tiistai 11. tammikuuta 2022

Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä

Maria Gripen Pörriäinen lentää hämärissä (Tardyveln flyger i skymninger, 1978, suom. 1980) on mennyt minulta ohi ilmestyessään, eikä kirjastossakaan sitä minulle suositellut, sillä taisin olla jo reilusti aikuisten kirjojen parissa tuolloin (muistan lukeneeni MacLeania ja Vonnegutia 1980).

David, Jonas ja Annika huolehtivat tyhjillään olevan vanhan talon kukista ja löytävät nipun kirjeitä, jotka johdattavat heidät menneisyyden salaisuuksiin. Traaginen rakkaustarina ja kadoksissa oleva egyptiläinen muinaisaarre vievät nuoret seikkailuun, jossa riittää käänteitä. Edesmenneen Emilien tarina toi yllättävän mielleyhtymän juuri elokuvana katsomaani Minna Canthin Anna Liisaan.

Pörriäinen on perinteinen ja vanhahtavan tyylinen seikkailu, johon kirjailija on saanut mahtumaan kuitenkin näkökulmaa naisen asemasta. Toisin kuin useissa nuortenkirjoissa, tässä tarinassa on mukana aikuisia, jotka tukevat lapsia ja heillä on myös aktiivinen ratkaiseva ja kannustava rooli. Koen se positiivisena, sillä olen lukenut liian monta kirjaa, jossa aikuiset ovat vain statisteja tai jopa vastustettavia vihollisia. Muutama toistuvuus, esim. salmiakin tarjoaminen ja syönti alkaa pidemmän päälle ärsyttää, niin salmiakin ystävä kuin olenkin.

Kirja on hyvinkin aikuisen luettava, ja käänteitä sekä jännitystä on sen verran, että mielenkiinto säilyy. Silti kirja on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille.

 

perjantai 7. tammikuuta 2022

Christopher Fowler: Varjomaailma

Lontoo on mielikuvitusta kiehtova kaupunki ja sinne onkin sijoitettu kirjallisuudessa rinnakkaiskaupunkeja, maanpäällisiä, maanalaisia ja maan yläpuolisia usein toisistaan tietämättömiä yhteiskuntia. Pidän realistisesta Lontoosta (turistin silmin nähdystä), ja myös esim. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalaisesta Lontoosta (arvio). Siksi odotukset Christopher Fowlerin Varjomaailman (Roofworld 1988, suom. 1990) kaupungin katoille sijoittuvalle tarinalle olivat "korkealla". Fowler ei kuitenkaan osoittautunut Gaimanin veroiseksi.

Katoilla elävässä ja ohuiden siimojen varassa liikkuvassa sopeutumattomien ihmisten yhteiskunnassa on käynnissä valtataistelu, josta katutasolla ei tiedetä juuri mitään. Taistelun toinen osapuoli on verisen tappava ja haluaa tuhota vastustajansa. Robert ja Rose joutuvat sivustakatsojina polttopisteeseen, ja pelottavien yhteenottojen lisäksi miettimään omaa maailmankuvaansa ja elämänsä päämääriä. Tarina on välillä hyvinkin raaka, seikkailullinen ja vauhdikas. Kuvausta katolta toiselle liitämisestä ja takaa-ajoista riittää. Mukana on myös ripaus huumoria.

En oikeastaan tiedä, miksi en päässyt kirjan tunnelmaan mukaan. Se vaikutti pintapuoleiselta, syvyys puuttui. Hahmot eivät saaneet tarpeeksi persoonallisuutta ja tarinan tausta ei riittänyt alkuunsakaan. Tarinassa kyseessä on halu irtaantua juppikulttuurista ja aliarvostuksesta, citystä ja suuryrityksien vallasta, varastaa niiltä resursseja (rahaa) omaan kattoelämään. Mutta sitten kerrottiin kattojen varjomaailman olevan vanhaa traditiota, ja mukaan sekoitettiin alkemiaa ja satanismiakin. Todellinen kapina katutason yhteiskuntaa vastaan jäi ilman voimaa ja uskottavuutta. Tässä olisi ollut kunnon ainekset kyberpunk-tarinallekin Neurovelhon jalanjäljissä, mutta rahkeet ei riittänyt.

Hieman jahkasin lukiessa, sillä se ei sujunut joutuisasti. Potentiaalia ja ideaa Varjomaailmassa oli kyllä paljon. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidin.

 

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Mitä lukulistalla vuoden 2022 alussa?

Sen sijaan, että listaisin tulevan kevään uutuuskirjoja, ajattelin pohdiskella mitä lukisin lukulistallani roikkuvista kirjoista.

Kirjastosta minulla on lainassa kolme kirjaa, joiden viimeinen palautuspäivä on tammikuun lopussa. Ne olisi nyt kuun aikana saatava luettua. Maria Gripen 1978 julkaistu YA-kirja Pörriäinen lentää hämärissä on valikoitunut RisingShadow'n kirjatietokannasta jollain kriteerillä, jota en enää muista. Takakansiteksti kyllä houkuttelee. Kirja on lähetetty Sodankylän kirjastosta, joten meinaanpa lukea sen pois alta.

Blade Runner on yksi suosikkileffoistani, mutta niin vain Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä, johon leffa löyhästi perustuu, on yhä vuosikymmenien jälkeen lukematta. Kirjabloggaajien klassikkohaaste on todella hyvä syy selättää teos vihdoin. Kirjasta on ilmeisesti tulossa (ainakin suunnitelma on) uudempikin suomennos, joten pohjaksi sille luen 1. painoksen käännöksen.
 
Kolmas kirjaston kirja on Christopher Fowlerin Varjomaailma, joka on myös poimittu Risingin tietokannasta ja tullut Kemijärven kirjastosta luettavaksi. Tarina sijoittuu Lontooseen, taisin siksi valita sen.
 

Viime vuoden uutuuksia on ikävästi jäänyt lukematta esim. Joe Abercrombielta, Naomi Novikilta ja Catherynne M. Valentelta. Olen kovasti aikonut lukea nämä. Jospa nyt saisin otettua itseäni niskasta kiinni niiden suhteen. Ei pitäisi olla ongelma, sillä pidän kirjailijoiden teoksista.
Uutuussuomennoksista lähinnä Lady Gregoryn Muirtheimnen tasankojen Cuchulainn - kirja jonka nimen kirjoitusasu on hankala muistaa - on myös korkealla lukulistalla. Tämä on Vaskikirjojen julkaisu. Juuri ennen vuodenvaihdetta ilmestyi Stephen Kingin Billy Summers, jonka kuuntelen äänikirjana.
 

Jospa näistä olisi tammikuun lukemisiksi. Helmikuussa sitten jotain muuta, ehkä sarjakuvia. Olisiko jotain, mitä erityisesti suosittelisit alkuvuoteen?

perjantai 31. joulukuuta 2021

Katsaus kirjavuoteeni 2021

Vuosi 2021 oli toinen perättäinen vuosi, jolloin sain luettua keskimääräistä enemmän kirjoja. Tähän ovat vaikuttaneet äänikirjat, jotka ovat vaivattomia kuunnella muun tekemisen tai matkaamisen ohessa. Ja kyllä, jopa koronavuonna -21, olen liikkunut autolla mm. kansallispuistoihin ja junalla etelään. Luonto on ollut entistä tärkeämpi henkireikä lukemisen rinnalla. Vaikka blogiin asti ei lukemiset juuri ole päätyneet, vuonna 2021 luin 140 kirjaa. Viime vuotiseen verrattuna laskua on toki 35 teoksen verran, mutta mukaan on tänä vuonna mahtunut enemmän yli 600-sivuisia teoksia. Pisin oli David Foster Wallacen Päättymätön riemu (1061 sivua). Keskimäärin kirjojen pituus oli arviolta 340 sivua Goodreadsin ja joidenkin äänikirjojen arvioitujen pituuksien mukaan.

Olen jälleen lukenut enemmän miesten kirjoittamia kirjoja, mikä johtuu siitä, että keskityin esim. Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan uudelleenlukuun. Olen edennyt sarjan suomennosten osaan 11. Aloitin myös Stephen Kingin Musta torni -sarjan, jonka kanssa etenin osaan 4. Molempien sarjojen lukeminen jatkuu ensi vuonna tavoitteena saada ne loppuun. Myös Isaac Asimovin Säätiö-trilogia on edennyt kaksi kirjaa. Ensi vuonna kolmas. Vuoden aikana sain lisäksi Sergei Lukjanenkon Varjojen valtakunta -sarjan loppuun. Pidin sarjasta enemmän kuin odotin. Jean M. Untinen-Auelin paleofiktiivisen Maan lapset -sarjan neljä ensimmäistä kirjaa tuli myös kuunneltua. Tai ensimmäisen osan, Luolakarhun klaanin, olen lukenut aiemmin. Tämä sarja on ollut erityisesti ajomatkojen ja laboratoriotyöskentelyn taustakuuntelemista. Muuten en olisi tainnut siitä selvitä. Vielä olisi pari kirjaa sarjasta jäljellä, joten ehkä ensi kesälomamatkalla.

 
Sarjojen väliin ei ole mahtunut montaa englanninkielistä teosta, joten niiden määrä on tänä vuonna romahtanut. Yli puolet kirjoista on itse asiassa kuunneltu. Olen ollut läpi vuoden Storytelin asiakas. Spefin lisäksi äänikirjoina on tullut kuunneltua dekkareita. Niiden taso ei ole ollut kovin hääppöinen (makukysymys varmaankin), vaikka viihdyttäviäkin tapauksia on löytynyt. Paperikirjojen määrä on lisääntynyt hieman, sillä olen hyödyntänyt kirjaston palveluja.


Olen lukenut paperisena mm. Markku Sadelehdon toimittamia Outoja tarinoita -antologioita neljän teoksen verran. Kauhunovellit ovatkin olleet kiinnostavaa antia tänä vuonna. Olen viihtynyt kauhun parissa muutenkin ja jatkan linjaa todennäköisesti ensi vuonnakin.

Kirjojen julkaisuvuosikymmen noudattelee perinteistä kaavaa keskittyen viimeisimpiin vuosikymmeniin. Ei mitään uutta siinä. Ahkerin lukukuukausi oli syyskuu. Pidin lomani elo-syyskuussa.

Vuoden parhaat tai muuten mielenkiintoisimmat lukukokemukset olivat


italialaisen Dino Buzzatin Noiduttu takki ja muita kertomuksia -novellikokoelma

saksalaisen Marc-Uwe Klingin QualityLand,

ruotsalaisen Karin Boyen Kallokaiini,

 
kiinalaisen Chen Quifanin Jättömaa

brittiläisen Roald Dahlin Nahka ja muita novelleja -kokoelma, sekä 

amerikkalaisen N.K. Jemisinin Viides vuodenaika -suomennos.

Suosittelen kaikkia!

maanantai 20. syyskuuta 2021

Voltaire: Mikromegas, Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun ja Francis Godwin: Lento kuuhun

Lainasin sattumoisin kaksi proto-sf:ksi luokiteltua kirjaa elokuussa. Ensimmäinen oli Voltairen Mikromegas. Olen viimeksi lukenut Voltairea joskus yläasteella eli noin sata vuotta sitten. Mitään muistikuvaa ei ole säilynyt tuolta ajalta. Vuonna 1752 julkaistu Mikromegas on yksi vanhimmista teoksista, jossa maanpallolle saapuu avaruuden olentoja, jos ei jopa vanhin. Toki vanhemmissakin teoksissa maapallon asukas sentään matkustaa Kuuhun, kuten toisessa proto-sf-teoksessa Cyrano de Bergeracin Matka kuuhun ja aiemmin tänä vuonna lukemassani Francis Godwinin Lento kuuhun -teoksessa. Mikromegas sisältää mielenkiintoisesti todellisuuspohjan Ranskan Kuninkaallisen tiedeakatemian tutkijoiden geodeettisesta tutkimusmatkasta Tornionlaaksoon. Paluumatkalla tutkijoiden laivassa matkasi kaksi torniolaista naista etelä-Ruotsiin ja myöhemmin eri reittiä Ranskaan. Voltairen fiktiossa Siriuksesta ja Saturnuksesta tulleet jättiläismuukalaiset intoutuvat seuraamaan pikkuruisia maan asukkaita ja filosoimaan heistä ja heidän kanssaan. Jokseenkin tylsästi. Koin ikäväksi Voltairen tavan piikitellä filosofisesti aikalaisiaan, joiden kanssa hän oli eri mieltä tai kuului eri leiriin tieteellisesti. Lisäksi hän vihjailee torniolaisten naisten moraalittomuudesta. Oli siihen syytä tai ei, jotenkin tuntuu, että kirjailija selkeästi esittää omaa mielipidettään, eikä kirjoita fiktiota. 

Sama seikka on ongelmana Cyrano de Bergeracin Matka kuuhun -kirjassa. Liekö syy on tuon ajan satiirityylissä, jota ranskalaiset suosivat. Minulle se näyttäytyi pilkalliselta tämän päivän näkökulmasta. Myönnän toki, että en välttämättä ymmärrä satiiri-lajin hienoutta ja historiallista arvoa. Itseäni twitteristä lainatakseni Matka kuuhun on uskomatonta potaskaa, jopa 1600-luvun teokseksi. Ei sinänsä haittaa, että kuuhun lennetään aamukasteen tai uhrisavun avulla, sillä 1600-luvulla tieteiskirjallisuusaihio on luonnollisesti paljolti fantasiaa. Teoksessa on kuitenkin uskontoon liittyvä selittämistä ja jotenkin koin myös ylimielisyyttä, että en pitänyt teoksesta alkuunkaan. Verrattuna aikalaisen Francis Godwinin Lento kuuhun -teokseen heikko. 

Liekö johtuu siitä, että Francis Godwin on englantilainen, ja Englannissa 1600-luvulla tyyli oli erilainen. Päähenkilö on kuitenkin espanjalainen astronautti, joka lentää joutsenen kaltaisilla linnuilla Kuuhun, jossa hän kohtaa kristittyjä kuulaisia, jotka ovat luoneet kadehdittavan utopian. Uskonnolta ei tältä piispa-kirjailijaltakaan vältytä, mutta Kopernikus ja Galileo on kuitenkin myös omassa arvossaan. Nämä kolme proto-sf-teosta ovat tutustumisen arvoisia genren historian näkökulmasta, mutta mitään suurta kirjallista lukukokemusta niistä ei saa. Kirjallisuuden tutkijat toki repivät niistä enemmän kuin tavallinen meikälukija.

tiistai 14. syyskuuta 2021

A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha ja Hugh Scott: Hirmuhiirten luola

A. Philippa Pearcen Tom ja keskiyön puutarhassa (1958, suom. 1977) Tom lähetetään evakkoon tätilään kotona veljen sairastuttua tuhkarokkoon. Kirjan julkaisuvuonna tuhkarokkoon ei ollut vielä rokotetta, ja tuollainen käytäntö lähettää lapsi karanteeniin muualle, oli yksi tapa suojella lasta. Täti asuu vuokratalossa, jossa ei ole edes puutarhaa, mutta kylläkin kiinnostava kaappikello aulassa. Yllättäen eräänä unettomana yönä Tom kuulee kellon lyövän 13 kertaa. Tuolloin asfalttitakapiha muuttuu puutarhaksi, jossa leikkii nuori orpo tyttö, Hatty. Hattysta Tom saa leikkikaverin salaiseen puutarhaan. Hattyn maailma on mennellä vuosisadalla ja niin paljon kuin Tom haluaisikin, hän ei voi elää kahdella aikakaudella.

Kirjassa on ihana tunnelma ja tarina lumoaa, eikä ihmekään, että sille on myönnetty Carnegie-mitali. Tarina jättää haikean mielen, kuten monesti menneestä ajasta ja maailmasta kertovat kirjat tekevät. Tomin aikamatka toi mieleen Penelope Farmerin Charlotte Sometimesin, josta pidin myös paljon. Harmi, ettei Charlotte Sometimesia ole koskaan suomennettu.

Hugh Scottin Hirmuhiirten luolassa
(1989, suom. 1990) ei ole aikamatkaa, mutta senkin päähenkilö on orpo, tällä kertaa poika, Freddie. Freddie tulee sukulaisten hoiviin linnamaiseen kartanoon, jossa asuu Lindsay-serkku ja Anaglypta-serkku tulee viettämään kesälomaansa. Lindsay vihkii Freddien nopsasti linnan saloihin, mutta pian paljastuu, että linnassa asustaa myös jotain pelottavaa, minkä kirjan nimikin jo paljastaa. 

Verrattuna Tom ja keskiyön puutarhaan Hirmuhiirten luola on naiivimpi. Scottin kirjoitustyyli...
se hieman...
ärsyttää!
Lapsia kehotetaan sulkemaan kirja, tarina on liian kauheaa. Minusta tuolloin aluarvioi lukijan, jonka pitäisi itse saada päättää milloin tarina pelottaa tai ei. Oli se sitten huumorilla laitettu tai ei, tyrkytys vain ärsyttää. Tarinan puitteet ovat kuitenkin kiehtovat, linna, muuri, naamioitujen ovien takana salaisia huoneita, kirjastohuone ja tietenkin hienot näkymät ikkunasta ja pelottava kellari.

Hirmuhiirten luola oli kiva ja nopea lukuvälipala. Ei sen kummempaa.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl
on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:
  • Äänikone
  • Genesis ja katastrofi
  • Sotilas
  • Mies etelästä
  • Toivomus
  • Vuokraemäntä
  • William ja Mary
  • Lampaalla teurastettu
  • Tie taivaaseen
  • Nahka
Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.
Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia
(1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 
Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.
Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...