torstai 30. syyskuuta 2010

Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat, Outo kiihko ja Laulun loppu

Syyskuun päätteeksi luin neljä Michael Moorcockin kirjaa; Viimeisten aikojen valtiaat -sarjan kolme kirjaa ja samaan maailmaan sijoittuvan The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjan. Jälkimmäinen on tunnettu myös nimellä A Messiah at the End of Time ja arvostelen sen erikseen myöhemmin. Sarjan osat ovat: Viimeisten aikojen valtiaat, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko ja Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu.

Viimeisten aikojen valtiaat sijoittuu Aikojen loppuun, jossa Maata asustaa huvittelunhaluinen ja huvituksensa toteuttamaan pystyvä joukko henkilöitä. Suurin osa heistä on tehty, vain pari on syntynyt ja kasvanut lapsesta aikuiseksi. Yksi jälkimmäisistä on kirjan päähenkilö, Jherek Carnelian, jota Moorcock kuvailee alkupuheessa Ikuisen Sankarin uudelleen syntymäksi. Moorcock on luonut hahmoja, jotka ovat vailla omaatuntoa, moraalikäsityksiä, todellista kiintymystä, kateutta, vihaa tai muita tunteita, mutta he kovasti yrittävät näytellä niitä, tajuamatta kuitenkaan tunteiden syvintä olemusta. Ja jos jokin kyllästyttää, niin leikkiä voi vaihtaa toiseksi, niin kuin ulkomuotoaan, sukupuoltaan ja maisemaakin. Variaatiot ovat vain mielikuvituksesta ja innostuksesta kiinni. Jherek, hänen äitinsä (joskus miespuolinenkin) Rautaorkidea, Queensin herttua, My Lady Charlotina, Lähetti Torni, Argonsydän Po, Rakastajatar Christia ja muut ovat kuolemattomia. Välillä heidän maailmaansa saapuu aikamatkaajia ja avaruusmatkailijoita, joista osa joutuu ns. eläintarhoihin, huvittelunhaluisten ihasteltaviksi ja keskinäisen keräilyyn liittyvän kilpailuhalun tyydyttämiseksi.

Avaruusmatkailija Yusharisp saapuu Maahan varoittaakseen sen asukkaita tulevasta maailmanlopusta, eikä häntä oteta kovinkaan vakavasti. Maailmanloppu ei aiheuta sen kummemmin pelkoa, sitähän on ennustettu jo vuosisatojen ajan. Jherek on erityisen kiinnostunut 1800-luvusta ja kun sieltä pelmahtaa heidän maailmaansa salaperäisesti aikamatkan tehnyt Rouva Amelia Underwood, Jherek päättää rakastua tähän. Onhan Rouva kaunis ja mielenkiintoinen ja rooli rakastajana olisi innostava kokemus. Amelia on kuitenkin naimisissa ja kovin moraalinen sekä uskollinen miehelleen, eikä Jherekin suorasukaiset ehdottelut suhteen täydellistämisestä oikein ota tuulta purjeisiin. Jherek ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan, vaan viattomalla innolla jatkaa piirittämistä. Jherek haluaa oppia Amelialta moraalisuudesta ja hyveellisyydestä, käsitteet kun eivät ole oikein hänen maailmassaan oikein hallussa, ja kaikki uusi kiehtoo. Amelia palaa kuitenkin yhtäkkiä takaisin omaan aikakauteensa, jolloin Jherek päättää seurata häntä. Matka ei suju ongelmitta, vaikka Jherek Ameliansa jälleen kohtaakin.

Jokainen uusi kirja, jonka luen Moorcockilta, pääsee näköjään yllättämään minut tavalla tai toisella. Viimeisten aikojen valtiaissa minut erityisesti yllätti kepeys ja ironinen huumori, jota ei vielä muissa lukemissani teoksissa ole vielä näin selkeästi ole ollut esillä. Huumori lähestyi hyvää vauhtia tarkoituksellista komiikkaa, minkä kirjailija myöntääkin lähtökohdaksi. Moorcock on hienosti poiminut todellisesta historiasta kohtia ja vääntänyt Valtiaissa ne siten, että niistä on tullut huumoria. Hahmojen snobius välillä toki ärsyttää, mutta niin sen pitääkin. Ensimmäinen osa sai koukkuunsa, ja seuraavat osat tuli luettua heti perään putkeen.

Jherek Carnelianin rakkaus Rouva Amelia Underwoodia kohtaan kukoistaa yhä, ja se on saamassa Jherekin kannalta hieman tavallisesta keveydestä poikkeavia piirteitä. Jherek kaipaa Ameliaa omaan aikaansa, ja on varma, että tämäkin rakastaa häntä. Avaruusaluksellinen rosvomusikantteja, lateja, hyökkää Jherekin ja muiden hänen kanssajuhlijoidensa kimppuun. Paetessaan Jherek törmää lastentarhaan, jossa ajan manipuloiminen on mahdollista. Niinpä Jherek pääsee jälleen 1800-luvulle Rouva Amelian luo ja tapaa myös herra Underwoodin. Eikä siinä kaikki, hän tapaa myös mm. H.G. Wellsin, jolle käsite aikamatkailusta ei ole suinkaan outo asia. Jherek kohtaa salaperäisen toimittajan, joka kovasti muistuttaa hänen edellisen aikamatkansa tuomaria ja hänen oman aikakautensa lordi Rosoista. Kaveri ei kuitenkaan tunnu tuntevan häntä, kuten ei tuomarikaan tuntenut aiemmin. Joukko muitakin Jherekin aikalaisia saapuu Rouva Amelian aikakauteen ja kaaos on taattu. Kaaoksen myötä ajan rakenne ryhtyy poistamaan aikamatkailijoita menneeltä kaudelta, mutta Jherek ja Amelia eivät päädykään takaisin Aikojen loppuun vaan jonnekin ihan muualle.

Jos Viimeisten aikojen valtiaiden ensimmäisen osan huumori ilahdutti, niin toisen osan huumori sai nauramaan. Tahalliset väärinkäsitykset valtiaiden historian tutkimuksissa olivat onnistuneita yksityiskohtia. Tyrannielokuvaohjaaja Pecking Pa -viittausta ei voi olla huomaamatta, ja elokuvamaailmaan viittaa myös New Yorkin kuningas Kong Mahtava, jonka patsaan yksi valtiaista pystyttää loihtimansa rakennuksen huipulle. Historian laivoja jäljitellään rakentamalla ne lasipulloihin (niinhän ne historiankirjoissakin ovat). Sen sijaan kirjaan ilmestyi hahmoja, jotka eivät kiinnostaneet. Latit, vaikka ymmärränkin heidän merkityksensä juonen etenemisen kannalta, eivät juurikaan minua liikuttaneet. Sarjan keskimmäinen osa on suora jatko ensimmäisestä osasta ja epäilen, että sen lukeminen erillisenä tuntuisi kovin sekavalta.

Jherek ja Amelia ovat joutuneet aikamatkansa heittämänä devonikaudelle, jossa he mm. tanssivat paleotsooisen meren rannalla improvisoitua polkkaa. He eivät tunnu olevan ihmisneitseellisessä ympäristössäkään yksin, vaan paikalle pelmahtaa aikamatkailijoita pariinkin otteeseen. He tapaavat aikamatkaajien killan jäsenet Una Perssonin ja kapteeni Oswald Bastablen, eikä huomaamatta jää eräs Glogauerkaan (ks. Katso ihmistä ja Breakfast in the Ruins). Jherek ja Amelia palaavat Aikojen loppuun, jonne ilmestyvät myös Amelian aikakaudelta poliisi Springer ja Herra Underwood sekä latit. Holtiton aikamatkailu on vioittanut maailmankaikkeuden aikakudosta ja nopeuttanut maailmanlopun tuloa. Valtiaiden joukko pienenee, eikä heidän kaiken mahdin voimasormuksensa enää tunnu toimivan. Sarjan viimeisessä osassa Jherek saa vihdoin tietää kuka hänen isänsä on, mikä salaperäisen Lordi Rosoisen osuus kaikessa tapahtuneessa on ja mihin ratkaisuihin päädytään, kun maailmanloppu on käsillä.

Viimeinen osa sisältää sekin huumoria, mutta on kuitenkin kolmikosta kaikkein pohdiskelevin ja Moorcockin tapaan kyseenalaistava. Loppu muistuttaa omalla tavallaan Katso ihmistä -kirjaa ja vastaa sen erinomaisuuteen. Moorcockin päähahmot ovat mielenkiintoisen omituisia sankarihahmoiksi. Kaiken tapahtuvan tarkoitus, kohtalot ja kuolema ovat läsnä pohdinnassa aluksi kepeältä vaikuttavassa kerronnassa. Viimeisten aikojen valtiaita voi lukea usealla eri tasolla. Breakfast in the Ruinsia lukiessani alkoi pikkuhiljaa hahmottua Moorcockin tuotannon kokonaisvaltaisuus, ja se tunne vahvistui Viimeisten aikojen valtiaita lukiessa. Olen silmäillyt muita Moorcockin sarjojen nimiä ja Jerry Cornelius -sarja tuntuisi ainakin nimellä viittaavan Valtiaitten Jherekin lempinimeen. Oswald Bastablella näyttäisi olevan oma sarjansa ja kirjan Elric at the End of Time nimi viittaisi puolestaan siihen, että Elric-saagan päähahmokin ilmaantuu jossain vaiheessa Aikojen loppuun. Moorcockin tuotannossa tuntuu riittävän kudelmaa vielä pitkäksi ajaksi tarkasteltavaksi.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Suzanne Collins: Matkijanärhi


Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa tuli luettua viime kuussa (arvostelut) ja sen verran tarinan loppu jäi kiinnostamaan, että sarjan päättävä kolmas osa, Mockingjay tuli hankittua englanninkielisenä. Kolmas osa ilmestyy WSOY:n ennakkotietojen mukaan suomeksi 15.11.2010 nimellä Matkijanärhi.

Katniss on selvinnyt Nälkäpelistä kaksi kertaa ja hänestä on tullut Pohjois-Amerikan postapokalyptisen Panemin hallinnon tyyssijan, Capitolin vastaisen kapinan keulakuva, Matkijanärhi. Hänen kanssakilpailijoistansa osa, Peeta mukaanlukien, on Capitolin panttivankina. Ennen tuhotuksi luultu 13. vyöhyke johtaa kapinan suunnittelua ja toteutusta, ja heillä on jälleen rooli Katnissillekin - kameran edessä tietenkin. Katniss suostuu keulakuvarooliinsa, mutta hänen henkilökohtainen tavoitteensa on saada Peeta vapaaksi ja presidentti Snow surmattua. Hän ei kuitenkaan voi olla varma kehen luottaa ja kehen ei. Kaikkein läheisimmätkään eivät aina ole turvana, päinvastoin. Sota on käynnissä ja sodalla on aina uhrinsa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tässä sarjan viimeisessä osassa ratkeaa, mikä on Panemin ja Katnissin kohtalo.

Odotukset Matkijanärheen olivat suuret. Suzanne Collins on osoittanut, että vaikka hänen henkilöhahmonsa ovatkin hieman siloiteltuja, kerronnallisesti hänen tarinansa on koukuttava ja mielenkiintoinen. Matkijanärhi osoittautui edeltäjiään tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi loppua lukuunottamatta. Pienoinen toisto ja rautalangasta vääntäminen (esim. The Hanging Tree -laulun sanojen selittely harmitti, aivan kuin ei olisi luotettu lukijan omaan kykyyn ymmärtää sisältöä) veivät hohtoa kirjasta aina lähes 300 sivun paikkeille, kunnes tarina tempaisi kunnolla mukaan. Selkeä Nälkäpelin puuttuminen vaikutti myös tarinan rakenteeseen, mutta viimeisten sadan sivun aikana Collins pelasti kirjan, ja teki sen jopa hienosti. Kirjasta ja sarjasta jäi hyvä jälkimaku.

Sodankäynnin kuvaus vastasi aiempien osien Nälkäpelin kuvausta, ja kuten aiemminkin Collins sai tuotua sodan kokemisen nuoremmille aikuislukijoille uskottavalle tasolle. Hahmot saivat taas hieman lisää väriä, ja vaikka Katnissista tulikin vähemmän pidettävä, hänestä tuli samalla myös uskottavampi. Ehdin jo pelätä, että tarinan romanttisessa osuudessa Collins sortuu kliseeseen, mutta hän hoitikin homman kotiin siedettävällä ja realistisella tavalla. Katniss nuorena naishahmona on erinomainen esimerkki, millaisia roolimalleja genren kirjallisuudessa voisi tarjota nuorille enemmänkin. Vaikka koin Matkijanärhen alkupuolen tylsähköksi, kirja kuitenkin kokonaisuudessaan oli ehyempi kuin kakkoskirja, jossa verkkaisuuden ja tapahtumarunsauden välillä oli suurempi kontrasti. Nälkäpeli-trilogia saa toivomaan lisää samankaltaista nuorille lukijoille suunnattua scifiä. Paolo Bacigalupin tänä vuonna ilmestynyt Ship Breaker (arvostelu) on samoilla linjoilla, kunhan tulisi myös suomennetuksi.

PS: Pieni toivomus olisi niille elokuvantekijöille, jotka Nälkäpeliä ovat siirtämässä kuuleman mukaan valkokankaalle. Älkää tehkö tästä Hollywood-roskaa. Tiedän, että roskaelokuvien tekeminen on helppoa isollakin rahalla, varsinkin kun tarina sisältää romantiikkaa (ah, se niin ikivanha kolmiodraama) ja tunteisiin vetoavia tapahtumia, mutta tässä olisi ainesta rosoisuuteenkin, kunhan vain tekijöiltä löytyy muutakin kuin dollarinkiiltoa silmistä.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kirja-arvostelut aakkosittain


Kun näitä kirja-arvosteluja blogiini on pikkuhiljaa kertynyt, niin oli aika järjestellä ne muutenkin kuin kategorioittan etsittäväksi. Niinpä tuosta sivupalkista löytyy nyt kaksi linkkiä, joista toivottavasti on hyötyä

Arvostelut kirjailijan sukunimen mukaan aakkostettuna sekä

Arvostelut kirjan nimen mukaan aakkostettuna

Minun aakkostamisissani ei ole otettu mukaan "the" ja "a" -artikkeleita kirjan nimissä. Eli esim. The Adamantine Palace (vaikka onkin paikan nimi) löytyy aakkosissa A:sta ei T:stä.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Lisää HBO:n Game of Thrones -sarjasta

Tulen ja jään laulu -faneilla on ollut tänään taas melkoisen vilkas päivä, jos sattuu olemaan kiinnostunut tulevasta tv-sarjasta. HBO antoi katsottavaksi uutta materiaalia. Ensinnäkin In Production -videon, jossa voi nähdä kuvausten kulissien taakse.

In Production

Lisäksi saimme uuden teaserin nimeltä Raven, joka on hienosti toteutettu. Parempi kuin ensimmäinen teaser.

Raven

Ainoa mikä vähän tökki kaiken ilon keskellä oli promokuva Daenerysista. Emilia Clarke on kaunis tyttö, mutta tumma. Ja se näkyy tuossa kuvassa hieman epärealistisena. Toivon, että liikkuvassa kuvassa värit näyttävät paremmalta.

In Product -videosta on pysätyskuvia Tulen ja jään laulu -sivuston kuvagalleriassa, ja huomattakoon, että nyt näimme välähdykset myös mm. kuningas Robertista ja Cerseistäkin. On siellä joukossa Tyrion, Pikkusormi, Sansa, Arya, Catelyn ja Brankin... tosin Jaime puuttui.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Patrick Rothfussin The Name of the Wind ilmestyi vuonna 2007 ja luin sen ensimmäisen kerran keväällä 2008. Käännös Tuulen nimi julkaistiin muutamia viikkoja sitten ja se on Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa: ensimmäinen päivä.

Kirjan päähenkilö on Kvothe, majatalon isäntä, joka kertoo Kronikoitsijalle menneisyydestään. Kvothe ei ole kuka tahansa, hän on legenda, josta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Majatalon syrjäisään tuntemattomuuteen vetäytynyt Kvothe itse valottaa elämästään sen alkupuolta; millaista oli poikana Edema Ruhina, musisoivien vanhempiensa kanssa kiertävänä esiintyjänä, miten selvisi hengissä Tarbeanin kaupungin kaduilla ja kuinka päätyi yliopistoon. Tuulen nimi on johdanto:
"Olemme nyt tehneet kaiken pohjatyön. Luoneet perustukset, jolle tarinan voi rakentaa."
Se sisältää tarinan maailmaan liittyvien käsitteiden perusteiden, mytologian ja hierarkian kuvausta. Erityisesti keskitytään yliopistoon, sen järjestelmän vahvuuksiin ja heikkouksiin. Tapaamme musiikkia rakastavan Kvothen ja kiehtovan Dennan, joka jättää jälkensä hänen sydämeensä. Alamme ymmärtää miten legenda syntyi ja miksi.

Patrick Rothfuss on yksi genren tämän hetken kielellisesti taitavimmista kirjailijoista, jos jotain voi yhden kirjan perusteella päätellä. Hänen tarinansa ei ehkä ole se juoneltaan kaikkein omaperäisin, mutta hänen kielenkäyttönsä on kaunista. Sanat soivat kuin musiikki. Vaikka Rothfuss on ehdottomasti kirjailija, jota suosittelen lukemaan alkuperäisellä kielellä, käännös on erittäin tervetullut (päätin tällä kertaa, etten puutu käännösvirheisiin). Ihastuin kirjaan ensimmäisellä lukukerralla, ja toinen ei heikentänyt tarinan lumoa. Tuulen nimi ei ole virheetön. Johdannoksi se on pitkä ja se sisältää monia eeppisen fantasian teemoja, jotka voisivat tuntua kliseiltä, jos kirjailija olisi vähemmän taitava. Kvothe tuntuu hahmona olevan erinomaisen osaava, nokkela ja nopeaälyinen. Hän oppii nopeasti ja osaa niitäkin asioita, joita hänen ei ole erityisesti kerrottu oppineen. Kaikkine virheineenkin hän tuntuu hieman liian hyvältä ollakseen totta. Silti Kvothe on kiinnostava ja sympaattinen ja ehkäpä seuraavat trilogian osat tuovat häneen rosoisuutta. Onhan Kvothe ensimmäisen kirjan tarinoissa vasta nuori kasvamassa kohti aikuisuutta. Rothfuss on kirjailijana myös romantikko. Näin minä koin hänen tapansa kuvata tuntemuksia, hiljaisuutta ja tuulta. Kirja sisältää tarinankerronnan kannalta muutamia kömmähdyksiä, mutta ainakin minun on helppo jättää ne vähemälle huomiolle Rothfussin taitavan kielenkäytön ansiosta.

Kun luin kirjan ensimmäisen kerran kirjoitin toisaalla, että parasta antia kirjassa on yliopiston opiskelijamaailman realistinen kuvaus, joka tuo elävästi mieleen oman opiskeluaikani ja laboratoriotyöskentelyt. Miten turhauttavaa oikea yliopistokin oli pienelle luonnontieteilijäidealistin alulle, kun ensimmäisenä vuonna opiskeltiin vain perusjuttuja ja pohjustettiin tulevia vuosia, eikä "itse asiaa" raapaistu kuin pinnalta. Opiskelijaelämän riennot, uudet ihmiset ja ihmissuhteet tuntuivat olevan ensisijalla, vaikka joskus labroissa puurrettiin pitkääkin iltaa. Pidän kirjassa paljon myös loruista, joille käännös ei valitettavasti tee mielestäni oikeutta. Harmittavan vähälle Tuulen nimessä jää vielä Chandrianien ja Amyrien selvittely, mutta tarvitsimme varmaankin tämän johdannon, jotta olisimme valmiita niihin seuraavissa kirjoissa.

Tuulen nimi on hieno teos, joka lupaa paljon jatko-osilta. Wise Man's Fear ilmestyy näillä näkymin ensi vuoden maaliskuussa, ja se on yksi eniten odottamiani kirjoja. Toivottavasti se vastaa odotuksiin, joita niin monet ovat sille asettaneet.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Kirjamuuri


Amerikkalaiset tekevät muutakin kirjoilla kuin vain polttavat niitä (tai uhkailevat polttaa). He käyttävät niitä piristämään kaupunkiympäristöä. Ainakin Kansas Cityssä, josta seuraavat kuvat ovat peräisin.


Kyseisen kuvan ja seuraavankin on ottanut Jonathan Moreau (kannattaa käydä linkistä katsomassa kuvia isokokoisena). Kyseessä oleva rakennus on kaupungin keskuskirjasto ja sen parkkitilat. Täytyy sanoa, että tuollainen kirjastorakennus piristäisi kummasti myös täällä pohjoisessa, jossa maakuntakirjasto on kovin ankean näköinen, oli se sitten vaikka kuinka Alvar Aallon suunnittelema.


Kirjojen polttaminen ei ole mitään uutta, sillä on pitkä historia, joka koskee myös muita kuin uskonnollisia kirjoja. Kun seurasin tarkemmin Harry Potter -sarjaan liittyviä maailmantapahtumia, USA:ssa raportoitiin sarjan kirjojen useita eri polttamistapauksia ja sitäkin enemmän sanallista vastutusta oikeusistuimia myöten. Pari paavia ehti kausillaan tuomita velhopojan ja muistanpa yhden tapahtuman Saksastakin, jossa vanhemmat uhkasivat ottaa lapsensa pois koulusta, jos koulun kirjallisuuden opetuslistalta ei poisteta Pottereita. J.K. Rowlingin tapauksesta tuli mieleeni vuonna 1991 tehty elokuva, Closet Land, jossa lastenkirjailijaa syytettiin poliittisten viestien liittämisestä kirjoihinsa. Hieno elokuva, jossa oli kokonaiset kaksi näyttelijää, Madeline Stowe ja Alan Rickman (juuri se Rowlingin Kalkaroksen näyttelijä).

Kirjallisuus voi olla vaarallista, kynä miekkaa terävämpi jne. Vaikka hyvin usein kirjanpolttamiset tai tuhoamiset yleensäkin liittyvät uskonnollisiin ryhmittymiin ja aatteisiin, niin niitä ei voi hyväksyä mistään syystä. Sensuuria tapahtuu ja itsesensuuria sitäkin enemmän, ja piilossa tapahtuvana ne ovat ehkä vieläkin vaarallisempia vapaalle sanalle, kuin julkiset polttamiset. Siitä huolimatta minua kirpaisee joka kerta kun näen kirjan palavan.

Maailman mittakaavasta pieneen kylään: hieman henkilökohtaisempi kirjanpolttamistapaus :)

Kun olin pikkurillinkokoinen, saimme erään kuolinpesän kiinteistön oston yhteydessä melkoisen määrän kirjoja, mutta muistan, että kaikki niistä kirjoista eivät päätyneet kotimme kirjahyllyyn, vaan tulivat poltetuksi uuninpesässä. Ilman mielenosoituksia. Taisivat vanhemmistani poltetut kirjat olla vain tylsiä tai mitään sanomattomia, ehkäpä myös huonokuntoisia. Niistä, jotka säästettiin, muistan erityisesti maailman historiaan liittyvän tietokirjasarjan, jota lueskelin kohtalaisen vasta lukemaan oppineena. Jostain syystä Englannin kuningas Henry VIII vaimoineen kiinnosti minua erityisen paljon. Enkä ole tuosta kiinnostuksesta päässyt irti sen jälkeen. Hyvä, etteivät kaikki kirjat päätyneet tuleen.

Vaikka viimeisin kirjanpolttouhkaus jää toteuttamatta, niin Kansasissa olevan kirja-aiheisen muurin kirjojen joukosta löytyy aiheeseen yksi erittäin osuva teos: Ray Bradburyn Fahrenheit 451.

Kuva: wcb0028

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Stephen Deas: The Thief-Taker's Apprentice

Stephen Deasin The Memory of Flames -sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, The Adamantine Palace (arvostelu) ja The King of the Crags (arvostelu), olivat sen verran viihdyttäviä lukukokemuksia, että myös kirjailijan nuoremmille lukijoille suunnattu, uuden sarjan aloittava, The Thief-Taker's Apprentice oli helppo valita luettavaksi. Kirja oli kuitenkin tyyliltään hieman erilainen, eikä yltänyt aiemmin luettujen tasolle.

Berren on nuori, teini-ikäinen orpopoika, joka asuu Deephavenin kaupungissa ja hankkii itselleen ylläpidon muiden poikien joukossa taskuvarkaana. Yhtenä päivänä hän varastaa varkaidenmetsästäjän, salaperäisen Syanniksen, palkkiokukkaron ja joutuu kiinni jäädessään korvaamaan tekosensa olemalla hyödyksi tälle. Piakkoin Berrenistä tulee Syanniksen oppipoika, mutta menneisyys ja entiset toverit eivät jätä häntä rauhaan, eikä kaikki mitä hänen pitäisi opetella ole miellyttävää ja helppoa. Ihastuttava Lilissa sekoittaa kaiken uutukaisen keskellä pojan päätä entisestään, ja hänen mestarillakin on menneisyydessään salassapidettävää.

The Thief-Taker's Apprentice on yllättävän rosoinen ja raakakin teos tapahtumiltaan nuorille suunnatuksi teokseksi. Aikuisena lukijana pidin tästä kovaotteisuudesta, sillä muuten kirja pomppasi henkilöhahmojen luonnissa. Berren oli kyllä ajoittain uskottavan teini-ikäinen, mutta jokin hänen hahmossaan ei kuitenkaan tuntunut ihan aidolta. Ehkä minua alkaa jo tökkiä nämä orpopoikaraasut, jotka osoittavat erinomaisia kykyjä ja jotka eivät välttämättä olekaan kovin alhaista syntyperää... Vaikka jotkut Berrenin käyttäytymiskuvioista osuvat teinille kovinkin kohdalleen, ja siinä mielessä Deas on onnistunut, niin minä en löydä poikaan kuitenkaan kosketuspintaa. Paremmin ei onnistu Syanniksenkaan kanssa. Hänestäkin löytyy kaikki erinomaisen taitavan mutta, ah, niin mysteerisen hahmon kliseet, että välillä pisti kyllästyttämään. Eikä ainoa naispuoleinen hahmo paljoa paranna tilannetta. Olen lukenut useita YA-kirjoja viime vuosina, ja monenkaan ei ole joutunut pettymään yhtälailla kuin tähän. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla.

The Thief-Taker's Apprentice ei ole sinänsä yhtään huono kirja. Luen todennäköisesti jatko-osatkin, mutta toivon kyllä että ne tästä hieman paranisivat. Kirjassa löytyy seikkailua ja toimintaa, mikä tuntuu olevan luontaista Deasille. Luvut ovat lyhyitä kuten The Memory of Flames -kirjoissakin, mikä tekee kirjasta entisestään nopeatempoisemman ja myös vauhdikkaamman luettavan. Taustalla mainitaan salaperäiset kauppiaat ja velhot, jotka yhdistävät tämän The Thief-Taker's Apprentice -sarjan The Memory of Flames -sarjaan. Muutoin tapahtumaympäristöt ovat erit, ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Ehkä enemmän yhtäläisyyksiä aikuisten sarjaan olisi tehnyt tästä houkuttelevamman. Ehkä niitä yhtäläisyyksiä ilmenee jatko-osissa, vaikka valitettavasti niiden nimet saavat ainakin minun sisäiset kellot varottamaan lisäkliseistä.

Huomautuksena muuten kansikuvaan (yllä): Minun kopiossani kirjan nimi kirjoitetaan väliviivalla ja oviaukossa on teksti "With a sword, comes blood..." En jaksanut skannata julkaistua versiota ja netissä tuntuu olevan (kirjailijan kotisivullakin) jaossa vain aiempia versioita.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Hugo-palkinnot jaettu


Vuoden 2010 Hugo-voittajat ovat selvinneet ja livestream lähetystäkin oli kiva katsella, vaikka yhteys välillä pätki. Yllättävintä kisassa oli, että parhaan kirjan Hugo jaettiin tänä vuonna kahden teoksen, Paolo Bacigalupin The Windup Girlin ja China Miévillen The City & The Cityn, kesken (kolmas kerta Hugojen historiassa tässä kategoriassa). Itse olen tulokseen tyytyväinen. Ehkä pienoinen pettymys oli pitkän novellin -kategoria, jossa voitto olisi voinut tulla parillekin naispuoleiselle kirjailijalle minun mielestä, mutta näin ei käynyt. Itse asiassa novelliryhmien voittajista yksikään ei ollut minun ykkönen. Moon ja Doctor Who: The Waters of Mars ansaitsivat voittonsa. Kuten vähän arvelinkin, niin Jack Vance saavutti omalla muistelmateoksellaan Hugon syystä tai toisesta.

Hugo-tilaisuuden avajaisvideo:


Ja tässäpä voittajat kaikista kategorioista:

Paras romaani

* Boneshaker by Cherie Priest (Tor)
* The City & The City by China Miéville (Del Rey; Macmillan UK)
* Julian Comstock: A Story of 22nd-Century America by Robert Charles Wilson (Tor)
* Palimpsest by Catherynne M. Valente (Bantam Spectra)
* Wake by Robert J. Sawyer (Ace; Penguin; Gollancz; Analog)
* The Windup Girl by Paolo Bacigalupi (Night Shade)


China ja Paolo voittivat; China: Koska Paolo ei ole täällä, saan molemmat Hugot

Paras pienoisromaani

* "Act One" by Nancy Kress (Asimov's 3/09)
* The God Engines by John Scalzi (Subterranean)
* "Palimpsest" by Charles Stross (Wireless)
* Shambling Towards Hiroshima by James Morrow (Tachyon)
* "Vishnu at the Cat Circus" by Ian McDonald (Cyberabad Days)
* The Women of Nell Gwynne's by Kage Baker (Subterranean)

Paras pitkänovelli

* "Eros, Philia, Agape" by Rachel Swirsky (Tor.com 3/09)
* "The Island" by Peter Watts (The New Space Opera 2)
* "It Takes Two" by Nicola Griffith (Eclipse Three)
* "One of Our Bastards is Missing" by Paul Cornell (The Solaris Book of New Science Fiction: Volume Three)
* "Overtime" by Charles Stross (Tor.com 12/09)
* "Sinner, Baker, Fabulist, Priest; Red Mask, Black Mask, Gentleman, Beast" by Eugie Foster (Interzone 2/09)

Paras novelli

* "The Bride of Frankenstein" by Mike Resnick
(Asimov's 12/09)
* "Bridesicle" by Will McIntosh (Asimov’s 1/09)
* "The Moment" by Lawrence M. Schoen (Footprints)
* "Non-Zero Probabilities" by N.K. Jemisin (Clarkesworld 9/09)
* "Spar" by Kij Johnson (Clarkesworld 10/09)

Paras näytelmäteos, pitkä

* Avatar Screenplay and Directed by James Cameron (Twentieth Century Fox)
* District 9 Screenplay by Neill Blomkamp & Terri Tatchell; Directed by Neill Blomkamp (TriStar Pictures)
* Moon Screenplay by Nathan Parker; Story by Duncan Jones; Directed by Duncan Jones (Liberty Films)
* Star Trek Screenplay by Robert Orci & Alex Kurtzman; Directed by J.J. Abrams (Paramount)
* Up Screenplay by Bob Peterson & Pete Docter; Story by Bob Peterson, Pete Docter, & Thomas McCarthy; Directed by Bob Peterson & Pete Docter (Disney/Pixar)
George R.R. Martin esitteli elokuva-ehdokkaat ja julisti voittajan 

Paras näytelmäteos, lyhyt

* Doctor Who: “The Waters of Mars”, written by Russell T Davies & Phil Ford; directed by Graeme Harper (BBC Wales)
* Doctor Who: “The Next Doctor”, written by Russell T Davies; directed by Andy Goddard (BBC Wales)
* Doctor Who: “Planet of the Dead”, written by Russell T Davies & Gareth Roberts; directed by James Strong (BBC Wales)
* Dollhouse: “Epitaph 1”, story by Joss Whedon; written by Maurissa Tancharoen & Jed Whedon; directed by David Solomon
* FlashForward: “No More Good Days” written by Brannon Braga & David S. Goyer; directed by David S. Goyer

Paras ammattitaiteilija

* Bob Eggleton
* Stephan Martiniere
* John Picacio
* Daniel Dos Santos
* Shaun Tan

Paras puoliammattilaislehti

* Ansible edited by David Langford
* Clarkesworld edited by Neil Clarke, Sean Wallace, & Cheryl Morgan
* Interzone edited by Andy Cox
* Locus edited by Charles N. Brown, Kirsten Gong-Wong, & Liza Groen Trombi
* Weird Tales edited by Ann VanderMeer & Stephen H. Segal

Paras fanitaiteilija

* Brad W Foster
* Dave Howell
* Sue Mason
* Steve Stiles
* Taral Wayne

Paras fanzine


* StarShipSofa edited by Tony C. Smith
* Argentus edited by Steven H. Silver
* Banana Wings edited by Claire Brialey and Mark Plummer
* Challenger edited by Guy H. Lillian III
* Drink Tank edited by Christopher J Garcia, with guest editor James Bacon
* File 770 edited by Mike Glyer

Paras fanikirjoittaja

* Frederik Pohl

* Claire Brialey
* Christopher J Garcia
* James Nicoll
* Lloyd Penney

Paras kustannustoimittaja, lyhyet teokset

* Ellen Datlow
* Stanley Schmidt
* Jonathan Strahan
* Gordon Van Gelder
* Sheila Williams

Paras kustannustoimittaja, pitkät teokset


* Patrick Nielsen Hayden
* Lou Anders
* Ginjer Buchanan
* Liz Gorinsky
* Juliet Ulman

Paras sarjakuva

* Girl Genius, Volume 9
* Batman: Whatever Happened to the Caped Crusader?
* Captain Britain And MI13. Volume 3: Vampire State Written
* Fables Vol 12: The Dark Ages
* Schlock Mercenary: The Longshoreman of the Apocalypse

Paras oheiskirja

* This Is Me, Jack Vance!(Or, More Properly, This is “I”) by Jack Vance
(Subterranean Press)
* Canary Fever: Reviews by John Clute (Beccon)
* Hope-In-The-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees by Michael Swanwick (Temporary Culture)
* The Inter-Galactic Playground: A Critical Study of Children’s and Teens’ Science Fiction by Farah Mendlesohn (McFarland)
* On Joanna Russ edited by Farah Mendlesohn (Wesleyan)
* The Secret Feminist Cabal: A Cultural History of SF Feminisms by Helen Merrick (Aqueduct)


John W. Campbell -palkinto parhaalle tulokkaalle


* Saladin Ahmed
* Gail Carriger
* Felix Gilman
* Seanan McGuire
* Lezli Robyn

Hugo-palkintojen omalta sivustolta löytyy tarkempia tilastoja tämän vuoden äänestystuloksista: klikkaa tekstissä olevaa linkkiä pdf-tiedostoon.

lauantai 4. syyskuuta 2010

David Gemmell: Legenda

David Gemmellin Drenain tarut –sarjaa on suomennettu kahden kirjan verran, joista ensimmäinen on kirjailijan esikoiskirja Legenda.

Yhdistyneiden Nadirin heimosoturien uhatessa Ulricin johdolla Drenain valtakuntaa kuuluisa sankarilegenda Druss jättää taakseen syrjäisen vuoristoseudun, jonne hän on vetäytynyt viettämään vanhuudenpäiviään, ja lähtee auttamaan sydänmailla sijaitsevaa Dros Delnochin kaupunkia lähestyvässä taistelussa. Legenda on tunnettu Kiertävänä kuolemana. Hänen kaksiteräinen kirveensä Snaga on halkaissut kallon jos toisenkin, mutta Druss itse on uhmannut kuolemaa vuosi toisensa jälkeen. Regnak eli Rek, joka on kuvitellut jo jättäneensä sotimiset taakseen, matkaa myös taistelemaan Delnochiin yhdessä kaupungin jaarlin tyttären Viraen kanssa ihastuttuaan ja naituaan tämän. Kohtaloaan ovat lähteneet toteuttamaan myös 30 soturipappia, heidän joukossaan albiino Serbitar. Toivottomalta tuntuvassa sodassa moni saa surmansa, mutta moni löytää myös rohkeutensa ja voimansa.

Legenda on täynnänsä toimintaa ja seikkailua ja väliin on pujotettu annoksia mysteeristä magiaa. Paketti on sidottu yhteen suuren rakkauden punoksella. Hahmot ovat loistavia sankareita, mutta sankaruus ei tule tyhjästä vaan inhimillisistä ihmisistä, jotka ylittävät itseään. On monia kirjoja, joissa on sankareita, joilla on yksi heikkous tai huono piirre, mutta jotka jättää lukijansa silti kylmäksi koska heihin ei ole saatu aitoutta. Gemmellin hahmoihin on saatu elämänmakuisuutta. En tiedä miksi minulle tuli mieleen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmot, mutta näinpä vain ajattelin, että jos Gemmell olisi saanut puserrettua vielä ripauksen Linnaa teokseensa, hän olisi onnistunut hahmokuvauksissaan vielä paremmin.

Legenda tempaisi mukaansa alussa juuri erikoisella ja vähemmän tyypillisellä, hieman jopa ärsyttävällä Rekillä. Jossain vaiheessa puolta väliä tarinan tunnelma lässähti, mutta viimeiset sata sivua jälleen kohensivat tasoa. Pidin erityisesti loppupuolella esiintyvästä huumorista. Muun muassa Jousimiehen ja Rekin sanailu komeudesta ja pituudesta sai nauramaan, mutta lukija oivalsi, että sanailu oli taistelun kauheuden keskellä avaus sisimmän purkaamiseen. Hienosti rakennettu kohtaus.

Legenda on hyvä miekka ja magia –aiheinen teos, mutta kuten useimmiten tässä tyylilajissa, on turha odottaa, että naiset juhlisivat siinä samanlaisilla monipuolisilla piirteillään kuin miehet. Onneksi Gemmellin naishahmot eivät ole sentään aivan toivottomia. Viraesta tuli paikoin mieleen George R.R. Martinin Brienne, mutta vain pintapuolisesti. Kyllä Gemmelliä voi lukea vielä toisenkin suomennetun kirjan verran ja jos se vielä innostaa, niin miksei myös jossain vaiheessa alkuperäiskielisenä. Drenain taruja kun tuntuu riittävän yli kymmenen kirjan verran.

torstai 2. syyskuuta 2010

Michael Moorcock: Breakfast in the Ruins

Michael Moorcockin Katso ihmistä! -kirjasta (arvostelu) tuttu Karl Glogauer on myös muutamia vuosia myöhemmin kirjoitetun Breakfast in the Ruins -kirjan päähenkilö. Moorcock jatkaa kirjassa eri aikakausilla ja eri historian tapahtumien välillä hyppelyä.

Breakfast in the Ruinsissa Karlilla on 18 eri elämää, jotka tapahtuvat rinnakkaisina ja otteita niistä nähdään eri ikäkausina, alkaen 7-vuotiaasta. Välillä Karlin eri persoonat ovat pidettäviä, välillä eivät. Joitain kohtaan voi tuntea myötätuntoa, joitakuita tuntuu oikeutetulta inhota. Jokaisessa persoonassa on kuitenkin jotain ristiriitaista. Pidin eniten nuoremmista hahmoista, kuten Katso ihmistä! -kirjassakin lapsuudenkuvaukset kiinnostivat enemmän kuin aikuisuuden, mikä johtunee siitä, että mitä pidemmälle kirja etenee, sen vaikeammaksi tarina ja Karlin persoonat käyvät. Karlin eri elämien välissä on historiallisia katsauksia ja Mitä tekisit -osioita, joissa Moorcock esittää tilanteita, missä lukijan tehtävänä on tehdä päätös. Tehtävät muuttuvat loppua kohden sisältämään enemmän vaihtoehtoja, mutta myös moraalisesti ristiriitaisemmiksi. Välillä huomasin tekeväni ratkaisuja, joita Moorcock ei antanut vaihtoehdoksi.

Karlin nykyminä, tarinan kehys, jäi minulle hieman auki. Aivan kuin jotain olisi jäänyt syvemmältä huomaamatta ja pinnallinen käsitykseni Karlin uudesta seksuaalisesta heräämisestä ja rodullisesta muuttumisesta jäi ilman tulkintaa, vaikka ymmärsin raunioiden symbolisen merkityksen. Breakfast in the Ruins on kirja, joka saa minut kunnioittamaan Moorcockia kirjailijana ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään hänen tuotantonsa kokonaisvaltaisuuden. Minulla on tunne, että vasta luettuani lisää Moorcockia, myös Breakfast in the Ruinsin kehys oikeasti aukeaa. Niinpä aion jatkaa kirjailijan tuotantoon tutustumista ja aika kertoo onko tuntemukseni kohdallaan. Katso ihmistä! -kirjaan nähden pidän Breakfast in the Ruinsia lähes yhtä hyvänä. Kumpikaan kirjoista ei ole kevyttä viihdettä, mutta kohtalaisen lyhyinä teoksina nopeasti luettavia. Ellei jää pohtimaan moraalisia tehtäviä, jotka Moorcock eteen heittää. Ja mikseipä jäisi.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Lukulistalla 9/2010


Ajattelin jättää lukulistan suunnittelun syyskuulta kokonaan väliin, sillä lukufiilikset ovat olleet kovin arvaamattomat viime aikoina. Luulenpa, että keskityn osittain madaltamaan käännettyjen kirjojen pinoani (Gemmell, Tepper, Rothfuss, Moorcock, Simmons, Gaiman, Silverberg, Pratchett, Spinrad, Kay jne.) ja englanninkielisistä lopettelen ainakin joitain keskeneräisiä kirjoja.

Nyt syyskuussa ilmestyy pari käännöstä, jotka kuitenkin ehdottomasti ovat lukusuunnitelmissa. Patrick Rothfussin Tuulen nimi on nimittäin vihdoin ilmestynyt. Nyt on hyvä aika lukea muistiinpalauttamisen vuoksi tämä Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa, sillä kakkososa ilmestyy englanniksi ensi maaliskuussa. Syyskuun loppupuolella ilmestyy ranskalaisen Pierre Pevelin Kardinaalin miekat. Ei aavistustakaan onko kirja makuuni, mutta kiinnostavalta 1600-luvulle sijoittuvalta fantasia- ja seikkailuromaaninyhdistelmältä se vaikuttaa. Kirjailija itsehän on tulossa Suomeen lokakuussa Helsingin kirjamessuille, joten kirja ilmestyy passelisti siihen nähden.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...