J.K. Rowling: Quidditch Through the Ages

Kuten Fantastic Beasts and Where to Find Them (arvostelu), myös Quidditch Through the Ages julkaistiin hyväntekeväisyyskirjana vuonna 2001, tällä kertaa kuvitteellisen kirjailijan Kennilworthy Whispin kirjoittamana. Kyseessä on todellisuudessa tietenkin J.K. Rowling. Jaana Kaparin suomentama Huispaus kautta aikojen ilmestyi samana vuonna, kirjoittajana Rauniolinnu Sipis.  

Quidditch Through the Ages on Tylypahkan taikakoulun ja siten Harry Potterin oppikirja, jossa käydään läpi velhojen lempiurheilulajin huispauksen synnyn historiaa sekä lajin välineiden kehitystä kautta aikain nykyiseen muotoonsa. Myös lajin säännöt ovat tiukentuneet, sillä jossain vaiheessa sääntöjen rikkominen oli sekin omaa huvia, ja aiheutti hieman ongelmia. Kirjassa esitellään myös lukuisa joukko Britteinsaarten huispausjoukkueita.

Kirjan aloittaa jälleen kerran Albus Dumbledoren esipuhe, josta ote:

“All that remains is for me to thank you for supporting Comic relief U. K. and to peg Muggles not to try playing Quidditch at home; it is, of course, an entirely fictional sport and nobody really plays it. May I also take this opportunity to wish Puddlemere United the best of luck next season.”

Niinpä niin. Huispaus on tullut meidän jästienkin joukkoon, sanoi Dumbledore mitä tahansa, ja lajissa on pelattu maailmanmestaruuskisojakin, jossa mestaruustitteliä pitää hallussa tällä hetkellä Australia (2016). Tietenkään jästit ei pelaa peliä luudilla lentäen ja kultasieppikin on kiinni ihmisessä, joten ihan samasta lajista ei ole kyse. Me jästit vain kopioimme, kun olemme saaneet käsiimme velhomaailman opuksen, josta ottaa mallia.

Rowlingin humoristinen tyyli puree loistavasti, kun hän kertoo luutamallien kehityksen ja kuinka Ruotsissa pelatusta luutapelin ja muiden eri maiden muunnosten kautta syntyi Queerditch Marshin peli, joka johti nykyhuispaukseen. Alun perin kultasieppinä on ollut elävä otus, josta sittemmin ymmärrettävistä syistä tuli suojeltu eläinlaji. Myös maalien muoto on muuttunut korimallisista nykyisiin kuusitoistametrisiin tolppiin. Tämä herätti aikoinaan suurtakin vastustusta.

Enpä osaa sanoa, onko minulla kirjassa kuvatuista britti- ja irkkujoukkueista erityistä suosikkiani, mutta hieman kadehdin, että esim. norjalaisten Karasjok Kites tulee mainituksi, eikä esim. Rovaniemi Ravens (ai, miten niin ei ole sellaista joukkuetta?). Kun luin Harry Potter -kirjoja ensimmäistä kertaa, en ollut ihan ihastunut urheilulajiin, jota pelattiin pitkin vuotta, mutta jotenkin kasvoin siihen kiinni tämän pienen kirjasen ansiosta ja varsinkin viime vuoden uusintalukukirjojen kohdalla nautin huispauksen kuvauksesta täysin.

Quidditch Through the Ages on hauska ja nokkela pikkukirjanen, lukipa sen englanniksi tai suomeksi. Se syventää osaltaan Potterversumia. Suosittelen ehdottomasti.

PS: Googlasin huvikseni kultasiepin ja ilokseni huomasin, että Harry Potterin huispaus on jättänyt jälkensä Suomessakin jästeihin, sillä ravihevosten joukosta löytyy heppa nimeltä Kultasieppi.

J.K. Rowling: Fantastic Beasts and Where to Find Them

J.K. Rowlingin Fantastic Beasts and Where to Find Them julkaistiin hyväntekeväisyyskirjana vuonna 2001 kuvitteellisen kirjailijan Newt Scamanderin nimissä. Kirjanen ilmestyi suomeksi samana vuonna Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -nimellä. Teos on Harry Potterin koulukirja ja sen lisäksi, että siinä esitellään Rowlingin mielikuvituksen kehittämiä ja jo myyttisistä tarinoista koostuvia olentoja, on sivuille lisätty iloa tuottamaan Potter-sarjan pääkolmikon käsinkirjoitettuja kommentteja. Aloitin ekirjaversion, mutta siinä ei kommenttimerkintöjä ollut, joten noudin pikaisesti kirjahyllystä kovakantisen. Ei tämä teos tunnu samalta ilman hullunkurisia raapustuksia. Olen siis lukenut kirjan useita kertoja aiemminkin, myös suomeksi ja tämä oli osa Rowlingin kirjojen uudelleenlukutempausta sekä halusin palauttaa sisällön mieleen ennen samannimisen elokuvan ilmestymistä.

Fantastic Beasts kytkeytyy erinomaisesti Harry Potter -sarjaan ja täydentää sen maailmaa. Albus Dumbledore on kirjoittanut informatiivisen, mutta myös hauskan esipuheen magizoologi Scamanderin tietokirjalle. Kirjan tiedot perustuu Scamanderin laajoihin tutkimusmatkoihin viidellä eri mantereella.

"I would like to take this opportunity to reassure Muggle purchasers that the amusing creatures described hereafter are fictional and cannot hurt you. To wizards, I say merely: Draco dormiens nunquam titillandus."

Kirjassa määritellään ensin miten otusten määrittelyyn on päädytty aikojen saatossa ja kerrotaan miksi jästit ei näitä otuksia näe. Itseäni kiinnostaa erityisesti Rowlingin taikamaailman historiaan liittyvät asiat ja tässä yhteydessä olin todella onnellinen "being"-määrittelyyn liittyvistä tiedonmurusista ja tapahtumakuvauksista. Haluaisin tietää lisääkin mm. kentaureihin ja vedenväkeen liittyvää. Otukset on luokiteltu Taikaministeriön vaarallisuusasteikon mukaisesti X-XXXXX välille. Yhtä X:ää edustaa mm. flobberworm (fletkumato), johon pääkirjasarjassa tutustutaan mm. Hagridin taikaeläinten hoidon opetustunneilla The Prisoner of Azkabanissa. Viiden X:n otuksia ovat mm. basiliski ja akromantula, nekin tuttuja jo sarjan ensimmäisistä kirjoista.

Erityistä huomiota saavat lohikäärmeet, joista esitellään lyhyesti eri lajit. Kommenttien perusteella voi päätellä, että kirjaa on luettu useamman oppivuoden aikana. Kaikki olennot ovat varsin kiehtovia ja Rowling käyttää monia myyttejä ja legendoja sovittamaan otuksia myös omaan taikamaailmaansa. Kaikki kuvatut ovat varsin kiehtovia, mutta eniten mielikuvitustani näpäyttelevät lethifold (kalmolaskos, XXXXX) ja demiguise (puolihahmo, XXXX), ensimmäinen sen salakavalan vaarallisuutensa vuoksi ja koska se muistuttaa ankeuttajien esiastetta ja jälkimmäinen luonnollisesti näkymättömyytensä vuoksi. Feeniks-lintu on ihan omaa luokkaa kiehtovuudessaan.

Fantastic Beasts and Where to Find Them on lyhyt kirja, mutta täynnä nokkelaa, hauskaa ja erittäin kiinnostavaa oheismateriaalia Potterversumiin. Ehdottoman suositeltava.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 19-25

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvien viimeinen osio kattaa albumit 19-22 (suomalaisten julkaistujen järjestysnumerointi) ja sekä kolme erillistä jatkumoon varsinaisesti kuulumatonta Valérianin ja Laurelinen tarinoista koostuvaa albumia. Ensimmäinen katsaus (albumit 1-5), toinen katsaus (albumit 6-12) ja kolmas katsaus (albumit 12-18) löytyvät näiden linkkien takaa. Kuten jo edellisessä sanoin, olen joutunut toteamaan, ettei Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut ole suosikkisarjakuvaani, mutta koko satsista löytyy kyllä ehdottomia helmiä ja erinomaista tarinankerrontaakin.

Ajoittain sarjakuva on tuntunut olevan edellä aikaansa, mutta missään vaiheessa kumpikaan päähahmoista ei oikeastaan ole samalla lailla sitouttanut itseensä, kuten esim. Alana ja Marko Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagassa (arvostelut volume 1-5). Vuosikymmenet on erit, tekijät ovat eri mantereilta ja tarinoiden lähtökohta on erilainen, joten ehkä ei pitäisi vertailla. Mutta jollain tavallahan sitä pitää itselleen perustella miksi jokin on suosikki ja jokin ei. Pidän Staplesin piirrosjäljestäkin enemmän kuin Mézièresin, vaikka Mézières varmaankin hallitsee tekniikat erinomaisesti. En vain osaa sen kummemmin niitä arvioida. Albumit muodostavat tarinallisen kokonaisuuden, vaikka sisältää irrallisia seikkailujakin siellä täällä kadonneen Maan etsinnän lomassa.

Epävarmoina aikoina (2001) on siis 19. Valérian ja Laureline -albumi ja ensimmäinen suomennetuista, joka on 2000-luvulla julkaistu. Se linkittyy tarinallisesti moneen aiempaan albumiin ja siinä pureudutaan Galaxityyn, Maan vuoden 1986 katastrofin peruuntumisen ja tulevaisuuden katoamisen aiheuttamiin kysymyksiin. Galaktinen bisnestoiminta on mukana useissa tarinoissa ja sen armoton ahneus, sanoisinko paholaismaisuus, on mukana erityisesti tässä. Epävarmoina aikoina on onnistunut kokonaisuus, ehkäpä juuri siksi, että se ei harhaile ihan uudessa, vaan tarttuu kiinni jo olevaan tarinaan ja täydentää sitä. Satiirinen kerronta liikemaailmasta on aina plussaa.

Suuren tyhjyyden reunalla (2004) sisältää myös kaupantekoa, tosin kirpputoritasolla sivistyksen äärilaitamilla, jonne on työnnetty epämiellyttävät asiat. Valérian ja Laureline ovat päätyneet paikalle saadakseen tietoa kadonneesta Maasta. Mukana on haisevia limbozeja, antimateriasta tulevia varastetun tavaran kauppiaita ja komentaja Singh’a Rough’a, joka järjestelee omaa tutkimusretkeä, josta suuren tyhjyyden, vasta syntymässä olevan maailmankaikkeuden, wolochit eivät pidä. Mitä nämä wolochit sitten ovat jää auki, sillä tarina jatkuu kahdessa seuraavassa albumissa. Mielenkiinto on herätetty ja tämä ”trilogian” ensimmäinen osa on hienoisesta ontumisestaan huolimatta keskitasoa parempi.

Kivien järjestyksessä (2007) on erinomaista yhteenvetoa tähän mennessä tapahtuneesta ja tarina etenee kohti loppupistettä. Wolochien luonne ja merkitys paljastuu ja Valérianin ja Laurelinen päämäärän ratkaisun avaimet esitetään. Vaikka langanpäitä sidotaan yhteen, minulla on tunne rönsyistä, joiden ei ole tarkoituskaan kuulua siistiin kerään. Joka tapauksessa tarina on viimeistä albumia vailla…

Aika-avaaja (2010) päättää Valérianin ja Laurelinen aika-avaruusseikkailut. Tarinan päätös kokoaa yhteen eri oliot, hahmot ja elämänmuodot vastustamaan maailmankaikkeutta tuhoavia wolocheja. Loppu on hieman yllättävä, mutta jotenkin niin osuva. Ei tämä sarja juonellisesti mitenkään täysin yhtenäinen ole, mutta viimeisien albumien kautta saa tyydyttävän lopun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuvasarja ja ehdottomasti kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä, jotta kokonaisuus hahmottuu.

Surullinen planeetta (2013) kokoaa aikaisemmin albumeissa julkaisemattomia tarinoita kahta lukuunottamatta (julkaistu Ilta-Sanomissa 1986) sekä yhden aiemmin suomentamattoman tarinan, Surullisen planeetan. Suluissa alkuperäiset ranskankieliset ilmestymisvuodet.

• Suuri keräilijä (1969)
• Ystävyyden fflumgluff (1970)
• Tsirillitis-asteroidi (1969)
• Uxgloan kloonit (1969)
• Surullinen planeetta (1969)
• Tekniikan riemuvoitto (1970)
• Merkillisiä näytteitä (1970)

Suuressa keräilijässä Valérian ajautuu magneettiseen ansaan ja asteroidille, jossa on suuren keräilijän olentokokoelma. Siihen Valériankin on joutumassa, mutta saa mahdollisuuden paeta arcturuslaisen avulla. Tarina on julkaistu myös Pahat unet -albumissa #1. Ystävyyden fflumgluffissa Valérian pelastaa ystävänsä Slanen epämiellyttävältä kohtalolta. Tsirillitis-asteroidi ei pidä avaruusseikkailijamme läsnäolosta ja puolustautuu, myös avuksi tullutta Laurelinea vastaan. Uxgloan klooneissa Valérian laskeutuu kyseiselle planeetalle, joutuu keskelle taistelua ja menettää aluksensa. Sitten onkin mielikuvituksen juhlaa, miten päästä takaisin Maahan.

Surullisessa planeetassa Valérian joutuu ydinsodan tuhoaman planeetan jäänteille telepaattien seuraan. Tekniikan riemuvoitossa Valérianin tehtävänä on asentaa Lanning-planeetalle automaattinen kommunikaatiokeskus, tekniikan suuri saavutus, joka ei kuitenkaan juurikaan tee vaikutusta sattuneesta syystä paikallisiin asukkaisiin. Merkillisiä näytteitä löytyy myös Pahat unet -albumista ja siinä Valérian ja Laureline tutkivat outoa planeettaa, jossa on avaruusaikavyöhykkeitä ja niiden vääristymiä. Tarinakokoelma on nopealukuinen, varsinkin kun siinä on jo tuttuja tarinoita. Ihan kivojahan tällaiset lyhyet ”novellimaiset” pyrähdykset ovat, mutta enemmän pontta löytyy pidemmistä koko albumin kestävistä ja useissa osissa julkaistuista kokonaisuuksista.

Muistoja tulevaisuuksista (2014) sisältää useita eri kohtauksia Valérianin ja Laurelinen seikkailujen varrelta, aina lähtien millainen elämä Laurelinella oli ennen kohtaamistaan Valérianin kanssa. Näkökulmahahmoja on useita, mm. shinguz-vakoojat ja tarinat ovat jälleen lyhyitä pyrähdyksiä, ja myös ihan hauskoja. Ei kuitenkaan mikään huippu albumien joukossa tai edes must.

Taivaan asukkaat: Valérianin ja Laurelinen avaruuden atlas (1992) on ensyklopediatyyppinen kooste sarjan maailman olennoista. Siitä löytyy lyhyesti tietoa kuvien kera esim. Suunnistaja-tsungista, josta on ollut paljon hyötyä pelastautumisten yhteydessä sekä Bluxtin yrmyttävästä transmutaattorista, elävästä raha-automaatista, jota on tullut useammin kuin kerran säälittyä tarinoiden yhteydessä. Tässä kirjassa kerrotaankin, että transmutaattoreilla on suojeluyhdistys, joka vastustaa otuksen kohtuullistakin käyttöä. Että silleen. Lajeja on jaettu erilaisten ominaisuuksien mukaan hyötylajeiksi, haitallisiksi, laumaeläimiin ja kotieläimiin. Mukana on humanoideja, jumalia ja superääliöitä. Varsin kiva lisäpaketti, joka valaisee olentojen taustaa ja ominaisuuksia ihan mielenkiintoisella, joskaan ei kovinkaan kattavalla tavalla.

Valérianin ja Laurelinen koko tuotanto on nyt tullut käytyä suomennettuna läpi ja kyllähän se kannatti, siitäkin huolimatta, vaikka välissä oli heikompiakin tarinan osia. Vähän jo aiemmin uumoilin tulevasta elokuvasta, Valerian and the City of a Thousand Planets, jonka Luc Besson on käsikirjoittanut, tuottanut ja ohjannut ja jonka pitäisi ilmestyä valkokankaalle heinäkuussa 2017, etten odota siltä paljoakaan. Lähinnä arveluttavat kaksi pääosanäyttelijää, Dane DeHaan ja Cara Delevingne, mutta katsotaan minkälaista materiaalia tässä vuoden mittaan paljastetaan, jotta voi oikeasti sanoa kiinnostaako vai ei.

Leena Krohn: Datura

Olen aiemmin lukenut Leena Krohnilta vain yhden teoksen ja siitäkin on melkoisen kauan. World Fantasy -palkintoehdokkaaksi 2005 pienoisromaaneissa nousseen Tainaronin lukeminen on ollut mielessä viime aikoina, mutta kun jokunen viikko sitten huomasin, että Datura tai harha jonka jokainen näkee (2001) on ilmestynyt myös englanniksi lokakuussa, päätin ottaa sen ensin luettavaksi.

Datura on hulluruohojen sukuun kuuluva erittäin myrkyllinen kasvi, jonka lehtiä ja siemeniä voidaan hyödyntää lääkekäytössä, mutta jo pienellä annoksella se aiheuttaa aistiharhoja, ja ainakin viime viikonloppuna (14.12.) nähdyn Nuori Morse -tvsarjan jakson mukaan on myös tappava (tuntui hauskalta törmätä pian kirjan lukemisen jälkeen Daturaan myös muissa yhteyksissä). Kirja jakautuu kolmeen siemenkotaosaan, jotka sisältävät astmaattisen, mahdollisesti hullunruohoa käyttävän Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteerin lyhyitä kohtaamisia erikoisten ihmisten kanssa työtehtäviensä puitteissa sekä myös outojen kokemuksien kuvaamisia. Jotkut uskovat olevansa vampyyreita tai muuttuvansa sopivissa valaistusoloissa läpinäkyviksi. Joistakin reiän poraaminen kalloon helpottaa elämää tai itsensä amputoiminen on sosiaalista toimintaa. Joskus vastaan tulee ilman kuskeja ajavat äänettömät autot tai kukkakaupan omistajien omituinen kohtaus.

Datura linkittää todellisuuden omituisuudet ja aistiharhat yhteen tavalla, jossa välillä ei tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Uuden Anomalistin toimituksessa käyvät paranormaaleihin ja pseudotieteiden ilmiöihin tai olemukseen uskovat ihmiset ovat kuin metafantasiaa, josta ammentaa tarinoita ja värittää niitä mielen mukaan. Tapahtumia voinee tulkita usealla tavalla, minä pohjauduin todellisuuteen, mutta koko ajan kallon pohjassa kolkuttaa (ellei se ole päänsärky), että entä jos nimetön kertojahahmo vapautuikin rinnaistodellisuuksien välimaastoon, mistä koko ajan edellä oleva nainen voisi olla todiste. Datura on kummallinen ja kiehtova kirja. Se on yhtä lailla hilpeän kepeä ja hyväksyvä, mutta samalla siinä on haurasta pohjasävyä, jota en osaa kuvata.

Jokainen luku on pieni yksittäinen kertomus, joka kuitenkin linkittyy toisiin päähahmon kokemuskaaren kautta. Päähenkilöön pystyy monin paikoin samaistumaan, vaikka en halua erityisesti myöntää, että samankaltaisia tuntemuksia on välillä tullut vastaan. Yövalvojan maailma on kuitenkin välillä surrealistinen. Datura on kummallinen teos – positiivisessa mielessä. Se on erinomainen teos. Se jää mieleen kummittelemaan, eikä sen sisältö ihan heti unohdu.

Kuten Pasi Ilmari Jääskeläisen The Rabbit Back Literature Society -englanninnoksen yhteydessäkin totesin, tänä vuonna englanniksi ensi kertaa käännetyt teokset ovat Hugo-ehdokkuuskelpoisia 2014. Minulla alkaa olla jo omassa ehdokaslistassani tunkua, mutta harkitsen vakavasti Jääskeläisen kirjan ohessa myös Krohnin kirjan nimeämistä, vaikka molemmat poikkeavat melkoisesti totutusta Hugo-materiaalista. Englanninkielisen ekirjan sanamäärä on vajaa 45 000, joten se sijoittuu Best Novel -kategoriaan. Harvoin sitä kaksi näin hienoa suomalaista teosta on mahdollista nimetä saman vuoden ajalta.

Sari Peltoniemi: Hirvi

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste lähti alunperin liikkeelle marjiksen Kirjamielellä-blogista ja minulle se tuli Nafisanin (Yöpöydän kirjat) kautta. Nafisan antoi minulle haasteessa luettavaksi Sari Peltoniemen vuonna 2001 julkaistun Hirvi-kirjan. En ollut aiemmin tutustunut kirjailijan tuotantoon, joten mielessä oli jännityksen kutkutusta ja samalla uteliaisuutta millainen lukukokemus edessä mahtoi odottaa.

Ursula on hemmoteltu kuninkaan tytär, jonka äiti on kuollut ja isä alituiseen pois kotoa taisteluissa. Hän on tottunut komentelemaan, mutta hallitsemisesta ja asioiden hoitamisesta hän ei tiedä mitään. Kasvettuaan nuoreksi aikuiseksi hän tulee raskaaksi ja joutuu karkotetuksi metsään asumaan omillaan. Alkaa Ursulan kasvutarina erikoisen Hirvi-pojan kanssa metsänväen keskellä. Hänestä tulee ajan myötä parantaja, millä on suuret seuraukset hänen elämäänsä ja jatkumot myös hänen poikansa elämään.

Hirvi on realistista fantasiaa hennolla satumaisella vivahteella. Kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta jälleen kerran on vaikea nähdä mikä tästä tekisi pelkästään juuri nuorille tarkoitetun kirjan, kun tarina sisältää teemoja, jotka puhuttavat iästä riippumatta. Toki kasvutarinat koskettavat usein enemmänkin nuoria, mutta myös aikuisuudessa tapahtuu kasvamista ja varsinkin oivaltamista vielä läpi koko elämän, minkä myös tämä kirjakin osoittaa. Siksi Hirvi on minusta mitä suurimmassa määrin myös aikuisille sopiva kirja.

Tarinaa kerrotaan Lepakko-nimisen naisen kynänjäljen kautta. Välillä ensimmäisessä Prinsessa-osiossa kertomuksen kohde itsekin toimii kertojana upotetuissa teksteissä. Kerronnanrakennetta selkiytetään erilaisilla fonteilla. Tämä tuo eloa ja väriä kerrontaan, mutta vaatii hieman tarkkaavaisuutta kun kertojaääni itse ei esiinny vielä tarinassa mukana. Pääteemaksi nousee erilaisuus ja sen hyväksyminen. Ursula, Hirvi ja Lepakko kokevat kaikki millaista on olla erilaistettu. He kokevat ennakkoluuloja ja jopa vihaa sen mukaan mitkä heidän valintansa tai syntymäominaisuutensa ovat. Lepakko varsinkin vaikeasti fyysisesti vammaisena naisena, mutta silti tunteiltaan normaalina ja hyvin inhimillisenä, heijastaa kokemuksillaan reaalimaailman asenteita pelkistetyimmillään. Ursula, jota pelätään ja hyljitään omiensa keskuudessa, on hyväksytty metsänväen parissa, mutta pitkälti vain poikansa ansiosta, jonka linkki metsän asukkeihin on voimakkaampi kuin kylän väestöön. Myös rohkeus valita erilaisuus tulee esille.

Peltoniemi hyödyntää kalevalaista kerrontaperinnettä Hirvessä. Lukujen alussa olevia Kalevalasta lainattuja runopätkiä on mukava lukea ja yhdistää varsinaiseen tarinaan. Hahmojen lisäksi lyhyessä kirjassa ehtii nousta myös metsä henkiin elävänä ympäristönä, välillä pelottavana, välillä turvallisena. Metsän väki osoittaa sellaista hyväksyvää yhteisöllisyyttä ja päämäärätietoisuutta, mikä ei olisi haitaksi todellisuudessakaan. Peltoniemen kerronta on sujuvaa ja kaikin puolin tarina on lähestymistyyliltään arkista ja realistista ilman fantasian suuria elkeitä ja ihmeitä, eikä kirjasta löytynyt sellaista stereotypiointia ja jäyhyyttäkään mitä usein olen suomalaisissa teoksissa kavahtanut. Pidin tarinasta, mutta silti tunsin, että jotain jäi puuttumaan. Joskus kirjat ovat hiljaisella tavalla erittäin puhuttavia, niin että se hiljaisuus suorastaan kaikuu jälkeenpäin mielessä. Hirvestä kaikua ei jäänyt. Silti olen tyytyväinen luettuani kirjan ja voin suositella sitä eteenpäinkin. Valitettavasti yhtään Peltoniemen teosta ei löytynyt ekirjana, mutta kirjastossa niitä näyttää olevan reippaasti saatavilla paperiversioina, joten tulen todennäköisesti jossain vaiheessa tarttumaan toistekin kirjailijan tuotantoon.

Jeff VanderMeer esitteli blogissaan viime vuonna suomalaisia genrekirjailijoita ja fandomin edustajia, ja Sari Peltoniemikin sai huomiota. Jutun yhteydessä oli myös näyte Hirvi-kirjan alusta englanniksi käännettynä. On mielenkiintoista katsoa millaiselta teksti tuntuu vieraalla kielellä ja olisi mukavaa myös jos kirja saisi laajemman kielialueen levityksen.

Kage Baker: The Graveyard Game

The Graveyard Game on Kage Bakerin The Company-sarjan neljäs kirja, joka julkaistiin vuonna 2001. Kirja on jatkoa aiempien osien tapahtumille ja niihin löytyy myös paljon viittauksia, jotka eivät välttämättä aukea, jos lukemisen aloittaa kesken sarjan. Samoin viittauksia löytyy myös Bakerin Rude Mechanicals -kirjaan (arvostelu), joka on sarjan itsenäinen liitännäiskirja. Tulin lukeneeksi sen ennen kuin aloitin pääsarjan, mutta eipä siitä haittaakaan tunnu olleen, päinvastoin. Nyt lukiessani The Graveyard Gamesta Rude Mechanicalsiin viittaavaa kohtausta, se tuntui hyvinkin tunnepitoiselta kun tiesi mistä oli kyse. Otan kirjan mukaan science fiction -haasteeseen, sillä se sopii mitä erinomaisimmin kategoriaan 7 (kyborgit).

The Graveyard Gamen päähenkilöt ovat kuolemattomat kyborgit Joseph ja Lewis. Botanisti Mendozaa ei kirjassa nähdä, mutta tarina kietoutuu silti pitkälti hänen ympärilleen, sillä Lewis, jolla on romanttisia tuntemuksia Mendozaa kohtaan, etsii kuumeisesti salaperäisellä tavalla kadonnutta naista, josta hän näki vilahduksen tulevaisuudessa. Mendozan huhutaan joutuneen Companyn rankaisemaksi ja kauas, kauas menneisyyteen, ajalle ilman ihmisiä. Samaan aikaan Joseph jatkaa isähahmonsa Budun kuin myös Mendozan etsintää Lewisin kanssa ja ilman. Hänen on vaikea hyväksyä, että Budun uskotaan olevan vastuussa aika ajoin puhkeavista vitsauksista, jotka surmaavat ihmisiä joukoittain. Etsinnän yhteydessä parivaljakolla alkaa valjeta mitä tapahtuu niille kuolemattomille kyborgeille, jotka eivät enää palvele Dr. Zeus Incorporatedin tarkoituksia.

[Turisteille suunnatun Wuthering Heights -kirjan autenttisten tapahtumapaikkojen kiertoajelun jälkeen:]

"I can’t believe you didn’t enjoy that," said Lewis, as Joseph carefully loaded in the six jugs of Brontë liqueur he had purchased at the gift shop.
"I guess I’m just not literary," Joseph said, changing his mind and removing one of the jugs. He carried it around to the front of the car and got in.

"You’ve no appreciation of high romance, that’s your trouble," Lewis said, climbing in and starting the motor.

Joseph nodded somberly. "Boy meets girl, girl loses boy, everybody dies. I just don’t get it. What those kids needed was some tuberculosis inoculations and a whole lot of Prozac."

Dystopiakirjojen jälkeen kiitin suuresti Kage Bakeria mielessäni The Graveyard Gamen kevyehköstä alkusta ja varsinkin yllä olevasta kohtauksesta, joka sai minut nauramaan ääneen ainakin viisi minuuttia. Josephin huumori on minun makuuni. Mutta tarina vakavoituu hyvin pian ja vaikka Josephin ja Lewisin sanailu jatkuu sujuvana, niin sävy muuttuu loppua kohti mollivoittoiseksi. Joseph in the darkness -välinäytökset synkistävät tarinaa ennestään ja dystopialta ei voi säästyä tässäkään sarjassa. Välinäytöksissä ja tarinan aikajanassa kuvataan maailman muuttuminen 1990-luvun lopusta seuraavien vuosisatojen aikana radikaalisti: Japani uppoaa mereen, USA jakautuu, eläinliha, alkoholi, suklaa ja monet muut nautintoaineet kielletään ja yleiseen käyttöön otetaan antipainovoimateknologia. Se pieni vilaus mitä tulevaisuuden ihmisistä annettiin Sky Coyote -kirjassa alkoi vihdoin saada perspektiiviä. Hetki, jonka jälkeistä tulevaisuutta ei kyborgeille ole kerrottu alkaa lähestyä. Kirjassa linkitettiin nyt myös Gentlemen's Speculative Society The Companyyn ja yritinkin kuumeisesti etsiä onko The Women of Nell Gwynne's (arvostelu) tai Nell Gwynne's Scarlet Spy (arvostelu) -pienoisromaaneissa viitteitä pääsarjaan, joita en silloisella lukuhetkellä oivaltanut.

The Graveyard Game on aikaisempia osia tasaisempi kokonaisuus, jossa sarjan juoni etenee reippaanlaisesti. Joitain oikaistuja ratkaisuja Baker on joutunut käyttämään, mutta silti kirja jättää vielä kysymyksiä ilman vastauksia ja loppu on peräti hienoinen cliffhanger. Joseph ja Lewis ovat erinomainen kaksikko päähahmoiksi, mutta myös sivuhahmoista löytyy kiinnostavia tuttavuuksia, kuten Suleyman. Kaiken kaikkiaan minulle The Graveyard Game on koskettavampi kirja kuin yksikään aiemmista osista ja on todella mielenkiintoista nähdä mihin tarina tästä kehittyy.

Kirja on täynnä viitteitä, joista osa herättää hieman poikkeaviakin mielleyhtymiä. Yksi niistä on Mendozaan (tarkoituksella) yhdistetty lainaus Salomon Korkeasta veisuusta: 'Stay me with flagons, comfort me with apples; for I am sick of love…’, jonka automaattisesti linkitin mielessäni kirjallisuutta laajasti musiikillisessa tuotannossaan hyödyntävään suosikkiartistiini Kate Bushiin. Minulla on ollut ongelmia Mendozan hahmon ymmärtämisessä. Häntä on ehdottomasti helpompi käsitellä kun häneen on otettu etäisyyttä ja häntä kuvataan toisen hahmon näkökulmasta. Niissä tunnelmissa The Song of Solomon – Mendozalle.

Linkit aiempien osien arvosteluihin:

In the Garden of Iden
Sky Coyote
Mendoza in Hollywood

Science fiction -haaste

Jasper Fforde: The Eyre Affair

The Eyre Affair on Jasper Fforden Thursday Next -sarjan ensimmäinen kirja ja kirjailijan esikoisteos. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 2001. Sarjaa on julkaistu tähän mennessä kuuden kirjan verran, mutta päätellen ensimmäisen kirjan rakenteesta, jokainen osa on luettavissa itsenäisesti.

Kirjallisuusetsivä Thursday Next on ehkä tavanomaisen näköinen, mutta ei suinkaan kuitenkaan tavanomainen SpecOpsin työpöydän takana viihtyvä viranomainen. Hän on älykäs, peloton ja rohkea - arkiseen tyyliin. Thursday saa vastaansa maailman kolmanneksi vaarallisimman rikollisen Hadeksen, jonka oppilaana hän sattumoisin on aikoinaan ollut. Kun Hades varastaa Charles Dickensin alkuperäisen käsikirjoituksen ja tappaa siitä yhden sivuhahmon, on Thursday mukana jahtaamassa rikollista. Eikä tämä rikos vielä mitään... mitä olisikaan Charlotte Brontën Jane Eyre ilman pääsankariaan? Hades kidnappaa Janen, tekee vaatimuksensa ja Thursday joutuu turvautumaan mm. herra Rochesterin apuun. Mutta onko Hades liian ovela?

The Eyre Affair on lennokas ja nokkela kirja, jossa on paljon mielenkiintoisia oivalluksia. Liian paljon, että edes osaa saisi mainituksi arvostelussa. Huumori liittyy kirjallisuuteen, joka on kirjan maailmassa hiukan suositumpaa kuin normaalisti, päätellen esimerkiksi kaikista niistä sadoista henkilöistä, jotka ovat vaihtaneet nimekseen John Milton. Myös teatterinäytelmät saavat oman humoristisen sävynsä. Fforden käsittelyssä mm. uskonlahkojen tapa kiertää ovelta ovelle käännyttämässä, saa uuden vivahteen, kun Francis Baconin kannattajat yrittävät samoin keinoin vakuuttaa ihmisiä siitä, että nimenomaan Bacon on kirjoittanut Shakespearen näytelmät, ei herra Shakespeare itse. Suurimmat hörähdykset sai aikaan kohdallani kuitenkin Richard III -näytelmä, jossa katsojat käyttäytyivät kuin Rocky Horror Picture Shown esityksessä konsanaan. Jos et ole moista esitystä vielä kokenut, niin kannattaa tilaisuuden tullen ehdottomasti osallistua.

The Eyre Affair on hauska kirja, brittiläisellä tavalla. Kirjan pohjasävy on vakava sodan muodossa ja se hieman rauhoittaa kerrontaa. Aikamatkailu, ajan pysähtyminen, matkailu kirjoihin ja niistä pois, hahmojen nimet ja monet muut yksityiskohdat ovat elementtejä, joiden avulla Fforde luo varsin mielikuvituksellisen paketin vaihtoehtoista maailman ja kirjallisuuden historiaa. Koskapa en ole romanttisen kirjallisuuden suuri ystävä, ne vivahteet eivät sinänsä minua kiehtoneet, mutta Jane Eyre -fanit osannevat arvostaa sitäkin puolta tarinasta. Tällaista humoristista science fictionia/vaihtoehtohistoriaa/fantasiaa voisi Douglas Adamsin ja Terry Pratchettin ohessa suomentaa lisääkin.

Aakkoshaasteen F-kirja.