Näytetään tekstit, joissa on tunniste Harry Harrison. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Harry Harrison. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Harry Harrison: Eedenistä länteen

Peräti kahdeksan vuotta on vierähtänyt siitä kun viimeksi luin Harry Harrisonin kirjan, sen ainokaisen Tilaa! Tilaa! (arvostelu). Eedenistä länteen (West of Eden, 1984), joka julkaistiin tänä vuonna suomeksi, edustaa tyyliltään eri vuosikymmentä ja alagenreä kuin aiemmin lukemani. Kansikuva on huomattavasti parempi, tällä kertaa Bill Sandersonin käsialaa, kuin myös kirjan sisältämä muu kuvitus.

Vaihtoehtohistoriallisessa maailmassa dinosaurukset eivät ole kuolleet sukupuuttoon, vaan jääneet eloon ja tietyt pystyssä kävelevät lajit, jilanet, ovat kehittyneet älylliseksi lajiksi. Ilmaston kylmetessä ne ovat lähteneet etsimään uusia asuinalueita ja kohtaavat ensimmäistä kertaa lämminveriset ihmiset, tanut. Kohtaaminen on väkivaltainen ja lajien välille syntyy vihanpito, jossa kumpikin pitää toista vihollisena. Nuori ihmispoika Kerrick joutuu jilanetien vangiksi ja nokkeluutensa ansiosta selviytyy hengissä ja oppii niiden kielen. Kerrick haaveilee vapaudesta, mutta sen saavuttaminen ei ole helppoa toisen kehittyneen lajin omien päämäärien ohi.

Eedenistä länteen jakautui kiinnostavuutensa perusteella kahtia, jilaneiden aikaan ja ihmisten aikaan. Vaikka pienet, kommunikoivat ja älykkäät dinosaurukset ovat sinänsä ajatuksena kiehtovia, tarinan pitkä osuus heidän seurassaan puudutti. Dinoilla on omalaatuinen kehon eleitä vaativa kieli, tosin sanastoon kirjailija ei ole saanut luotua omaperäisiä sanoja. Dinot omaavat myös tekniikan, jolla toisia ei-älyllisiä olentoja hyödynnetään kulkuvälineinä ja työkaluina erilaisiin tarpeisiin, kuten rakentamiseen ja arkkitehtuurin luomiseen. Laji on jakautunut hierarkisesti ja kielenkäytössä on alentavia ilmaisuja vähemmän älykkäitä kohtaan. Yhteisössä hallitaan pelolla. Heillä on myös puutteita, kuten valehtelemisen taito, jonka avulla voi harhauttaa, mutta he eivät siihen kykene ja tietysti ruumiin tasalämpö, joka tekee niistä vaikeammin sopeutuvia ympäristön olosuhteisiin. Nämä kaikki ovat mielenkiintoisia yksityiskohtia tarinassa, mutta harmittavasti yksikään dino-hahmo itsessään ei ole kiinnostava. Harrison onnistuu tekemään niistä petomaisia tai jähmeitä, tosin joukkoon kuuluu myös ryhmä uskonnollisaatteellisia pasifisteja, jotka saattoivat ärsyttää jopa enemmän kuin muut. En ole ihan varma, mitä kirjailija ajatteli jilanien ja tanujen välisestä fyysisestä valtasuhteesta kirjoittaessaan, mutta tämän päivän stixhiscockit ei ole ensimmäisiä jotka laittoivat dinosaurusseksin tarjolle.

Ihmisten parissa viihdyin paremmin. Tarina lähestyi siltä osin paleofiktiivistä maailmaa, mutta toki jilanetien kehitys vaikutti tähänkin osioon. Kirjan loppupuolen lukeminen sujuikin paljon liukkaammin kuin alku. Tarinassa oli paljon yksityiskohtia joista pidin, mutta en ole varma viihtyisinkö tässä maailmassa trilogian verran. Näin äkkiseltään tämä tuntuisi riittävän, mutta katsotaan jahka toinen osa ilmestyy.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Harry Harrison: Tilaa! Tilaa!

Harry Harrisonin Tilaa! Tilaa! oli siirretty kirjastossa varaston hyllyyn, josta pyysin sen lainaksi. Kun kirjastohenkilö tuli kirjan kanssa ja ojensi sitä minua kohden, täytyy myöntää, että otin askeleen epäuskoisena taaksepäin. Kirjan kansi on yksi kamalimmista mitä olen nähnyt vähään aikaan. Alkuperäinen Make Room! Make Room! julkaistiin vuonna 1966 ja käännös 1988.

Tarina sijoittuu kirjoittamishetken tulevaisuuteen, vuoteen 1999. New Yorkissa asuu 35 000 000 ihmistä (tällä hetkellä oikeasti noin puolet tuosta), ja yleensäkin maapallon ihmisistä yli puolet asuu miljoonakaupungeissa. Puhtaasta vedestä on pula, öljyvarat ja muut raaka-aineet on kulutettu loppuun, maanviljelyalasta on puutetta, eikä maaperä ole enää viljavaa. Ruoka muodostuu pääosin merilevästä, sairaudet ovat yleisiä eikä hygieniasta pysty kunnolla huolehtimaan, sillä vesi ei aina riitä peseytymiseen. Kun rikas, arveluttavan taustan omaava mies surmataan, etsivänä toimiva Andy ryhtyy selvittämään tapausta ulkopuolisen painostuksen ja levottomuuksien yhä lisääntyessä. Oman paineen luo myös suhde kuolleen miehen tyttökaveriin.

Tilaa! Tilaa! on jälleen yksi niistä scifiteoksista, joissa aikaleima on selvästi näkyvissä. Koska olemme eläneet jo yli kirjan tulevaisuuden aikajanan, se tuntuu vanhentuneelta. Ehkä kirja olisi uskottavampi, jos Harrison ei olisi käyttänyt tarinassa mitään erityisiä vuosilukuja tai sijoittanut sen selkeästi kauemmas tulevaisuuteen. Kirjailija on ilmeisesti kuitenkin halunnut toimia jonkinlaisena todennettavan profetian kirjoittajana. Eikä hän aiheensa puolesta metsään menekään. Maapallon väestöluku kasvaa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Jo nyt puhtaasta vedestä on monin paikoin puutetta ja sen käyttöä säännöstellään. Alueilla, joilla kärsitään puutetta perustarvikkeistakin, ihmiset ovat riippuvaisia ulkopuolisista ratkaisuista. Pitkäkestoinen puute tai olosuhteiden hidas huononeminen luo aloitekyvyttömyyttä ja apatiaa. Tyydytään tilanteeseen, joka tuntuu aina olleen, eikä uskota muutokseen, saati pyritä siihen. Samaa Harrison kuvaa kirjassaan, tuoden mukaan kuitenkin pienen kapinan siemenen.

Tilaa! Tilaa! on kohtalaisen ankea kirja. Lian, kuumuuden, hajut ja ahtauden pystyy aistimaan. Tarina on sujuva ja pitää mukanaan. (Murha)juoni ei ole kirjan varsinainen pointti, vaan dystopiakuvaus ja sen vaikutus ihmisiin ja suhteisiin. Kuten Poul Andersonin Tau nollassakin, olen huomaavinani tässäkin hahmojen asenteissa tiettyä 60-lukulaisuutta ja niitä uusia tuulia mitä silloin populaarikulttuurissa esiintyi. Henkilöhahmoissa on Tau nollaa enemmän ulottuvuutta, vaikka loistaviksi en niitä voisi kutsua. Eniten minua häiritsi kirjassa syntyvyyden säännöstelyyn liittyvät kohdat ja varsinkin kierukan maininta maailman pelastajana, aivan kuin kyseessä olisi ollut pelkkä tekninen toimenpide kirjan menneisyydessä. Tulevaisuudesta kirjoittaminen on vaikea taiteen laji.

Menneeseen tulevaisuuteen liittyvistä ongelmista huolimatta Tilaa! Tilaa! on ihan mukiin menevää luettavaa. Eikä sen lukemiseen näin loma-aikana mennyt kuin vuorokausi. Katsoinpa samalla kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Soylent Green, jossa tapahtuma-ajankohdaksi oli laitettu vuosi 2022 eli siis selkeästi nykynäkökulmastakin katsottuna tulevaisuus. Mutta elokuva oli kyllä niin 70-lukulainen kuin olla voi, suoraan sanottuna surkea, muutamaa Edward G. Robinsonin onnistunutta kohtausta lukuunottamatta. Varsinkin kun tarinaa oli vielä muutettu reippaasti ja mukaan oli saatu ympättyä kannibalismia. Vielä pieni huomio käännöksestä. Aikaleima näkyy myös kielenkäytössä, jossa tummaihoista henkilöä kutsutaan neekeriksi. 80-luvun lopullakaan kääntäjä ei ole lähtenyt muuttamaan sanaa toiseksi. Kirjassa oli runsaasti kirjoitusvirheitä, mikä alkoi pidemmän päälle ärsyttää.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...