Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 14

1982 ilmestynyt Blade Runner on yksi suosikkielokuvistani. Olen heti alusta asti tiennyt sen perustuvan Philip K. Dickin kirjaan Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968). Voisi sanoa, että olen aikonut lukea kirjan suomennoksen ilmestymisestä 1989 asti, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä osittain siksi, että pidin elokuvan neo-noirin viipyilevästä tunnelmasta, pimeän ja valon kontrastista, ja pelkäsin etten pidä Dickin kirjasta yhtä lailla. Elokuvan jälkeen olen myös ihmetellyt miksi kirjan nimessä on sähkölampaita. Kirja ilmestyi suomeksi nimellä Palkkionmetsästäjä -Blade Runner. Ei siis lampaita suomennoksen nimessä, mutta... 

Otin Palkkionmetsästäjän luettavaksi kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #14, jota luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

 

Vaikka suomennoksen nimessä ei ole sähkölammasta, kirjassa oikeasti on. Maapallolla ei ydinsodan jälkeen ole jäljellä kuin harvoja eläimiä ja ne, kuten ihmisetkin, on laajalti korvattu replikaateilla. Elävä eläin on statussymboli, josta palkkionmetsästäjä Rick Deckard haaveilee, mutta toistaiseksi hänellä on ollut varaa vain replikaattiin, sähkölampaaseen. Deckard saa kuitenkin tehtäväksi eliminoida neljä kapinallista Nexus-6 luokan replikaattia ja palkkio on erinomainen. Sillä voisi vihdoin hankkia elävän eläimen. Mutta tehtävä ei ole helppo.

Eron kirjan ja elokuvan välillä huomaa heti ensisivuilta. Kirjassa Deckard on naimisissa ja hänellä on pakkomielle elävän eläimen omistamiseen. Hahmo tuntuu parodianomaiselta, ei lainkaan palkkionmetsästäjän stereotyypiltä. Vaikka mielessä häälyy Harrison Fordin hahmo, se väistyy pian taka-alalle. Dickin Deckard on omalaatuinen, erilainen ja sellaisenaan onnistunut hahmo. Elokuva poikkeaa aikalailla kirjasta, mutta replikaattihahmot ja joukko yksityiskohtia on säilytetty mukaan. Kirjan sodan jälkeinen maailma on harmaa ja ihmisiä on siirtynyt asuttamaan maapallon ulkopuolisia siirtokuntia. Tarina herättää hyvin erilaisia mielikuvia ympäristöstä, jossa suhteellisen vähälukuiset ihmiset elävät, kuin mitä elokuvan massiiviset rakennukset ja China Townin vilisevä ihmismassa. Merkittävä ero on myös empatialaite, jolla voi säädellä tunteita ja varsinkin Deckardin vaimo tuntuu olevan siitä riippuvainen. Tämä puuttuu elokuvasta kokonaan. Asetelma on masentava, varsinkin kun siihen liittyy teknologiapohjainen uskonto. Tarinan juonta seurataan myös Isidore-nimisen radioaktiivisuuden vuoksi älyllisesti taantuneen henkilön kautta. 60-luvulla kirjoitetussa kirjassa on usein vääjäämättä jotain vanhentunutta ja tässä tapauksessa se on Neuvostoliitto. Kuten niin monesti, Neuvostoliiton hajoaminen on ollut kylmänsodan aikana vaikea kuvitella ja siirtää osaksi tulevaisuutta.

Dickin kirjoissa tuntuu olevan aina jotain epämääräistä, selittämätöntä, surrealistista ja niin Palkkionmetsästäjässäkin. En välttämättä haluaisi jäädä roikkumaan epätietoisuuteen, mutta se on kirjailijan tunnusmerkki. Pidin Palkkionmetsästäjästä hyvin paljon itsenäisenä teoksena ja pääsin lukiessa pois Blade Runnerin varjosta. Itse asiassa, vaikka suomennos Blade Runner -sanaa tyrkyttää ihan kirjan nimessäkin, Dick ei mainitse sanaa alkuperäisessä teoksessa lainkaan. Lähteet kertovat, että elokuva otti nimen Alan Noursen The Blade Runner ja William S. Burroughsin Blade Runner (a movie) -kirjoista. Kirjan suomennoksessa on ilmeisesti haluttu hyödyntää elokuvan kulttisuosiota.

Luin maininnan, että Do Androids Dream of Electric Sheep? olisi saamassa uuden J. Pekka Mäkelän suomennoksen nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista? Nimi joka kunnioittaa kirjailijan alkuperäistä kirjan nimeä ja on melkoisen nerokas.

Olen enemmän kuin tyytyväinen, että olen vihdoin saanut tämän klassikon luetuksi. Sen kunniaksi katsoin myös elokuvan The Final Cut -version uusiksi. Se on edelleen tunnelmaltaan loistava leffa.

 

 

Ursula K. Le Guin: A Wizard of Earthsea

Luin Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat jo aikaa sitten, ja minulla on jäänyt niistä haaleahko mielikuva, etteivät ne yllä minun makuni mukaan kirjailijan scifituotannon tasolle. En edes muista mistä syystä, joten kun viime vuonna ilmestyi sarjan aloituksen 50-vuotisjuhlapainos The Books of Earthsea: The Complete Illustrated Edition päätin, että on aika lukea sarja kokonaisuudessaan uusiksi alkuperäisellä kielellä ja katsoa miltä se tuntuu tänä päivänä, kun vettä on virrannut paljon sillan alta edellisen lukukerran jälkeen.

The Books of Earthsea kokoaa kaikki Maameren tarinoihin liittyvät romaanit ja novellit yhteen täydennettynä Charles Vessin kuvituksella. Kokoelman esittelyn kirjoitti Le Guin itse helmikuussa 2016. Hän kiinnittää siinä huomiota kuvituksiin, jotka ovat vuosikymmenien varrella usein kuvanneet hahmot vaaleaihoisina, mitä selvästikään useimmat eivät ole. Vessin kuvitus toteuttaa Le Guinin maailmaa sellaisena kuin sen tarkoitus on olla. Vaikka kyseessä on kokoelma, käyn jokaisen yksittäisen kirjan läpi omanaan ja palaan alkupuheeseen myös myöhempien kirjojen osalta.

Earthsea-sarjan aloittaa vuonna 1968 julkaistu A Wizard of Earthsea (Maameren velho, 1976). Liitän kirjan mukaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Syrjäisessä ja vaatimattomassa kylässä asuva Sparrowhawk on pieni poika, joka osoittaa maagisia kykyjä jo varhain. Hän saa voimakkaalta velholta tosinimensä Ged ja päätyy Roken saarelle velhokouluun, jossa hän on lahjakas ja nopea oppilas, mutta myös turhamaisen innokas osoittamaan olevansa parempi kuin muut. Niinpä hän tekee virheen ja päästää elävien maailmaan varjon, joka voi tuhota hänet tai hänen kauttaan muita. Alkaa Gedin todellinen oppimatka velhouden hallitsemiseen.

Tämä lukukerta oli minun oppimatkani tunnustamaan jälleen, ettei ensimmäinen lukeminen aina riitä, olipa syy mikä tahansa – väärä lukuhetki, mieliala, kieli. Joskus todellinen teksti löytyy vasta myöhemmin ja näin kävi minulle nyt. Englanninkielisenä Earthsea heräsi elämään, se oli kaunis kaikkine saarineen ja jopa karuine sateineen. Ged huonoine puolineen oli elävä ja uskottava ja näin hänet paremmin kuin muistikuvani antoi ymmärtää. Tajusin kuinka värikäs Maameren asutus on ja kuinka selvästi se kuvaillaan. On vaikea ymmärtää miksi en ensimmäisellä lukukerralla saanut samoja mielikuvia ja tuntemuksia.

Gedin vaiheet velhokoulussa olivat kiinnostavia, sillä ne toivat erityisesti esille varttuvan pojan luonteenpiirteet ja vertailukohdan siihen mikä tuntuu arvostettavalta ja tavoiteltavalta, eli vanhemman velhon Ogionin hiljaisuus ja vaatimattomuus.

Though a very silent man he was so mild and calm that Ged soon lost his awe of him, and in a day or two more he was bold enough to ask his master, ”When will my apprenticeship begin, Sir?”
”It has begun,” said Ogion.
There was a silence, as if Ged was keeping back something he has to say. Then he said it: ”But I haven’t learned anything yet!”
”Because you haven’t found out what I am teaching,” replied the mage…

Tarina on Gedin kasvutarina, erityisesti velhokoulun jälkeen, jolloin hänen on itse yksinään löydettävä keinot selviytymiseen.

Kiinnitin tarinassa huomiota nyt erityisesti taikuuden hallitsemiseen, kuinka se jaoteltiin naisten jokapäiväiseen elämään liittyvään arkielämän pikkutaikuuteen ja todelliseen miesten harjoittamaan suureen maagisuuteen. Tämä harmitti, mutta Le Guin antaa sille selityksen esipuheessa. Fantasiagenre oli miesten hallitsemaa ja naislukijat olivat kasvaneet miesnäkökulmaan kirjallisessa maailmassa, eikä sen maailman muovaaminen ollut helppoa. Le Guin kuitenkin ryhtyi siihen sarjan edetessä. Siksi tämän linjan seuraaminen uudelleenlukukierroksella on seikka mihin haluan kiinnittää huomiota, koska Le Guin rikkoi samaan aikaan jo rajoja science fiction tuotannollaan.

Arvostukseni A Wizard of Earthseata kohtaan lisääntyi ja odotan innoissani mitä muut sarjan teokset antavat uudelleen luettuna.

Arthur C. Clarke: 2001 avaruusseikkailu

Seikkailuni Arthur C. Clarken mielikuvituksen syövereihin jatkuu. Uusintaluettavana oli 2001 avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968, suomennos 1969), jonka luin ensimmäistä kertaa joskus 80-luvun alkupuoliskolla. Muistikuvat kertoivat minulle, ettei kirja ollut kovin ilmeikäs (=tylsähkö) ja yhtä aikaa kirjan kanssa tehty elokuvakin omituinen. Onneksi oli mahdollisuus päivittää käsityksiä kumpaisenkin osalta näin myöhemmin. On eri asia muuttuivatko käsitykset miksikään.

Kuusta löydetään salaperäinen musta monoliitti, joka paljastuttuaan lähettää voimakkaan signaalin. Löydös pidetään salaisuutena, josta vain joukko valittuja henkilöitä tietää, heidän mukanaan tohtori Heywood Floyd. Monoliitti saattaa mullistaa käsityksen älyllisestä elämästä avaruudessa, joka vaikuttaisi olevan vanhempaa ja kehittyneenpää kuin Maassa. Miehitetty avaruusalus lähetetään signaalin perään Saturnukseen selvittämään mistä on kyse. Aluksessa on korkeasti koulutettujen astronauttien, Poolen ja Bowmanin, sekä talviuneen vaivutettujen kolmen tiedemiehen lisäksi tekoälyllä varustettu tietokone, HAL 9000, joka tarkkailee ja säätelee aluksen toimintaa. Ihmismieltä jäljittelevä HAL on altis myös ihmislogiikan heikkouksille, minkä seurauksena matkasta tulee odotettua vaarallisempi ja lopputulokseltaan yllättävämpi.

"Kuunkatselijalla ei ollut näkemästään mitään tietoista muistikuvaa, mutta kun se sinä iltana istui pesänsä ovensuussa miettimässä, korvat herkistyneinä kuunnellen ympärillä olevan maailman ääniä, se tunsi uuden ja voimakkaan tunteen ensimmäiset vihlaisut. Se oli epämääräistä ja sekavaa kateuden tunnetta – tyytymättömyyttä elämään. Sillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä tunne johtui, ja vielä vähemmän siitä, mikä siihen auttaisi, mutta tyytymättömyys oli tullut sen sieluun, ja se oli ottanut pienen askelen kohti ihmisyyttä."

Clarken ihmiskäsityksestä voisi varmaankin tehdä kirjojen ja haastattelujen perusteella ihan tutkielman ja on ehkä tehtykin, mutta näin harrastelukijalle siitä avautuu ajoittain yllä olevan esimerkin kaltaisia mielenkiitoisen negatiivisia sävähdyksiä, mikä varmaankin selittää ainakin osittain, miksi maan ulkopuolinen äly esitetään loistokkaampana ja kehitykseltään tavoiteltavampana pikemminkin kuin uhkana. Selkeimmin lukemistani Clarken kirjoista tämä näkyy Lapsuuden lopussa (arvostelu), mutta myös 2001 avaruusseikkailussa. Oikeastaan en ole varma, onko ihmislajin Clarken mielestä edes tarkoitus kehittyä omassa pikkuruisessa avaruuden "nurkassaan", vaan osana maailmankaikkeuden evoluutiota ja vuorovaikutuksen tai ainakin vaikutuksen alaisena.

2001 avaruusseikkailu alkaa todella kiinnostavasti ja koko tarina sisältää paljon elementtejä, jotka ovat olleet esikuvina ja vaikutteina genrelle, niin kirjoille kuin elokuvillekin. Kirjan suurena teemana on jo edellä mainittu evoluutio, missä ihmislaji luo teknisen ja tieteellisen kehityksen vaiheessaan tekoälyn ja ydinaseet, joita sillä ei vielä ole kuitenkaan kapasiteettia hallita. Clarke kuvaa avaruusmatkaa ja avaruusaluksen toimintoja jälleen yksityiskohtaisesti, mikä tällä kertaa ei ollut yhtä kiehtovaa kuin mitä koin Uhka avaruudesta (arvostelu) kohdalla. Silti esimerkiksi nollapainovoiman wc:n mukaan ottaminen oli sinänsä huvittavaa (myös elokuvassa). Tuntuu oudolta ajatella, että tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin ihminen astui Kuun pinnalle, mutta aika moni Clarken kirjoista on kirjoitettu.

Kerronnallisesti 2001 avaruusseikkailu on lukemistani Clarken kirjoista heikoin. Siitä huolimatta, että sillä on sisällölliset ansionsa. Katsoin heti perään Kubrickin ohjaaman elokuvan ja aloitus on suuremmoinen. Mutta sitten… elokuva on tylsä ja ajoittain musiikki ärsytti ja sattui korviin. Ei voi mitään. Onhan se visuaalinen ja taiteellinen, mikä selvästi on Kubrickin suurin panos teoksen syntyyn. Jos en olisi kirjaa lukenut alle, osa kohtauksista olisi jäänyt hieman hämäriksi, kuten HALin käyttäytymisen motivaatio ja loppukohtaus, varsinkin jälkimmäinen. Mutta se alku! Varmaankin yksi vaikuttavimmista tai ainakin mieleenpainuvimmista leffa-aluista:

Nyt sitten arvon, kannattaako jatko-osat lukea. Ehkä 2010 avaruusodysseia ainakin.

Anne McCaffrey: Lohikäärmeen lento ja Vaarallinen tähti

Lisää lohikäärmeitä. Valitsin Hugo-ehdokas -lukutavoitelistalleni viime vuonna Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritarit -sarjan kakkososan, jonka lukemisen edellytyksenä oli lukea ensin ykkösosa. Arvioin molemmat kirjat tässä yhdessä, sillä en enää muista kummassa kirjassa mikäkin yksityiskohta esiintyi. Sarjan suomentaminen on jätetty aikoinaan kesken, mikä on tietysti harmi. Lohikäärmeen lento ilmestyi vuonna 1968 ja suomeksi 1999. Vaarallinen tähti ilmestyi 1971 ja käännös 2000. Sarjasta on yhä suunnitteilla elokuva, mutta tiedä tuota toteutuuko se koskaan, sillä muutamaan vuoteen ei taaskaan ole tapahtunut mitään liikettä sen tiimoilla.

Pern-planeetta päätyy noin kahdensadan vuoden välein lähelle Punatähteä, jolloin tältä sinkoutuu planeettaa kohden tuhoavia rihmoja, joita vastaan perniläiset joutuvat puolustautumaan. Edellisestä uhkasta on jo sen verran kauan, että vaara on unohtunut, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, vaikka kaikki eivät sitä aluksi ota uskoakseen. Perniläiset ovat jalostaneet ja valjastaneet planeetan lohikäärmeitä muistuttavat olennot avukseen puolustautumaan rihmoja vastaan. Vanha lohikäärmekuningatar kuolee ja sen synnyttämä uusi kuningatar tarvitsee itselleen emännän. Ruathan linnan valtiassuvun syrjäytetty perijä Lessa nousee uuden Ramonth-kuningattaren emännäksi ja ryhtyy muiden lohikäärmeiden ja niiden isäntien kanssa puolustamaan planeettaansa.

Uuden kirjailijan kirja on aina jännittävä odotus siitä mitä tuleman pitää. Vaikka Lohikäärmeen lento onkin science fictionia, niin siinä on hyvin fantasiamainen tuntu. Ehkä tyylejä ei pitäisi varsinaisesti edes erotella, mutta scifi-tarinoita karttava voi huoletta lukea teoksen, vaikka siinä ollaankin vierailla planeetoilla ja välillä hypellään ajassa. Olen joskus ilmaissut mielipiteeni, että heittomerkilliset nimet pitäisi kieltää fantasiassa. McCaffrey on kuitenkin päättänyt aikanaan, että kaikkien lohikäärmeellisten miesten nimissä on heittomerkki, joten niitä esiintyy kirjassa paljon. Alussa tuskastuin, mutta kyllä kirjoitusasuihin pikkuhiljaa tottui ja oppi niiden takana olevan logiikankin.

Yritin pitää kirjoitusvuosikymmenen mielessä kun luin kirjaa. Hahmot ovat melkoisen perinteisiä ja vaikka kirjassa on tuntemattoman tuhkimon asemasta nouseva vahva naishahmo, niin hänkin on usein juuri emäntänä, vaikka ottaakin vapauksia roolistaan silloin tällöin. On se hyvä, että edes joku osaa keittää kunnon klahia. McCaffreylle tuntuu tuo ihmejuoma olleen yhtä suuri päähänpinttymä kuin Mira Grantille nykyään eräs kolajuoma Newsflesh-zombiesarjassaan (arvostelut). Lohikäärmeen lento on varsin viihdyttävä kirja, ja Pernin planeetta tapahtumineen mielenkiintoisia. Ihmissuhteista kiinnostuneille tarjotaan hahmojen välille pientä vipinää ja hieman suurempaakin, kun lohikäärmeet rupeavat pariutumaan. Lohikäärmeet ovat kyllä huomattavasti kiinnostavampia kuin niiden isännät ja emännät, mutta tästä voinee olla varmaan montaa mieltä.

En erityisemmin ihastunut Lohikäärmeen lentoon, mutta tarinan keveys oli paikallaan ja nopealukuisuus houkutteli ottamaan heti perään toisen osan luettavaksi, sen varsinaisen Hugo-tavoitelistakirjan. Vaarallisessa tähdessä rihmasateet alkavat putoilla Perniin odottamattomilla aikatauluilla. Keskinäisten eripuraisuuksien ja valtapelien keskellä lohikäärmeritarien ja linnanherrojen täytyy löytää keinot puolustaa maatansa ja säilyä vieläpä hengissä. Löytyykö ratkaisu matkaamalla rihmojen alkuperäplaneetalle, Punatähdelle?

Vaarallinen tähti ylittää minun melkoisen alhaisen saippuaooppera-rajan. Se on täynnä juonitteluja, valtataisteluja, mustasukkaisuutta ja romantiikkaa paketissa, jossa välillä taistellaan ja yritetään pelastaa planeetta sekä löydetään uusia mukavia lemmikkejä. Vaikka kirjassa on mielenkiintoiset hetkensäkin, nimenomaan ne scifi-kohdat, niin en enää tahtonut kestää välissä olevia hahmojen ihmissuhdeosuuksia. Jotkut hahmotkin ovat niin palvottavan älykkäitä, että en tiennyt pitäisikö purskahtaa nauruun vai ei. Ykkösosassa on oma osansa hömppää, mutta siitä huolimatta se on huomattavasti parempi tarinakokonaisuus, vaikka juonellisesti kesken jääkin. Sarjan kolmas kirja The White Dragon, jota siis ei ole suomennettu, saa rauhassa jäädä minulta lukematta ja ehkäpä muutenkin koko McCaffreyn lopputuotanto. Lohikäärmeet ovat kuitenkin yhä kiinnostavia otuksia - tässäkin sarjassa.

Peter S. Beagle: The Last Unicorn

Klassikkostatuksen saanut Peter S. Beaglen The Last Unicorn julkaistiin vuonna 1968. Kirja on myös suomennettu nimellä Viimeinen yksisarvinen, mutta koskapa minulla oli ennen lukemista tiedossa, että kirja sisältää runomuotoista tekstiä, päätin lukea kirjan alkuperäisellä kielellä. Usein muuten onnistuneiden käännösten heikoin kohta ovat runonpätkät ja laulut, jotka eivät tavoita käännettynä alkuperäisen tunnelmaa.

Yksisarvinen on asunut pitkään metsässänsä, kuolemattomana ja ulkopuolisena maailman tapahtumista, kunnes hänen korviinsa kantautuu tieto, että yksisarvisten uskotaan kadonneet maailmasta. Yksisarvinen jättää metsän etsiäkseen lajitovereitaan ja varmistaakseen, ettei hän todellakin ole viimeinen lajiaan. Hän saa seurakseen muutaman mutkan kautta luuseritaikuri Schmendrickin ja rosvojoukkoon nuorena päätyneen Molly Gruen. Arvoituksia puhelevalta perhoselta yksisarvinen kuulee, että muut yksisarviset on johdatettu kauas pois punaisen härän toimesta. Punainen härkä asustaa kuningas Haggardin linnan alueella, jonne yksisarvinen kumppaneineen nyt suunnistaa. Mutta härkä on pelottava ja taikurin yritys pelastaa yksisarvinen otukselta vain monimutkaistaa asioita. Tarvitaan ennustuksen toteutuminen ennen kuin asiat korjaantuvat, mutta siltikään mikään ei palaa enää ennalleen.

The Last Unicorn pääsi yllättämään minut. Se on perinteistä satufantasiaa, mutta taustalta löytyy kypsempi tumma sävy. Kirjailija tuntuu puhuvan rivien välissä myös aikuisemmalle lukijalle ja ripottelee sinne tänne hieman sarkasmiakin. Yksisarvinen ei ole mustavalkoisen miellyttävä hahmo, vaan lajinsa ylivoimaisuuden vaikutuksesta välinpitämätön. Ihmiset eivät oikeasti ole hänelle kovinkaan tärkeitä, kunhan vain ovat. Ihmiset ovat jokseenkin surkeita olemassansa, eiväthän he edes tunnista todellisia ihmeitä, vaikka ne edessään näkevät. Voisin hyvin kuvitella J.K. Rowlingin saaneen vaikutteita jästeihinsä Beaglelta, sillä kumpaisenkaan ihmiset eivät näe totuutta (maagisuutta) silloin, kun se ei sovi heidän käsitykseensä totuudesta. Ei kovinkaan mairitteleva kuva ihmisistä. Beaglen rosvotkaan eivät varasta rikkailta, vaan köyhiltä, sillä köyhät eivät pysty useimmiten taistelemaan vastaan.

Beagle ravistelee myös sankarikäsitystä. Hän antaa sankariudesta keinotekoisen (fantasiamaisen) määritelmän ja luo hahmon, jonka pitäisi sitten tietoisena tuosta määritelmästä pyrkiä siihen. Vaikka The Last Unicornissa on kaikki fantasiaelementit tavallaan kohdallaan, kokonaisuudessa on silti sivuääni, joka tekee tekstistä kaikkea muuta kuin kliseisen. Kirja jätti oikeasti miettimään huomaavatko lapset tätä sivuääntä, kun satua heille luetaan. Kirjasta voi tulkita kannanoton myös luonnon hyötykäytön puolesta hyväksikäyttöä vastaan, eikä tarina ilman huumoriakaan ole, ja loppu on minun makuuni varsin onnistunut. Kirja on ansainnut statuksensa ja suosittelen sen lukemista, jos ei vielä ole tuttu. Hankin katsottavakseni kirjan pohjalta tehdyn piirretyn elokuvan, joka vilisee tunnettuja näyttelijä-ääniä. En kuitenkaan pystynyt katsomaan sitä, koska mielikuvani tarinasta kirjan pohjalta tuntuu hyvin omakohtaiselta, ja pelkään, että elokuva kliseistäisi sen tavanomaiseksi. Ehkä joskus on parempi antaa oman mielikuvan jäädä päässä ainoaksi näkemykseksi kirjasta.