Lukuhaasteita

Kuten blogin muutamasta edellisestä kirjoituksesta näkyy, pari tämän vuoden lukuhaastetta on tullut päätökseen. Piti kerrata mitä kaikkea sitä on vielä jäljellä. Akuutein on marraskuun NeNoReMo-haaste, jonka päätin aloittaa kolmen vuoden tauon jälkeen toistamiseen, eli Neglected Novel Reading Month -haaste. Tämä on vaihtoehtohaaste niille, jotka eivät kirjoita NaNoWriMo-haasteeseen, tai lue joka ikinen päivä 30 sivua marraskuun ajan.

NeNoReMo-haasteessa tarkoituksena on lukea marraskuun aikana jokin sellainen kirja, joka on odottanut lukemista hyllyssä ainakin 5 vuotta. Minulla on näitä kirjoja kymmenittäin. Oikeasti! Koskapa minulla on kesken myös pari muuta haastetta vielä tälle vuodelle, niin yhdistän kaksi kärpästä ja valitsen NeNoReMo-kirjakseni Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tytär -teoksen. Se sopii myös I Spy Challenge 2015-2016 -haasteeseen paikkaamaan ammottavia aukkoja. I Spy Challenge päättyy vuoden loppuun, mutta tällä hetkellä ei näytä tilanne hyvältä. Yritän kuitenkin vielä. Varhaisempi NeNoReMo-keskustelu Risingshadowssa löytyy täältä. Twitterissä hashtag #NeNoReMo.


Kolmas haaste ja niin ikään vuoden loppuun päättyvä on Aakkoshaaste, jota on jäljellä kolme-neljä kirjaa. Se on vielä mahdollisuuksien rajoissa saada läpi tänä vuonna. Olen myös ilmoittautunut kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen osa 4:een Arthur Conan Doylen The Lost World -teoksella, mutta sen lukemiseen on vielä ruhtinaallisesti aikaa. Tulevaa klassikkohaastetta emännöi tällä kertaa Niina Yöpöydän kirjat -blogista.



Nyt sitten vain lukemaan. Lukuintoa kaikille, jotka ovat onnellisesti haastaneet itsensä lukemaan tai jotka muuten vain lukevat. Noinniinkuin normaalistikin.

Greg Pak & Emma Rios: Doctor Strange: Alku

Doctor Strange tai suomeksi tohtori Outo on marveloitumassa valkokankaalle lokakuun lopulla. Minulla ei ollut tästä hahmosta minkäänlaista käsitystä, joten oli hyvä paikka ennen leffaa tutustua Strangeen juuri suomeksi julkaistun sarjakuvan kautta. 140-sivuinen Doctor Strange: Alku (Doctor Strange: Season One, 2012) on Greg Pakin ja Emma Riosin käsialaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseessä on moderni tulkinta Stan Leen ja Steve Ditkon luomasta hahmosta, joka on seikkaillut Marvelin sarjakuvissa jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Liitän sarjakuvan osaksi I Spy Challengea kohtaan 25, Occupation (Doctor).

Sarjakuvassa kerrotaan Strangen syntytarina ja muuttuminen ylimielisestä kirurgista taikuuden mestariksi onnettomuuden jälkeen. Enimmäkseen tarina keskittyy vaiheeseen, jossa Strange on Muinaisen oppipoikana ja hänellä on vaikeuksia kehittyä taikuudessa. Hänellä on riitaisat välit toisen oppipojan Wongin kanssa, mutta he joutuvat kuitenkin toimimaan yhdessä ja roomalaisen museon tutkijan kanssa kolmen tärkeän sormuksen löytämiseksi. Sormuksilla voi komentaa ylimaallisia olentoja, vishanteja.

Tarina on oudon kömpelön tuntuinen ja jos en olisi lukenut wikipediaa tarinan tueksi, olisin ollut ehkä entistä enemmän pihalla mitä mikäkin tarkoitti. Kun hahmo on näinkin tuntematon, kuin se minulle oli, vaati sarjakuva melkoisen paljon keskittymistä. Riosin piirrosjälki on varmaankin tottuneelle sarjakuvan lukijalle helppo juttu, mutta minä kamppailen yhä tyylin kanssa. Joittenkin ruutujen sisältöä en yksinkertaisesti hahmottanut lainkaan, vaikka olisin katsonut niitä miten päin tahansa. Hyvin paljon tarinasta on kuitenkin selkeää kerrontaa, eikä ruutujen eri koot ja pomppivat sijoittumiset haitanneet liikaa.

Ongelmistani huolimatta sain jonkinlaisen käsityksen tohtori Oudosta hahmona ja hänen kyvyistään. Maailmassa esiintyvästä taikuudesta tuli myös kuva, minkä koin positiivisena, ja Marvelin supersankarihahmojen joukossa Stephen Strange on hieman erilainen, vaikkakin muotti syntymiseen on kutakuinkin samankaltainen. Päätarinan lisäksi lopussa on The Defendersin eli Puolustajien Maailmojen murtaja -kertomuksen osa 1, jossa Strange on myös mukana, kuten Hulk, Hopea Surffari, Hulktar, Rautanyrkki ja Vesimies, jotka kokoontuvat yhteen. Kertomus jää kesken.

Odotan kiinnostuneena tulevaa Benedict Cumberbatchin tähdittämää elokuvaa, sillä varsinkin tämä trailer vakuutti. Elokuvan ympärille on noussut kohua, kun selkeästi iäkkään itämaisen Muinaisen hahmo onkin valkoisen naisen esittämä. Minulla ei ole Tilda Swintonia itseään vastaan mitään, eikä hahmon muuttamisessa naispuoleiseksi, mutta maailmassa on varmastikin erinomaisia vanhempia aasialaisia näyttelijöitä, jotka olisivat sopineet rooliin ja roolitettavaksi. Ei tämä ole Hollywoodissa ensimmäinen kerta, kun hahmoja ns. valkaistaan ja tuskin jää viimeiseksikään kerraksi. Onneksi on merkkejä jo toiseenkin suuntaan menemisestä.

Doctor Strange: Alku jätti paljon toivomisen varaa, eikä ole varmaankaan paras mahdollinen teos hahmoon tutustumisessa, mutta sillä menen tällä kertaa. Hyvä, että on edes tämä saatavilla suomeksi. Ehkä saan jostain käsiini vielä Leen ja Ditkon tohtorin ja pääsen laajentamaan käsitystä alkuperäisestä versiostakin.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last

Margaret Atwoodin The Heart Goes Last (2015) kokoaa alun perin jatkokertomuksena 2012-2013 julkaistut osat editoituna ja täydennettynä. Luin tarinaa alun perin osina: I’m Starved for You (arvostelu), Choke Collar (arvostelu), Erase Me (arvostelu) ja The Heart Goes Last (arvostelu). Viime vuonna julkaistussa kirjassa on lisäksi täysin uusi alku sekä loppu, jota ei jatkokertomuksena julkaistu lainkaan. Alla osin sama kuvaus kirjasta kuin mitä käytin ensimmäisen osan tekstissä.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, jossa yhteiskuntajärjestys on horjunut valtavan työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden vuoksi. On syntynyt levottomuuksia jengiytymisen, rikollisuuden ja huumeiden käytön lisäännyttyä. Vankien määrän kasvattaminen ei ole yhteiskunnan talouden kannalta järkevää, eikä ratkaise suurtyöttömyyttä, joten on kehitetty Consilienceksi nimetty kokeilu, jossa suljetussa kaupunkisysteemissä vapaaehtoiset ihmiset vuorottelevat välillä vankeina (Positron-vankilassa) ja välillä vapaina. He ovat koko ajan työllistettyinä yhteisöä hyödyntävissä tehtävissä, pysyvät poissa rikoksen tieltä, eikä heillä ole huolta ylläpidosta. Elämä tahtoo olla kyllä aika rajattua ja virikkeetöntä, ja musiikki ja elokuvatarjonta sisältää paljon positiivista Doris Dayta. Autossa asunut epätoivoinen pariskunta, Stan ja Charmaine, päättää kuitenkin värväytyä mukaan, sillä onhan ylevää olla pelastamassa ihmiskuntaa täydelliseltä rappiolta ja voittaa olot surkean toimeentulottomuuden. Consilience/Positronista ei tosin ole paluuta, paitsi jos joutuu toisten pelinappuloiksi, jotta järjestelmän mädänneisyys saataisiin, ainakin näennäisesti, ilmi.

The Heart Goes Last alkaa Stanin ja Charmainen taustatarinalla, josta saadaan motivaatio Positroniin liittymiselle. Se ja aiempiin jatkokertomuksen osiin tehdyt muutokset muuttavat tarinan dynamiikkaa kokonaisvaltaisemmaksi, mutta ehkä enemmän myös mustan huumorin suuntaan. Tarinan keskiosat toimivat, ne kuvaavat lähitulevaisuuden epämiellyttävän dystopista maailmaa, jossa eletään jonkinlaisessa retrotilassa. Uusi alkukin toimii, kun kuvioon tuodaan Stanin veli Connor. Alku tosin ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa pariskunnasta, mutta eipä se siitä paljoa voi muutenkaan heikentyä. Loppu lässähtää auttamattomasti.

En tiedä onko tarinan loppu, viimeinen kolmannes, tarkoitus olla hauskan ironista tai jotain, mutta minua ei naurattanut. Päinvastoin jäin ihmettelemään, miten monesti niin terävä kirjailija sortuu näin typerältä tuntuvaan hahmokuvaukseen. Eihän tässä maailmaa parannettu, mutta kirjailijan tekemät ratkaisut ovat varsin arveluttavia ja ylitseampuvia. Charmainen ja Stanin kaltaisia henkilöitä on varmastikin olemassa, en epäile sinänsä heidän uskottavuutta, mutta kun hahmot sijoitetaan näin juonellisesti köyhään tarinaan, se vähäinenkin uskottavuus katoaa. The Heart Goes Last ei ole tarkoitettu miellyttäväksi luettavaksi, näen siinä takana idean, joka olisi saanut kirjailijalta pari vuosikymmentä huomattavasti tiukemman käsittelyn.

Tämä on jo toinen perättäinen uutuus Atwoodilta, johon olen kokonaisuutena olen pettynyt. Pitää oikeasti miettiä, vaivaudunko enää lukemaan syksyllä ilmestyvää fantasiauutuutta, vain pysyttelenkö vanhassa tuotannossa, josta löytyy vielä lukemattomia teoksia. Liitän kirjan mukaan I Spy Challence -haasteen kohtaan 7. Body Part (heart).

George R.R. Martin: Jäälohikäärme

George R.R. Martinin lapsille suunnattu tarina The Ice Dragon (1980) on julkaistu nyt myös suomeksi nimellä Jäälohikäärme. Olen lukenut kirjan useamman kerran jo aiemminkin, ja blogistani löytyy varsinainen arvio siitä vuodelta 2011. Arvioon on liitetty mukaan Martinin video, missä hän kertoo Jäälohikäärme-tainan synnystä ja se on katsomisen arvoinen. Huvittavaa sinänsä kuuntelin tarinan äänikirja tuolloin heinäkuussa ja silti sen kylmä kauneus tehosi.

Suomennokseen on valittu Luis Royon kuvitus vuodelta 2014. Vertailin sitä aiempaan versioon toisessa blogikirjoituksessani tuoreeltaan, kun samaisen kuvituksen sisältänyt englanninkielinen painos ilmestyi. En ehkä lämmennyt sille sillä hetkellä yhtä paljon kuin nyt, kun luin suomennoksen läpi. Painettuna kuvitus pääsee oikeuksiinsa ja suomennoskin on varsin onnistunut. Tarina kosketti haikeudellaan myös käännettynä. Perhe, rakkaus ja menetys ovat monella tapaa ikuisia teemoja.

Vaikka Jäälohikäärme on tarkoitettu nuorille lukijoille, se tarjoaa taattua Martin-laatua myös aikuisille. Kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on kaunis kirja - päältä ja sisältä.

Liitän kirjan I Spy Challenge -haasteen  kohtaan 10. Form of water (jää).

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell on tullut vastaan aiemmin ainakin vuosi sitten kun luin Neil Gaimanin The Sleeper and the Spindle -kirjan (arvostelu), josta pidin paljon. Tykästyin paitsi itse tarinan muunnokseen, myös Riddellin kuvitukseen. Viime kesänä (2015) Riddelliltä ilmestyi kokonaan omissa nimissä tehty teos suomeksikin asti, eli lapsille suunnattu Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013). Tarina on runsaasti kuvitettu, mutta tällä kertaa en niinkään ihastunut piirrosjälkeen, vaan tarinassa käytettyihin viitteisiin. Kirja pitää sisällään myös takakanteen kiinnitetyn erillisen runomuotoisen minikirjan, joka mainitaan tarinassa: Muuan hiiri muistelee. Sen on erikseen suomentanut Kristiina Drews. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea, kohtaan 24. Paranormal Being (haamu).

Ada Gootti on lordi Gootin ainoa lapsi ja he asustavat kahdestaan isossa Kalmatollon kartanossa. Iskä hieman laiminlyö tytärtään, jolla on tiuhaan tahtiin vaihtuvia kotiopettajattaria, ja niinpä Ada on kohtalaisen yksinäinen. Kun henkensä heittäneen hiiren haamu ilmestyy hänelle, ilmenee, että kartanossa tapahtuu jotain salakähmäistä lordin tietämättä. Ada ryhtyy hiiren kera selvittämään salaisuuksia ja ratkaisu huipentuu metaforiseen polkukisaan.

Jaana Kapari-Jatalla on erinomainen maine kääntäjänä, eikä tässäkään varsinaisesti ole valittamista hänen mielikuvituksestaan, kun hän on luonut suomenkieliset vastineet Riddellin alkuperäisille nimiväännöksille. Minulla tuli kuitenkin heti tarve tietää millaisia sanoja alkuperäisessä tekstissä on käytetty ja niinhän siinä kävi, että oivalsin jujut paremmin englanninkielisestä. Tarve nähdä alkuperäinen teksti johtunee siitä, että olen kohderyhmää vanhempi lukija.

Ada Gootti ja hiiren haamu on humoristisella otteella kirjoitettu, eikä juoni ole kovinkaan hääppöinen, mutta ilahduin hahmojen nimistä ja viittauksista muuhun kirjallisuuteen esim. kotiopettajien nimissä. Jane Korva ei ehkä kerro mitään, mutta englanniksi Jane Ear jo vihjaakin Charlotte Brontën teokseen, ja kun toisen kotiopettajattaren nimen yhdistää sen miehen nimeen, jonka kanssa hän tarinassa karkaa, niin johan hihityttää. Onpa opettajien joukossa myös eräs koira ja Mary Shellfish napatutkijan kera vieraana. Salaisia puutarhojakin löytyy kaksin kappalein. Kalmatollon nimi ehkä häiritsi suomennoksena eniten, sillä goottikartanon englanninkielinen nimi on Ghastly-Gorm Hall, joka viittaa luonnollisesti Mervyn Peaken klassiseen goottilinnaan Gormenghastiin (Titus Groan). Nuoremmalle lukijakunnalle tällä ei ehkä ole merkitystä, mutta minusta juuri nämä antoivat sen annin, että kiinnostuin myös Goth Girl -sarjan seuraavasta osasta.

Englanniksi on ilmestynyt kolme kirjaa ja pienoisromaani, jotka olen hankkinut ekirjoina. Englanninkielisessä ekirjassa ei kuitenkaan ollut mukana minikirjan tekstiä, joten sen lisän suomennoksesta sai. Seuraava suomennos eli Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit ilmestyy ensi viikolla ja harkitsen josko hankin teoksen kannatuksen vuoksi. Onhan nämä todellakin kauniita katsella laadukkaina paperisina kirjoina. Jostain syystä kuvituksessa Riddell toistaa jonkin verran itseään, enkä erityisemmin pidä juurikaan hahmojen kasvoista, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joista kuvassa rouva Pieksene (Beat’em) edustaa yhtä. The Sleeper and the Spindlen kuvitus viehätti enemmän.

Vuoden 2016 lukuhaasteita

En saanut viime vuonna loppuun aloittamiani haasteita, mutta kuten jo vuoden viimeisessä postauksessa mainitsin, jatkan niitä vielä tämän vuoden. Lisäksi olen intoutunut ilmoittautumaan muutamaan muuhun haasteeseen, joten esittelen ne kaikki nyt kerralla. Jospa näillä pärjäisi tämän vuoden. Eli

Aakkoshaaste jatkuu kirjaimesta J. Ideana on lukea aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan teoksia aasta ööhön. Genrekirjoissa ei toistaiseksi ole löytynyt kirjailijoita, joiden sukunimi alkaa X, Å, Ä tai Ö-kirjaimilla, joten niitä en ole sisällyttänyt haasteeseen mukaan. Toki, jos joku herra/rouva Xantippa tai Ääkkönen julkaisee tänä vuonna teoksen ennen kuin olen lukenut Y:n kirjan, niin otan sen mukaan haasteeseen. (Edit: 25.1. Olen löytänyt Ö:n) Olen jo valinnut tuleviin kirjaimiin kirjailijat ja teokset, mutta tunnen itseni sen verran hyvin, että suunnitelmat muuttuvat todennäköisesti vielä lukufiiliksen mukaan. Haaste kestää 31.12.2016 saakka.

I Spy Challenge -haasteessa ehdin viime vuonna lukea 25 kategorian kirjoista 8. Jatkan haasteen loppuun, koska se on kiinnostava ja minulla on siihenkin vielä lukusuunnitelmia. En ole varma saanko tätä suoritettua tänä vuonna, mutta yritän.

Kuvan lähde

Uusista haasteista ensimmäinen on Hyllytontun höpinoitä -blogin lanseeraama Okklumeus-lukuhaaste, jossa luetaan Harry Potter -kirjasarjan maailmaan sijoittuvia teoksia. Kaikki Potterini olen jo lukenut moneen kertaan, mutta edellisestä kerrasta on aikaa, joten otan uusintakierroksen. Haaste alkoi eilen ja päättyy 31.10.2016 eli Lily ja James Potterin 35-vuotis kuolinpäivänä. Haaste on Severus Snapea näytelleen Alan Rickmanin muistolle.

Lukutasot ovat seuraavat:

0 kirjaa: Ankeuttaja. (Ankeuttajat eivät osallistu arvontaan.)

1 kirja: Jästi.

2 kirjaa: Surkki.

3 kirjaa: Kotitonttu.

4 kirjaa: Huispaaja.

5 kirjaa: Aurori.

6 kirjaa: Albuksen kaartilainen,

7 kirjaa: Tylypahkan rehtori.

8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Orfeuksen kääntöpiiri -blogista on lähtöisin Hämärän jälkeen -lukuhaaste, joka alkoi jo marraskuussa, mutta johon lähdin vasta nyt mukaan. Aikaa kuitenkin on, sillä haaste päättyy 2.11.2016. Tarkoituksena on lukea kauhugenreen kuuluvia kirjoja. Jokunen niitä tulee vuosittain luettua muutenkin, mutta ei kovin paljoa, joten tämän haasteen myötä toivon voivani kiinnittää asiaan enemmän huomiota.

Lukutasot ovat seuraavanlaisia:

Haudankaivaja (1 kirja)

Aave (3 kirjaa)

Ihmissusi (5 kirjaa)

Vampyyri (7 kirjaa)

Zombie (9 kirjaa)

Noitapiiri (11 kirjaa)

Nämä uudet haasteet ovat siitä mukavia, että jo yhdellä kirjalla on mukana pelissä. Ehkä minä saan jotain suoritettua.

Neil Gaiman: Tähtisumua

Pidin Tähtisumua-elokuvasta. Yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen elokuvaa, mutta jostain syystä tulin katsoneeksi tässä tapauksessa elokuvan paljon ennen kuin tartuin lopulta kirjaan. Neil Gaimanin Stardust julkaistiin vuonna 1999 ja suomennos ilmestyi 2000. Elokuva valmistui 2007 ja Gaiman oli siinä tuottajana ja lausunnoista päätellen hyväksyi käsikirjoittajien kirjaan nähden tekemät lisäykset ja muutokset. Minulla on kirjasta vuoden 2007 pokkaripainos elokuvakannella, mistä en kovastikaan pidä, mutta omistan kirjan myös alkuperäiskielisenä ja Charles Vessin kuvittamana ja se on upea! Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen G-kirjaksi ja I Spy Challenge 2015 -haasteen kohtaan 12 eli Celestial Body (tähti).

Voittaakseen ihastuksensa sydämen, Tristran Thorn lupaa noutaa tälle maalaiskylää ympäröivän Muurin toiselta puolen, haltioiden maasta taivaalta pudonneen tähden. Tristranilla on omassa menneisyydessä jo linkki maahan, ja kun hän lähtee toteuttamaan toivettaan, hän näkee asioita, joita ei osannut kuvitellakaan ja päätyy elämää suurempaan seikkailuun.

Tähtisumua on tunnelmallinen kirja. Siinä on brittiläistä viktoriaanisuutta, satua, taikuutta ja haltiamaa, jossa on tummia sävyjä ja uhkakuvia. On koomisuutta hipovaa valtataistelua ja ikuisen nuoruuden tavoittelua. Monien satujen tapaan tarinan väkivalta on roisia, mutta kirjoitettu lastenkin luettavaan muotoon, vaikka lastenkirjasta ei ole suinkaan kyse. Tristran on välillä hieman kömpelö sankari, jonka seikkailumatka on kasvattava. Vähän niin kuin Bilbo Baggins, mutta ilman matkaseuruetta. Toki matkantekijä törmää aina apureihin siinä missä juonitteleviin vihollisiinkin. Gaiman on pistänyt Tähtisumuun paljon perinteisiä fantasiaelementtejä ihan satuklassioista saakka, mutta mitenkään kliseiseltä tarina ei tunnu. Kiitoksia kirjailijalta satelee mm. Hope Mirrleesille, lordi Dunsanylle ja C.S. Lewisille. Tähtisumua ei missään vaiheessa kasva eeppisiin mittakaavoihin, se on pienimuotoinen ja omalla tavalla verkkainen ja oivaltava. Ja Gaimanin tuttu rouva Hempstock kiertää tässäkin kirjassa. Hauska bongaus.

En voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja osittain elokuva onnistuu paremmin, sillä se on vauhdikkaampi sekä humoristisempi ja lisäykset, kuten kapteeni Shakespeare, eivät suinkaan huonontaneet tarinaa. Myös kolmen noidan kompinaatio, Lilim saa enemmän vahvuutta ja uhkaavuutta elokuvassa, paitsi käsikirjoituksen ansiosta, myös Michelle Pfeifferin hienon roolityön ansiosta. Sen sijaan pidin kirjan Yvainesta enemmän kuin elokuvan, ei sillä, etteikö Claire Danes suoriutuisi ihan hyvin omasta roolistaan. Mutta koskapa romantiikka ei ole minun pirtaani, niin kirja onnistui kahdessa päähahmossa esittämään tarinan siedettävämmässä muodossa. Elokuvan näyttelijäkaarti on hieno aina Ian McKellenin kertojaosuutta myöten.

Pidin kirjan lopusta huikeasti. Se jätti ehkä hieman onton tunteen, mutta juuri sen koin olevan pointti. Elokuva ei päässyt samaan. Suomennos on pääosin ok, mutta muutamat kohdat ja puutteet pistivät silmään. Ensinnäkin Gaimanin ja Vessin omistuskirjoitus on jätetty pois suomennoksesta (ainakin pokkariversiosta). Kuvitettu kirja on omistettu Brian ja Wendy Froudille sekä Alan Leelle. Gaiman on omistanut kirjan myös Gene Wolfelle ja tämän nykyisin edesmenneelle vaimolle, Rosemarylle. Käännösteksti on ajoittain kömpelöä, eikä se tee oikeutta Gaimanin tyylille. Lisäksi siellä täällä on hieman oikaistu tai jätetty jotain suomentamatta. Esimerkkinä kirjan alkupuolelta Tristranin syntymiseen johtanut tilannekuvaus: 

She placed a hundred burning kisses on his face and chest, and then she was above him, straddling him, gasping and laughing, sweating and slippery as a minnow, and he was arching and pushing and exulting, his head full of her and only her, and had he known her name he would have called it out aloud.

Tyttö painoi sata polttavaa suudelmaa pojan kasvoille ja rinnalle ja nousi sitten hajareisin tämän päälle henkeään haukkoen ja nauraen, hikoilevana ja liukkaana kuin pikkukala. Dunstan kohotti selkänsä kaarelle, työnsi ja nautti tytöstä, vain ja ainoastaan tytöstä.

Kiitospuheessa on suomennettuna Gaimanin kiitokset Charles Vessille, jota hän luonnehtii nykypäivän lähimmäksi vastineeksi viktoriaanisille keijukaismaalareille (keijukainen ja haltia ovat kääntäjälle ongelmallisia käsitteitä). Niinpä. Vaan missä ne Vessin piirtämät kuvat, joita ihastella? 

Ei niitä ole käännöksessä, valitettavasti. Olisi ollut hienoa, jos tässäkin Gaimanin kirjassa olisi kuvitusta, kun muutamassa muussakin on. Joka sivun värikuvitus olisi ilmeisesti kuitenkin ollut tyyris tikki suomalaiselle kustantajalle (?), joten ne on jätetty pois. Osa kirjan satumaisuudesta ja varsinkin visuaalisuudesta häviää sen mukana. Joka tapauksessa suositeltava kirja Gaimanilta jälleen kerran.

Aakkoshaasteen G-kirja

Gene Wolfe: Liktorin miekka

Voi huokaus minun blogipäivitysten kanssa. Olen auttamattomasti jäljessä. Luin Liktorin miekan jo helmikuussa, mutta blogiarviota pukkaa kevennettyyn malliin vasta nyt. Eli Liktorin miekka on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan kolmas osa (The Sword of the Lictor, 1982), joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa (jopa ekirjana). Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon, arvio löytyy täältä ja kakkosen eli Sovinnontekijän kynnen arvio täältä. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea kohtaan 8. Weapon (miekka).

Severian saapuu Traakiaan, vuorensolassa sijaitsevaan laaksokaupunkiin, jossa hän ottaa liktorin hommat haltuunsa. Menneisyys painaa Dorcasin mieltä ja hän haluaa selvittää sen itselleen. Hänen ja Severianin polut erkanevat ja Severian toistaa vanhoja kaavojaan ja joutuu pakenemaan suunnaten pohjoisen vuorille peleriinien perään palauttaakseen Sovinnontekijän Kynnen niille, joille se hänen mielestä kuuluukin. Hän kohtaa mm. vanhan vihollisen ja uhriensa mieliä ahmivan alzabo-pedon ja joutuu huolehtimaan nuoresta pojasta, jolla on sama nimi kuin hänellä. Rankat koettelemukset eivät jätä häntä matkan jatkuessa, eikä menetyksiltä voi säästyä.

Liktorin miekan kanssa minulle kävi hieman samalla lailla kuin Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan kanssa (A Shadow in Summer & A Betrayal in Winter ja An Autumn War & The Price of Spring). Ykkös ja kakkos osat olivat hienoja kokemuksia, kolmas osa veti jalat alta. Luin osia Liktorin miekasta uudelleen tätä arvion kirjoittamista varten, jotta yksityiskohtia palautuisi mieleen, ja jouduin toteamaan, että vahva positiivinen ensivaikutelma vain kasvoi. Wolfe on edelleen kirjailija, jonka tarinallisia ratkaisuja en osaa ajoittain vaalia, mutta onhan tämä pirun hienoa tieteisfantasiaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Severian muuttuu siedettävämmäksi kaikessa ristiriitaisuudessaan ja alkaa jopa tuntua "Sormuksen ritarilta" Kynnen vaikutuksen alta. Tolkienko lie vaikuttanut kirjailijaan, kun muistakin yhtymäkohtia saattoi huomata. Joka tapauksessa, pikku-Severian tuo tarinaan lisätunnetta aidolla tavalla ja kerronta oli vähemmän suoraviivaisen arvoituksellista. Tekstin kauneus on kuitenkin säilynyt. Kirja on ehdottomasti paras tähän mennessä ilmestyneistä ja joitain palkintoehdokkuuksiakin se saavutti. Taisi jotain voittaakin silloin 80-luvun alussa.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä sarja pitäisi lukea yhtenäisenä tarinana ja useamman kerran sen sisältämän monikerroksellisuuden ja symbolisuutensa vuoksi, jotta se avautuisi kunnolla. Taustalla jokin kaivertaa ja kaihertaa mieltäni:

"Kun tajusin poikasena ensimmäisen kerran, että kuun vihreä kehä oli itse asiassa eräänlainen saari taivaalla ja sen värit olivat peräisin nykyään jo ikivanhoista metsistä, jotka oli istutettu ihmiskunnan varhaisimpina aikoina, minussa syntyi pyrkimys päästä sinne, ja olin alkanut kaivata myös maailmankaikkeuden muille maailmoille saatuani tietää niiden olemassaolosta. Luovuin toiveestani osana (niin kuvittelin) aikuistumistani, kun sain tietooni, että vain mittaamattoman paljon minua ylempiarvoiset onnistuivat koskaan poistumaan Urdilta."

Saanko vastauksen viimeisessä osassa (The Citadel of the Autarch), joka toivottavasti ilmestyy ensi vuoden alussa suomeksi? Abrahamsin The Long Price Quartet -sarja sai mielestäni tyydyttävän loppuratkaisun viimeisessä kirjassa – ja odotin siltä Todella paljon (kumpa joku tajuaisi suomentaa sarjan!). Tämän sarjan neloseen on myös ladattuna odotuksia. Kirjahyllystä odottaa jostain maailman kolkasta käsiin saatu kirjanen The Castle of the Otterkin, jossa Wolfe ilmeisesti selittää maailmaansa ja vastaa sarjasta esitettyihin kysymyksiin. Varmasti teos ihan paikallaan, mutta en uskalla lukea sitä ennen viimeisen kirjan ilmestymistä.

Kovin harva tuntuu lukeneen tämän teoksen, mutta ainakin Booksyn Booking it some more -blogista löytyy arvio sekä Sovinnontekijän kynnestä että Liktorin miekasta. Allekirjoitan.

Penelope Farmer: Emma in Winter

Emma in Winter (1966) on toinen lukemani Penelope Farmerin kirja. Viime elokuussa luin Jo Waltonin My Real Children -kirjassa (arvostelu) mainitseman aikamatkustustarinan Charlotte Sometimesin (arvostelu) ja sen innoittaman päätin hankkia myös aiemmin julkaistun Emma in Winterin, joka kertoo Charlotten pikkusiskon Emman tarinan vuotta Charlotten tarinaa myöhemmmin. Aikahyppäys siis näiden kirjojen järjestyksessäkin.

Charlotte lähtee sisäoppilaitokseen ja hänen pikkusiskonsa Emma jää kotiin ja paikalliseen kouluun. Emma on ikävissään katkera Charlottelle, eikä hänen käytöksensä tunnu olevan mieleen holhoajallekaan. Samanaikaisesti koulukaverinsa Bobby Fumpkinsin kanssa Emma alkaa nähdä öisin unia lentämisestä ja ajassa kulkemisesta. Aluksi ajatus yhteisestä unesta Bobby kanssa ei innosta, sillä Bobby on tukevahko poika, jota kaikki pilkkaavat, myös Emma itse. Yhteiset unet ja niiden merkityksen selvittäminen ja pahuuden kohtaaminen sekä päivisin yhteistyö johtajatyttönä ja johtajapoikana muuttavat Emmaa ja hänen suhtautumista ikätovereihinsa. 

Emma in Winter on pienimuotoisempi tarina kuin Charlotte Sometimes. Siinä on samanlaista herkkyyttä kuin Charlottessakin, mutta jotain puuttuu. Tarina ei ole riittävän ehyt ja sen sanoma jää ohueksi ja merkityksettömäksi. Emman tarina on tyyliltään hieman enemmän lapsille suunnattu ja siitä puuttuu ne realistisen tummat sävyt mitkä Charlottessa ovat. Tarinassa annetaan aikamatkaamisesta mielenkiintoinen kierrejousimainen selitys, mikä on kohtalaisen ymmärrettävä.

Päinvastoin kuin toisessa 60-luvulla julkaistussa nuortenkirjassa, Madeleine L’Englen Hyppy ajassa (arvostelu), kirjailija ottaa tällä kertaa toisenlaisen näkemyksen uskonnolliseen kysymykseen, vaikkakaan se ei ole pääasia, eikä edes lopputuleman kannalta olennainen. Minä pidin aikamatkustuksen geologisiin aikakausiin liittyvistä kohdista ja havainnoista.

Emma in Winter on talvikauteen sijoittuvaa seikkailua ja kasvutarinaa, joka olisi voinut olla parempikin teos. Mutta toisaalta se on ihan mukava pikku välipala, joka linkittyy mielestäni parempaan sisarteokseen. Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen F-kirjaksi sekä I spy Challengen kohtaan 5. eli First Name (Emma).

Aakkoshaasteen F-kirja

Carol Emshwiller: The Secret City

Luin vuoden 2011 Aakkoshaasteessa E-kirjana Carol Emshwillerin Carmen Dogin (arvostelu) ja vaikka se herättikin ristiriitaisia tuntemuksia, on jälkikaiku ollut sen verran positiivinen, että samainen kirjailija pääsi myös 2015 Aakkoshaasteen E-kirjailijaksi. Kirjavalinta oli tällä kertaa Emshwillerin viimeisin romaani vuodelta 2007, eli The Secret City, joka on World of No Return-novellin laajennos.

Lorpas on maan ulkopuolista rotua, joka kuitenkin on syntynyt Maassa ja sopeutunut maan kulttuurisiin oloihin paremmin kuin hänet kasvattaneet muut turistina planeetallemme saapuneet ja jumiin jääneet alienit, joiden mukaan heidän omalla planeetallaan kaikki oli paremmin. Alienit perustivat vuorille salaisen kaupungin, joka vähitellen on autioitunut, osan tullessa pelastetuksi takaisin omalle planeetalleen. Lorpas on kiintynyt maahan, eikä halua tulla pelastetuksi hänelle vieraalle planeetalle ja siksipä hän etsii kontaktia muihin mahdollisiin lajitovereihinsa, löytääkseen tasapainon kahden rodun välissä.

The Secret City on eri planeetalta saapuneista päähenkilöistään huolimatta hyvin inhimillinen tarina, johon milloin tahansa voi vaihtaa tilalle Maan oman asukkaan kokemukset esim. vieraankielisessä ympäristössä ja asia tulee ymmärretyksi. Alienit ovat ulkonäöltään neandertalilaisia; tunnistettavissa ihmisiksi, joten helppo hyväksyä, vaikkakaan ei ihailtavan näköisiä nykykauneuskäsityksen mukaan. Lorpas on ikänsä pitänyt todellisen alkuperänsä piilossa, joten hänelle on helpotus tavata kaltaisiaan, joiden parissa hän kuitenkin myös tuntee outoutta, sillä hän, salaisen kaupungin ulkopuolella kasvaneena, ei puhu heidän kieltään.

Emshwiller on kirjoittanut omalla tavallaan humoristisen kauniin tarinan, missä on läheisyyden kaipuuta, hyväksyttävyyden etsintää ja halua elää ympäristössä, jota on oppinut ymmärtämään ja rakastamaan. Hahmot, niin alienit kuin ihmiset, ovat luonnollisia, mitään ristiriitaa ylemmästä tai alemmasta lajista ei ole, vaikkakin hahmoissa on karkeahkoa yksinkertaisuutta, naiiviutta ja epämiellyttävyyttäkin. Tämä tuntuisi olevan Enshwilleriltä ominaista, jos mitään voi päätellä vielä kahden luetun kirjan perusteella.

The Secret City on ajatuksia herättävä pikkukirja ja ehdottomasti omaääninen. Suosittelen ja saatanpa palata vielä myöhemminkin Emshwilleriin. Liitän teoksen myös I Spy Challengeen mukaan kohtaan 6. eli Places (city).

Aakkoshaasteen E-kirja

Daphne du Maurier: Linnut ja muita kertomuksia

Daphne du Maurier on minulle ennestään tuttu nimenä, mutta tartuin nyt vasta Aakkoshaaste 2015 myötä ensimmäistä kertaa hänen teokseensa lukumielessä. Linnut ja muita kertomuksia (1974) sisältää koottuna viisi novellia kirjailijan useista eri englanninkielisistä kokoelmista.

• Linnut (The Birds, 1952)
• Omenapuu (The Apple Tree, 1952)
• Pikku valokuvaaja (The Little Photographer, 1952)
• Alibi (The Alibi, 1956)
• Rajatapaus (The Borderline Case, 1971)

Alfred Hitchcockin Linnut-elokuva on mestariteos ja vaikka se tekniseltä laadultaan on vanhanaikainen, itse tarina on vuosikymmenestä toiseen katsomisen arvoinen. Hitchcock pohjasi elokuvansa du Maurierin pienoisromaanimittaiseen Linnut-tarinaan. Minua kiinnosti erityisesti 1) kuinka paljon tarinat vastaavat toisiaan ja 2) yltääkö alkuperäinen tarina hienon elokuvan tasolle. Vastaukset ovat: 1) Hitchcock on käyttänyt taiteellisia vapauksia ja muokannut tarinaa, mutta alkuperäinen teos on tunnistettavissa siinä, 2) alkuperäinen tarina on loistava, ehdottomasti samaa tasoa omassa kategoriassaan kuin elokuvakin. du Maurier on kirjoittanut hyisevän dystooppisen näkymän ihmiskunnasta ja sen käyttäytymisen seuraamuksista. Kirjoitettuna teksti, jossa linnut asettuvat ihmistä vastaan, varsinkin kaupungeissa, pistää pohtimaan ihmisen vastuuta muita maapallon lajeja kohtaan enemmän kuin mitä elokuva tekee. Tarina rakentuu mestarillisesti alun shokin ja epäuskon jälkeen pelottavasti radiolähetyksen hiljentymisen kautta syvään hiljaisuuteen, jonka lopullisen tuloksen du Maurier jättää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Lopun tunnelma on kylläkin toisenlainen kuin mitä elokuvassa. Parempi! Harmi, että tarinaan on jäänyt plagiointisyytteen leima.

Omenapuu on toinen hienosti rakennettu tarina, jossa jännite kasvaa tarinan etenemisen myötä. Siinä eläkeläismiehen alituiseen ahertava ja marttyyrimäinen vaimo on kuollut ja mies ajattelee henkisen painon vihdoin pudonneen harteiltaan. Vaan puutarhan vanha omenapuu alkaakin kummasti muistuttaa kärsivää vaimoa. Päähenkilö pääsee ihon alle, häntä kohtaan tuntee myötätuntoa tarinan edetessä, mutta mitä tekee kirjailija? Kannattaa lukea. Minulle tuli lukiessa kylmiä väreitä.

Pikku valokuvaaja on tarina varakkaasta ja pitkästyneestä markiisitaresta, joka palkkaa nuoren valokuvaajan ottamaan kuvia itsestään ja kahdesta lapsestaan. Syntyy salainen suhde, joka ei olekaan niin kepeää huvia kuin markiisitar ensin luulee ja saa hänet ajautumaan epätoivoiseen tekoon. Tarinan jännite syntyy päähenkilön psyykeen kautta, ahdistuksesta ja ajautumisesta ratkaisuihin, jotka ovat alkuperäistä tekoa rankemmat seuraamukseltaan. Tarinasta tulee jälleen väkisinkin mieleen Hitchcockin filmit, jotka pohjautuvat juuri samankaltaisille jännitteille. Tarinaa kerrotaan päähahmon pään sisältä hieman vinoutuneesti seuraten.

Alibissa James Fenton elää tasaista elämää, jonka hän eräänä päivä toteaa olevan arvattavan tylsää ja päättää tehdä jotain radikaalia, jotain mikä ei ole hänelle ominaista. Suunnitelmat realisoituvat eri tavalla, ja kohtalo antaakin loppujen lopuksi potkun päähän. Alibi on yhtälailla hienosti rakentuva tarina, jossa psykologisella otteella luodaan jännitystä siitä mihin tarina lopulta päätyy. Loppu on kiero. Fenton hahmona on vähemmän pidettävä, joten fiilikset tarinasta jäivät hieman ristiriitaiseksi.

Rajatapauksessa nuoren näyttelijän, Shelagin, isä herää unestaan ja nähdessään tyttärensä, sanoo hänen nimensä kauhun ilme kasvoillaan ja kuolee. Tapaus ihmetyttää Shelagia ja johtaa hänet tutkimaan isänsä menneisyyttä. Hän päätyy tämän vanhan ystävän luo Irlantiin ja saa selville ehkä enemmän kuin alun perin halusikaan. Rajatapaus ei vedä samalla tavalla kuin kokoelman muut tarinat, mutta loistavan loppukäänteensä ansiosta se ei heikennä muuten kokoelman tasoa.

Monin paikoin du Maurierin tarinoissa hohkaa Edgar Allan Poen psykologisesti rakentuvien kauhutarinoiden vaikutus, mutta niissä on oma äänensä ja tunnistettava tyyli. Neljä novellia on kirjoitettu 1950-luvulla, mutta aikakausi ei ole säätelevä. Minusta oli mielenkiintoista havaita, että kirjoitustyyli on hyvin sukupuoletonta. Tarinat olisi voineet olla hyvinkin niin miehen kuin naisen kirjoittamia. En tiedä miksi tuollainen tuli edes mieleen.

Tämän kaltaiset novellikokoelmat ovat sinänsä erinomaisia muun muassa johdattamaan tutustumista uuteen kirjailijaan, mutta jotenkin minua ärsyttää, etteivät ne voi olla suoria käännöksiä olemassa olevista alkuperäiskielisistä kokoelmista, vaan poimintoja sieltä täältä. Joka tapauksessa, haluan ehdottomasti lukea muutakin du Maurierin tuotantoa tämän perusteella. Aakkoshaasteen lisäksi kuittaan Linnut ja muita kertomuksia -kokoelmalla I Spy Challengen kohdan 21 - Animal/Insect (lintu).

Aakkoshaasteen D-kirja