keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Joe Abercrombie: A Little Hatred

Joe Abercrombien uusin The Age of Madness -trilogian aloittava A Little Hatred ilmestyi syyskuussa ja luin sen tuoreeltaan, tai oikeammin kuuntelin äänikirjana. Trilogia on jatkoa First Law -sarjalle ja tapahtumat sijoittuvat noin 15 vuotta Red Countryn (arvostelu) jälkeiseen aikaan. Teollistuminen on edennyt ja on uuden ajan selkeä murroskohta. Tutuista hahmoista siirrytään seuraavaan sukupolveen.

Kirjan näkökulmahahmoja ovat Leo dan Brock, Orso dan Luthar, Dogmanin tytär Rikke, Savine dan Glokta, Gunnar Broad, Victarine dan Teufel ja Clover. Unionin rauha horjuu ja vanhat viholliset pohjoisessa ja muualla kolkuttelevat ovelle. Tämän keskellä vanhempiensa varjosta pyrkii nousemaan saavutuksiin ja maineeseen joukko nuoria omilla ansioillaan ja tietysti myös omilla erehdyksillään. Sand dan Glokta vetelee yhä naruista ollen vallan keskipisteessä, Shivers on yhä yksi pohjoisen pelätyimmistä nimistä ja Bayaz on yhä ensimmäinen Magi, jonka tarkoitusperät herättävät uteliaisuuden.

A Little Hatred ei ole missään tapauksessa kirja, josta kannattaa aloittaa tutustuminen Joe Abercrombien tuotantoon. Taustalla on valtava määrä historiaa ja nimenomaan henkilöiden historiaa, kohtaloita, jotka ovat muokanneet jopa nykyiset sukupolvet sellaisiksi kuin ne tässä kirjassa ovat. Minulla meni pitkään ennen kuin pääsin uusiin hahmoihin sisälle, mikä varmasti johtui myös äänikirjaformaatista ja sen ääninäyttelijästä (ei pelkästään lukijasta), mutta loppua kohden kirja imaisi sisäänsä. Vanhat tutut hahmot auttoivat tunnelmaan ja maailmaan pääsyssä ja uuden sukupolven hyväksymisessä.

Ensimmäinen laki -trilogia kasvoi kirja kirjalta ja sen jälkeen maailmaan sijoittuneet tarinat ovat vahvistaneet maailmaa kukin tavallaan. Olen pitänyt kaikista sarjan kirjoista, eikä A Little Hatred ole poikkeus. Se on kuitenkin kesken oleva tarina, jolle odotan vahvistusta ja kasvua tulevista osista. Abercrombie hallitsee yhä väkivallan ja huumorin sekä ristiriitaisen vialliset, mutta kiinnostavat hahmot. Nyt jää nähtäväksi vieläkö hänellä on yllätyksiä hihassaan juonellisesti.

lauantai 24. elokuuta 2019

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku (An Unkindness of Ghosts, 2017, suom. 2018) oli tänä vuonna yksi Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaista. Kirja meni ilmestyessään minulta ohi, enkä erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota palkintoehdokkuuden aikanakaan. Päätin ottaa ekirjan kuitenkin luettavakseni elokuussa, ohi kaikkien lukujonojen, sillä huomasin kirjailijan osallistuvan Dublinin worldconiin. Luin kirjan worldconin aikana ja toivoin tapaavani kirjailijan jossain ohjelmassa. Näin ei käynyt, sillä hän ei ilmestynyt odottamaani paneeliin, johon hänet oli merkitty.

HSS Matilda on sukupolvialus, joka lähti tuhoutuneesta Maasta avaruuteen kohti taivaan valtakuntaa, uutta tulevaisuutta. Alukselle on syntynyt hierarkia, lokeroituneet rodulliset ja asemalliselliset ryhmittymät, joita valkoinen yläluokka hallitsee. Siellä missä yläkansilla on uima-altaita, urheilukenttiä ja luonnonalueita, alakansien lämpötilaa oli laskettu kipurajalle energiansaannin varmistamiseksi yläkansille. Astra on itseoppinut alakansien lääkitsijä, joka on aluksen virallisen ylilääkärin, Kirurgi Theon suojeluksessa ja mentoroitavana. Hienoisesta ylimääräisestä turvallisuudesta huolimatta Astra on vaarassa, sillä jos nykyinen ylipäällikkö kuolee, tulee tilalle toinen, joka on ottanut hänet silmätikukseen. Astra ystävänsä Gisellen kanssa pääsee äitinsä päiväkirjojen kautta aluksen salaisuuden jäljille, mutta onko tieto pelastukseksi vai tuhoksi?

Menneisyyden kaiun asetelma on siitä erikoinen, että vaikka se kuvaa tulevaisuuden sukupolvialuksen elämää, se pohjautuu hyvin vahvasti menneeseen, maassa vallinneeseen ja vallitsevaan sorron ja alistamisen hallitsemiskulttuuriin. Välillä niin voimakkaasti, että ympäristön aikakäsite hämärtyy. Alistamisen kohteet ovat pikipiiriläisiä, miehiä ja naisia, ihovärinsä tai muun ominaisuutensa vuoksi ihmistä ala-arvoisemmiksi luokiteltuja. Naiset ovat lisäksi vartijoiden mielihalujen ja väkivallan kohteita ja vaikka heissä elää pelko, ahdistus ja epätoivo, kapina ja vastaan taistelu on tukahdettu alistumiseksi.

Solomon kuvaa aluksen olosuhteita erityisesti kahden henkilön kokemuksien kautta, joista Astra on päähahmo. Astra on asioita järkeistävä ja tuntemuksia ulkoistava henkilö, jonka ajoittaiset purkaukset ovat enemmänkin totuuksia kuin kapinaa. Lähimmäksi hänen tunnemaailmaansa päästään kohtauksissa, joissa hän kaipaa menetettyä äitiään. Giselle on räjähtelevä, hallitsematon ja epävakaa, taipuva itsetuhoisuuteen kaikkien traumatisoivien kokemuksiensa jälkeen. Vaikka tarinan johtava juonilanka onkin Astran äidin päiväkirjojen salaisen sanoman ratkominen, hahmojen yksilöllisyys ja oikeus oman olemuksensa määrittelyyn nousee kirjan ehdottomaksi pääteemaksi. Tämä näkyy myös Kirurgissa, joka etuoikeutetusta asemastaan huolimatta taistelee oikeudestaan määrittää itsensä sukupuolisesta painostuksesta huolimatta.

Menneisyyden kaiku on monin osin merkittävä teos, mutta vaikka Solomon kuvaa monia ahdistavia raakuuksia ja väärinkäytöksiä, jää kirjasta kuitenkin päällimmäiseksi älyllinen ja kliininen tunne, johtuen ehkä Astran kokemuskuvauksista. Tarina jää vaivaamaan mielensopukoihin, mutta ei tunnetasolla, mitä olisin toivonut tämän kaltaiselta teokselta. Vertasin lukukokemusta Octavia E. Butlerin Kindrediin (arvostelu), sillä vaikka teosten teemassa onkin eroja, lähtökohdat ovat silti samat ja Butler onnistuu kuvaamaan ristiriitaisiakin tilanteita vaikuttavammin. Se, että tulin ajatelleeksi Butleria Solomonin kirjaa lukiessa on kuitenkin sinänsä jo erittäin positiivinen seikka.

Näin jälkeenpäin ajatellen, olen hieman yllättynyt, että Menneisyyden kaiku ylitti käännöskynnyksen, mutta luonnollisesti positiivisesti yllättynyt. Ajankohtainen ja merkitykseltään tärkeä teos, joka on hyvä esimerkki siitä, että science fiction ei ole pelkkiä avaruusaluksia, vaan paljon muutakin.

maanantai 19. elokuuta 2019

2019 Hugo, Lodestar ja John W. Campbell -palkintojen voittajat

Dublinin Worldconissa jaettiin myöhään illalla Hugo-palkinnot sekä John W. Campbell sekä Lodestar -palkinnot. Ääniä annettiin 3087. Alla pääkategorioiden voittajat tummennettuna ja loput voi katsoa vaikka tästä linkistä. Äänestystilastot löytyy täältä.

Paras romaani
  • Record of a Spaceborn Few, Becky Chambers
  • The Calculating Stars, Mary Robinette Kowal
  • Revenant Gun, Yoon Ha Lee
  • Spinning Silver, Naomi Novik (arvostelu)
  • Trail of Lightning, Rebecca Roanhorse
  • Space Opera, Catherynne M. Valente
Paras pienoisromaani
  • The Black God’s Drums, P. Djèlí Clark
  • The Tea Master and the Detective, Aliette de Bodard
  • Beneath the Sugar Sky, Seanan McGuire
  • Binti: The Night Masquerade, Nnedi Okorafor
  • Gods, Monsters, and the Lucky Peach, Kelly Robson
  • Artificial Condition, Martha Wells (arvostelu)
Paras pitkänovelli
  • The Only Harmless Great Thing, Brooke Bolander
  • “If at First You Don’t Succeed, Try, Try Again“, Zen Cho
  • “The Last Banquet of Temporal Confections“, Tina Connolly
  • “Nine Last Days on Planet Earth“, Daryl Gregory
  • “When We Were Starless“, Simone Heller
  • “The Thing About Ghost Stories“, Naomi Kritzer
Paras novelli
  • “The Tale of the Three Beautiful Raptor Sisters, and the Prince Who Was Made of Meat“, Brooke Bolander
  • “The Secret Lives of the Nine Negro Teeth of George Washington“, Phenderson Djèlí Clark
  • “STET“, Sarah Gailey
  • “A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies“, Alix E. Harrow
  • “The Rose MacGregor Drinking and Admiration Society“, T. Kingfisher
  • “The Court Magician“, Sarah Pinsker
Paras sarja
  • Wayfarers, Becky Chambers
  • The Universe of Xuya, Aliette de Bodard
  • Machineries of Empire, Yoon Ha Lee
  • The October Daye series, Seanan McGuire
  • The Centenal Cycle, Malka Older
  • The Laundry Files, Charles Stross
Paras sarjakuva
  • Abbott, Saladin Ahmed, illustrated by Sami Kivela
  • Monstress, Vol 3: Haven, Marjorie Liu, illustrated by Sana Takeda
  • Black Panther: Long Live the King (issues 1-3), Nnedi Okorafor & Aaron Covington, illustrated by André Lima Araújo, Mario Del Pennino, Tana Ford
  • Paper Girls, Volume 4, Brian K. Vaughan, illustrated by Cliff Chiang (arvostelu)
  • Saga, Volume 9, Brian K. Vaughan, illustrated by Fiona Staples (arvostelu)
  • On a Sunbeam, Tillie Walden
Paras draamamuotoinen esitys, pitkä
  • Annihilation
  • Avengers: Infinity War
  • Black Panther
  • A Quiet Place
  • Sorry to Bother You
  • Spider-Man: Into the Spider-Verse
Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt
  • Doctor Who: “Demons of the Punjab”
  • Doctor Who: “Rosa”
  • Dirty Computer, Janelle Monáe
  • The Expanse: “Abaddon’s Gate”
  • The Good Place: “Janet(s)”
  • The Good Place: “Jeremy Bearimy”
Paras oheistyö
  • Archive of Our Own (The Organization for Transformative Works)
  • The Hobbit Duology, Lindsay Ellis & Angelina Meehan (YouTube)
  • Ursula K. Le Guin: Conversations on Writing, Ursula K. Le Guin & David Naimon
  • Astounding: John W. Campbell, Isaac Asimov, Robert A. Heinlein, L. Ron Hubbard, and the Golden Age of Science Fiction, Alec Nevala-Lee
  • www.mexicanxinitiative.com/The Mexicanx Initiative Experience at Worldcon 76, Julia Rios, Libia Brenda, Pablo Defendini, John Picacio
  • An Informal History of the Hugos: A Personal Look Back at the Hugo Awards, 1953-2000, Jo Walton
Paras taidekirja
  • Daydreamer’s Journey: The Art of Julie Dillon, Julie Dillon
  • Spectrum 25: The Best in Contemporary Fantastic Art, John Fleskes, ed.
  • The Books of Earthsea: The Complete Illustrated Edition, Ursula K. Le Guin, illustrated by Charles Vess (arvostelu)
  • Tolkien: Maker of Middle-earth, Catherine McIlwaine, ed.
  • Dungeons & Dragons Art & Arcana: A Visual History, Michael Witwer, Kyle Newman, Jon Peterson, & Sam Witwer
  • Spider-Man: Into the Spider-Verse: The Art of the Movie, Ramin Zahed
John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)
Lodestar–palkinto parhaalle Young Adult -kirjalle
  • Children of Blood and Bone, Tomi Adeyemi
  • The Cruel Prince, Holly Black
  • The Belles, Dhonielle Clayton
  • The Invasion, Peadar Ó Guilín
  • Tess of the Road, Rachel Hartman
  • Dread Nation, Justina Ireland

torstai 15. elokuuta 2019

1944 Retro Hugo -voittajat on julkistettu

Terveisiä Dublinin Worldconista! Täällä jaettiin juuri spefikirjallisuuden Hugo-palkinnoista vuoden  1944 Retro Hugot. Pääkategorioiden voittajat ovat alla tummennettuina:

Paras romaani
  • Das Glasperlenspiel [The Glass Bead Game], Hermann Hesse
  • Conjure Wife, Fritz Leiber, Jr.
  • Gather, Darkness!, Fritz Leiber, Jr.
  • Perelandra, C.S. Lewis
  • Earth’s Last Citadel, C.L. Moore & Henry Kuttner
  • The Weapon Makers, A.E. van Vogt
Paras pienoisromaani
  • “We Print the Truth”, Anthony Boucher
  • “Attitude”, Hal Clement
  • The Little Prince, Antoine de Saint-Exupéry (arvostelu)
  • “The Dream-Quest of Unknown Kadath”, H.P. Lovecraft
  • The Magic Bed-Knob; or, How to Become a Witch in Ten Easy Lessons, Mary Norton
  • “Clash by Night”, Lawrence O’Donnell (C.L. Moore & Henry Kuttner)
Paras pitkänovelli
  • “Citadel of Lost Ships”, Leigh Brackett
  • “The Halfling”, Leigh Brackett
  • “Thieves’ House”, Fritz Leiber, Jr
  • Mimsy Were the Borogoves”, Lewis Padgett (C.L. Moore & Henry Kuttner)
  • “The Proud Robot”, Lewis Padgett (Henry Kuttner)
  • “Symbiotica”, Eric Frank Russell
Paras novelli
  • “Death Sentence”, Isaac Asimov
  • “Yours Truly – Jack the Ripper”, Robert Bloch
  • King of the Gray Spaces” (AKA “R is for Rocket”), Ray Bradbury
  • “Exile”, Edmond Hamilton
  • “Q.U.R.”, H.H. Holmes (Anthony Boucher)
  • “Doorway into Time”, C.L. Moore
Paras sarjakuva
  • Plastic Man #1: “The Game of Death”, Jack Cole
  • Garth, Steve Dowling
  • Le Secret de la Licorne [The S
  • o
  • the Unicorn], Hergé
  • Wonder Woman #5: “Battle for Womanhood”, William Marsden & Harry G. Peter
  • Buck Rogers: “Martians Invade Jupiter”, Philip Nowlan & Dick Calkins
  • Flash Gordon: “Fiery Desert of Mongo”, Alex Raymond
Paras draamamuotoinen esitys, pitkä
  • Batman
  • Cabin in the Sky
  • A Guy Named Joe
  • Heaven Can Wait
  • Münchhausen
  • Phantom of the Opera
Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt
  • The Ape Man
  • Frankenstein Meets the Wolfman
  • Der Fuehrer’s Face
  • I Walked with a Zombie
  • The Seventh Victim
  • Super-Rabbit
Retro Hugojen  äänestystilastoja voi katsoa täältä
Tämän vuoden Hugo-palkinnot jaetaan sunnuntai-iltana 18.8.

tiistai 13. elokuuta 2019

Rory Power: Wilder Girls

Rory Powerin esikoisteos Wilder Girls (2019) päätyi lukulistalle kustantajan somemainostuksen kautta. Harvoin nämä hehkutukset menee läpi, mutta tällä kertaa tehoa lisäsi harvinaisen mieleen jäävä kansikuva. Niinpä päädyin lukemaan teoksen pikaisella päätöksellä.

Raxter-saaren tyttökoulu joutui karanteeniin puolitoista vuotta sitten. Toxiksi kutsuttu sairaus surmasi ensin lähes koko opetushenkilöstön ja jokaisen teini-ikäisen tytön kehot alkoi muuttua tuskallisella tavalla oudoksi. Osa kuoli, osan muutokset ovat jatkuvia, eikä kukaan parane. Hetty menetti silmänsä, Reesen käsi muuntui ja Byattille kasvoi toinen selkäranka. Mantereelta luvattiin apua ja parannusta, mutta ruokalähetyksetkin ovat vähäisiä. Koulun aitauksen ulkopuolella saari on vielä pelottavampi ja villimpi. Kun Byatt katoaa, on Hettyn ja Reesen päätettävä uhmatako karanteenikäskyä ja yritettävä pelastaa ystävänsä, mikä tarkoittaa aitauksen ulkopuolelle menoa.

Kirjassa hypätään suoraan altaan syvään päätyyn, eli tarina alkaa tapahtumien jo edettyä pitkälle. Tiedonmurusia tippuu pikkuhiljaa ja tunnelma on tiivis. Alku on niin kihelmöivän salaperäinen, että sadan sivun paikkeilla tuntui, etten pysy housuissani, kun niin teki mieli saada asioita selville. Heti sen jälkeen alkaakin tarinan salaisuuksien auki keriytyminen, mutta viimeiset murut tarjotaan vasta ihan loppupuolella.

Wilder Girlsia kuvataan YA-kirjaksi ja sen päähahmot ovatkin 16-17 vuoden ikäisiä. Teksti on kohtalaisen raakaa, välillä jopa epämiellyttävää, kun tyttöjen oireita kuvataan. Kirjailijan sivulla on lista varoituksia, esimerkiksi kuolemaan, väkivaltaan ja erilaisiin ruumiin iljettävyyksiin sekä kärsimyksiin liittyen, että voi arvata, että kyseessä on science fictionin lisäksi kauhukategoriaan solahtava teos. Pohdin ennen kirjan lukemista, miksi juuri Jeff VanderMeer on mainoskehumassa kirjaa, mutta näin jälkeenpäin se on ihan ymmärrettävää.

Tarinassa on tärkeää tyttöjen väliset suhteet, joista heidän selviytymisensä on kiinni. Kirjaa rinnastetaan joissain mainoksissa Kärpästen herraan, mutta minä näen tämän psykologisella tasolla erilaisena. Ehkä pitäisi lukea Kärpästen herra uudestaan, edellisestä kerrasta kun jo useita vuosikymmeniä. Joka tapauksessa minulla oli useita déjà-vu kokemuksia kirjan alkupuolella, joita en pystynyt erityisemmin yhdistämään mihinkään tarkemmin.

Tarinan loppupuoli venyi hieman, eikä se jaksanut nousta kiinnostavuudessa enää alun nostamien odotusten tasolle. Wilder Girls on kuitenkin erinomainen esikoisteos ja toivottavasti kirjailijalta tulee jatkossakin yhtä intensiivistä kerrontaa. Tämän näytön jälkeen, olen kiinnostunut seuraavastakin teoksesta.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Maja Lunde: Sininen

Odotin innokkaasti norjalaisen Maja Lunden uutta kirjaa nimeltään Sininen (Blå, 2017), sillä kirjailijan edellinen teos Mehiläisten historia (arvostelu) oli mielestäni onnistunut teos ja hiljaisella tavalla puhutteleva. Sininen jatkaa ihmisen maapallolle aiheuttamien muutosten teemaa, tällä kertaa ilmastonmuutoksen mukanaan tuoman kuivuuden seuraamukset. Pääosassa siis vesi.

Kirjassa on kaksi rinnakkaista tarinaa. Vuonna 2017 Norjan tunturien ja vuonojen maisemissa syntyneestä Signestä kasvaa isänsä jalanjäljissä luontoaktivisti, joka vastustaa kotiseutunsa jokien valjastamista ja tunturijäätiköiden louhimista eksoottisena jäänä rikkaiden drinkkeihin. Hänen entinen rakastettunsa on osallinen jäänlouhintaan ja Signe päättää lähteä merimatkalle, sanomaan suorat sanat mitä hän tämän kaltaisista bisneksistä ajattelee. 2040-luvulla Etelä-Euroopan väestö on joutunut lähtemään vesipakolaisiksi kohti pohjoista, jossa huhutaan olevan vielä vettä ja mahdollisuus elää. Nuori isä David ajautuu tyttärensä Loun kanssa pakolaisleirille odottamaan kadonnutta vaimoaan ja poikaansa. Lähistöltä hän löytää kuivan uoman läheisyydestä veneen, jossa hän ja tytär haaveilevat sateista ja purjehtimisesta pohjoisen turvaan.

En osaa sanoa mikä meni pieleen, mutta vaikka Sininen sisältää kaikki samat ainekset kuin Mehiläisten historiakin, se epäonnistuu tunnelmassa ja sanomassaan. Lunde kuvaa Norjan luontoa kauniisti ja antaa pohjaa tuskalle katoavasta luonnosta. Tämä kaikki jää kuitenkin äänekkään lapsen jalkoihin, joka ei tunnu kasvavan aikuiseksi, vaan jatkaa kuvainnollista huutoaan läpi kirjan. Signen aktivismin voi ymmärtää, mutta hänen ihmissuhteensa ovat ahdistavia ja jyrkkiä. Signessä Lunde menettää sanoman voiman.

Ehkä Sininen on kuitenkin kasvutarinakin, sillä vastaavasti isän roolia opetteleva David tuskailee pakolaisuuden kaaottisissa olosuhteissa kuinka pitää huolta tyttärestään, vaikka huomaa myös itsekkäitä tarpeita. Nuoren vanhemman, joka joutuu yksinään ottamaan vastuuta lapsestaan, sisimmässä pyörii varmasti satoja itseluottamukseen liittyviä asioita, ja Lunden kuvaus on varmastikin osuvaa. Davidin ja Loun osuus onkin kirjassa onnistuneempi, ei niin äänekäs, mutta ei lähellekään sitä hiljaisuutta minkä koin Mehiläisten historiassa olennaiseksi ja tärkeäksi.

Kirjan tarinat nivoutuvat yhteen, mutta homma ontuu. En tiedä yrittikö kirjailija saavuttaa Sinisessä samankaltaista päätöstä valopilkahduksineen kuin Mehiläisten historiassa, mutta kun on kyse ilmastonmuutoksesta ja muutamien vuosikymmenten aikajanasta, ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Niinpä loppu pissii. Ja sitten vielä venematkat. Veneen hallinnan yksityiskohtia sivu toisensa jälkeen, enkä edes löytänyt niistä mitään allegorista kuvausta.

Sininen oli nopea ja helppo lukea. Lopputulos oli kuitenkin harmittava pettymys. En sano, että tämä oli erityisen huono kirja, se vaan ei yltänyt samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

perjantai 9. elokuuta 2019

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki (Die Stadt der Träumenden Bücher, 2004), joka ilmestyi suomeksi 2008, oli loppuunmyyty ja vähäisessä kierrossa, kun minä lähdin sitä tavoittelemaan noin viitisen vuotta sitten. Löysin vuotta myöhemmin vihdoin yhden hyväkuntoisen käytetyn ja maksoin siitä normaalia korkeamman hinnan, koska halusin kirjan hyllyyn myöhemmin ilmestyneen Uinuvien kirjojen labyrintin viereen. Sittemmin kirja on odottanut lukemistaan, kunnes tänä vuonna aloitin ystävänpäivän lukumaratonin yhteydessä ja lopetin heinäkuun lukumaratonin yhteydessä. Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin järjestämään Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan kirjahyllyssä pitkään odottaneita kirjoja.

Zamonialaislohikäärme Hildegunst von Mythenmetz saa kuolleelta runokummiltaan perinnöksi uskomattoman käsikirjoitustekstin, joka häikäisee nerokkuudellaan aloittelevan nuoren kirjailijan. Hildegunst lähtee kuuluisaan Kirjalistoon, kirjailijoiden unelmakaupunkiin, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään lyhyen näytetekstin salaperäiseksi jäänyttä kirjailijaa. Kirjalisto on täynnä kirjakauppoja, antikvariaatteja, kustantamoita, haamukirjoittajia, kirjallisuusagentteja sekä runoilijoita ja kirjailijoita tietysti. Etsintä vie hänet kaupungin alle, katakombeihin, jossa kirjallisuuden uhkaavat puolet näyttäytyvät ja hänen henkensä joutuu vaaraan.

Uinuvien kirjojen kaupunki on hengästyttävän mielikuvituksellinen nuorille lukijoille suunnattu teos, joka käy erinomaisesti myös aikuisille. Moersin sanasto on nokkelaa, omaperäistä ja kuvailevaa. Kun Hildegunst meni kahvilaan ja menusta löytyi mm. musteviiniä, nyyhkykahvia, makeaa herkkupaperia, jolle saattoi myös kirjoittaa, muusansuukkokaakaota, ideavettä, Ojahnn-Golgo-van-Fonthewegin (anagrammi Johann Wolfgang von Goethelle) kierukoita ym., teki mieli lähteä kahvilaan lukemaan kirjaa ja lähdinkin. Lohikäärmelinnoituksen ja Kirjaliston asukkaissa löytyi lajikirjoa mitä omituisimmista otuksista, joilla on välillä suomennettuja kuvailevia nimiä, kuten Hildegunstin runokummi Danzelot von Tavutorvella. Tähän lienee inspiraationa ollut Kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritari, Lancelot (saks. Lanzelot). Osan nimistä kääntäjä on jättänyt sellaisikseen, kuten yllä Goethen anagrammin. Anagrammeja on useita, mutta en itsekseni niitä lukiessa juuri osannut väännellä tai edes tunnistaa.

Kirjalistoa kuvaavassa tekstissä vilisee kirjan tuottamiseen ja painamiseen liittyviä sanoja ja keksintöjä siinä määrin, että tulva alkoi jo hidastaa lukemista. Otin tauon. Kesti hetken ennen kuin pystyin taas omaksumaan tarinaa. Katakombeissa vauhti jatkui, mutta vaikka juonessa itsessään ei ollut paljon jutun juurta, niin maailman kuvailu kantoi koko paksun kirjan loisteliaasti. Kirjailijan itsensä tekemiä kuvituksia esiintyy niitäkin kirjassa runsaasti ja välillä ne, kuten tekstikin olivat humoristisia. Ajoittain hahmoja oli vaikea kuvitella eläimiksi/olennoiksi, kuten Hildegunst itsekin oli lohikäärme, mutta kuvat auttoivat pääsemään antropomorfisiin mielikuviin. Myös eri fonttien käytöllä oli merkitystä.

Uinuvien kirjojen kaupungissa on paljon yksityiskohtia mihin kiinnittää huomiota. Kirjailijat, kustantajat ja kirjapainohenkilöt löytävät niitä sieltä varmaan vielä tarkemmin kuin normi kohderyhmälukija, mutta silti anti on yltäkylläinen. Pidin kirjasta paljon, mutta ihan heti en lähde lukemaan jatkoa Zamonian maailmaan. Antaa ajan taas tehdä tehtävänsä.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Kohti kotimaisia spefikirjoja 2

Laitoin viime elokuussa itselleni henkilökohtaiseksi lukutavoitteeksi lukea vuoden aikana kotimaista kirjallisuutta vähintään 10 kirjan verran. Luen kotimaista spefiä kohtalaisen vähän eli noin 5 kirjaa vuodessa*, koska en tunnu löytävän joukosta esittelytekstien perusteella tarpeeksi houkuttelevia teoksia enempää. Olen kyllä yrittänyt vuosien varrella aloittaa lukuisia kirjoja. Päätin kuitenkin tutustua kohtalaisen laajaan antiin tarkemmin. Tämän tavoitevuoden aikana olen keskeyttänyt kaksi kotimaista kirjaa, mutta muut aloittamani olen lukenut.

Miltä siis näyttää lukutavoitteen saldo?

Olen lukenut vuoden aikana 9 kotimaista spefiteosta ja yhden ei-spefin. Kuudesta kirjasta olen ehtinyt jo blogata, kolme on vielä bloggausjonossa, mutta niistäkin ajatuksia on tulossa, minkä jälkeen laitan linkit kohdilleen.
  1. J. Pekka Mäkelä: 351
  2. Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
  3. Maria Turtschaninoff: Maresin voima
  4. Johanna Sinisalo: Enkelten verta
  5. Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
  6. Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
  7. Maria Turschaninoff: Arra
  8. Shimo Suntila: Tähtiviima
  9. O. E. Lönnberg: Langanpäitä
  10. Ei spefi-kirja: Vesa Sisättö: 100 klassikkoa tunnissa
Olen yrittänyt valita lukemiseni painostamatta itseäni liikaa, yhtäkään kirjaa en suostu lukemaan pakolla. E-kirjastoni on jo sen verran laaja (noin 1250 eri kirjailijaa), että sitä voi selailla ja saada lukuinspiraatioita. Toki paperikirjojakin löytyy, mistä valita. Ostan kotimaisiakin kirjoja tasaiseen tahtiin, vaikken niitä hetsillään ole aikeissa lukea. Kaikki lukemani ovat olleet ekirjoja, paitsi 100 klassikkoa tunnissa. 100 klassikkoa on sen verran pikalukuinen kirjanen, joten hieman minulla on tunne etten ihan saavuttanut 10 kirjan tavoitetta, mutta olen kuitenkin tyytyväinen lukemiini teoksiin.

En voi sanoa, että lukisin edelleenkään kotimaisia kirjoja enemmän, ellen kiinnitä asiaan huomiota. Seuraavan 12 kuukauden aikana en lähde uusimaan tavoiteta tällä kokeilutavalla, vaan ajattelin, että luen jonkin sarjan osia, joko jo aloittamani tai sitten täysin korkkaamattoman. Ja jos innostun voin lukea esim. pari valmista trilogiaa tai jotain keskeneräisen sarjan osia. Kirjamäärä ei ole olennaista tällä kertaa vaan tutustuminen kotimaisiin kirjasarjoihin, mikä on jäänyt yksittäisten romaanien jalkoihin sekin. En sano, ettenkö lukisi yksittäisiä teoksiakin, jos kiinnostavia vastaan tulee.

En ole vielä päättänyt mitä spefisarjoja lukisin, joten vinkkejä saa antaa (romantiikka ei edelleen houkuttele).

*Pidän viittä kirjaa vähäisenä, mutta tosiasiassa, jos Hesarissa julkaistun mielipidekirjoituksen tilastot pitävät paikkaansa, niin vain 20 % suomalaisista yleensäkään lukee 5 kirjaa vuodessa. Siihen suhteutettuna viisi kirjaa on hyvä saavutus sekin.

tiistai 6. elokuuta 2019

Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth

Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on vuonna 1992 julkaistu pääosin kuvakirja, joka sisältää kuvituksia Inger Edelfeldtiltä, Michael Haguelta, John Howelta, Anthony Galuidilta, Roger Garlandilta, Robert Goldsmithilta, Alan Leeltä , Ted Nasmithiltä ja Carol Emery Phenixiltä. Alussa on sivun mittainen tiivistelmä J.R.R. Tolkienin henkilöhistoriasta ja tuttu kuva hymyilevästä kirjailijasta piippu suussa.

Kunkin taiteilijan kuvitusta edeltää ote siitä tekstistä, mitä kuva esittää. Edustettuina ovat kirjat: Hobitti, The Fellowship of the Ring, The Two Towers, The Return of the King, The Silmarillion, The Book of Lost Tales, Volume One ja Two, The Smith of Wootton Major, The Lost Road, The Return of the Shadow.


Katkelmia ja kuvia noin 60 kpl eli useampi jokaiselta taiteilijalta. Minun ehdottomia suosikkejani ovat Alan Lee, John Howe ja Ted Nasmith, joiden maisemakuvauksissa on paljon tunnelmaa. Michael Haguelta pidin kovasti Rescue by Eaglesista, mutta toisessa kuvituksessa samainen piirtäjä on tehnyt haltioista keskiaikaisia kuninkaallisia muikeine suineen, mikä ei miellyttänyt silmää lainkaan. Katselin kuvia todellakin vain täytenä maallikkona, enkä osaa niistä sen kummemmin arvioida tekniikkaa tai muita taiteellisia arvoja. Osa kuvista on vesivärimaalauksia. Maisemat ovat usein hulppeita, mutta hobitit tai muut hahmot ovat sitten paljolti makukysymyksia. Yksikään hobitin naamataulu ei minusta ollut kovinkaan onnistunut.

Inger Edelfeldt: Legolas (osa)
Ruotsalaisen Inger Edelfeldtin piirroksissa paistaa läpi pohjoismaisuus tai ainakin tulkitsen ne niin. Esimerkkikuvassa on hänen näkemyksensä Legolasista, takana koivunrunkoja. Ja tietenkin Legolasin hiusten väri pistää silmään, kun on tottunut elokuvien näkemykseen Legolasin vaaleudesta.
Roger Garland: Earendil and
Elwing (osa)
Roger Garlandin tyyli on hyvin toisenlainen, jotkut kuvat miellyttivät toisia enemmän. Tällainen on esimerkkinä Earendil and Elwing -kuvitus.

Maisemakuvituksista Ted Nasmithin aukeaman kokoinen Rivendel ja Robert Goldsmithin On the Road to Rivendel (alla näytteet) ovat värimaailmaltaan ja tunnelmaltaan erilaisia, mutta pidän molemmista hyvin paljon. Tolkien tekstit ja niihin liittyvät kuvat ovat erinomainen yhdistelmä. Ne saivat aikaan melkoista haikeutta päästä sisään kirjojen maailmaan – ainakin juuri tuollaisiin maisemahetkiin, ei niinkään nazgûlien seuraan, jotka nekin löytyvät kuvituksista.


Kirjan lopussa on esittelyt taiteilijoista ja mikä heidän historiansa Tolkien-kuvitusten kanssa on. Tolkien’s World: Paintings of Middle-Earth on välipalateos, mutta välillä lukemisten keskelle tarvitaan myös kuvia. Arvostan Tolkienin tekstejä paljon ja mielelläni kuvittelen ne omassa mielessäni, mutta muidenkin näkemyksille on oma sijansa ja jopa tarve.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10

© Niina/Yöpöydän kirjat

Klassikkokirjat kiinnostavat yhä! Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt 10. kierrokselle. Heinäkuun viimeisenä päivänä päättyi edellinen klassikkohaaste ja perinteiseen tapaan seuraava alkaa heti perään ja päättyy puolen vuoden kuluttua eli tällä kertaa 31.1.2020.

Olen osallistunut kolmannesta haasteesta lähtien, mutta seurannut heti alusta alkaen kiinnostuneena mitä klassikoita bloggaajat valitsevat ja lukevat. Osa kirjoista on ollut tuntemattomia ja osa hyvinkin tuttuja. Oma ajatukseni on pyrkiä löytämään spefikirjallisuuden moninaisista lajityypeistä ne teokset, jotka ovat vaikuttaneet genreen, yli genrerajojen ja jopa muihin taidelajeihin. Klassikkojen ei tarvitse olla populaarisia.

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:
1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2020. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!

Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste.

Haasteeseen voi ilmoittautua milloin vain, kunhan klassikkopostaus ilmestyy 31.1. Kirjaa saa vaihtaa kesken kaiken tai voit valita kirjan myöhemminkin, jos tarvit miettimisaikaa. Apuja klassikon valintaan saa mm. aiempien klassikkohaasteiden koonneista.

Aiemmat klassikkohaasteet:

On edelleen lukuisia klassikoita, joita en nolokseni ole lukenut, mutta tällä kertaa lähden kokeilemaan Mervyn Peaken goottiklassikko Gormenghastia.

Antoisia lukuhetkiä klassikoiden parissa!

Mukaan ilmoittautuneet:
Donna mobilen kirjat - ?
Jokken kirjanurkka - Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita
Kartanon kruunaamaton lukija - ?
Kirjan jos toisenkin - Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Kirjasähkökäyrä - ?
Kirjojen pyörteissä - ?
Kirsin Book Club - ?
Lasisipulissa - Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Nannan kirjakimara - ?
Oksan hyllyltä - ?
Sunnuntaisatuja - Herman Hesse: Lasihelmipeli
Tahaton lueskelija - Edgar Allan Poe: Novelleja
Taikakirjaimet - Mervyn Peake: Gormenghast
Tarukirja - ?
Tuntematon lukija - ?
Tuulevin lukublogi - Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Yöpöydän kirjat - Octavia E. Butler: Aamunkoitto (ehkä)


perjantai 2. elokuuta 2019

Emily St. John Mandel: Station Eleven

Vuonna 2014, kun Emily St. John Mandelin Station Eleven ilmestyi, sitä hypetettiin kovin ja vaikka kirjalle myönnettiin Arthur C. Clarke -palkinto, kirjailija ei itse pitänyt kirjaansa science fictionina. Kirjailijan haastattelun perusteella taustalla oli tietenkin pelko, että mainstreamlukijat hylkivät sitä sf-leiman vuoksi, eikä kirja myy. No, kirjan myyntiluvuista en tiedä, mutta ainakin se on nyt optioitu elokuvaksi tv-sarjaksi ja käsikirjoitus on tekeillä. Joten eiköhän kirjailija siitä ole tuloa saanut. Minä en saanut luettua kirjaa silloin, sillä sen kuvaus ei koskaan tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta. Nyt tv-sarjauutisen jälkeen kuuntelin kirjan kuitenkin äänikirjana.

Tarina alkaa, kun näyttelijä/julkkis Arthur Leander kuolee King Lear -esityksen aikana. Sattumalta samaan aikaan puhkeaa superinfluenssa, joka leviää vauhdilla läpi maapallon ja tuhoaa pääosan ihmiskunnasta. Yksi selvinneistä on näytelmässä mukana ollut tyttö, Kirstin Raymonde, joka 20 vuotta myöhemmin on mukana kiertävässä näyttelijöiden ja muusikoiden ryhmässä. Hän sai aikoinaan Arthurilta Dr. Eleven -sarjakuvan ja kiertäessään esiintymässä pienissä ihmisten asuttamissa leireissä Yhdysvaltain ja Kanadan entisellä rajalla Suurten järvien alueella, hän penkoo tyhjenneistä kaupungeista muistoja Arthurista ja ajasta ennen pandemiaa. Tarina kulkee sekä nykyisyydessä että menneisyydessä linkittäen henkilöt ja tapahtumat toisiinsa.

Kirjan päävetovoima on ihmissuhteissa, joihin katastrofi tekee nyrjäyksen. Tarina on matkan tekoa niin nykyisessä kuin muistojen menneessä maailmassa. Vaikka puitteet ovat synkät, vain yksi prosentti maapallon ihmisistä on selviytynyt hengissä, itse tarina viipyilee niin paljon menneisyydessä, että synkkyys pysyy loitolla. Tai ehkä on kyse kerronnan tyylistä, tai lukijan äänensävystä. Kyseessä on muistojen vaalimista ja niiden säilyttämistä, kun ihmiskunta aloittaa uutta alkua.

Minua menneisyyden osiot eivät jaksaneet kiinnostaa lainkaan, ja tarina heilui oudolla lailla pinnallisella tasolla, kun syvemmällekin olisi voitu mennä. Ihmisten nykykäyttäytymisessä ei ole trauman jälkiä, haavoittuvuutta, menetyksen tuskaa ja selviytymisen vaistoja. Kirja on kuin näytelmä post-apokalyptisestä maailmasta, eivätkä näyttelijät oikeasti kärsi esittämistään asioista. Ihmisen oletetaan olevan itsensä pahin vihollinen, mutta aihetta kartetaan lahjakkaasti. Tarina on kevyt repäisy tuhon kärsineen maailman selviytyneistä, joita esimerkiksi Cormac McCarthy kuvaa Tiessä (arvostelu) ihan eri tasolla. Uskon, että tietyn kynnyksen ylitettyään ihmiskunta tarvitsisi kulttuurisia kokemuksia ja huumoria jopa post-apokalyptisessä maailmassa, ehkäpä juuri menneen maailman ajoilta. Silti tällä tavoin kerrottu tarina ei tyydyttänyt minua.

Jos kirjasta jonain päivänä valmistuu tv-sarja, se voisi toimia paremmin.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.


PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Harry Harrison: Eedenistä länteen

Peräti kahdeksan vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi luin Harry Harrisonin kirjan, sen ainokaisen Tilaa! Tilaa! (arvostelu). Eedenistä länteen (West of Eden, 1984), joka julkaistiin tänä vuonna suomeksi, edustaa tyyliltään eri vuosikymmentä ja alagenreä kuin aiemmin lukemani. Kansikuva on huomattavasti parempi, tällä kertaa Bill Sandersonin käsialaa, kuin myös kirjan sisältämä muu kuvitus.

Vaihtoehtohistoriallisessa maailmassa dinosaurukset eivät ole kuolleet sukupuuttoon, vaan jääneet eloon ja tietyt pystyssä kävelevät lajit, jilanet, ovat kehittyneet älylliseksi lajiksi. Ilmaston kylmetessä ne ovat lähteneet etsimään uusia asuinalueita ja kohtaavat ensimmäistä kertaa lämminveriset ihmiset, tanut. Kohtaaminen on väkivaltainen ja lajien välille syntyy vihanpito, jossa kumpikin pitää toista vihollisena. Nuori ihmispoika Kerrick joutuu jilanetien vangiksi ja nokkeluutensa ansiosta selviytyy hengissä ja oppii niiden kielen. Kerrick haaveilee vapaudesta, mutta sen saavuttaminen ei ole helppoa toisen kehittyneen lajin omien päämäärien ohi.

Eedenistä länteen jakautui kiinnostavuutensa perusteella kahtia, jilaneiden aikaan ja ihmisten aikaan. Vaikka pienet, kommunikoivat ja älykkäät dinosaurukset ovat sinänsä ajatuksena kiehtovia, tarinan pitkä osuus heidän seurassaan puudutti. Dinoilla on omalaatuinen kehon eleitä vaativa kieli, tosin sanastoon kirjailija ei ole saanut luotua omaperäisiä sanoja. Dinot omaavat myös tekniikan, jolla toisia ei-älyllisiä olentoja hyödynnetään kulkuvälineinä ja työkaluina erilaisiin tarpeisiin, kuten rakentamiseen ja arkkitehtuurin luomiseen. Laji on jakautunut hierarkisesti ja kielenkäytössä on alentavia ilmaisuja vähemmän älykkäitä kohtaan. Yhteisössä hallitaan pelolla. Heillä on myös puutteita, kuten valehtelemisen taito, jonka avulla voi harhauttaa, mutta he eivät siihen kykene ja tietysti ruumiin tasalämpö, joka tekee niistä vaikeammin sopeutuvia ympäristön olosuhteisiin. Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia yksityiskohtia tarinassa, mutta harmittavasti yksikään dino-hahmo itsessään ei ole kiinnostava. Harrison onnistuu tekemään niistä petomaisia tai jähmeitä, tosin joukkoon kuuluu myös ryhmä uskonnollisaatteellisia pasifisteja, jotka saattoivat ärsyttää jopa enemmän kuin muut. En ole ihan varma, mitä kirjailija ajatteli jilanien ja tanujen välisestä fyysisestä valtasuhteesta kirjoittaessaan, mutta tämän päivän stixhiscockit ei ole ensimmäisiä jotka laittoivat dinosaurusseksin tarjolle.

Ihmisten parissa viihdyin paremmin. Tarina lähestyi siltä osin paleofiktiivistä maailmaa, mutta toki jilanetien kehitys vaikutti tähänkin osioon. Kirjan loppupuolen lukeminen sujuikin paljon liukkaammin kuin alku. Tarinassa oli paljon yksityiskohtia joista pidin, mutta en ole varma viihtyisinkö tässä maailmassa trilogian verran. Näin äkkiseltään tämä tuntuisi riittävän, mutta katsotaan jahka toinen osa ilmestyy.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

World Fantasy -palkintoehdokkaat 2019

World Fantasy -palkinnon ehdokkat 2019 on valittu. Kirjallisten kategorioiden ehdokkaat tässä alla, muut voi katsoa täältä. Palkinnot jaetaan marraskuussa 2019.

Romaani
  • In the Night Wood, Dale Bailey
  • The Mere Wife, Maria Dahvana Headley
  • The Poppy War, R.F. Kuang
  • Witchmark, C.L. Polk
  • Trail of Lightning, Rebecca Roanhorse
Pienoisromaani
  • The Only Harmless Great Thing, Brooke Bolander
  • The Black God’s Drums, P. Djèlí Clark (arvostelu)
  • The Tea Master and the Detective, Aliette de Bodard
  • “The Privilege of the Happy Ending“, Kij Johnson
  • Beneath the Sugar Sky, Seanan McGuire
Novelli
  • “The Ten Things She Said While Dying: An Annotation”, Adam-Troy Castro
  • “A Witch’s Guide to Escape: A Practical Compendium of Portal Fantasies”, Alix E. Harrow
  • “Ten Deals with the Indigo Snake”, Mel Kassel
  • “The Court Magician”, Sarah Pinsker
  • “Like a River Loves the Sky”, Emma Törzs
Antologia
  • Sword and Sonnet, Aidan Doyle, Rachael K. Jones, & E. Catherine Tobler, eds.
  • The Book of Magic, Gardner Dozois, ed.
  • Worlds Seen in Passing, Irene Gallo, ed.
  • Best New Horror #28, Stephen Jones, ed.
  • Robots vs Fairies, Dominik Parisien & Navah Wolfe, eds.
Kokoelma
  • The Tangled Lands, Paolo Bacigalupi & Tobias S. Buckell
  • Still So Strange, Amanda Downum
  • An Agent of Utopia, Andy Duncan
  • How Long ’til Black Future Month?, N.K. Jemisin
  • Phantom Limbs, Margo Lanagan

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Pottermaraton 2019 - päivittyvä postaus


Ulkona on liian kuumaa, joten on mitä mainioin hetki pysytellä sisällä ja lukea kirjaa. Ja kappas, tänä viikonloppuna on Lukujonossa-blogin Harry Potter -lukumaraton, sillä Harryn (ja JK:n) synttärit lähestyy. Viime vuonna osallistuin pottermaratoniin lukemalla uusiksi sarjan viidennen kirjan, Harry Potter and the Order of the Phoenix. Tässä välissä en ole ehtinyt Pottereita lukemaan, joten loogisesti seuraava uusintalukukirja on kuutonen, Harry Potter and the Half-Blood Prince.

Luen uusiksi siis englanninkielistä kirjaa ja myös sähköisenä versiona. Ekirjassani on 628 sivua, joten sitä tavoittelen sivujen lukumääräksi maratonissani. Maratonini alkaa perjantaina 26.7. klo 18 ja päättyy lauantai-iltana samaan aikaan. Jotain mietteitä varmaankin päivitän tähän alle maratonin kuluessa.

Klo 18:00 Nyt se alkaa, ensimmäinen luku The Other Minister.

Klo 22:40 Puuhastelin välillä muuta välttämätöntä, joten olen edennyt lukemisessa vasta 85 sivua. Nyt on taas aikaa keskittyä: An Excess of Phlegm :)

Klo 13:10 Viime yön ja aamun aikana sain luettua kirjaa sivulle 313. Maratonia jäljellä vajaa 5 tuntia, joten en taida ehtiä koko kirjaa lukemaan, mutta eteenpäin kuitenkin. Seuraava luku on The Unbreakable Vow.

Klo 18:00 Pottermaraton päättyi minun osalta. Sain luettua 484 sivua Harry Potter and the Half-Blood Princesta.

Maratonin vauhdittamana luen kirjan loppuun tänä iltana, vaikka lopun tuntemukset hieman pelottaakin. Kerron myöhemmin omassa blogikirjoituksessa ajatuksiani kirjasta. Edellisestä lukukerrasta on aikaa, joten ajatuksia riittää.

torstai 25. heinäkuuta 2019

Shimo Suntila: Tähtiviima

Joskus tulee yllättävä tarve lukea jotain suunnitelmien ja lukulistan kärjen ulkopuolelta. Selailin ekirjahyllyäni ja Shimo Suntilan vuonna 2016 julkaistu Tähtiviima pysäytti minut kahdesti. Olen Suntilalta lukenut aiemmin yhden novellin Ruumiittomat-antologiasta (arvostelu). Samainen novelli, Chudakovin aaveet löytyy myös tästä kokoelmasta, kuten seitsemän muutakin:
  • Janus
  • Calypson perillinen
  • Purret
  • Chudakovin aaveet
  • Avaruustrippi
  • Steelen ruukki
  • Tähtivaeltajat
  • Sharan henkäys
Janus sijoittuu avaruuteen, jossa aluksessa tapahtuu onnettomuus ja tietokone päättää teeskennellä menetettyä astronauttia rauhoittaakseen jäljelle jäänyttä. Erinomaisen selkeä novelli, jossa ilmennetään miten koneälyn voisi olla vaikea ymmärtää ihmishuumoria. Lopussa saadaan pieni yllätys. Jäin hieman miettimään keskustelun osapuolten eroavuuksia käyttäytymisessä.

Calypson perillisessä poika liittyy ekoterrorismijärjestöön suojellakseen maailmamme valtameriä ja pelastaakseen niiden elämästä sen minkä kykenee. Haikea novelli, jonka lohduttomuudessa on jotain kaunista ja ikuista.

Purret-novellissa ihmiskunnan keskuuteen ilmestyy toinen älyllinen elämänmuoto, joka yllättäen tarjoaa vakuutusta, jonka hinta on sen verran kova, että yhteisymmärrykseen ei päästä, otetaanko vai ei. Kuun tukikohdassa oleva työntekijä haluaa viedä eristäytymisensä äärimmilleen. Tarina kuvaa yksilön tarvetta hyvin, mutta en päässyt sisään hänen vaikutusvaltaansa, mistä syystä novelli ei napannut loppuun saakka. Silti hyvin ympäristöään kuvaavaa tekstiä.

Chudakovin aaveet on muuttunut hieman Ruumiittomat-antologian tekstistä. Boston Briggs saapuu Kuuhun etsimään äitiään ja törmää toiseen salaperäisesti kadonneeseen tapaukseen, jonka etsiminen johtaa yllätykseen. Tarina ei vieläkään toimi minulle täysin. En pysty aistimaan tärkeässä asemassa olevaa tunnetta, yksinäisyyttä, se jää vain sanojen varaan.

Avaruustrippi on todellakin omituinen trippi. Mies matkustaa pummilla Maasta Kuuhun ja siitähän on seuraamuksia. En osaa sanoa onko tarina humoristinen vai kauhukertomus, ehkä molempia yhtä aikaa, onnistuneesti.

Steelen ruukki on kokoelman pisin novelli ja myös suosikkini. Aleksei vaimoineen saapuu Steelen metallisulattoon ja heti alusta käy selväksi kuinka rankan sopimuksen hän on vuodeksi tehnyt. Kaikesta pitää maksaa, enemmän kuin palkasta olisi varaa. Miehiä katoaa töistä ja loput paikkaavat hommia, kunnes uusi erä työntekijöitä saapuu. Mutta pinnan alla kytee kapina. Lohduton ja ahdistava tarina, piinaa loppua myöten.

Tähtivaeltajissa Igor Kepler herätetään avaruusaluksessa routaunestaan ja ei mene kovinkaan kauan, kun hän alkaa epäillä ettei kaikki ole kunnossa. Kohtalaisen lyhyt novelli, jossa avaruudenmatkakumppanit ottavat toisistaan mittaa. Humoristista ja traagista hulluutta.

Sharan henkäyksessä Brennonin maailmaan saapunut Len kohtaa menneisyytensä. Surullinen tarina, jossa avaruusmatkailun oikut tähtiviiman muodossa sanelee ihmiskohtaloita.

Minulle Tähtiviima esittäytyy kokonaisuutena lohduttomana, mutta avaruuden äärettömyyden ja ihmisen kiehtovana kohtaamisena, jossa jokainen yksilö on inhimillinen. Sivuhahmoillakin voisi olla oma tarina kerrottavanaan. Hahmoja rusentaa sisältä päin yksinäisyys tai epätoivo ja leimaa tulee erityisesti heidän eristäytyneisyydestä. Ajoittainen huumori höystää todellisuutta, että avaruus (Kuu) on julma, töitä on paiskittava kurjuudesta huolimatta, päänuppi kestää tai ei. Ja sitten on lohtu, joka näyttäytyy pallomerenä ja delfiineinä.

Joskus on hyvä tarttua suunnittelematta kirjaan ja saada siitä palkitseva lukukokemus. 


Tähtiviima liittyy mukaan Kohti kotimaisia spefikirjoja -haasteeseeni, nro #6.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

BFS-palkintoehdokkaat 2019

British Fantasy Society julkaisi tämän vuotiset BFS-palkintoehdokkaansa. Romaanikategoriassa jaetaan kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle.

Fantasia-romaani:
  • The Bitter Twins, by Jen Williams
  • Empire of Sand, by Tasha Suri
  • Foundryside, by Robert Jackson Bennett
  • The Green Man’s Heir, by Juliet E McKenna
  • The Loosening Skin, by Aliya Whiteley
  • Priest of Bones, by Peter McLean
Kauhu-romaani:
  • The Cabin at the End of the World, by Paul Tremblay
  • Little Eve, by Catriona Ward
  • The Way of the Worm, by Ramsey Campbell
  • Wolf’s Hill, by Simon Bestwick
Pienoisromaani:
  • Binti: The Night Masquerade, by Nnedi Okorafor
  • “Breakwater”, by Simon Bestwick
  • The Land of Somewhere Safe, by Hal Duncan
  • The Last Temptation of Dr Valentine, by John Llewellyn Probert
  • The Only Harmless Great Thing, by Brooke Bolander
  • The Tea Master and the Detective, by Aliette de Bodard
Novelli:
  • “Down Where Sound Comes Blunt”, by GV Anderson
  • “Her Blood the Apples, Her Bones the Trees”, by Georgina Bruce
  • “In the Gallery of Silent Screams”, by Carole Johnstone & Chris Kelso
  • “A Son of the Sea”, by Priya Sharma
  • “Telling Stories”, by Ruth EJ Booth
  • “Thumbsucker”, by Robert Shearman
Antologia:
  • The Devil and the Deep: Horror Stories of the Sea, ed. Ellen Datlow
  • Humanagerie, ed. Sarah Doyle & Allen Ashley
  • New Fears 2, ed. Mark Morris
  • This Dreaming Isle, ed. Dan Coxon
  • Year’s Best Weird Fiction, Vol. 5, ed. Robert Shearman & Michael Kelly
Kokoelma:
  • All the Fabulous Beasts, by Priya Sharma
  • The Future is Blue, by Catherynne M Valente
  • How Long ‘til Black Future Month?, by NK Jemisin
  • Lost Objects, by Marian Womack
  • Octoberland, by Thana Niveau
  • Resonance & Revolt, by Rosanne Rabinowitz
Loput kategoriat voi katsoa vaikkapa täältä. Palkinnot jaetaan Glasgown FantasyConissa lokakuussa 2019.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Graham Joyce: Some Kind of Fairy Tale

Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale julkaistiin 2012. Kuuntelin sen kevään ja kesän aikana kahdessa eri jaksossa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset The Year of the Ladybird ja The Silent Land sekä ennen blogiaikaa Dark Sister.

Tara Martin katosi metsässä 20 vuotta sitten. Hänen poikaystävänsä Richien epäiltiin surmanneen hänet, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Taran isoveli ja vanhemmat etääntyivät Richiestä. Nyt Tara on tullut takaisin, näyttäen yhä teini-ikäiseltä. Hän on haluton selittämään missä on ollut, mutta lopulta kertoo joutuneensa haltioiden maahan, josta ei päässyt heti pois. Perhe ei tiedä mitä uskoa. Onko Tara seonnut, vai eikö hän kehtaa tunnustaa mitä oikeasti tapahtui. Onko Taralle enää paikkaa kotikylässään?

Some Kind of Fairy Tale on psykologisesti tarkkaileva teos ilman dramaattisia juonenkäänteitä. Kaikki dramatiikka tapahtuu ihmisten ajatuksissa koetusta menneisyydestä, jota ei ole koskaan purettu auki. Taran katoaminen jätti raskaat jäljet, muutti ihmisten elämää. Ja niin tekee paluukin. Tuntuu kuin se antaisi uuden mahdollisuuden kaikille, myös Taralle, joka itsekään ei tiedä enää mihin kuulua.

Tarina on lempeä kaikille osapuolille, se antaa luvan inhimillisyyteen, mutta samalla kuvaa melko tarkasti miten kukanenkin käyttäytyy. 20 vuotta on pitkä aika luopua ihmisestä, ja huomata ettei ole oikeastaan luopunutkaan. Pidän Joycen verkkaisesta ihmisten kuvailusta, johon yhtenä tärkeänä osana kuuluu psykiatrin lausunnot, joilla tämä yrittää diagnosoida outoa potilastaan. Ehkä tarina ei ole yhtä lempeä haltiamaailmalle, sillä vaikka se sopii hyvin tarinastoon, Joyce on keksinyt muutaman huvittavan yksityiskohdan. Pidin erityisesti lukujen alkujen lainauksista W. B. Yatesilta, Lordi Dunsanylta, A. S. Byattilta ja monelta muulta tunnetulta kirjailijalta.

Some Kind of Fairy Tale on oudolla tavalla ajaton teos. Vielä on onneksi tämänkin jälkeen Joycelta kirjoja jäljellä, joita lukea. Pari odottaa ekirjoina.

Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä tämäkin teos monen muun ohella on odottanut lukuvuoroaan vuosia ja vuosia.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Arthur C. Clarke -palkinnon 2019 voittaja valittu

Arthur C. Clarke -palkinto 2019 on jaettu ja voittaja on Tade Thompsonin The Wormwood-trilogian ensimmäinen osa Rosewater.

Muut ehdolla olleet teokset olivat:
  • Semiosis , Sue Burke
  • Revenant Gun, Yoon Ha Lee
  • Frankenstein in Baghdad,  Ahmed Saadawi
  • The Electric State, Simon Stålenhag
  • The Loosening Skin, Aliya Whiteley

Palkintotuomareina toimivat Kris Black, Rhian Drinkwater, Kari Maund, Chris Pak ja Andrew Wallace.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Claire North: Touch

Luin loppiaisen lukumaratonissa Claire Northin (alias Catherine Webb, alias Kate Griffin) The Serpent -pienoisromaanin, enkä oikein tiennyt mitä ajatella siitä. Siksipä en arviota siitä kirjoittanut. Sen sijaan otin luettavakseni kirjailijan Touch-teoksen vuodelta 2015. Tai oikeastaan kuuntelin sen – ajomatkoilla Jyväskylän Finnconiin.

Touch kertoo Kepleriksi nimetystä ”aaveesta”, joka syntyi kauan sitten väkivaltaisen kuoleman seurauksena. Hän on olemassa muiden ihmisten kehoissa, jotka on ottanut haltuunsa ihokontaktin kautta. Vain kosketus ja hän siirtyy toiseen ihmiseen, jättäen menneen henkilön ilman muistikuvaa mitä on tapahtunut. Hänen kaltaisiaan on muitakin. Yksi heistä, Galileo, jäljittää häntä, haluaa tuhota hänet. Mutta onko se edes mahdollista, sillä aaveet elävät ikuisesti, Keplerkin on ollut olemassa useita satoja vuosia. Hän lähtee etsimään jäljittäjiään väkivalta ja kuolema koko ajan kintereillään.

Ensinnäkin on pakko myöntää, että vaikka pidän äänikirjoista siinä mielessä, että ne mahdollistavat lukemisen ajotilanteissakin, niin minun kohdallani lukija vaikuttaa paljon siihen pidänkö kirjasta. Jotkut lukijat ovat erinomaisia, heihin ei kiinnitä paljoakaan huomiota, mutta Touch-kirjassa ilmeikäs lukija ärsytti mennen tullen, varsinkin naishahmojen äänillä, vieden huomiota pois itse tekstistä. Huomasin kuunnellessani ajattelevani ääntä, en sitä mitä ääni sanoi.

Tarina on kuitenkin kiehtova, mutta sen sisälle pääsyyn menee jonkin aikaa, sillä North avaa kuviota pikkuhiljaa, eikä heti alussa ole selvää mistä on kyse. Uhka ja omanlaisensa synkkyys ilmestyy mukaan kuitenkin heti. Tunnelma syntyy hahmoista, jotka eivät koskaan pysty elämään täysin omaa elämäänsä, vaan joutuvat sopeutumaan ottamansa kehon sosiaalisiin elinympäristöihin, mikä luonnollisestikin aiheuttaa outoja tilanteita.

Kepler on vuosisatojen aikana kehonvaihdoissa menettänyt sukupuolisen identiteetin. Sillä ei ole väliä, koska olemassaolon edellytys on aina valita elävä ihminen. Ihmiseen siirtyminen on ajan varastamista toiselta ihmiseltä, ja vaikka Kepler pyrkii pitämään huolta valitsemastaan kehosta, on edessä aina kysymys moraalisesta oikeutuksesta. Ja se vaikuttaa aaveiden omakuvaan, etiikkaan, moraaliin ja kaikkeen mitä he ovat, itsekkäästi valintojaan tehden. Pohdittavana oli mikä on oikeutettu aika varastaa toisen ihmisen elämää ja rakastaako kukaan aavetta toisen ihmisen sisällä.

Jäin miettimään jätinkö pitämättä yhdestäkään hahmosta sen vuoksi mitä hän oli ja mitä valintoja hän teki ja sitten selitti tekemisiään, vai jäikö fiilis päälle lukijan ärsyttävyydestä. Kun joku hokee korvaan vihaisena fuck you, fuck you, fuck you tai tinkaa do you love me, do you love me, do you love me, on kokemus luettuna erilainen kuin kuunneltuna. Oletan, ettei hahmojen ollut tarkoitus olla sympaattisia, mutta uskon, että tarina olisi uponnut erilailla tekstinä kuin kuunneltuna. Tarinan idea ja sisältö olivat kaikesta huolimatta ajatuksia herättäviä. Voisin vaikka suositella ekirjana.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Syksyn 2019 tulevia käännöskirjoja

Heti alkuunsa tarkennus, että listaan tähän elokuussakin ilmestyviä uutuuksia, vaikka ei elokuu niin syksyä olekaan. Alkutalven osalta tilanne on vielä auki. Tämä ei ole niinkään yleiskatsaus, vaan kyseessä on tietysti teokset, jotka minua kiinnostavat. Yllättävän paljon näitä on, kun on kerättynä pelkästään käännökset. Tulokkaat on kerätty Risingshadow'n kirjailijatietokantaa hyväksi käyttäen.

Elokuu

Dino Buzzati: Noiduttu takki ja muita kertomuksia (Basam Books)

Italialaisen kirjailijan 24 novellin kokoelma, ilmeisestikin ensimmäistä kertaa suomennettuna. Kirjailijan novellit sisältävät maagista realismia, fantasiaa, science fictionia ja kauhua ja niistä on jonkin sortin otanta tähän kokoelmaan. Odotan kiinnostuneena, sillä italialaisia kirjailijoita ei ole jonoksi asti lukulistallani. (kaksi kansiversiota liikkeellä)

Maja Lunde: Sininen (Tammi)

Mehiläisen historiasta tutun kirjailijan uusi dystopiakirja vesipulasta. Pidin Mehiläisen historiasta ja etenkin norjalaisen kirjailijan tarinankerrontatyylistä, joten tulevakin käännös kiinnostaa kovasti. Toivon siitä yhtä hienovaraisesti vaikuttavaa lukukokemusta kuin edellisestäkin teoksesta.


Margaret Atwood: Noidan sikiö (Johnny Kniga)

Atwoodin uudelleentulkinta Shakespearen Myrsky-näytelmästä. Kanadalainen Atwood on ennenkin tehnyt tunnetusta kertomuksesta uudelleen tulkinnan Penelopeiassa, mistä pidin paljon. Ennakkoon olen kuullut arvioita tästä teoksesta (Hag-Seed), mutta koska kirja on lukijalleen aina omakohtainen kokemus, niin tästäkin aion muodostaa oman käsityksen.

Cixin Liu: Synkkä metsä (Aula & Co)

Kolmen kappaleen probleeman jatko-osa, joka on ehdottomasti lukulistalla. Kiinalaisten spefikirjailijoiden teoksia on alkanut ilmestymään markkinoille kielillä, jotka hallitsen, mutta edelleenkin olen iloinen, että tämä sarja on suomennettavien joukossa.


Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt (Minerva)

Ruotsalaisen kirjailija/kuvittajan teos esittelee ”neljäkymmentä kuoleman sääntöjä uhmaavaa hirviötä vertahyytävässä vaikuttavuudessaan. Kirjan rikas kuvitus ja kiehtovat tekstit herättävät vanhat legendat eloon ennennäkemättömällä tavalla.” Tämä tuntuisi olevan kiva välipalateos, tein kirjastoon ennakkovarauksen.

Alastair Reynolds: Hitaat luodit (Like)

Walesilaisen kirjailijan pienoisromaani, jonka luin kun se oli Hugo-ehdokkaana alkuperäiskielellä (Slow Bullets)

Teos on jatkumoa Reynolds-suomennoksille. Ensimmäisellä lukemalla en ollut erityisen vaikuttunut tarinaan, mutta annan sille toisen lukukerran mahdollisuuden. Suomeksi lukeminen saattaa auttaa joihikin kohtiin, joista olin hämmentynyt. Minulla on kaikki Reynoldsin suomennetut teokset kirjahyllyssä, vaikka en ole niihin asti lukemisessa ehtinyt vielä, joten siksipä tämänkin on hankittavien listalla.


Syyskuu

Margaret Atwood: Testamentit (Otava)

Toinen Atwood-suomennos tänä syksynä, eri kustantamolta tosin. Testamentit on Orjattaresi-kirjan jatko 15 vuotta myöhemmin. Tv-sarja on mennyt menojaan ja olen seurannut sitä ihan kiinnostuneena, eriyttäen sen jo varsinaisesta alkuteoksesta. Orjattaresihan päättyi erittäin hienosti ja vaikuttavasti. En ole varma kaipaanko sille jatkoa, mutta totta hemmettissä sen luen, jos Atwood kirjoittaa.

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava)

Nigerialais-amerikkalaisen kirjailijan viime vuonna ilmestyneen esikoisteoksen suomennos. Nuorille aikuisille suunnattu kirja sopii varmasti myös aikuisen lukulistalle, ainakin minä olen utelias sen suhteen. Ks. myös seuraava kirja.



Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Aula & Co)

Israelilaissyntyisen YA-kirjailijan Grishaversumiin sijoittuvan trilogian ensimmäinen osa on tulossa suomeksi. Kirjasarja on ollut ilmeisen suosittu ja sen ja Bardugon toisen samaan maailmaan sijoittuvan duologian pohjalta ollaan tekemässä Netflix-sarjaa. On mielenkiintoista verrata tätä nyky-YA-kirjailijaa V.E. Schwabiin. Kummatkin ovat käsittääkseni välttyneet tusina-YA-kirjailijoiden leimalta.

M.R. James: Kootut kummitustarinat (Basam Books)

Victoriaanisen/edwardiaanisen ajan brittikirjailijan novellikokoelma kauhutarinoita. Olen lukenut vain yhden novellin kirjailijalta Markku Sadelehdon jokunen vuosi sitten toimittamassa antologiassa Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia, jota suosittelen yhä. Jäin silloin arvuuttelemaan liekö kirjailijalta löytyy parempiakin kertomuksia. No nyt pääsen sen arvioimaan! (ei kansikuvaa)

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia (Like)

Neil Gaimanin uudelleen kerrottujen pohjoismaisten mytologiakertomusten Norse Mythology kiinnosti kovasti ilmestyessään muutama vuosi sitten, mutta uutuutena sitä ei tullut luettua. Olin hieman yllättynyt, että kirja ilmestyy suomeksi, mutta en protestoi. Mikä erinomainen mahdollisuus lukea kirja omalla kielellä. Olen lukenut Gaimanilta mm. satujen uusioversioita, kuten The Sleeper and the Spindle ja Hansel & Gretel, joten eiköhän tämäkin uppoa.



Robin Hobb: Salamurhaajan kohtalo (Otava)

Narri ja Näkijä –trilogian päätös osa. Luin alkuperäiskielellä ilmestymisen jälkeen ja arvio löytyy blogistani. En linkitä, en kommentoi. Jonain päivänä luen sarjan uudelleen kokonaisuudessaan, sillä välin tämä tulee kirjahyllyyni odottamaan.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (Otava) (syys-lokakuu)

En muistaakseni ole koskaan lukenut Ian McEwanin teoksia, mutta tämän tuoreen kirjan ajattelin lukea. Kirjan aihe ihmisen kaltaisesta androidista kotitaloudessa ja voiko androidi olla ihmisen kanssa tasavertainen ei ole mitenkään uusi. Siksipä kiinnostaa ottaa selville mitä kustannusyhtiön mainoslause ”kumouksellinen” vuonna 2019 tarkoittaa. Kirja on ollut englanninkielisen markkinoilla jonkusen kuukauden.

Ursula K. Le Guin: Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita (Vaskikirjat)

Luin Birthday of the World and Other Stories –kokoelman vuonna 2012. Ei ehkä paras Le Guinin kokoelmista, mutta lukemisen arvoinen. Ostan suomennetun kokoelmankin. (ei kansikuvaa)



Lokakuu

V.E. Schwab: Tummenevat varjot (Karisto)

Shades of Magic –trilogian toinen suomennettu osa. Luin ykkösosan Magian syvempi sävyn ihan vastikään, ja tarinan jatko kiinnostaa, joten tulevat osat ovat hankintalistalla.

Lisa Morton & Leslie S. Klinger (toim.): Klassikkokirjailijoiden parhaat kummitustarinat (Minerva)

Lisää kummitustarinoita syksyyn, tällä kertaa klassikkokirjailijoilta. Kauhunovelliantologioita ja –kokoelmia ei voi olla liikaa, tai ehkä voi, mutta tämä antologia tulee varmaankin hankittua ja luettuakin. Osa 1800-luvulla julkaistuista tarinoista saattaa tosin olla jo tuttuja muista yhteyksistä.


Olen iloinen syksyn sadon runsaudesta ja siitä että mukana on spefin alalta hitusen laajemmin mukana myös anglosaksisen maailman ulkopuolisiakin kirjailijoita ja tarinoita.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Heinäkuun 2019 lukumaraton - päivittyvä

Niina Yöpöydän kirjoista teki jälleen hienon tapahtumakuvan meille

Se on lukumaratonin aika jälleen! Unelmien aika -blogi kokoaa lukijat yhteen harrastamaan intensiivistä heinäkuista 24-tuntista nautintohetkeä kunkin omassa salaisessa lukukammiossaan. No, minä luen olohuoneen sohvalla, ja itse asiassa aluksi kuuntelen, mutta ei sillä niin väliä. Kaikki formaatit on sallittuja ja ihan mitä tahansa saa lukea. Tarkemmat ohjeet ja mukaan ilmoittautumiset voi tehdä Johannalle yllä olevan blogilinkin kautta.

En juurikaan ole suunnitellut lukemisiani, sillä ajatuksena on vain saada kolme keskeneräistä kirjaa joko loppuun tai edetä niissä mahdollisimman pitkälle. Keskeneräiset kirjat vaativat aina loppuun lukemista ja ärsyyntyvät, jos ne jätetään pitkäksi aikaa huomiotta. On minulla pikkuvälipalalukemisiakin vauhdittamaan, jos jään johonkin jumiin. Aloitan klo 21 tänä iltana ja lopetan varsinaisena maratonpäivänä klo 21. Päivitän lukutilannetta tähän postaukseen ja teen lopuksi yhteenvedon. Mitään ihmeempiä en kirjoittele, sillä oletettavasti keskityn lukemiseen.

 
.
Klo 21:00. Lukumaraton alkaa osaltani. Aloitan Eedenistä länteen. Ekirja on menossa sivulla 186 eli jatkan siitä. Minulla on näissä ekirjoissa omat sivunumeroinnit, kun joudun näköni vuoksi suurentamaan tekstiä. Palautan normaaliasetukset sitten yhteenvetovaiheessa.

Klo 23:00 Eedenistä länteen on edennyt sivulle 293. Siirryn nyt kuuntelemaan äänikirjaa eli Where Late the Sweet Birds Sangia. Minulla on siitä jäljellä 5 tuntia 24 minuuttia. Katsotaan mihin asti pääsen ennen kuin uni yllättää.


Klo 23:30 Päätin kuunnellessani selailla samalla Tolkien's World: Paintings of Middle-Earthia. Kaksi kirjaa yhtä aikaa. Tätä ei usein tapahdu.

Klo 00:20 Tolkien's World: Paintings of Middle-Earth luettu. Siitä tuli 157 sivua.

Klo 8:35 Sain kuunneltua Where Late the Sweet Birds Sangin loppuun. Kirjoitetuksi tekstiksi käännettynä sivuja tuli yhteensä 140.

Koska tekstin lukeminen ei houkuttele vielä, niin jatkan kuuntelua vasta hankkimallani Emily St. John Mandelin Station Elevenillä.

Klo 10:20 Ohessa lukemiseksi on valikoitunut Vesa Sisätön 100 klassikkoa tunnissa teos. Lyhyet tekstipätkät harvakseltaan luettuna eivät häiritse kuuntelua. Hieman pitempään tämän kanssa näin menee kuin tunti.

Klo 11:10 Kuta kuinkin tunti 100 klassikkoon meni. Sivuja kertyi 120. Liitän kirjan Kohti kotimaisia kirjoja -haasteeseeni, vaikkei spefiksi lasketakaan. Lounastauon aika.

Klo 14:05 Hieman on joutilainen olo pelkästään äänikirjaa kuunnellessa. Taidan kohta siirtyä Eedenistä länteen. Station Eleven on kohta puolessa välissä (5h 20 min), joten pysäytän siihen ja teen siirron. Sopivasti kahvitauon paikka.

Klo 16:00 Eedenistä länteen on edennyt sivulle 405 saakka. Tarina on muuttunut vetävämmäksi, joten etenen sillä edelleen.

Klo 18:30 Eedenistä länteen on nyt luettuna ja sivuja kertyi kokonaisuutena 372. Vielä on 2,5 tuntia lukumaratonia jäljellä, joten taidan edistää Uinuvien kirjojen kaupungin tilannetta lähtien sivulta 378. Hieman väsyttää.

Klo 20:08 Kaikki ennakkoon keskeneräiset kirjat on tullut luettua. Vielä noin 50 minuuttia aikaa, minkä käytän Station Elevenin kuunteluun.

Klo 20:59 lukumaraton päättyy. Tässä koonti:

Tolkien's World: Paintings of Middle-Earth 157 s.
Vesa Sisättö: 100 klassikkoa tunnissa 120 s.
Harry Harrison: Eedenistä länteen 372 s.
Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki 145 s.
Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang 5 h 24 min (140 s.)
Emily St. John Mandel: Station Eleven 6h 3 min (182 s.)

Yhteensä 1116 sivua tai 794 sivua ja 11 h 27 min.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...