihmiskrokettia on kuitenkin kirjoitettu 16 vuotta aiemmin, ja niinpä kirjailija onkin ammentanut uusimmassa kirjassaan tästä teoksesta ideoita, vaikka oma kokemukseni hahmottuu väärässä järjestyksessä lukemisen kautta. Samojen ideoiden toistuminen ei kuitenkaan haittaa liikaa, sillä loppuratkaisu on omanlaisensa, ja tässä tapauksessa olin siihen tyytyväinenkin. Ihmiskroketista voi oivaltaa kirjailijan käyttäneen useita brittikirjallisuuden klassikoita inspiraationaan, mutta kutoneen ne osaksi omaa tarinaansa uusin värein.

Kirja on jaettu useisiin tulevaisuus ja menneisyys -lukuihin. Huumorin ohessa minua kiehtoi tarinassa eniten historiaosuudet ja salaisuuksien paljastumiset, joista osaan liittyy erinomaista ilkikurisuutta. Samoin kuin kirjan nimeen, joka on lähtöisin seurapelistä. Ja huhtikuun 1. päivään, joka on Isobelin syntymäpäivä. Atkinson ei anna päähahmolleen liikaa etuisuuksia sen mukaan mitä tämä kokee. Monissa fantasiatarinoissa kun tietäminen tekee hahmoista usein superihmisten kaltaisia taitureita, ei hämmentyneitä ja rajoittuneita elinympäristönsä vaikutuksessa.

Atkinson leikittelee ajalla, metsillä ja keijuilla luoden mielikuvia, joista oman pääni sisällä kehittyi välillä lennokkaitakin teorioita. Tarinan alku ja loppu kiertyvät tunnelmallisesti toisiinsa. Ihmiskrokettia on erinomainen lukukokemus, ei täydellinen, mutta suositeltava.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: 1910, 1969 ja 2009

Alan Mooren ja Kevin O’Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvan Century-albumit 1910, 1969 ja 2009 tuli luettua jo kolme kuukautta sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi katsausta niistä tämän nopeampaa ja yksityiskohdatkin alkavat pikku hiljaa jo unohtua. Englanninkielinen 1910 julkaistiin vuonna 2009 ja suomeksi 2010, 1969 sekä englanniksi että suomeksi vuonna 2011 ja 2009 englanniksi ja suomeksi 2012. Century-trilogia koostaa Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan taipaletta sadan vuoden ajalta maailman muutosten keskellä kolmessa osassa.

1910 eletään aikaa jolloin Englanti on aloittanut avaruuskauden yhdeksän vuotta aiemmin lähettämällä ihmisen Kuuhun. Valtio valmistautuu kuningas George V kruunajaisiin, kapteeni Nemo on kuolemaisillaan ja hänen tyttärensä lähtee etsimään omia teitään, joutuen vaaralliselle satama-alueelle. Okkultisti Oliver Haddo hautoo antikristus-suunnitelmia ja liigan uusi jäsen Carnaki näkee apokalyptisia unia Kuulapsesta, minkä pohjalta liigan on ryhdyttävä toimiin.

1900-luvun edettyä toiselle vuosikymmenelleen steampunk-kausi on jäänyt taakse, eikä 1910 enää viehätä höyryisyydellään, kuten kaksi ensimmäistä Herrasmiesliigan albumia (arvostelut). Maailma on koventunut ja muuttunut synkemmäksi, vaikka myös positiivisia saavutuksia on tapahtunut. Liiga ei edelleenkään ole täysin yhtenäinen, ja lukemisen yhteydessä jäi tunne, että hahmojen suunnat ovat sekavia. Näin ilmeisesti kuuluukin olla, sillä kyseessä on trilogian aloitus ja tarina jatkuu ja avautuu enemmän jälkimmäisissä osissa. Osa tarinasta tuntuu tutulta Mustan kansion (arvostelu) jälkeen, mm. Orlando liigan jäsenenä. En edelleenkään ole viehättynyt tästä hahmosta, vaikka hän onkin sinänsä mielenkiintoinen sukupuolenvaihtokykyineen, mutta Mina pitää yhä pintansa. Erityisesti seurasin nuoren Jennyn kovaa elämänkoulua pahoinvointia lähestyvin tuntein. Ilmeisesti hahmo saa ihan omat jatkoalbumit, joihin palaan varmastikin vielä jatkossa.

Jos 1910 keskittyi paljolti Kolmen pennin oopperan luokkayhteiskunnan tiimoille, niin vuoden 1969 Lontoo svengaa ihan eri tavalla ja Mina, Allan ja Orlando sopeutuvat ajanhenkeen.  Tai ainakin Mina tosissaan yrittää. Allan ja Mina ovat entistä nuorekkaampia, mihin taustatarina löytyy Mustasta kansiosta. Kaupunki on täynnä psykedeelisiä huumeita, musiikkia, seksiä, värikkäitä vaatteita ja kirkuvia mainoksia. Pintaliidon takana kytee kuitenkin pahuus. Jo kuolleeksi julistettu Haddo jatkaa demonisia puuhastelujaan, joihin Herrasmiesliiga haluaisi pistää stopin. Puuhastelujen toimintaympäristönä toimii rockmaailma ja mickjaggermainen laulaja löytyy sopivasti uhriksi. Vaan liiga pääsee vaikuttamaan lopputulokseen, vaikkakaan ei ihan harkitulla tavalla.

1969:n ajankohdan tunnelma on minulle tutumpi kuin edeltävän teoksen ja lukiessa tulee hieman samanlainen tunne kuin lapsena suuren maailman menoa seuratessa. Tarina tulvii populaarikulttuurin viitteitä ja nyökkäyksiä tehdään mm. niin Rolling Stonesin, Michael Moorcockin kuin J.K. Rowlinginkin suuntaan. Jouduin lukemaan albumin pariin kertaan läpi, ennen kuin pääsin kärryille tapahtumien kulusta. Liiga ei vaikuta kovinkaan tilannetietoiselta koko aikaa. Seikkailussa on avaruusaikakauden teemakin mukana omana taustatasonaan, mikä välillä hämmentää. Herrasmiesliigan kulkusuunta tulee kyllä esille, eikä se suunta tunnu kauhean hyvältä. Albumi päättyy cliffhangeriin, joka on kohtalaisen julma. Sen verran Moorea täytyy hahmoistaan kiitellä, että ainakin hän on rehellinen heidän kanssaan. Ei silotteluja ja kaunisteluja.


2009 on apokalypsiä enteilevä päätös Century-trilogialle. Siinä palataan räikeästä 1969:n tunnelmasta apatian ankeuteen. Antikristus on maan päällä ja Orlandon on koottava Herrasmiesliigan rippeet kasaan, jotta maailma pelastuisi. Onneksi hän saa hieman apua. Mutta takaako se onnellisen lopun?

Tarinan päätös on jokseenkin sekava, sillä viitteitä tulvii suuntaan ja toiseen, ja loppuratkaisu on osaksi kökkö, osaksi onnistunut. Tekijänoikeussyistä suoria nimiyhtäläisyyksiä ei mistään varsinaisesta toisesta teoksesta ole otettu, mutta tulkintaa voi lukiessa tehdä mm. Rowlingin Potter-sarjan suuntaan. Oli se sitten positiivista tai negatiivista.  

Century-sarjassa on kunnianhimoista yritystä sisältäen paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaistoteutus olisi voinut olla parempikin. Tai sitten minä jämähdin kahden ensimmäisen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan tuomaan ensi-ihastukseen, enkä löytänyt samaa tunnetta enää näistä jälkimmäisistä. Joka tapauksessa meinaan lukea Nemo-jatkotkin jossain vaiheessa.



tiistai 8. huhtikuuta 2014

Tähtifantasia-palkintoehdokkaat 2014 julkistettu

Helsingin Science Fiction Seura ry jakaa Tähtifantasia-palkinnon vuosittain parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Tämän vuoden palkintoehdokaskirjat on julkaistu vuonna 2013 ja lista perusteluineen näyttää tältä:

- Aloysius Bertrand: Yön Kaspar (Savukeidas, suom. Tommi Nuopponen ja Aki Salmela) – "Goottilaisromanttisen kuvaston innoittama proosarunoklassikko on joka lukukerralla yhtä ihailtava, ilkikurinen ja innostava."

- Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar, suom. Marja Helanen) – "Reaalifantastinen romaani lennättää lukijaa surun ja riemun välillä sekä herättää pohtimaan luonnon ja inhimillisten siteiden merkitystä." (arvostelu)

- C. S. Lewis: Kasvoista kasvoihin (Kirjapaja, suom. Kirsi Nisula) – "Antiikin myyttiä elävästi tulkitseva teos jää mieleen vavahduttavana psykologisena tutkielmana uskosta, harhasta ja rakkaudesta."

- Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, suom. Tapani Kärkkäinen) – "Huikean monisäikeinen tarinasikermä. Sen ilmaisuvoimainen kieli sitoo todellisuuden kouriintuntuvat ja unenomaiset puolet saumattomasti yhteen."

- Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (Gummerus, suom. Sarianna Silvonen) – "Rohkeudesta, vastuusta ja ystävyydestä kertova kasvutarina, jonka älyllinen ja kielellinen kekseliäisyys ihastuttavat ikään katsomatta." (arvostelu)

Palkinto jaetaan perinteiseen tapaan heinäkuussa Finnconissa, jossa ajattelin olla jälleen kerran paikalla kuuntelemassa mielenkiintoista keskustelua. Omalla arvauslistallani oli Lumilapsi ja epäilin viime viikolla myös Lewisin ja Schulzin listalle yltävän, vaikkakaan en kumpaistakaan ole lukenut. Kanelipuodit tuli hankittua Helsingin kirjamessuilta toki, joten se ainakin on lukulistalla. Oikeastaan voisin lukea kaikki vielä lukemattomat ehdokkaat. Jostain syystä en uskonut Valenten teoksen pääsevän listalle, mutta olen iloisesti yllättynyt ja tyytyväinenkin. Kirja on hieno.

Sapkowskin ja Abercrombien käännoskirjat, Halveksunnan aika ja Ennen hirttämistä, ovat kumpainenkin erinomaisia, mutta selkeästi sarjan keskiosan kirjoja, eivätkä oikein toimi itsenäisinä teoksina. Niitä ei myöskään listalla näy. Sapkowskin kääntäjä Tapani Kärkkäinen on mukana tosin toisella käännöstyöllään. Ehdokasilmoituksessa mainittiinkin tänä vuonna erikseen raadin arvostaneen kirjallisten ansioiden lisäksi erinomaisia asiantuntevia suomennoksia.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Stanislaw Lem: Futurologinen kongressi

En näköjään pidä kovinkaan kiirettä lukulistalle laittamieni kirjojen kanssa, sillä Stanislaw Lemin Futurologisen kongressin (Kongres futurologiczny, 1971) päätin lukea kolmisen vuotta sitten, kun kävin läpi tulevia elokuviksi sovitettavia kirjoja. The Congress -elokuva on jo ilmestynyt, vaan ei ilmeisesti Suomessa. Ehkä se tulee jälkijunassa, en tosin odota sitä tänne pohjoiseen nähtäväksi. Joka tapauksessa, luin kirjan. Suomennos on tehty suoraan puolan kielestä ja se ilmestyi 1978.

Ijon Tichy osallistuu Costaricanassa valtaisaan futurologiseen kongressiin, jossa käsitellään maapallon kestämättömäksi käynyttä väestönkasvua, kuinka hillitä sitä ja selvityä tulevaisuuteen. Hiltonin huippuhotelliin on majoittautunut joukko muidenkin kongressien osallistujia, joista osa tuntuu hyvin oudoilta. Outoja ovat futurologisen tapahtuman lyhyen ytimekkäät esityksetkin, eikä veden juominen janoon yhtään selkeytä tilannetta. Kaduilla kongressin ympärillä vellovat levottomuudet yltyvät ja hallitus vastaa niihin pommittamalla, jolloin Ijon epävarmassa olotilassa pakenee ja joutuu onnettomuuteen. Tullessaan tajuihinsa usean vaiheen jälkeen, hän huomaa olleensa syväjäädytyksessä ja päätyneensä vuoteen 2039. Ja kuinka erilainen maailma onkaan, lähestulkoon utopia. Ei ylikansoitusta, ruokaongelmia, sotia, kaikenmaailman kriisejä, vaan hommat on saatu haltuun psykokemiallisilla menetelmillä. Tai siltä ainakin näyttää.

Vakavasta aiheesta huolimatta, Lem käsittelee tuttuun tyyliinsä aihetta mustan humoristisesti. Kieli on kirjaavaa ilotulitusta ja uusiosanoja vilisee siihen tahtiin, että alkoi jo rasittaa. Suomentajilla (2 henkilöä) on varmasti ollut tekemistä käännöksen aikaansaamiseksi ja ihan hyviä sanaväännöksiä on syntynyt, vaikka en pysty niitä alkuperäiseen vertaamaankaan. Futurologisen kongressin tarina ei ole suoraviivaisen selkeä, vaan melkoista monikerroksellista toden ja epätoden kieputusta, jonka perässä pysyminen teettää lukijalle töitä. Päähahmo ei itsekään aina varmuudella tiedä milloin on todellisuudessa, milloin hallusinoi.

Futurologinen kongressi on pohjimmiltaan karmaiseva visio ja Lemin humoristinen tyyli itse asiassa tuntuu vain korostavan sitä. Sarkasmin kohteeksi joutuvat maailmanpolitiikan suurimmat toiminnalliset idealismit, eikä kirjoittamisajankohdalla ja nykypäivällä ole eroa. Mitä enemmän ajattelen kohtalaisen lyhyttä, tiiviissä paketissa olevaa tarinaa, sen vaikuttavampi jälkiefekti kirjasta jää. Aivan kuin olisin nähnyt painajaisen, josta herää yllättäen, mutta todellisuuskin vaikuttaa painajaiselta tai ainakin sen johdannolta. Kongressia ei voi lukea kepeän pinnallisena ja hauskana kirjana, mutta suosittelen sitä silti kaikille.

The Congress -elokuvan ohjaajan mukaan leffa on saanut vaikutteita Lemin kirjasta, mutta ei ole sen suoranainen sovitus. Ilmeisesti naispäähahmossa on Ijon Tichyyn liittyviä piirteitä. Jos vain jossain yhteydessä on mahdollista elokuva nähdä, niin olen kiinnostunut. Alla virallinen traileri.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...