keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.


PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Harry Harrison: Eedenistä länteen

Peräti kahdeksan vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi luin Harry Harrisonin kirjan, sen ainokaisen Tilaa! Tilaa! (arvostelu). Eedenistä länteen (West of Eden, 1984), joka julkaistiin tänä vuonna suomeksi, edustaa tyyliltään eri vuosikymmentä ja alagenreä kuin aiemmin lukemani. Kansikuva on huomattavasti parempi, tällä kertaa Bill Sandersonin käsialaa, kuin myös kirjan sisältämä muu kuvitus.

Vaihtoehtohistoriallisessa maailmassa dinosaurukset eivät ole kuolleet sukupuuttoon, vaan jääneet eloon ja tietyt pystyssä kävelevät lajit, jilanet, ovat kehittyneet älylliseksi lajiksi. Ilmaston kylmetessä ne ovat lähteneet etsimään uusia asuinalueita ja kohtaavat ensimmäistä kertaa lämminveriset ihmiset, tanut. Kohtaaminen on väkivaltainen ja lajien välille syntyy vihanpito, jossa kumpikin pitää toista vihollisena. Nuori ihmispoika Kerrick joutuu jilanetien vangiksi ja nokkeluutensa ansiosta selviytyy hengissä ja oppii niiden kielen. Kerrick haaveilee vapaudesta, mutta sen saavuttaminen ei ole helppoa toisen kehittyneen lajin omien päämäärien ohi.

Eedenistä länteen jakautui kiinnostavuutensa perusteella kahtia, jilaneiden aikaan ja ihmisten aikaan. Vaikka pienet, kommunikoivat ja älykkäät dinosaurukset ovat sinänsä ajatuksena kiehtovia, tarinan pitkä osuus heidän seurassaan puudutti. Dinoilla on omalaatuinen kehon eleitä vaativa kieli, tosin sanastoon kirjailija ei ole saanut luotua omaperäisiä sanoja. Dinot omaavat myös tekniikan, jolla toisia ei-älyllisiä olentoja hyödynnetään kulkuvälineinä ja työkaluina erilaisiin tarpeisiin, kuten rakentamiseen ja arkkitehtuurin luomiseen. Laji on jakautunut hierarkisesti ja kielenkäytössä on alentavia ilmaisuja vähemmän älykkäitä kohtaan. Yhteisössä hallitaan pelolla. Heillä on myös puutteita, kuten valehtelemisen taito, jonka avulla voi harhauttaa, mutta he eivät siihen kykene ja tietysti ruumiin tasalämpö, joka tekee niistä vaikeammin sopeutuvia ympäristön olosuhteisiin. Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia yksityiskohtia tarinassa, mutta harmittavasti yksikään dino-hahmo itsessään ei ole kiinnostava. Harrison onnistuu tekemään niistä petomaisia tai jähmeitä, tosin joukkoon kuuluu myös ryhmä uskonnollisaatteellisia pasifisteja, jotka saattoivat ärsyttää jopa enemmän kuin muut. En ole ihan varma, mitä kirjailija ajatteli jilanien ja tanujen välisestä fyysisestä valtasuhteesta kirjoittaessaan, mutta tämän päivän stixhiscockit ei ole ensimmäisiä jotka laittoivat dinosaurusseksin tarjolle.

Ihmisten parissa viihdyin paremmin. Tarina lähestyi siltä osin paleofiktiivistä maailmaa, mutta toki jilanetien kehitys vaikutti tähänkin osioon. Kirjan loppupuolen lukeminen sujuikin paljon liukkaammin kuin alku. Tarinassa oli paljon yksityiskohtia joista pidin, mutta en ole varma viihtyisinkö tässä maailmassa trilogian verran. Näin äkkiseltään tämä tuntuisi riittävän, mutta katsotaan jahka toinen osa ilmestyy.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

World Fantasy -palkintoehdokkaat 2019

World Fantasy -palkinnon ehdokkat 2019 on valittu. Kirjallisten kategorioiden ehdokkaat tässä alla, muut voi katsoa täältä. Palkinnot jaetaan marraskuussa 2019.

Romaani
  • In the Night Wood, Dale Bailey
  • The Mere Wife, Maria Dahvana Headley
  • The Poppy War, R.F. Kuang
  • Witchmark, C.L. Polk
  • Trail of Lightning, Rebecca Roanhorse
Pienoisromaani
  • The Only Harmless Great Thing, Brooke Bolander
  • The Black God’s Drums, P. Djèlí Clark (arvostelu)
  • The Tea Master and the Detective, Aliette de Bodard
  • “The Privilege of the Happy Ending“, Kij Johnson
  • Beneath the Sugar Sky, Seanan McGuire
Novelli
  • “The Ten Things She Said While Dying: An Annotation”, Adam-Troy Castro
  • “A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies”, Alix E. Harrow
  • “Ten Deals with the Indigo Snake”, Mel Kassel
  • “The Court Magician”, Sarah Pinsker
  • “Like a River Loves the Sky”, Emma Törzs
Antologia
  • Sword and Sonnet, Aidan Doyle, Rachael K. Jones, & E. Catherine Tobler, eds.
  • The Book of Magic, Gardner Dozois, ed.
  • Worlds Seen in Passing, Irene Gallo, ed.
  • Best New Horror #28, Stephen Jones, ed.
  • Robots vs Fairies, Dominik Parisien & Navah Wolfe, eds.
Kokoelma
  • The Tangled Lands, Paolo Bacigalupi & Tobias S. Buckell
  • Still So Strange, Amanda Downum
  • An Agent of Utopia, Andy Duncan
  • How Long ’til Black Future Month?, N.K. Jemisin
  • Phantom Limbs, Margo Lanagan

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Pottermaraton 2019 - päivittyvä postaus


Ulkona on liian kuumaa, joten on mitä mainioin hetki pysytellä sisällä ja lukea kirjaa. Ja kappas, tänä viikonloppuna on Lukujonossa-blogin Harry Potter -lukumaraton, sillä Harryn (ja JK:n) synttärit lähestyy. Viime vuonna osallistuin pottermaratoniin lukemalla uusiksi sarjan viidennen kirjan, Harry Potter and the Order of the Phoenix. Tässä välissä en ole ehtinyt Pottereita lukemaan, joten loogisesti seuraava uusintalukukirja on kuutonen, Harry Potter and the Half-Blood Prince.

Luen uusiksi siis englanninkielistä kirjaa ja myös sähköisenä versiona. Ekirjassani on 628 sivua, joten sitä tavoittelen sivujen lukumääräksi maratonissani. Maratonini alkaa perjantaina 26.7. klo 18 ja päättyy lauantai-iltana samaan aikaan. Jotain mietteitä varmaankin päivitän tähän alle maratonin kuluessa.

Klo 18:00 Nyt se alkaa, ensimmäinen luku The Other Minister.

Klo 22:40 Puuhastelin välillä muuta välttämätöntä, joten olen edennyt lukemisessa vasta 85 sivua. Nyt on taas aikaa keskittyä: An Excess of Phlegm :)

Klo 13:10 Viime yön ja aamun aikana sain luettua kirjaa sivulle 313. Maratonia jäljellä vajaa 5 tuntia, joten en taida ehtiä koko kirjaa lukemaan, mutta eteenpäin kuitenkin. Seuraava luku on The Unbreakable Vow.

Klo 18:00 Pottermaraton päättyi minun osalta. Sain luettua 484 sivua Harry Potter and the Half-Blood Princesta.

Maratonin vauhdittamana luen kirjan loppuun tänä iltana, vaikka lopun tuntemukset hieman pelottaakin. Kerron myöhemmin omassa blogikirjoituksessa ajatuksiani kirjasta. Edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten ajatuksia riittää.

torstai 25. heinäkuuta 2019

Shimo Suntila: Tähtiviima

Joskus tulee yllättävä tarve lukea jotain suunnitelmien ja lukulistan kärjen ulkopuolelta. Selailin ekirjahyllyäni ja Shimo Suntilan vuonna 2016 julkaistu Tähtiviima pysäytti minut kahdesti. Olen Suntilalta lukenut aiemmin yhden novellin Ruumiittomat-antologiasta (arvostelu). Samainen novelli, Chudakovin aaveet löytyy myös tästä kokoelmasta, kuten seitsemän muutakin:
  • Janus
  • Calypson perillinen
  • Purret
  • Chudakovin aaveet
  • Avaruustrippi
  • Steelen ruukki
  • Tähtivaeltajat
  • Sharan henkäys
Janus sijoittuu avaruuteen, jossa aluksessa tapahtuu onnettomuus ja tietokone päättää teeskennellä menetettyä astronauttia rauhoittaakseen jäljelle jäänyttä. Erinomaisen selkeä novelli, jossa ilmennetään miten koneälyn voisi olla vaikea ymmärtää ihmishuumoria. Lopussa saadaan pieni yllätys. Jäin hieman miettimään keskustelun osapuolten eroavuuksia käyttäytymisessä.

Calypson perillisessä poika liittyy ekoterrorismijärjestöön suojellakseen maailmamme valtameriä ja pelastaakseen niiden elämästä sen minkä kykenee. Haikea novelli, jonka lohduttomuudessa on jotain kaunista ja ikuista.

Purret-novellissa ihmiskunnan keskuuteen ilmestyy toinen älyllinen elämänmuoto, joka yllättäen tarjoaa vakuutusta, jonka hinta on sen verran kova, että yhteisymmärrykseen ei päästä, otetaanko vai ei. Kuun tukikohdassa oleva työntekijä haluaa viedä eristäytymisensä äärimmilleen. Tarina kuvaa yksilön tarvetta hyvin, mutta en päässyt sisään hänen vaikutusvaltaansa, mistä syystä novelli ei napannut loppuun saakka. Silti hyvin ympäristöään kuvaavaa tekstiä.

Chudakovin aaveet on muuttunut hieman Ruumiittomat-antologian tekstistä. Boston Briggs saapuu Kuuhun etsimään äitiään ja törmää toiseen salaperäisesti kadonneeseen tapaukseen, jonka etsiminen johtaa yllätykseen. Tarina ei vieläkään toimi minulle täysin. En pysty aistimaan tärkeässä asemassa olevaa tunnetta, yksinäisyyttä, se jää vain sanojen varaan.

Avaruustrippi on todellakin omituinen trippi. Mies matkustaa pummilla Maasta Kuuhun ja siitähän on seuraamuksia. En osaa sanoa onko tarina humoristinen vai kauhukertomus, ehkä molempia yhtä aikaa, onnistuneesti.

Steelen ruukki on kokoelman pisin novelli ja myös suosikkini. Aleksei vaimoineen saapuu Steelen metallisulattoon ja heti alusta käy selväksi kuinka rankan sopimuksen hän on vuodeksi tehnyt. Kaikesta pitää maksaa, enemmän kuin palkasta olisi varaa. Miehiä katoaa töistä ja loput paikkaavat hommia, kunnes uusi erä työntekijöitä saapuu. Mutta pinnan alla kytee kapina. Lohduton ja ahdistava tarina, piinaa loppua myöten.

Tähtivaeltajissa Igor Kepler herätetään avaruusaluksessa routaunestaan ja ei mene kovinkaan kauan, kun hän alkaa epäillä ettei kaikki ole kunnossa. Kohtalaisen lyhyt novelli, jossa avaruudenmatkakumppanit ottavat toisistaan mittaa. Humoristista ja traagista hulluutta.

Sharan henkäyksessä Brennonin maailmaan saapunut Len kohtaa menneisyytensä. Surullinen tarina, jossa avaruusmatkailun oikut tähtiviiman muodossa sanelee ihmiskohtaloita.

Minulle Tähtiviima esittäytyy kokonaisuutena lohduttomana, mutta avaruuden äärettömyyden ja ihmisen kiehtovana kohtaamisena, jossa jokainen yksilö on inhimillinen. Sivuhahmoillakin voisi olla oma tarina kerrottavanaan. Hahmoja rusentaa sisältä päin yksinäisyys tai epätoivo ja leimaa tulee erityisesti heidän eristäytyneisyydestä. Ajoittainen huumori höystää todellisuutta, että avaruus (Kuu) on julma, töitä on paiskittava kurjuudesta huolimatta, päänuppi kestää tai ei. Ja sitten on lohtu, joka näyttäytyy pallomerenä ja delfiineinä.

Joskus on hyvä tarttua suunnittelematta kirjaan ja saada siitä palkitseva lukukokemus. 


Tähtiviima liittyy mukaan Kohti kotimaisia spefikirjoja -haasteeseeni, nro #6.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

BFS-palkintoehdokkaat 2019

British Fantasy Society julkaisi tämän vuotiset BFS-palkintoehdokkaansa. Romaanikategoriassa jaetaan kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle.

Fantasia-romaani:
  • The Bitter Twins, by Jen Williams
  • Empire of Sand, by Tasha Suri
  • Foundryside, by Robert Jackson Bennett
  • The Green Man’s Heir, by Juliet E McKenna
  • The Loosening Skin, by Aliya Whiteley
  • Priest of Bones, by Peter McLean
Kauhu-romaani:
  • The Cabin at the End of the World, by Paul Tremblay
  • Little Eve, by Catriona Ward
  • The Way of the Worm, by Ramsey Campbell
  • Wolf’s Hill, by Simon Bestwick
Pienoisromaani:
  • Binti: The Night Masquerade, by Nnedi Okorafor
  • “Breakwater”, by Simon Bestwick
  • The Land of Somewhere Safe, by Hal Duncan
  • The Last Temptation of Dr Valentine, by John Llewellyn Probert
  • The Only Harmless Great Thing, by Brooke Bolander
  • The Tea Master and the Detective, by Aliette de Bodard
Novelli:
  • “Down Where Sound Comes Blunt”, by GV Anderson
  • “Her Blood the Apples, Her Bones the Trees”, by Georgina Bruce
  • “In the Gallery of Silent Screams”, by Carole Johnstone & Chris Kelso
  • “A Son of the Sea”, by Priya Sharma
  • “Telling Stories”, by Ruth EJ Booth
  • “Thumbsucker”, by Robert Shearman
Antologia:
  • The Devil and the Deep: Horror Stories of the Sea, ed. Ellen Datlow
  • Humanagerie, ed. Sarah Doyle & Allen Ashley
  • New Fears 2, ed. Mark Morris
  • This Dreaming Isle, ed. Dan Coxon
  • Year’s Best Weird Fiction, Vol. 5, ed. Robert Shearman & Michael Kelly
Kokoelma:
  • All the Fabulous Beasts, by Priya Sharma
  • The Future is Blue, by Catherynne M Valente
  • How Long ‘til Black Future Month?, by NK Jemisin
  • Lost Objects, by Marian Womack
  • Octoberland, by Thana Niveau
  • Resonance & Revolt, by Rosanne Rabinowitz
Loput kategoriat voi katsoa vaikkapa täältä. Palkinnot jaetaan Glasgown FantasyConissa lokakuussa 2019.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Graham Joyce: Some Kind of Fairy Tale

Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale julkaistiin 2012. Kuuntelin sen kevään ja kesän aikana kahdessa eri jaksossa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset The Year of the Ladybird ja The Silent Land sekä ennen blogiaikaa Dark Sister.

Tara Martin katosi metsässä 20 vuotta sitten. Hänen poikaystävänsä Richien epäiltiin surmanneen hänet, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Taran isoveli ja vanhemmat etääntyivät Richiestä. Nyt Tara on tullut takaisin, näyttäen yhä teini-ikäiseltä. Hän on haluton selittämään missä on ollut, mutta lopulta kertoo joutuneensa haltioiden maahan, josta ei päässyt heti pois. Perhe ei tiedä mitä uskoa. Onko Tara seonnut, vai eikö hän kehtaa tunnustaa mitä oikeasti tapahtui. Onko Taralle enää paikkaa kotikylässään?

Some Kind of Fairy Tale on psykologisesti tarkkaileva teos ilman dramaattisia juonenkäänteitä. Kaikki dramatiikka tapahtuu ihmisten ajatuksissa koetusta menneisyydestä, jota ei ole koskaan purettu auki. Taran katoaminen jätti raskaat jäljet, muutti ihmisten elämää. Ja niin tekee paluukin. Tuntuu kuin se antaisi uuden mahdollisuuden kaikille, myös Taralle, joka itsekään ei tiedä enää mihin kuulua.

Tarina on lempeä kaikille osapuolille, se antaa luvan inhimillisyyteen, mutta samalla kuvaa melko tarkasti miten kukanenkin käyttäytyy. 20 vuotta on pitkä aika luopua ihmisestä, ja huomata ettei ole oikeastaan luopunutkaan. Pidän Joycen verkkaisesta ihmisten kuvailusta, johon yhtenä tärkeänä osana kuuluu psykiatrin lausunnot, joilla tämä yrittää diagnosoida outoa potilastaan. Ehkä tarina ei ole yhtä lempeä haltiamaailmalle, sillä vaikka se sopii hyvin tarinastoon, Joyce on keksinyt muutaman huvittavan yksityiskohdan. Pidin erityisesti lukujen alkujen lainauksista W. B. Yatesilta, Lordi Dunsanylta, A. S. Byattilta ja monelta muulta tunnetulta kirjailijalta.

Some Kind of Fairy Tale on oudolla tavalla ajaton teos. Vielä on onneksi tämänkin jälkeen Joycelta kirjoja jäljellä, joita lukea. Pari odottaa ekirjoina.

Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä tämäkin teos monen muun ohella on odottanut lukuvuoroaan vuosia ja vuosia.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Arthur C. Clarke -palkinnon 2019 voittaja valittu

Arthur C. Clarke -palkinto 2019 on jaettu ja voittaja on Tade Thompsonin The Wormwood-trilogian ensimmäinen osa Rosewater.

Muut ehdolla olleet teokset olivat:
  • Semiosis , Sue Burke
  • Revenant Gun, Yoon Ha Lee
  • Frankenstein in Baghdad,  Ahmed Saadawi
  • The Electric State, Simon Stålenhag
  • The Loosening Skin, Aliya Whiteley

Palkintotuomareina toimivat Kris Black, Rhian Drinkwater, Kari Maund, Chris Pak ja Andrew Wallace.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Claire North: Touch

Luin loppiaisen lukumaratonissa Claire Northin (alias Catherine Webb, alias Kate Griffin) The Serpent -pienoisromaanin, enkä oikein tiennyt mitä ajatella siitä. Siksipä en arviota siitä kirjoittanut. Sen sijaan otin luettavakseni kirjailijan Touch-teoksen vuodelta 2015. Tai oikeastaan kuuntelin sen – ajomatkoilla Jyväskylän Finnconiin.

Touch kertoo Kepleriksi nimetystä ”aaveesta”, joka syntyi kauan sitten väkivaltaisen kuoleman seurauksena. Hän on olemassa muiden ihmisten kehoissa, jotka on ottanut haltuunsa ihokontaktin kautta. Vain kosketus ja hän siirtyy toiseen ihmiseen, jättäen menneen henkilön ilman muistikuvaa mitä on tapahtunut. Hänen kaltaisiaan on muitakin. Yksi heistä, Galileo, jäljittää häntä, haluaa tuhota hänet. Mutta onko se edes mahdollista, sillä aaveet elävät ikuisesti, Keplerkin on ollut olemassa useita satoja vuosia. Hän lähtee etsimään jäljittäjiään väkivalta ja kuolema koko ajan kintereillään.

Ensinnäkin on pakko myöntää, että vaikka pidän äänikirjoista siinä mielessä, että ne mahdollistavat lukemisen ajotilanteissakin, niin minun kohdallani lukija vaikuttaa paljon siihen pidänkö kirjasta. Jotkut lukijat ovat erinomaisia, heihin ei kiinnitä paljoakaan huomiota, mutta Touch-kirjassa ilmeikäs lukija ärsytti mennen tullen, varsinkin naishahmojen äänillä, vieden huomiota pois itse tekstistä. Huomasin kuunnellessani ajattelevani ääntä, en sitä mitä ääni sanoi.

Tarina on kuitenkin kiehtova, mutta sen sisälle pääsyyn menee jonkin aikaa, sillä North avaa kuviota pikkuhiljaa, eikä heti alussa ole selvää mistä on kyse. Uhka ja omanlaisensa synkkyys ilmestyy mukaan kuitenkin heti. Tunnelma syntyy hahmoista, jotka eivät koskaan pysty elämään täysin omaa elämäänsä, vaan joutuvat sopeutumaan ottamansa kehon sosiaalisiin elinympäristöihin, mikä luonnollisestikin aiheuttaa outoja tilanteita.

Kepler on vuosisatojen aikana kehonvaihdoissa menettänyt sukupuolisen identiteetin. Sillä ei ole väliä, koska olemassaolon edellytys on aina valita elävä ihminen. Ihmiseen siirtyminen on ajan varastamista toiselta ihmiseltä, ja vaikka Kepler pyrkii pitämään huolta valitsemastaan kehosta, on edessä aina kysymys moraalisesta oikeutuksesta. Ja se vaikuttaa aaveiden omakuvaan, etiikkaan, moraaliin ja kaikkeen mitä he ovat, itsekkäästi valintojaan tehden. Pohdittavana oli mikä on oikeutettu aika varastaa toisen ihmisen elämää ja rakastaako kukaan aavetta toisen ihmisen sisällä.

Jäin miettimään jätinkö pitämättä yhdestäkään hahmosta sen vuoksi mitä hän oli ja mitä valintoja hän teki ja sitten selitti tekemisiään, vai jäikö fiilis päälle lukijan ärsyttävyydestä. Kun joku hokee korvaan vihaisena fuck you, fuck you, fuck you tai tinkaa do you love me, do you love me, do you love me, on kokemus luettuna erilainen kuin kuunneltuna. Oletan, ettei hahmojen ollut tarkoitus olla sympaattisia, mutta uskon, että tarina olisi uponnut erilailla tekstinä kuin kuunneltuna. Tarinan idea ja sisältö olivat kaikesta huolimatta ajatuksia herättäviä. Voisin vaikka suositella ekirjana.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Syksyn 2019 tulevia käännöskirjoja

Heti alkuunsa tarkennus, että listaan tähän elokuussakin ilmestyviä uutuuksia, vaikka ei elokuu niin syksyä olekaan. Alkutalven osalta tilanne on vielä auki. Tämä ei ole niinkään yleiskatsaus, vaan kyseessä on tietysti teokset, jotka minua kiinnostavat. Yllättävän paljon näitä on, kun on kerättynä pelkästään käännökset. Tulokkaat on kerätty Risingshadow'n kirjailijatietokantaa hyväksi käyttäen.

Elokuu

Dino Buzzati: Noiduttu takki ja muita kertomuksia (Basam Books)

Italialaisen kirjailijan 24 novellin kokoelma, ilmeisestikin ensimmäistä kertaa suomennettuna. Kirjailijan novellit sisältävät maagista realismia, fantasiaa, science fictionia ja kauhua ja niistä on jonkin sortin otanta tähän kokoelmaan. Odotan kiinnostuneena, sillä italialaisia kirjailijoita ei ole jonoksi asti lukulistallani. (kaksi kansiversiota liikkeellä)

Maja Lunde: Sininen (Tammi)

Mehiläisen historiasta tutun kirjailijan uusi dystopiakirja vesipulasta. Pidin Mehiläisen historiasta ja etenkin norjalaisen kirjailijan tarinankerrontatyylistä, joten tulevakin käännös kiinnostaa kovasti. Toivon siitä yhtä hienovaraisesti vaikuttavaa lukukokemusta kuin edellisestäkin teoksesta.


Margaret Atwood: Noidan sikiö (Johnny Kniga)

Atwoodin uudelleentulkinta Shakespearen Myrsky-näytelmästä. Kanadalainen Atwood on ennenkin tehnyt tunnetusta kertomuksesta uudelleen tulkinnan Penelopeiassa, mistä pidin paljon. Ennakkoon olen kuullut arvioita tästä teoksesta (Hag-Seed), mutta koska kirja on lukijalleen aina omakohtainen kokemus, niin tästäkin aion muodostaa oman käsityksen.

Cixin Liu: Synkkä metsä (Aula & Co)

Kolmen kappaleen probleeman jatko-osa, joka on ehdottomasti lukulistalla. Kiinalaisten spefikirjailijoiden teoksia on alkanut ilmestymään markkinoille kielillä, jotka hallitsen, mutta edelleenkin olen iloinen, että tämä sarja on suomennettavien joukossa.


Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt (Minerva)

Ruotsalaisen kirjailija/kuvittajan teos esittelee ”neljäkymmentä kuoleman sääntöjä uhmaavaa hirviötä vertahyytävässä vaikuttavuudessaan. Kirjan rikas kuvitus ja kiehtovat tekstit herättävät vanhat legendat eloon ennennäkemättömällä tavalla.” Tämä tuntuisi olevan kiva välipalateos, tein kirjastoon ennakkovarauksen.

Alastair Reynolds: Hitaat luodit (Like)

Walesilaisen kirjailijan pienoisromaani, jonka luin kun se oli Hugo-ehdokkaana alkuperäiskielellä (Slow Bullets)

Teos on jatkumoa Reynolds-suomennoksille. Ensimmäisellä lukemalla en ollut erityisen vaikuttunut tarinaan, mutta annan sille toisen lukukerran mahdollisuuden. Suomeksi lukeminen saattaa auttaa joihikin kohtiin, joista olin hämmentynyt. Minulla on kaikki Reynoldsin suomennetut teokset kirjahyllyssä, vaikka en ole niihin asti lukemisessa ehtinyt vielä, joten siksipä tämänkin on hankittavien listalla.


Syyskuu

Margaret Atwood: Testamentit (Otava)

Toinen Atwood-suomennos tänä syksynä, eri kustantamolta tosin. Testamentit on Orjattaresi-kirjan jatko 15 vuotta myöhemmin. Tv-sarja on mennyt menojaan ja olen seurannut sitä ihan kiinnostuneena, eriyttäen sen jo varsinaisesta alkuteoksesta. Orjattaresihan päättyi erittäin hienosti ja vaikuttavasti. En ole varma kaipaanko sille jatkoa, mutta totta hemmettissä sen luen, jos Atwood kirjoittaa.

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava)

Nigerialais-amerikkalaisen kirjailijan viime vuonna ilmestyneen esikoisteoksen suomennos. Nuorille aikuisille suunnattu kirja sopii varmasti myös aikuisen lukulistalle, ainakin minä olen utelias sen suhteen. Ks. myös seuraava kirja.



Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Aula & Co)

Israelilaissyntyisen YA-kirjailijan Grishaversumiin sijoittuvan trilogian ensimmäinen osa on tulossa suomeksi. Kirjasarja on ollut ilmeisen suosittu ja sen ja Bardugon toisen samaan maailmaan sijoittuvan duologian pohjalta ollaan tekemässä Netflix-sarjaa. On mielenkiintoista verrata tätä nyky-YA-kirjailijaa V.E. Schwabiin. Kummatkin ovat käsittääkseni välttyneet tusina-YA-kirjailijoiden leimalta.

M.R. James: Kootut kummitustarinat (Basam Books)

Victoriaanisen/edwardiaanisen ajan brittikirjailijan novellikokoelma kauhutarinoita. Olen lukenut vain yhden novellin kirjailijalta Markku Sadelehdon jokunen vuosi sitten toimittamassa antologiassa Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia, jota suosittelen yhä. Jäin silloin arvuuttelemaan liekö kirjailijalta löytyy parempiakin kertomuksia. No nyt pääsen sen arvioimaan! (ei kansikuvaa)

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia (Like)

Neil Gaimanin uudelleen kerrottujen pohjoismaisten mytologiakertomusten Norse Mythology kiinnosti kovasti ilmestyessään muutama vuosi sitten, mutta uutuutena sitä ei tullut luettua. Olin hieman yllättynyt, että kirja ilmestyy suomeksi, mutta en protestoi. Mikä erinomainen mahdollisuus lukea kirja omalla kielellä. Olen lukenut Gaimanilta mm. satujen uusioversioita, kuten The Sleeper and the Spindle ja Hansel & Gretel, joten eiköhän tämäkin uppoa.



Robin Hobb: Salamurhaajan kohtalo (Otava)

Narri ja Näkijä –trilogian päätös osa. Luin alkuperäiskielellä ilmestymisen jälkeen ja arvio löytyy blogistani. En linkitä, en kommentoi. Jonain päivänä luen sarjan uudelleen kokonaisuudessaan, sillä välin tämä tulee kirjahyllyyni odottamaan.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Otava) (syys-lokakuu)

En muistaakseni ole koskaan lukenut Ian McEwanin teoksia, mutta tämän tuoreen kirjan ajattelin lukea. Kirjan aihe ihmisen kaltaisesta androidista kotitaloudessa ja voiko androidi olla ihmisen kanssa tasavertainen ei ole mitenkään uusi. Siksipä kiinnostaa ottaa selville mitä kustannusyhtiön mainoslause ”kumouksellinen” vuonna 2019 tarkoittaa. Kirja on ollut englanninkielisen markkinoilla jonkusen kuukauden.

Ursula K. Le Guin: Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita (Vaskikirjat)

Luin Birthday of the World and Other Stories –kokoelman vuonna 2012. Ei ehkä paras Le Guinin kokoelmista, mutta lukemisen arvoinen. Ostan suomennetun kokoelmankin. (ei kansikuvaa)



Lokakuu

V.E. Schwab: Tummenevat varjot (Karisto)

Shades of Magic –trilogian toinen suomennettu osa. Luin ykkösosan Magian syvempi sävyn ihan vastikään, ja tarinan jatko kiinnostaa, joten tulevat osat ovat hankintalistalla.

Lisa Morton & Leslie S. Klinger (toim.): Klassikkokirjailijoiden parhaat kummitustarinat (Minerva)

Lisää kummitustarinoita syksyyn, tällä kertaa klassikkokirjailijoilta. Kauhunovelliantologioita ja –kokoelmia ei voi olla liikaa, tai ehkä voi, mutta tämä antologia tulee varmaankin hankittua ja luettuakin. Osa 1800-luvulla julkaistuista tarinoista saattaa tosin olla jo tuttuja muista yhteyksistä.


Olen iloinen syksyn sadon runsaudesta ja siitä että mukana on spefin alalta hitusen laajemmin mukana myös anglosaksisen maailman ulkopuolisiakin kirjailijoita ja tarinoita.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Heinäkuun 2019 lukumaraton - päivittyvä

Niina Yöpöydän kirjoista teki jälleen hienon tapahtumakuvan meille

Se on lukumaratonin aika jälleen! Unelmien aika -blogi kokoaa lukijat yhteen harrastamaan intensiivistä heinäkuista 24-tuntista nautintohetkeä kunkin omassa salaisessa lukukammiossaan. No, minä luen olohuoneen sohvalla, ja itse asiassa aluksi kuuntelen, mutta ei sillä niin väliä. Kaikki formaatit on sallittuja ja ihan mitä tahansa saa lukea. Tarkemmat ohjeet ja mukaan ilmoittautumiset voi tehdä Johannalle yllä olevan blogilinkin kautta.

En juurikaan ole suunnitellut lukemisiani, sillä ajatuksena on vain saada kolme keskeneräistä kirjaa joko loppuun tai edetä niissä mahdollisimman pitkälle. Keskeneräiset kirjat vaativat aina loppuun lukemista ja ärsyyntyvät, jos ne jätetään pitkäksi aikaa huomiotta. On minulla pikkuvälipalalukemisiakin vauhdittamaan, jos jään johonkin jumiin. Aloitan klo 21 tänä iltana ja lopetan varsinaisena maratonpäivänä klo 21. Päivitän lukutilannetta tähän postaukseen ja teen lopuksi yhteenvedon. Mitään ihmeempiä en kirjoittele, sillä oletettavasti keskityn lukemiseen.

 
.
Klo 21:00. Lukumaraton alkaa osaltani. Aloitan Eedenistä länteen. Ekirja on menossa sivulla 186 eli jatkan siitä. Minulla on näissä ekirjoissa omat sivunumeroinnit, kun joudun näköni vuoksi suurentamaan tekstiä. Palautan normaaliasetukset sitten yhteenvetovaiheessa.

Klo 23:00 Eedenistä länteen on edennyt sivulle 293. Siirryn nyt kuuntelemaan äänikirjaa eli Where Late the Sweet Birds Sangia. Minulla on siitä jäljellä 5 tuntia 24 minuuttia. Katsotaan mihin asti pääsen ennen kuin uni yllättää.


Klo 23:30 Päätin kuunnellessani selailla samalla Tolkien's World: Paintings of Middle-Earthia. Kaksi kirjaa yhtä aikaa. Tätä ei usein tapahdu.

Klo 00:20 Tolkien's World: Paintings of Middle-Earth luettu. Siitä tuli 157 sivua.

Klo 8:35 Sain kuunneltua Where Late the Sweet Birds Sangin loppuun. Kirjoitetuksi tekstiksi käännettynä sivuja tuli yhteensä 140.

Koska tekstin lukeminen ei houkuttele vielä, niin jatkan kuuntelua vasta hankkimallani Emily St. John Mandelin Station Elevenillä.

Klo 10:20 Ohessa lukemiseksi on valikoitunut Vesa Sisätön 100 klassikkoa tunnissa teos. Lyhyet tekstipätkät harvakseltaan luettuna eivät häiritse kuuntelua. Hieman pitempään tämän kanssa näin menee kuin tunti.

Klo 11:10 Kuta kuinkin tunti 100 klassikkoon meni. Sivuja kertyi 120. Liitän kirjan Kohti kotimaisia kirjoja -haasteeseeni, vaikkei spefiksi lasketakaan. Lounastauon aika.

Klo 14:05 Hieman on joutilainen olo pelkästään äänikirjaa kuunnellessa. Taidan kohta siirtyä Eedenistä länteen. Station Eleven on kohta puolessa välissä (5h 20 min), joten pysäytän siihen ja teen siirron. Sopivasti kahvitauon paikka.

Klo 16:00 Eedenistä länteen on edennyt sivulle 405 saakka. Tarina on muuttunut vetävämmäksi, joten etenen sillä edelleen.

Klo 18:30 Eedenistä länteen on nyt luettuna ja sivuja kertyi kokonaisuutena 372. Vielä on 2,5 tuntia lukumaratonia jäljellä, joten taidan edistää Uinuvien kirjojen kaupungin tilannetta lähtien sivulta 378. Hieman väsyttää.

Klo 20:08 Kaikki ennakkoon keskeneräiset kirjat on tullut luettua. Vielä noin 50 minuuttia aikaa, minkä käytän Station Elevenin kuunteluun.

Klo 20:59 lukumaraton päättyy. Tässä koonti:

Tolkien's World: Paintings of Middle-Earth 157 s.
Vesa Sisättö: 100 klassikkoa tunnissa 120 s.
Harry Harrison: Eedenistä länteen 372 s.
Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki 145 s.
Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang 5 h 24 min (140 s.)
Emily St. John Mandel: Station Eleven 6h 3 min (182 s.)

Yhteensä 1116 sivua tai 794 sivua ja 11 h 27 min.

torstai 11. heinäkuuta 2019

V.E. Schwab: Magian syvempi sävy

V. E. Schwabin maaliskuussa julkaistu käännös Magian syvempi sävy (A Darker Shade of Magic, 2015) aloittaa Shades of Magic -trilogian, joka on maailmalla aiheuttanut ilmeisesti jonkin verran fanitusta. Nuorille aikuisille suunnattu trilogia valmistui muutama vuosi sitten, joten ihan samaan faniryntäykseen Suomessa ei ehditty, mutta hyvä, että reagoitiin joka tapauksessa.

Magian syvempi sävy sijoittuu Lontooseen George III:n (joka suomeksi halutaan kääntää Yrjöksi) aikaan 1819. Itse asiassa Lontoita on kolme, joista hulluksi kuninkaaksi kutsutun George III:n ja meidän Lontoo on Harmaa, savuinen ja magiaton. Päähenkilö Kell on yksi harvoista Antareista, verimaagikoista, jolla on kyky matkustaa eri Lontoiden välillä. Hänen koti-Lontoonsa on Punainen, täynnä magiaa, jossa Kell asuu adoptoituna kuningasparin ja prinssin kanssa. Valkoista Lontoota hallitsee kaksoset Athos and Astrid Dane, jotka janoavat lisää oman Lontoonsa kuihtuvaa magiaa ja sen myötä valtaa. Aikoinaan oli neljäskin Lontoo, tuhoutunut Musta Lontoo, joka yhä on tapahtumien taustalla. Kell törmää Harmaassa Lontoossa nokkelaan taskuvarkaaseen Lila Bardin, joka janoaa puolestaan seikkailua, irtipääsyä nykyisestä elämästään. Ja se järjestyy Kellin seurassa Lontoiden välisessä valtapelissä.

Lontoo on loistava paikka magialle ja mielikuvituksellisille ala-, oheis- ja rinnakkaismaailmoille, minkä ovat todistaneet aiemmin jo mm. Neil Gaiman, J.K. Rowling ja Ben Aaronovich. Schwabin Lontoot sopivat hyvin lisäkortena kekoon. Värein erotetut kaupungit ja esimerkiksi Thames magian lähteenä ovat varsin kiehtovia ja kukapa ei haluaisi asua Schwabin punaisessa Lontoossa siinä missä käydä ostoksilla Rowlingin Lontoon Diagon Alleyssakin. Magian syvemmässä sävyssä maailmanluonti onkin ehkä se olennaisin osa, vaikka selvästi onkin vajaavaista, koska yksi osa kokonaisuudesta puuttuu eli Musta Lontoo. Se ei kuitenkaan ole huolestuttavaa, sillä onhan kyseessä sarjan ensimmäinen osa ja eiköhän salaperäiseen puuttuvaan Lontooseen vielä palata jatko-osissa. Kirjailija on kehittänyt maailmaansa sopivaa magiaa, joka toimi ja oli kehityskelpoinen.

Kell on tyypillinen menneisyyden omaava (minulla on aavistus tästä menneisyydestä), erikoislahjakas nuori mies. Lila Bard on nokkela selviytyjä, joka haluaa pärjätä omillaan ja teeskentelee ajoittain olevansa miespuoleinen. Hänellä on oma taustansa käytökseen. Kellin kohdalla syvyyttä syntyi jonkin verran hänen kohdatessa kuningas Georgen (mikä oli hieno alku kirjalle) ja kasvatusveljensä Rhyn. Lilallekin oli yritystä syvyyteen, vaikka ei toiminut tehokkaasti. Olisiko turhaa toivoa, että tässä kirjasarjasta selvittäisiin ilman jonkin sortin paritusta? Hahmot eivät yltäneet ihan odotusten tasolle, mikä oli kirjan ikävin pettymys. Juonen pohjustus kesti pitkään ja lopulta, kun tapahtumat vierähtivät käyntiin, ne vyöryivät yli eikä niistä oikein löytynyt omaperäisyyttä. Mustavalkoisuus ei ole kiehtovaa. Jälleen pistän toivoni siihen, että tarina kehittyy mutkikkaammaksi ja täyteläisemmäksi seuraavissa osissa.

Trilogian toinen osa, Tummevat varjot, on ilmestymässä lokakuun puolessa välin. Se kuuluu ehdottomasti lukulistalle.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Finncon 2019 lyhyesti

Tämän vuoden Finncon tuli kuvioihin hieman suunnittelematta, mutta onnistuihan se niinkin. Kahdeksisen tuntia ajoa ja kymmenen minuuttia myöhässä aloituksesta kuuntelemaan Space opera – a new humanity -paneelia, jossa (kuvassa vas. lähtien) Anders Sandberg, Hannu Rajaniemi ja kunniavieraskirjailija Charles Stross keskustelivat Petri Hiltusen johdolla enemmän ja vähemmän ihmiskunnan kehittymisestä ja tekoälystä science fiction -kirjallisuudessa.


Sen jälkeen vimmainen etsintä Strossin uuden suomennoksen Singulariteettitaivaan löytämiseksi. Kirjan löydyttyä kiikutin sen kirjailijan signeerattavaksi (unohdin ottaa kuvan), minkä jälkeen jälleen kymmenen minuuttia myöhässä kuuntelemaan Kersti Juvan kunniavierashaastattelua. Vaikka en kaikista Juvan kannanotoista ihan samaa mieltä olekaan, niin hänen haastattelunsa oli kiinnostava ja hauska. Ammattilainen on ammattilainen ja ehkä lukija ei aina kaikkea työtä käännöksen takana tajuakaan. Toivottavasti kääntäjä ymmärtää, että lukijan ei aina edes tarvi tajuta.


Tämän jälkeen käytin tauon virkistykseen ja kirjaostoksiin. Ostin sen verran kuin reppu antoi periksi kantamuksille.

Kahden aikaan osutin itseni kuuntelemaan Monenlaisia maailmanloppuja. Toni Saarinen, Anu Holopainen, Maria Laakso ja Aino-Kaisa Koistinen (kuva alla) pohtivat mm. mikä niissä kiehtoo lukijoita/katselijoita/pelaajia. Kuten paneelissa tuotiin esille, monesti kirjat, elokuvat ja tv-sarjat eivät ole maailmanlopun teoksia lainkaan ja vaan post-apokalyptisia selviytymistarinoita. Minusta otsikon olisi pitänyt tarkentaa kyseessä olevan maailman sellaiseksi kuin me sen tunnemme, tai kuten esille tuli – ihmiskunnan loppuna. Holopainen toi esille gaiamaisuuteen taipuvan ajatuksen, että maapallon elämä selviää ihmiselämän jälkeenkin jossain muodossa. Kiinnostava keskustelu, joka saa aivoni aina huutamaan faktojen huomioimista esim. ilmastokriisifiktiossa.


Lauantain ohjelmani päätti Tähtifantasia-palkinnon voittajan julkistus, josta jo uutisoinkin erikseen. Voittaja oli siis Samanta Schweblinin Houreuni. Hieno teos. Harmi, ettei kustantajan edustaja tai suomentaja päässyt paikalle. Suosionosoitukset kuitenkin annettiin. Varjopaneelia ei tänä vuonna ollut, joten tilaisuus oli lyhyt.


Sunnuntaina kävin kuuntelemassa indiekirjailijoiden paneelia, jossa Inna Airola, Raita Jauhiainen ja Janne Kellari (kuvat järjestyksessä alla) keskustelivat indiekirjoittamisen ja -kustantamisen haasteista ja mahdollisuuksista. Keskustelijoista ainoastaan Jauhiaisen tuotanto oli minulle ennestään tuttua ja ehkä siksi halusinkin erityisesti kuulla miten omakustannekirjailijat kokevat markkinoinnin. Paneelissa tuli esille erinomainen idea verkostoitumisesta. Esimerkiksi Finnconissa voisi jatkossa olla indiekirjailijoiden yhteinen myyntipöytä. Tai ehkä ohjelma, jossa indiekirjailijat lukevat näytteen kirjoistaan? Joka tapauksessa ohjelmanumero toi erinomaisesti esille kolme omakustannekirjailijaa positiivisella tavalla.

Minä raahaudun aina paikalle, kun ohjelmassa on Hugo-paneeli. Niin tänäkin vuonna. Kaksi tuntia meni vilauksessa Jukka Halmeen, Tommy Perssonin, Kisu Leikomaan ja Jukka Särkijärven laukoessa mieliteitään Sini Neuvosen vetämässä ehdokkaiden läpikäynnissä. Olin havaitsevinani, että mielipiteet jakautuivat jonkin verran enemmän kuin aiemmin, mutta vihdoinkin sain vahvistusta joillekin omille tuntemuksilleni ehdokasasettelussa ja kategorioissa. Saga on kuitenkin minusta hemmetin hyvä sarjakuva. I love it.


Minä poistuin paluumatkalle tässä vaiheessa, paitsi että taisin ostaa pari kirjaa lisää. Somesta tuli vastaan sitten ensi vuoden Tampereen Finnconin kunniavieraat: Helena Varis, Vesa Sisättö ja Mike Carey. Katsotaan miten käy matkabudjetin, kun Uuden-Seelannin worldcon houkuttelee heti perään.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Tähtifantasia-palkinto 2019 Houreunelle

Täällä ollaan Jyväskylän Finnconissa, jossa Helsingin Science Fiction Seura ry julkaisi juuri tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon voittajan eli parhaan viime vuonna julkaistun suomennetun fantasiakirjan. Voittaja on Samanta Schweblinin Houreuni.

Asiantuntijaraati sanoo perusteluissaan mm. "Houreuni on vaikuttavan tiivis pienoisromaani, joka toimii todella hyvin juuri tämän kokoisena - yhtään turhaa sanaa ei ole. Einari Aaltosen käännös muuntaa Schweblinin riisutun tehokkaan proosan erinomaisesti suomeksi. Sanat kylmäävät ja liukuvat aivopoimujen väliin. Romaani on ajankohtainen hätähuuto luonnon puolesta ja Schweblinin tarinansa sisään piilottama ympäristöahdistus tunkeutuu lukijaan huomaamatta kuin hermomyrkky. Kirjan alkuperäisen nimen - Pelastusetäisyys - hengessä teos pohtii, olemmeko menneet liian pitkälle ja olemmeko valmiita maksamaan tekojemme hinnan."

Minun ajatukset teoksesta voi lukea: Samanta Schweblin: Houreuni (arvostelu)

Muut ehdolla olleet teokset olivat:
Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Robin Hobb: Narrin salamurhaaja (arvostelu)
Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme (arvostelu)
T. H. White: Muinainen ja tuleva kuningas (arvostelut)

Voittajajulkistustilaisuudessa ilmoitettiin myös, että Tähtifantasia-palkinnon sääntöjä uudistetaan ja yhtenäistetään Tähtivaeltaja-palkinnon kanssa. Eli ensi vuonna ehdokaslistalla voi olla käännösteoksen lisäksi myös kotimainen kirja.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...