Jane Yolen: Finding Baba Yaga

Edellisen kerran luin Jane Yolenia vuonna 2011, jolloin totesin Briar Rosesta (arvostelu), että Yolenin kirjoitustyyli ei ollut makuuni, mutta teoksella oli niin sisällöllisiä kuin kerronnallisia ansioita. Briar Rose on uudelleen muokattu satu Prinsessa Ruususesta, joka on hyvin persoonallinen ja vahvasti kirjailijan omaääninen. Tällä kertaa luin Yolenilta tuoreen Finding Baba Yaga -teoksen (2018), joka jatkaa samalla linjalla vieden satuhahmon moderniin kerrontaan. Finding Baba Yaga on runon muotoon kirjoitettu tarina venäläisestä satujen noidasta, jonka metsässä sijaitsevassa mökissä on kanan jalat, tuotuna amerikkalaiseen realismiin. Tarinan keskiössä ei ole kuitenkaan itse noita vaan nuori nainen, Natasha.

This is a tale
both old and new,
borrowed, narrowed,
broadened, deepened.

You think you know this story.
You do not.

Teos jakautuu useisiin osioihin. Se alkaa runoilla Natashan kotioloista, kuinka hän ei sovellu muottiin, mutta ei voi olla itsensä, ei tunne olevansa rakastettu, eikä tunne olevansa kotona. Ja hän karkaa. Toinen osio kattaa karkumatkan, jossa hän toteaa olevansa ystävätön. Kolmannessa hän saapuu metsään ja löytää erikoisen mökin. Neljännessä hän tapaa Baba Yagan:

She’s oceanic, a mighty force.
Teeth so full of fillings,
They might as well be made of iron.

Tarina ei ole kovin pitkä, mutta se on koskettava. Runot ovat kuvaavia ja herkkiä. Natasha hahmona on surullinen, mutta hänen surunsa sujahtaa satutarinaan sujuvasti. Oman paikan, oman suojan voi löytää ilman pelastavaa prinssiäkin, tulemalla hyväksytyksi sellaisena kuin on, vaikka sitten rautanenäisen ja -hampaisen noidan kautta.

Finding Baba Yaga on tunnelmaltaan paljon Briar Rosen kaltainen, vaikka ei pureudu syvälle historian tapahtumiin. Tarina kasvaa mielessä lukemisen jälkeen. On outoa, että joidenkin kertomusten arvostus lisääntyy, kunhan niiden on antanut vähän aikaa upota. Yolen kirja on persoonallista kerrontaa ja sisältää vahvan naisnäkökulman. Runomuotoisia genrekirjoja on todella vähän ja tämän jälkeen toivoisi, että niitä olisi enemmänkin.

Jane Yolen: Briar Rose

Jane Yolenin Briar Rose julkaistiin vuonna 1992. Kirja on alun perin kirjoitettu aikuisille, mutta myöhemmin sille on annettu Young Adult -leima, mikä minusta tuntuu hieman keinotekoiselta. Ei ole syytä miksei nuoretkin kirjaa voisi toki lukea ja Yhdysvalloissa sitä onkin ilmeisesti käytetty kouluissa kirjallisuuden opetuksessa. Ehkä juuri tämä on vaikuttanut kohderyhmämarkkinnoinnin muuttamiseen. Kirjassa ei ole kuitenkaan mitään erityisesti nuorille suunnattua, vaikka päähenkilö onkin nuori aikuinen.

Beccan isoäiti, Gemma on iät ja ajat kertonut satua Prinsessa Ruususesta (Briar Rose) tyttärentyttärilleen hieman omalaatuiseen tyyliinsä ja erityisesti Becca on rakastanut kerrontaa. Kun Gemma sairastuu ja kuolinvuoteellaan pyytää Beccaa selvittämään totuuden sadusta väittäen olevansa itse Prinsessa, Becca toteuttaa pyynnön ja päätyy vähäisten mummilta jäljelle jääneiden johtolankojen vetämänä Eurooppaan, jossa satu ja yksi ihmiskunnan synkistä vaiheista kietoutuu toisiinsa koskettavalla tavalla.

Kirja jakautuu kolmeen osaan; Yhdysvalloissa sijaitsevaan kotiosuuteen, jonne palataan myös lopussa Puolaan sijoittuvan Linna-osuuden jälkeen. Maantieteellisen matkaamisen ohella Yolen kuljettaa lisäksi tarinaa limittäin ajassa. Hän palaa muistoissa Beccan lapsuuteen isoäidin kanssa vietettyihin hetkiin ja puolalaisen Josefin tarinaan siitä kuinka hänestä tuli osa Gemman elämää ja kuinka Puolan tapahtumat liittyvät kerrottuun satuun. Kirjan pääteema on isoäidin menneisyyden mysteeri, joka ei kuitenkaan tunnu kiinnostavan muita perheen jäseniä kuin Beccaa, mikä minusta tuntuu oudolta. Edes Gemman oma tytär eli Beccan äiti, joka ei ole koskaan tuntenut isäänsä, ei suhtaudu uteliaasti äitinsä salattuun historiaan. Isoäidin puheet prinsessuudestaan kuitataan enemmän tai vähemmän höperyytenä yrittämättä selvittää mitä niiden takana on. Ehkä tuollainen käyttäytyminen on luonnollista sodanjälkeisissä juutalaisperheissä, mutta minä koin sen tukahduttavana miinuksena. Jo kotiosuudessa ennen Puolan matkaa alkaa lukijalle muodostua käsitys mistä on kyse, mutta vasta Euroopan puolella satu ja historia todella löytävät toisensa.

Yolenin Briar Rose kuuluu niihin kirjoihin, joita jotkut amerikkalaiset ovat päättäneet vastustaa ja jopa polttaa roviolla. Pääsyynä lienee kirjassa esiintyvä homoseksuaalisuus. Niin kuvitteellisia kuin kirjan tapahtumat itsessään ovatkin, niiden taustalla on todellisuus kaikessa karuudessaan. Se todellisuus, josta jotkut haluavat vaieta, leimata sen epätodeksi tai unohtaa epämiellyttävänä. Juuri sen vuoksi on tärkeää, että Briar Rosen kaltaisia sotaan liittyviä tarinoita on kirjoitettu ja kirjoitetaan tulevaisuudessakin, silläkin uhalla että aihe kuluu ja sen kammottavuuteen turtuu. Briar Rosessa tunnettu satu on puettu hienosti uuteen asuun ja tarinan rakennekin on sopivan haastava. En ole prinsessa-satujen ystävä, sillä ne ovat perinteisesti kovin kapea-alaisia naisnäkökulmasta, mutta Briar Rosessa on paljon muutakin. Yolen ei kirjoitustyyliltään ole nappiosuma minulle, mutta kirjan ansioita en voi kieltää. Kirja on vakava aiheeltaan, joten pikkuruisen enemmän iloa ja jopa huumoria olisin siihen kaivannut vastapainoksi nykyosioihin.

Aakkoshaasteen Y-kirja.