Katsaus kirjavuoteeni 2020

Lukutavoitteeni vuodelle 2020 oli 50 kirjaa, jota nostin pari kertaa 25 kirjalla, kunnes päätin katsoa minkä verran yli 100 kirjaa tulisi luettua. Lopullinen saldo oli 176 kirjaa. Ennästysmäinen lukema minulle ja selitys näkyy alla olevista tilastoista.

Viime vuoden tasapuolinen sukupuolijakauma kirjailijoissa solahti takaisin entisille raiteille, kun miehien kirjoittamia kirjoja tuli luettua vajaa parikymmentä enemmän kuin naisten. Huikean suuri ero oli kuitenkin kielessä, sillä 80,7 % lukemistani oli suomenkielisiä. Trendi on ollut näkyvissä jo aiemminkin, mutta jatkuuko se tulevina vuosina, jää nähtäväksi.

Viime vuosikymmen näkyy nyt kokonaisuudessaan tilastossa ja on ilmeistä, että yli 70 % luetuista on ilmestynyt joko alkuperäiskielisenä tai käännöksenä 10-luvulla. Luin kirjoja kuitenkin 16 eri vuosikymmeneltä, joten siinä mielessä hajontaa löytyy ja vanhempiakin teoksia on lukemistoon kuulunut, vanhimpana Beowulf, jonka alkuperäisversio on <1500.

Koska luin 176 kirjaa, eli 14,7 kirjaa keskimäärin kuukaudessa, on melko arvattavissa, että yhtään nollakuukautta ei tänä vuonna ollut. Vähiten luin touko-kesäkuussa.

Seuraava grafiikka kertoo syyn miksi kirjamääräni tänä vuonna lisääntyi selkeästi. Äänikirjat. 73,3 % lukemistani oli äänikirjoja. Enimmäkseen kuuntelin suomeksi, mutta myös englanniksi. Iso määrä kuuntelemistani suomenkielisistä äänikirjoista ei ollut spefiä, mikä johtuu siitä, että spefiä julkaistaan vähemmän äänikirjoina – ainakin aikuisille suunnattua. Kuitenkin äänikirjoina ilmestyivät esim. Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille, Taru Sormusten herrasta ja Dyyni kaikkine osineen. Myös Stephen Kingiä löytyy äänikirjoina, vaikkakaan ei vielä kaikkia vanhempia teoksia, joita minulla on jäänyt välistä. Ehkä jonain päivänä. Englanniksi on saatavilla lähes kaikki sff-kirjallisuus mitä ilmestyy. Äänikirjat ovat lyöneet läpi 2020, mikä uutisoinnissakin näkyy. Minulle äänikirjat ovat olleet helpotus silmäongelmiin ja väsymykseen, eikä ole tarvinnut luopua kirjoista, vaikka tekstiä ei ole pystynyt lukemaan. Äänikirjoja voi kuunnella monesti silloinkin, kun kirjaa ei voisi lukea, joten siksi niiden kautta kirjojen määrä on kasvanut.

Tänä vuonna olen listannut uutena sarjat, eli mitä osia saan luettua niistä. Olen aloittanut vuoden aikana yhdeksän uutta sarjaa. Jatko-osia näistä tai aiemmin aloittamistani, olen lukenut niin ikään yhdeksän. Heikommin menee päätösosissa, sillä tiedostan, että en aina jaksa lukea sarjoja loppuun. Niinpä tuon enempää en ole sarjoja aloitellut, vaan pysytellyt standaloneissa. Olen kuitenkin iloinen, että viisi sarjaa olen saanut loppuun tänä vuonna.

Tähän liittyen teenkin ainoan ensi vuoteen liittyvän lukuhaasteen: luen Ajan pyörä -sarjan viimeisen osan loppuun ja vihdoin päätän sen 10 vuoden venyttelyn jälkeen. Minulla on koko vuosi aikaa.

Vuoden Top 10 -kirjat (sekalaisessa järjestyksessä)

• Adrian Tchaikovsky: Dogs of War
• Joanne Harris: A Pocketful of Crows
• Liisa Näsi: Eilispäivä ei kuole
• J.K. Rowling: The Ickabog
• Susanna Clarke: Piranesi
• Doris Lessing: Viides lapsi
• Stephen King: Piina
• Piia Leino: Yliaika
• Alan Moore & Dave Gibbons: Vartijat
• Mervyn Peake: Gormenghast

Olisin voinut valita tähän listaan jonkusen muunkin teoksen jonkin tilalle, mutta rajasin ainakin uudelleen luetut teokset pois listalta. Näin esim. Taru Sormusten herrasta jäi pois. Samoin Megan Lindholmin Alien Earth on suositeltavaa luettavaa minä vuonna hyvänsä.

 

Adrian Tchaikovsky oli kirjailijana uusi tuttavuus, jolta luin useamman kirjan vuoden aikana. Pidin erityisesti Guns of the Dawnista (arvio) ja Dogs of Warista (arvio), jonka valitsin näistä kahdesta tähän listaan. Olisi hienoa saada hänen teoksiaan suomennetuksi. Joanne Harrisin pienoisromaanit olivat jotain muuta kuin odotin ja varsinkin A Pocketful of Crows toi kiehtovaa kansanperinnesatumaisuutta lukuvuoteen.

 

Liisa Näsin Eilispäivä ei kuole -novellikokoelma osui ja upposi. Siinä oli jotain tuttua, syvää, oivaltavaa, nokkelaa, jopa huvittavaa. Kokoelma oli tasapainoisen hyvä, vuoden paras novellikokoelma neljästätoista lukemastani. Venytin pitkään Doris Lessingin Viides lapsi -kirjan aloittamista, ehkä aavistin tai olin kuullut siitä jotain ennakkoon. Outo, ahdistava, mielenvaivaaja. Oikeanlainen kirja oikealla hetkellä jäi mieleen.

 

Piia Leinon Yliaika osui korona-ajan hermoon keväällä, jolloin vanhusten eristäminen läheisistään puhututti valtakuntaa ja naapurimaassakin pohdittiin, oliko sallittua ”uhrata” iäkkäät talouden ja vapaan liikkuvuuden alttarilla. Aiheestaan huolimatta viihdyttävä teos, ja osuipahan sopivaan hetkeen. Ehkä kirjalla on kaikupohjaa tulevaisuudessakin. Stephen Kingin teoksista Piina nousi yli muiden. Pidin aikoinaan elokuvasta, mutta kirja oli hieman erilainen, mikä oli positiivista. Vuoden aikana keskeytin yhden Kingin teoksen (Kuvun alla), mutta esim. Laitos oli ihan vetävä tämän lisäksi.

 

Mervyn Peaken Gormenghast (sarja) on klassikko, jota ei jostain syystä ole suomennettu. Käsittämätöntä. Kielellisesti hieno teos, huvittava ja tummasävyinen. Arvioni kirjasta löytyy täältä. Yllättävää kyllä, sain J.K. Rowlingin lapsille suunnatusta The Ickabogista samankaltaisia fiiliksiä kuin Gormenghastista. Tarina on yllättävänkin raaka, vanhojen satujen jalanjäljissä ja kielellisesti ja hahmollisesti siitä tuli mieleen Gormenghast. Sanoisinpa, että kirjassa on jälleen kerroksia, kuten Harry Potterissakin, joiden vuoksi se soveltuu lukijalle ikäryhmästä riippumatta. Hyvin brittiläinen teos. Mielestäni tuleva klassikko, joskin nyt hautautunut hieman kirjailjan toisen teoksen aiheuttaman somekohun alle.

 

Susanna Clarke julkaisi pitkän tauon jälkeen kirjan, Piranesin, joka on hyvin erilainen kirja kuin mitä kiitelty Jonathan Strange & herra Norrell oli. Piranesi seisoo omilla jaloillaan. Kiehtova teos kerroksineen ja maailmanluonteineen. Kirjassa on jotain visuaalista, jota yritän yhä hahmottaa. Luulenpa, että luen teoksen vielä uudestaan. Clarken seuraava kirja ilmestyy ilmeisesti 2022, joten aiemman kaltaista pitkää 16 vuoden odotusta ei ole edessä. Viimeisenä nostan vuoden kymmenen joukkoon Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvan Vartijat. Yksi parhaimmista sarjiksista mitä olen lukenut vuosiin Sagan lisäksi. Sarjakuvien lukeminen on tänä vuonna jäänyt vähemmälle, mutta hyvä, että löytyi edes yksi erinomainen harvojen joukkoon.

Sanomattakin on selvää, että suosittelen näitä kymmentä teosta jokaisen lukulistalle.

Ensi vuonna ilmestyy taas joukko uusia kirjoja, jotka kiinnostavat ja joihin ehkä teen katsauksen jossain vaiheessa. Aion myös lukea hyllyyn kertyneitä teoksia jonoista pois. Pitkään lukulistalla olevien kirjojen lukeminen yllättää lähes poikkeuksetta positiivisesti. Kuten oletus on ollut hankinnan takana.

Mukavaa vuotta 2021 kirjojen parissa!

Vonda McIntyre: Unikäärme

Unikäärme on ehdottomasti teos, joka pääsee mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Kirja on kököttänyt hyllyssäni ties kuinka kauan ja minulla on ollut omituisia ennakkoluuloja sitä kohtaan, joten en ole saanut luetuksi aikaisemmin. Nyt voin kuitata yhden kirjan myös Hugo-ehdokaslukuhaasteestani. Dreamsnake voitti ilmestyttyään (1978) seuraavan vuoden Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Suomennettu versio ilmestyi 2002. Liitän kirjan myös Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen, sillä kyllähän tämä klassikoiden joukkoon luetaan.

Käärme on parantaja, nainen joka kiertää apurikäärmeidensä kera pitkin ydinsodan jälkeistä turmeltunutta maata. On paikkoja, joihin ihmisen ei kannata mennä. Käärme paitsi parantaa, hän tuo unikäärmeensä avulla myös helpotusta kuolemanpelkoon kuoleman hetkellä. Menetettyään käärmekammoisten kyläläisten vuoksi unikäärmeensä, hänen täytyy löytää uusi. Ilman unikäärmettä ei juuri voi olla todellinen parantaja. Unikäärmeet ovat kuitenkin harvinaisia, eivätkä parantajat tiedä miten saisivat harvat hallussaan olevat lisääntymään. On kuitenkin paikka, josta tieto voisi löytyä.

Maailmakuvaus on kiehtova, iso kaupunki ja paljon pieniä kyläyhteisöjä, paimentolaisia sekä vaeltajia. Katastrofin jälkeinen maailma on yhtälailla kuin ennenkin ennakkoluuloinen ja epätasa-arvoinen, jopa julma. Selviytyäkseen on oltava itsekäs tai niin useimmat luulevat taikauskossaan ja peloissaan. Käärme on kaikkea muuta kuin itsekäs, hän uhraa aikansa sairaille ja kuoleville. Käärme on itsenäinen ja seksuaalisesti aktiivinen ja aloitteellinen, joskaan ei aina itsevarma. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Kirjassa on romanssi, joka ei kuitenkaan vie onneksi koko huomiota. Loppupuoliskolla kuvioon astuu myös pieni kaltoinkohdeltu tyttö, jolla on loppuratkaisussa oma osuutensa.

Kirjan rakenne on hieman pätkittäinen, varsinkin alussa tuntuu, että lukisi erillisiä tarinoita, joissa on sama päähenkilö. Tämä tunne kuitenkin vähenee loppua kohti. Tarinassa kuvataan paljon Käärmeen ammatinharjoittamista, käärmeiden käyttöä parannustöihin ja rokottamista. Muutaman kuvauksen jälkeen tähän aiheeseen ei enää löydy uutta. Onneksi kirjailija keskittyy käärmemyrkyn muihin puoliin ja pelottavien tapahtumien jälkeen, kirja saa kohtalaisen lopun. Kirja yllätti positiivisesti ja joudun jälleen kerran toteamaan näiden kirjahyllyssä roikkuvien teosten suhteen, että kyllä niitä kannattaa rohkaistua lukemaan.

Adrian Tchaikovsky: Walking to Aldebaran

Adrian Tchaikovskyn Walking to Aldebaran on vuonna 2019 julkaistu pienoisromaani, jossa Gary Rendell -niminen astronautti lähetetään kansainvälisen tutkijajoukon mukana Kuiperin vyöhykkeelle tutkimaan tarkemmin sieltä tehtyä outoa löytöä. Tämän artefaktin odotetaan olevan mahdollisesti madonreikä, jonka toisessa päässä on elämiseen kelvollinen planeetta. Päästyään artefaktille ryhmä kohtaa hyökkäyksen. Rendell selviytyy, mutta päätyy harhailemaan omillaan pitkin artefaktin tunneleita. Hän ei ole kuitenkaan yksin.

Kuuntelin Walking to Aldebaranin äänikirjana, jonka luki kirjailija itse. Olin oikeastaan hämmentynyt koko tarinan ajan. Siinä oli paljon kuvausta ja huumoriakin löytyi kohtalaisesti ja viitteitä populaarikulttuuriin muutamia, mutta silti koko sisältö tuntui tyhjältä. G.Rendell ei saanut ulottuvuutta, eikä hänen ympäristössään ollut mitään kiinnekohtaa. Pienoisromaani yllätti siinä mielessä, että odotin Tchaikovskylta jotain kehittyvää hahmokeskeistä, mutta sitä samaa omaäänistä tarinankerrontaa ei löytynytkään. Meneekö se sitten kirjailijan monipuolisuuden piikkiin, en tiedä. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikajanassa, nykyisyydessä ja menneessä, jossa kuvataan mm. ryhmän muita henkilöitä.

Jos kirjaa vertaa esim. Andy Weirin Yksin Marsissa teokseen, jossa niin ikään on yksinäinen kertoja ja vieraat olosuhteet, joihin päähahmon selviytymisyritystä kuvataan huumorilla, Walking to Aldebaran jää auttamatta varjoon. Lukijan kutsuminen Totoksi (”We’re not in Kansas anymore”) on kuitenkin hauska yksityiskohta. Yksi laimeaksi kokemukseksi jäänyt kirja ei kuitenkaan lannista minua, vaan meinaan lukea jatkossakin kirjailijan teoksia. Juuri nyt pidän ehkä tauon ja uppoan jonkun toisen vuosia väliin jääneen kirjailijan tuotoksiin.

Adrian Tchaikovsky: Dogs of War

Toisen kirja Adrian Tchaikovskylta kuuntelin äänikirjana melkein Guns of the Dawnin (arvostelu) jälkeen. Dogs of War (2017) yllätti (sekin) olemalla melkoisen erilainen kirja kuin edellinen, mutta silti siitä erottuu kirjailijan omaperäinen ”ääni”, joka jo tässä vaiheessa alkaa olla tunnistettavissa.

Rex on geneettisesti muokattu biomuoto, isokokoinen ja luodinkestävä, jota käytetään sodassa tappavana aseena. Hän tottelee isäntää ja pitää positiivisesta palautteesta. Hän on Hyvä Koira, eikä halua olla muuta. Yhdessä Dragonin, Honeyn ja Mehiläisten kanssa hän on käskystä Meksikossa hoitelemassa laitonta anarkiaa. Rexillä ei ole mitään ongelmaa taistella vihollista vastaan, mutta välillä on hämärän peitossa, kuka se vihollinen onkaan. Ja miksi isäntää syytetään sotarikolliseksi? Onko Rexillä ja muilla biomuodoilla oikeutta olla edes olemassa ja mitä tapahtuu, jos hänestä tulee oman itsensä isäntä?

Ensimmäiseksi on sanottava, että äänikirja useilla lukijoilla on hyvin toteutettu. Rexin ääni on loistava! Myös muut lukijat onnistuvat, vaikkakin välillä vihainen, korotettu ääni häiritsee noustessa yli muiden äänitason. Mutta Rexin ääni on matala ja murisevaa lähestyvä, mikä tarinassakin on merkitsevää. Ja lisäksi lukija tekee ynähdyksen, joka on niin hellyyttävä koiran epävarmaa inahdusta muistuttava ääni, että olin ihan myyty.

Tarina alkaa militarisena science fictionina, joka yllättävää kyllä vangitsee heti mukaansa (minulla on hieman ongelmia tämän alalajin kanssa ajoittain). Sävy vaihtuu kuitenkin pikku hiljaa pohtimaan biomuotojen käytön etiikkaa ja laillisuutta, mikä osalle biomuodoista on sisäistynyt jo aiemmin ja selkeämmin kuin Rexille. Vaikka Rex on kohtalaisen älylliseksi ja loogiseksi ohjelmoitu, hänellä on voimakas tarve olla isännän ohjaama. Tchaikovsky kuvaa tätä tarvetta erinomaisen ymmärrettävästi, mikä välillä inhimillistetyssä koirahahmossa aiheuttaa kärsimättömyyttä herättäviä piirteitä. Rex on silti erinomainen hahmo, erilainen mihin olen törmännyt pitkään aikaan. Muissakin biomuodoissa on eläinhahmoille tunnistettavia piirteitä ja ne ovatkin selkeästi kiinnostavampia kuin kirjan ihmiset.

Kirjassa herätetään ajatuksia korkean teknologian valjastamisesta ihmiskunnan palvelukseen luomalla älyllisiä muotoja ja miten niihin pitäisi suhtautua. Kysymys on voiko biomuotojen kanssa elää rinnakkain ilman alistavaa suhdetta. Rex ja hänen kumppaninsa, jotka ovat selkeästi vain konflikteihin luotuja tappajia, ovat edelläkävijöitä, joiden pitää itsekin tajuta asemansa. Vaikka kirja onkin science fictiomaiseen tapaan asiallisen kertova, se pääsee myös liikuttamaan. Tarinan juonessa on muutamia käänteitä, mutta se johdattaa lukijaa kuitenkin aika suoraviivaisesti lopputilanteeseen. Guns of the Dawn on Tchaikovskyn kirjoista täyteläisempi juoneltaan kuin Dogs of War, mutta saatoin pitää jälkimmäisestä ehkä jopa hieman enemmän. Suositeltava teos. Erityisesti äänikirjana. Ja miksihän Adrian Tchaikovskya ei ole koskaan suomennettu?

Adrian Tchaikovsky: Guns of the Dawn

Adrian Tchaikovsky on kirjailija, josta olen ollut tietoinen vähintään 10 vuotta. En vain ollut kiinnostunut hänen 10-osaisesta Shadows of the Apt -sarjastaan. 2015 ilmestyi standalone Guns of the Dawn, jonka tänä vuonna päätin ottaa luettavakseni ihan vain kirjailijaan tutustuakseni. Koin totaalisen yllätyksen. Liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 9. Sota-ajasta kertova kirja.

Denland ja Lascanne ovat olleet sopuisat naapurimaat, mutta nyt Denlandin kuningas on surmattu ja he syyttävät siitä naapureitaan. Syttyy sota, joka vaatii lascannelaisia sotilaita enemmän ja enemmän, eikä kuninkaan maagitkaan riitä. Myös naiset kutsutaan sotaan ja yksi heistä on nuori säätyläisnainen Emily Marshwic, jonka veli ja isosiskon aviomies ovat jo sodassa. Sotaa käydään soisella alueella, jossa suokansa on sotivien joukkojen välissä. Kumpikaan ei halua vahingoittaa kolmatta osapuolta, mutta sodalla ei tunnu tulevan loppua. Emily joutuu tahtomattaan vaa’ankielen asemaan.

Pääyllätys kirjassa oli kertojaääni, joka tulvahti päähäni kuin Jane Austenin romaanista. Teoksen päähahmo on alussa elizabethbennetmäinen kodin ylläpitäjä, kun miehet ovat sodassa. Hänen turhamainen pikkusiskonsa ajattelee vain ulkonäköään ja sopivia kosijoita, joille flirttailla ja isosisko on raskaana oleva kodin hengetär. Reilu 650-sivuinen kirja etenee yli sata sivua ennen kuin naiset kutsutaan sotaan. Sitä ennen on tutustuttu sopiviin miesehdokkaisiin tai antimiesehdokkaisiin ja kuninkaaseen. Sota on kuvausta paitsi taisteluista, sotastrategiasta ja niiden lukuisista käänteistä, myös kuvausta ystävyydestä ja kumppanuudesta mitä raskaissa olosuhteissa syntyy. Sodan kuvaus ei pääse missään vaiheessa pitkästyttämään, sen verran moninaisia sen tapahtumat ovat.

Emily on itsenäinen hahmo, mutta ei liian täydellinen ollakseen ärsyttävä. Kirjassa on kuitenkin romanttisiin aspekteihin liittyviä kuvioita, jotka saivat minut jännittämään joudunko nakkaamaan kirjan kuvainnollisesti seinään. Onneksi Tchaikovsky osoittautui sen verran herkäksi tilanteen tunnistajaksi, että teki lopulta erinomaisia ratkaisuja. Osa niistä ei välttämättä yllättänyt, mikä sinänsä ei haitannut lukukokemusta. Annan joka tapauksessa kirjailijalle papukaijamerkin siitä miten hän saatteli tarinan loppuun.

Guns of the Dawn on varsin vetävä kirja, joka minulle oli jotain muuta kuin osasin edes odottaa. Se herätti halun tutustua Tchaikovskyn muihin teoksiin, joita hänellä tuntuu riittävän jopa neljän kirjan vuosivauhtia. Keskityn näin alkuunsa ainakin yksittäisiin kirjoihin ja katson, josko myöhemmin sarjatkin alkaa kiinnostaa. Voin suositella Guns of the Dawnia vaivattomasti. Älkää antako nimen hämätä liikaa.

Mervyn Peake: Gormenghast – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 10

Klassikkohaasteen #10 kirjaksi valitsin goottilaisen kirjallisuuden klassikon Mervyn Peaken Gormenghastin (1950), joka on kirjasarjan toinen osa ja täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Ensimmäisen osan, Titus Groanin (arvostelu) luin jo reilu kahdeksan vuotta sitten, joten on enemmän kuin aika tarttua kakkososaan. Kuten aiemminkin olen todennut, Gormenghast-trilogiaa voi pitää yhtenä merkittävimmistä genren vielä suomentamattomista klassikoista. Toivottavasti sekin ihme joskus vielä nähdään, että sarja ilmestyy suomeksi. Liitän kirjan lisäksi Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen sekä Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 22. 1950-luvulla ilmestynyt tai 1950-luvulle sijoittuva kirja.

Titus Groan, 77. jaarli (kreivi) ja Gormenghastin linnan lapsi-isäntä kaipaa vapautta, irti niistä ennalta sanelluista kahleista, joita hänen asemansa vaatii. Titus ihannoi entisen lastenhoitajansa aviotonta ja villiä lasta, kasvattisisartaan, jonka perässä hän samoilee Gormenghastin metsissä. Linnan tohtorin sisar Irma Prunesquallor on päättänyt mennä naimisiin, mutta rima puolison suhteen on korkealla. Hän kutsuu koulun opettajat valintajuhlaan ja löytääkin sopivan partnerin Bellgrovesta. Samaan aikaan Steerpike hamuaa yhä kasvavaa valtaa linnassa ja surmaa sen saavuttaakseen vahingoittuen myös itse. Irman tohtoriveli alkaa epäillä Steerpikea julmuuksista ja kertoo epäilystään myös Titusin äidille kreivitar Gertrudelle. Steerpiken tilanne käy ahtaammaksi.

Gormenghastin synkkä linna ja synkät tapahtumat saavat vastapainoa toisessa osassa. Irma Prunesquallorin naimissuunnitelmat ovat komediallisia ja Peake luo parin, joka on sekä tuskastuttavan epäonnistunut, mutta samalla ironisen huvittava. Melkein kuin kotimaisesta mustavalkoelokuvasta konsanaan. Myös koulun opettajat ovat kisailussaan varsin huvittavia, jos myös ärsyttäviä. Vuodet ovat vierineet ja Titus on kasvanut. Kirja vie hänet lapsuudesta nuoruuteen. Ailahteleva Fuchsia-sisko on lähinnä melankolinen, mutta tärkeä henkilö Titusille, vaikkakin hänen osuutensa kirjassa on pieni. Hän on kuitenkin hahmo, josta kohtaan tunsin sympatiaa ensimmäisessä osassa, eikä tilanne tässäkään muuttunut toiseksi. Minun olisi samassa suhteessa pitänyt tuntea sympatiaa myös kasvavaa Titusia kohtaan, mutta jokin puuttui. On sanottava, että ilman siskoaan tai tohtoria Gormenghast olisi tehnyt Titusista selvää.

Kuten Titus Groanin yhteydessä pelkäsin, Steerpiken rooli muuttui karmaisevaksi. Eläydyin joihinkin kohtauksiin voimakkaasti ja yksi lause Steerpiken tekojen yhteydessä ei jätä minua rauhaan. Peaken edelleen verkkainen kerrontatapa on hienon kuvaavaa ja kieltä on nautinto sekä lukea että kuunnella. Nykynäkökulmasta se on ehkä vanhahtavaa, mutta pidin siitä kuitenkin erittäin paljon.

Gormenghastin tarina on muunnettu moneen muotoon, radiokuunnelmaksi, tv-sarjaksi, teatteriesitykseksi ja oopperaksi. Tarina on inspiroinut useita kirjailijoita, kuten M. John Harrisonia, Michael Moorcockia, China Mievillea ja George R.R. Martinia. Löysin juutubesta koko 4-osaisen tv-sarjan ja aloitin katsomisen silläkin uhalla, että se on kirjan lukemisen jälkeen surkea pettymys. Näyttelijöinä sarjassa on mm. Jonathan Rhys Meyers, Celia Imrie, Ian Richardson, Christopher Lee, Richard Griffiths, John Sessions, Fiona Shaw, Zoë Wanamaker, Stephen Fry ja Martin Clunes. Eli iso kaarti erinomaisia näyttelijöitä. Valitettavasti tv-sarja osoittautui todellakin karmeaksi kokemukseksi, enkä saanut katsottua sitä lopulta kuin vajaa puoli tuntia. Jotkut teokset on parempi kokea vain kirjallisina.

Iain M. Banks: Tähystä tuulenpuolta

Yhtä-äkkiä onkin vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun viimeksi luin Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan kolmannen osan. Kuinka tässä näin on käynyt? Toki tässä välissä olen lukenut pari muuta Banksin kirjaa, mutta silti. Tähystä tuulenpuolta on The Culture-sarjan kuudes osa (Look to Windward, 2000), mutta neljäs suomennettu osa (2004). Jostain syystä sarjasta jätettiin kaksi väliosaa suomentamatta. Nyt kun vihdoin sain luettua Tähystä tuulenpuolta hyllystäni, liitän sen mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Lisäksi liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteen kohtaan 3. Kirja, jossa on eri aikatasoja.

Idiran ja Kulttuurin välisessä sodassa 800 vuotta sitten kahden räjähtäneen tähden ja sen vuoksi miljoonien tuhoutuneiden henkien kunniaksi Masaqin kiertoratamaailmassa järjestetään muistojuhla, johon on tilattu kuuluisalta cheliläiseltä säveltäjältä Zilleriltä sinfonia. Ziller elää omaehtoisessa maanpaossa kiertoratamaailmassa eikä ole lainkaan ilahtunut, kun saa kuulla, että hänen kotimaailmastaan saapuu lähettiläs Quilan suostuttelemaan häntä palaamaan takaisin kotiin. Kastijärjestelmäinen Chel kävi raakaa sisällissotaa kastien poistamiseksi, mikä epäonnistui. Jälkeenpäin Kulttuuri tunnusti aloittaneensa sodan ja pyysi sitä anteeksi. Pinnan alla anteeksiantoa ei kuitenkaan hyväksytty, vaan laadittiin suunnitelmat kostosta. Kun sodassa puolisonsa menettänyt Quilan saapuu Masaqiin on jännitteet viritetty puoleen ja toiseen.

Tähystä tuulenpuolta liikkuu laajoissa ympyröissä esitellen pitkien välimatkojen päässä olevia tapahtumia ja useissa aikatasoissa. Kerronta on siis Banksille tyypilliseen tapaan epälineaarinen. Päähenkilön Quilanin kohdalla kuljetaan ainakin kolmessa eri aikatasossa, joiden avulla hahmon fyysinen ja psyykkinen tila saa laajan perspektiivin ja motiivin. Quilan on jokseenkin poikkeava sotilas, ja minulla oli välillä ongelmia pysytellä hänen psyykeensä tasolla. Oli kuitenkin hienoa, että hän lajina poikkesi tavanomaisesta. Quilanin ja Zillerin välinen tapaaminen, jota koko ajan yritettiin järjestellä, sai välillä komediallisia piirteitä siitä kuinka Ziller pakoili Quilania ja Kulttuurin isännät yrittivät kohteliaasti palloilla kahden vieraan toiveiden mukaisesti. Homomdanilainen kolmemetrinen Kabe Ischloear, jota saattoi erehtyä luulemaan patsaaksi oli erinomainen lisä henkilökaartiin.

Kulttuurin alusten nimet kiinnittävät aina huomiota ja muutamia kivoja tässäkin osassa esiintyi. Välillä Banks innostui jopa revittelemään aiheella parin sivun verran. Myös uskomattoman isot hirviösaurukset oli huikeita asuinalueineen ja niissä oli ihmeentuntua, vaikkakin jäivät tarinallisesti jokseenkin irrallisiksi. Vaikka pidin Tähystä tuulenpuolta -kirjasta, se tuntui juoneltaan laimeammalta kuin aiemmat Kulttuurin osat. Eikä edes loppu vakuuttanut minua tällä kertaa. Plussaa on jälleen hieno maailmanluonti ja kekseliäät hahmot. Aion jatkaa sarjan lukemista kevyellä tahdilla. Olisi kiva, jos koko sarja olisi suomennettu, mutta pitänee lukea väliin jääneet osat jossain vaiheessa englanniksi.

Ursula K. Le Guin: The Farthest Shore

Aloitin viime vuoden alussa Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden uudelleenluvun alkuperäiskielisenä. Etenin kahden ensimmäisen osan verran, joita luin Charles Vessin kuvittamasta 50-vuotis juhlapainoksesta. Ajatuksiani A Wizard of Eartseasta löytyy täältä ja The Tombs of Atuanista täältä. Tämä vuosi alkoi sarjan kolmannella osalla, vuonna 1972 julkaistulla, The Farthest Shore (Kaukaisin ranta, 1977). Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen (jatkettu 2020) sekä myös Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 24. 1970-luvulla ilmestynyt tai 1970-luvulle sijoittuva kirja.

Sparrowhawk eli Ged on palannut Roken velhojen kouluun pitkien kokemustentäyteisten vaellusvuosien jälkeen ja on nyt arkkimaagi. Enlandin prinssi Arrenin mukana saapuu hälyttäviä uutisia pahan noususta läntisillä mailla. Taikuus on katoamassa, ihmiset unohtavat ammattitaitonsa ja apatia ja hulluus lisääntyy. Arren mukanaan Sparrowhawk lähtee kukistamaan pahuutta ja kohtaamaan menneisyyttään, mikä vie hänet vaarallisille alueille, joilla lohikäärmeetkin ovat voimattomia.

Tarina on isolta osalta prinssi Arrenin kasvutarina viisaan velhon rinnalla. Pidän asetelmasta, että Arren itsessään ei ole velho-oppilas, vaan hänen on selviydyttävä muilla keinoilla ja usein myös kyseenalaistettava ja löydettävä omat kykynsä. Monella tapaa tämä kirja muistuttaa olevansa Harry Potter -sarjan edeltäjä, varsinkin The Half-Blood Princessä (arvostelu) on vastaavasti nuoren pojan matka vanhemman velhon kanssa, olkoonkin, että Harry on velho, hänen on silti löydettävä itsestään keinot selviytyä.

Gedin ja Arrenin välillä on useita humoristisia kohtauksia, sillä poika on tiedonjanoinen ja Ged pohtii mielellään asioita omassa hiljaisuudessaan.

"In Enlad," said Arren after a while, "we have a story about the boy whose schoolmaster was a stone."
"Aye? . . . What did he learn?"
"Not to ask questions."
Sparrowhawk snorted, as if suppressing a laugh, and sat up. "Very well!" he said. "Though I prefer to save talking till I know what I’m talking about."

Oli aika jolloin Ged oli itse malttamaton poika vanhemman hiljaisen Ogion-velhon opissa ja aika suorasanaisesti valitti, ettei ole oppinut vielä mitään.

Olin unohtanut ensimmäisestä lukukerrasta, missä määrin lohikäärmeet esiintyy kirjassa. Olin iloisesti muistutettu. Lohikäärmekategoriassa Le Guinin otukset kuuluvat villeihin ja vaarallisiin, jotka kommunikoivat erittäin harvojen ihmisten kera. Lohikäärmeiden lisäksi tarinassa päässään vilkaisemaan Maameren saariston läntisiin osiin, niiden poikkeaviin sääolosuhteisiin ja omalaatuiseen merellä asuvaan kansaan. Pidin myös tavasta miten Le Guin päätti tarinan jättäen tulevaisuuden mysteeriksi, tavallaan cliffhangeriin tai mielikuvituksen varaan. Onneksi on seuraava osa, Tehanu, jo odottamassa.

 

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Voi hyvänen aika, kuinka aika kuluu nopeaan. Luin Harry Potter and the Half-Blood Princen (2005) Pottereiden uusintalukukierroksella jo viime heinäkuussa osana Pottermaratonia 2019. On aika kertoa ajatuksiani siitä. Luin kirjan ensimmäisen kerran heinäkuussa 2005, jolloin ostin sen keskiyön julkaisutapahtumasta Oulussa. Voi sitä jännitystä, kun koko maailma odotti yhtä aikaa kirjan julkaisua! Ajoin kirjan saatuani kotiin, mutta enhän minä malttanut odottaa matkan kestämää paria tuntia, vaan aloittelin lukemisen yön hiljaisessa liikenteessä jo autossa. Hups. Ajoin kyllä varovaisesti.

Nyt se on virallista. Voldemort on palannut ja hänen kannattajajoukkonsa on kasvanut ja entistä näkyvämpi. Julmuudet näkyvät jo jästimaailmassakin. Harry palaa takaisin Tylypahkaan, mutta tänä vuonna hänen opintosuunnitelmaansa kuuluu poikkeuksellisesti yksityistunnit itseltään Albus Dumbledorelta ja uudella opettajalla, Horace Slughornilla on merkittävä vaikutus lukuvuoden tapahtumiin. Harrylle alkaa vihdoin valjeta mitkä ovat panokset taistelussa Voldemortia vastaan.

Muistan pitäneeni Half-Blood Princeä ”kevyempänä” kirjana kuin edeltäjäänsä Order of the Phoenixia, ehkä siinä esiintyvien romanttisen kuvioiden vuoksi. Toisaalta kirjan loppuosa masensi minut ja olin kutakuinkin siinä tilassa parisen viikkoa. Aika tuo perspektiiviä tarinaan ja olen usein joutunut muuttamaan näkemyksiäni ja tuntemuksiani uudelleenluvun jälkeen. Näin myös nyt. Half-Blood Prince sisältää toki keveitä osioita ja huumoriakin, mutta se on silti synkkä kirja. Ihmisiä kuolee ja maailma muuttuu pelottavammaksi. Propagandakoneisto jyllää.

Harryn kannalta ollaan todellisessa taitekohdassa. Hän on tarpeeksi vanha, jotta tapahtumat eivät vain tule vastaan, vaan niitä kohti pyritään. Albus Dumbledore alkaa odottaa häneltä ymmärrystä ja toimia, asioita, joilta hän on aikaisemmin pyrkinyt suojelemaan Harrya. Tämä oli tietenkin odotettavissa edellisen kirjan lopun keskustelun jälkeen. Vaikka Harry ei ole lähelläkään Dumbledoren vertainen, hän saa osakseen vanhemmalta velholta kunnioitusta ja luottamusta. Harry on yhä kehitysvaiheessa, mutta välillä osoittaa jo teinikäytöksen sijaan kasvavansa aikuiseksi. Severus Snape – mitä minä sanoisin. Minulla olisi tästä hahmosta keskustelemista Rowlingin kanssa.

Half-Blood Princessä on paljon juonikuvioita ja uusia ihmeellisiä käsitteitä, taikuutta sekä esineitä. Se on potterversumin aarreaitta, joka lumoaa. Erityisesti ihastuin välähdyksiin menneestä. Potterversumilla on ollut tarinassa aina menneisyys ja historia syvästi mukana, mutta tässä se herää eloon niin kiehtovana, että hykertelen vielä vuosien jälkeenkin.

Nyt on jäljellä enää sarjan viimeinen osa uudelleenlukua vailla. Olo muuttuu jo ennen lukemista haikeaksi.

Koska olen päättänyt olla omapäinen klassikkomääritelmän kanssa, liitän kuudennen Potter-kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen kirjojen joukkoon. Teoksella on laaja vaikutus genreen ja se on kirja, joka luetaan sukupolvesta toiseen.

Philip Pullman: The Secret Commonwealth

Philip Pullmanin The Book of Dust eli suomeksi Lyran kirjat -sarjan toinen osa, The Secret Commonwealth ilmestyi lokakuussa 2019 ja luin sen heti tuoreeltaan. Pidin Vedenpaisumus-esiosasta (arvostelu) , joten odotukset olivat korkealla tähänkin teokseen. Odotukset täyttyivät, sillä valitsin kirjan viime vuonna Top 5 -lukukokemuksiin.

Lyra on nuori nainen ja Universumien tomun tapahtumat ovat seitsemän vuoden takaisia. Lyra opiskelee yhä Jordan Collegessa, mutta aletiometrin salat eivät ole täysin hänelle auenneet. Lyran ja Pantaleimonin välit ovat kiristyneet. Eräänä iltana Pan näkee murhan ja saa haltuunsa lompakon, josta löytyy säilytyslokeron lippu. Lokerossa on kasvinsiemeniä, muistikirja nimilistoineen ja päiväkirja. Tavarat johtaa Lyran harvinaisen ruusulajin jäljille, jonka öljyn väitetään auttavan näkemään tomun. Ruusu kasvaa vain aavikon keskellä, eikä daemoneilla ole sinne pääsyä. Aavikolla sanotaan olevan hylättyjen daemonien kaupunki, Blue Hotel. Panin mielestä Lyra on muuttunut, kadottanut mielikuvituksensa, ja yhden riidan jälkeen hän lähtee omille teilleen päämääränä saada entinen Lyra takaisin.

The Secret Commonwealth ei ole helppo kirja, sillä tunkeutuu ihon alle ja vääntää sydäntä kuin märkää rättiä. Siltä minusta ainakin tuntui. Lyran ja Pantalaimonin välit ahdistivat ja juoni kuljettaa lukijan reitille, jossa on koko ajan pelko puserossa. Kirja on lähes 700-sivuinen, eikä se suo juurikaan rauhallisia hetkiä. Näkökulma vaihtelee välillä Lyran ja välillä Panin tapahtumissa. Edellisessä kirjassa esitelty Malcom Polstead on nykyisin historian professori ja hänkin saa oman näkökulmansa esille, kuten pari muutakin hahmoa.

Kirjassa perehdytään paljon ihmisen ja hänen daemoninsa suhteeseen, mikä välillä on hyvin raakaa. Tunsin ajoittain voivani henkisesti pahoin, minkä voin vain olettaa johtuvan Pullmanin erinomaisesta kyvystä saada teksti tunnetasolle. Kirjaa oli vaikea laskea käsistään ennen loppua. Ja lopussa tuli tunne, etten ole varma haluanko tietää mihin kirjailija viimeisessä osassa minun sydän parkani johdattaa. Pelkään, että se on jotain minne en halua kulkea. The Secret Commonwealth on siis kirja, jonka luin tunteella, en niinkään pohtinut sen allegorioita tai muitakaan yhteyksiä yhtään mihinkään. Magisteriumilla on yhä vahva osuus tarinassa.

Viimeisen osan ilmestymiseen menee vielä varmaan toista vuotta. Pakkohan se on sitten lukea.

Agustina Bazterrica: Rotukarja

Argentiinalaisen Agustina Bazterrican Rotukarja (Cadáver exquisito, 2017, suom. 2019) oli yksi viime vuoden kohuttuja käännöskirjoja. Luin sen syksyllä ja kirja nousi vuosikatsauksessani lukukokemusten Top 5 -listalle.

Lähitulevaisuuden maailmassa eläimiin on levinnyt ihmisille vaarallinen virus, jonka vuoksi kaikki lihan tuotantoeläimet, lemmikit ja villieläimet joudutaan hävittämään. Ainoastaan lintuja ei ole saatu tuhottua, joten niitä vastaan suojaudutaan sateenvarjoin. Ihmisen lihanhimo ei ole kuitenkaan kadonnut, joten pikkuhiljaa yhteiskuntanormit muuttuuvat ja kannibalismista tulee hyväksyttävää ja laillista. Osa ihmisistä tuotetaan ruuaksi, heidät kasvatetaan kuin tuotantoeläimet aiemmin, vailla ihmisarvoa. Lapsensa menettänyt ja vaimostaan asumuserossa oleva Marcos Tejo on lihajalostamon päällikkö, joka saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen ja pinnan alla kytevät ajatukset ympäröivästä järjestelmästä nousevat pintaan ja teoiksi järjestelmää vastaan.

Rotukarja on mielenhätkäyttäjä. Sen dystopisen maailman taustalla on nykymaailman monenlaiset ”megamatriisit”, kuten kirjailija itse on haastattelussa ilmaissut, tasa-arvon vääristymät sekä ravitsemukseen ja ruuantuotantoon liittyvät julistukset, joita poliittinen taho, korporaatiot ja media luovat ja pönkittävät. Yhteiskunnassamme on aina ollut ihmisjoukkoja alistetussa asemassa laajassa mittakaavassa sukupuolen tai ihonvärin vuoksi. Rotukarjassa tämä alistaminen on kuvattu nykypäivän tabun, kannibalismin muodossa, mutta on silti samaa toimintaa. Jotkut syövät ja jotkut tulevat syödyiksi. On vain kyse siitä mitä kunkin hetken normit sallivat. 

Normien muuttuminen kuvataan heti tarinan alussa, kuin kuittauksena, hitaana vastarinnan hiipumisena, muuttumisena välinpitämättömyydeksi tai aivopesuna. Päähenkilön ajatukset kuvaavat sisäistä vastustusta järjestelmää kohtaan, mutta ulkoisesti yhteiskunnan uudet normit ovat vahvoja, vaikka hän osittain salaa niitä vastaan toimiikin. Tejon sisäinen inhimillisyys on kirjan rankin osuus, hänen rakkautensa ja kaipuunsa koiraansa kohtaan on välähdys menetetystä.

Rotukarja on raaka ja lohduton kirja. Jälkeenpäin tulin ajatelleeksi Margaret Atwoodin Oryx ja Crakea (arvostelu), jossa on myös taustalla ajatus jonkin hallitsevan tahon aiheuttamasta muutoksesta ja säätelystä. Molemmissa kirjoissa tämä on todella pelottava teema ja saa miettimään onko tällainen kehitys jo käynnissä, mutta emme vain tunnista sitä. Kirjan kieli on kohtalaisen pelkistettyä ja kuvaukset teurastuslinjoista ja ihmiskarjan käsittelystä lähes teknistä, mikä on tarkoituksenmukaista, sillä sen avulla päähenkilö pyrkii selviytymään.

Rotukarja ei ole täydellinen tai miellyttävä kirja, mutta se saa ajattelemaan. Paljon enemmän kuin pystyn tai haluan kirjallisesti ilmaista. Suosittelen tätä lukukokemusta itse kullekin.