P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen

Aakkoshaasteen J-kirjana lukemani Per Christian (P.C.) Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) on alunperin julkaistu vuonna 1982 ja suomeksi heti seuraavana vuonna. Kirja ilmestyi ajankohtaiseen aikaan, jolloin amerikkalaisten reaganilainen ydinasevarustelu kiihtyi ja välit Neuvostoliiton kanssa eivät olleet kaikkein lämpimimmät. Teos voidaan nähdä kirjailijan kannanottona tilanteeseen, joka huolestutti laajasti läntisen maailman väestöä. Ei ihme, että se sai huomiota.

Dystopinen tarina sijoittuu Itämeren saaristoon, Gotlannin saarelle, 30 vuotta ydinsodan aiheuttaman katastrofin jälkeen eli vuoteen 2023. Ydinsodan jälkimainingeissa syntyi valtava vedenpaisumus, joka teki omat tuhojälkensä. Ihmiskunta on jäänyt pärjäilemään ilman sivistysvaltioiden rippeillä, vahvimman oikeudella toimivassa järjestelmässä, jota hallitsee taikausko. Paikoin yritetään pitää kiinni vanhan yhteiskunnan tavoista, silloin kun se sopii selviytymiseen vaadittavien keinojen joukkoon. Edvin on syntynyt pommisuojassa ilman varsinaista kokemusta itse katastrofista. Hän on kasvanut miesten orjana sopeutuen epäinhimilliseen kohteluun, ilman suurempia päämääriä. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Edvin pääsee ulos vanhasta roolistaan. Mutta mitkä ovat elämisen edellytykset ja tulevaisuus rikkirevityssä ja poltetussa maailmassa?

Jersild kirjoittaa totisen ja irvokkaan tarinan. Hän on riisunut yhteiskunnan sivistyksen pois ja jättänyt jäljelle ihmisen luonteen olosuhteisiin, jotka vaativat selvitymistaitoja ja tahtoa. Jälkeen vedenpaisumuksen ei ole missään tapauksessa kaunis tarina. Siinä ei ole mitään selviytymisen tai sankaruuden ihannointia. Kieli on pelkistettyä ja raakaa ja se kuvaa taantumusta, jossa seksuaalisuus ja hyväksikäyttö korostuu. Peikkona taustalla on radioaktiivinen elinympäristö joka rajoittaa, eikä anna armoa. Tarina on apokalyptinen. Olen tottunut kohtalaisen ronskeihinkin tilannekuvauksiin genressä, mutta jokin Jersildin tekstissä sai etomaan. Kirjat harvoin tulee uniini, mutta Edvinin hahmo käyttäytyi toisin, enkä voi sanoa unta miellyttäväksi. Eli Jälkeen vedenpaisumuksen vaikutti.

Kirjassa on myös kohtia, jotka laskivat reippaasti sen arvostusta. Kirjailija heitti nimittäin Skandinavian geologian romukoppaan, eikä sitä näin geologin näkökulmasta voi hyväksyä. Useat kirjailijat tekevät samaa ja fantasiassa sen vielä hyväksyykin, mutta science fictionissa toivoisin ainakin oman tieteenalani olevan järkevällä pohjalla. Niin rankka kuin tarina itsessään olikin, niin en voinut olla lukematta sitä ajoittain luonnontieteilijän lasien läpi, jolloin se menetti osan tehostaan.

Tänä päivänä julkaistaan paljon dystopiateoksia, joista osa on aika kevyttä kamaa eikä lainkaan uskottavaa, vaikka ehkä kylläkin viihdyttävää. En jaksa nykyisin edes kiinnittää kaikkiin huomiota. Ihmiskunnan näkökulmasta apokalyptiselle tasolle vain harvat uskaltautuvat, sillä onhan meidän pakko uskoa tulevaisuuteen ja ihmislajiin. Vai onko? Jersild pistää ajattelemaan.

 Aakkoshaasteen J-kirja

Gene Wolfe: Liktorin miekka

Voi huokaus minun blogipäivitysten kanssa. Olen auttamattomasti jäljessä. Luin Liktorin miekan jo helmikuussa, mutta blogiarviota pukkaa kevennettyyn malliin vasta nyt. Eli Liktorin miekka on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan kolmas osa (The Sword of the Lictor, 1982), joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa (jopa ekirjana). Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon, arvio löytyy täältä ja kakkosen eli Sovinnontekijän kynnen arvio täältä. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea kohtaan 8. Weapon (miekka).

Severian saapuu Traakiaan, vuorensolassa sijaitsevaan laaksokaupunkiin, jossa hän ottaa liktorin hommat haltuunsa. Menneisyys painaa Dorcasin mieltä ja hän haluaa selvittää sen itselleen. Hänen ja Severianin polut erkanevat ja Severian toistaa vanhoja kaavojaan ja joutuu pakenemaan suunnaten pohjoisen vuorille peleriinien perään palauttaakseen Sovinnontekijän Kynnen niille, joille se hänen mielestä kuuluukin. Hän kohtaa mm. vanhan vihollisen ja uhriensa mieliä ahmivan alzabo-pedon ja joutuu huolehtimaan nuoresta pojasta, jolla on sama nimi kuin hänellä. Rankat koettelemukset eivät jätä häntä matkan jatkuessa, eikä menetyksiltä voi säästyä.

Liktorin miekan kanssa minulle kävi hieman samalla lailla kuin Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan kanssa (A Shadow in Summer & A Betrayal in Winter ja An Autumn War & The Price of Spring). Ykkös ja kakkos osat olivat hienoja kokemuksia, kolmas osa veti jalat alta. Luin osia Liktorin miekasta uudelleen tätä arvion kirjoittamista varten, jotta yksityiskohtia palautuisi mieleen, ja jouduin toteamaan, että vahva positiivinen ensivaikutelma vain kasvoi. Wolfe on edelleen kirjailija, jonka tarinallisia ratkaisuja en osaa ajoittain vaalia, mutta onhan tämä pirun hienoa tieteisfantasiaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Severian muuttuu siedettävämmäksi kaikessa ristiriitaisuudessaan ja alkaa jopa tuntua "Sormuksen ritarilta" Kynnen vaikutuksen alta. Tolkienko lie vaikuttanut kirjailijaan, kun muistakin yhtymäkohtia saattoi huomata. Joka tapauksessa, pikku-Severian tuo tarinaan lisätunnetta aidolla tavalla ja kerronta oli vähemmän suoraviivaisen arvoituksellista. Tekstin kauneus on kuitenkin säilynyt. Kirja on ehdottomasti paras tähän mennessä ilmestyneistä ja joitain palkintoehdokkuuksiakin se saavutti. Taisi jotain voittaakin silloin 80-luvun alussa.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä sarja pitäisi lukea yhtenäisenä tarinana ja useamman kerran sen sisältämän monikerroksellisuuden ja symbolisuutensa vuoksi, jotta se avautuisi kunnolla. Taustalla jokin kaivertaa ja kaihertaa mieltäni:

"Kun tajusin poikasena ensimmäisen kerran, että kuun vihreä kehä oli itse asiassa eräänlainen saari taivaalla ja sen värit olivat peräisin nykyään jo ikivanhoista metsistä, jotka oli istutettu ihmiskunnan varhaisimpina aikoina, minussa syntyi pyrkimys päästä sinne, ja olin alkanut kaivata myös maailmankaikkeuden muille maailmoille saatuani tietää niiden olemassaolosta. Luovuin toiveestani osana (niin kuvittelin) aikuistumistani, kun sain tietooni, että vain mittaamattoman paljon minua ylempiarvoiset onnistuivat koskaan poistumaan Urdilta."

Saanko vastauksen viimeisessä osassa (The Citadel of the Autarch), joka toivottavasti ilmestyy ensi vuoden alussa suomeksi? Abrahamsin The Long Price Quartet -sarja sai mielestäni tyydyttävän loppuratkaisun viimeisessä kirjassa – ja odotin siltä Todella paljon (kumpa joku tajuaisi suomentaa sarjan!). Tämän sarjan neloseen on myös ladattuna odotuksia. Kirjahyllystä odottaa jostain maailman kolkasta käsiin saatu kirjanen The Castle of the Otterkin, jossa Wolfe ilmeisesti selittää maailmaansa ja vastaa sarjasta esitettyihin kysymyksiin. Varmasti teos ihan paikallaan, mutta en uskalla lukea sitä ennen viimeisen kirjan ilmestymistä.

Kovin harva tuntuu lukeneen tämän teoksen, mutta ainakin Booksyn Booking it some more -blogista löytyy arvio sekä Sovinnontekijän kynnestä että Liktorin miekasta. Allekirjoitan.

Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Useamman kerran olen viimeisen vuoden aikana ollut aikeissa perehtyä muinaisskandinaavisiin Eddan sankari- ja jumaltaruihin, mutta en ole löytänyt sopivanlaista fiilistä. Hankin viime vuonna tanskalaisen Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -teoksen, jonka lukeminen tuntui nyt sopivalta yhdessä A.S. Byattin vasta suomeksi ilmestyneen saman nimisen kirjan kanssa kevyeksi alkupalaksi. Ehkä pääsen itse Eddaan käsiksi jossain vaiheessa myöhemmin. Ragnarök, jumalten tuho julkaistiin tanskaksi 1982 ja suomeksi 1998.

Olipa kerran maailma, jota jättiläiset sanoivat hallinneensa ennen kuin aasoiksi itseään kutsuvat korkeammat olennot sen heiltä valloittivat. Aasat sanovat luoneensa maailman ja ihmiset palvoivatkin heitä jumalinaan. Aasat asuivat Aasamaassa, keskellä ihmisten asuttamaa Keskimaata. Jättiläiset olivat joutuneet elämään Ulkomaahan, maailmanmeren reunalle, mutta he halusivat lisää tilaa ja lisää maata. Kääpiösepät takoivat jumalille ja ihmisistä koostetulle sotajoukolle aseita ja taisteluissa kuolleet sankarisoturit pääsivät Odinin Valhallaan. Jumalat keskenäänkin olivat eripuraisia ja oikeudenjumalan unet ennustivat maailmanloppua.

Sørensenin uudelleen proosamuotoon kirjoittamat mytologiset tarinat ovat jännittäviä ja mielenkiintoisia, eikä niistä puutu huumoriakaan. Ilmeisesti kirjailija on tulkinnut lähdeteosta, Snorri Sturlusonin 1200-luvun Eddaa uskollisesti, eikä pistänyt omiaan, vaikka Sturlusonin sanotaankin niin tehneen. On vaikea sanoa kuinka moni yksittäinen tarina on sellaisenaan tuttu, sillä maailman mytologioissa ja niistä ammentavissa fantasiatarinoissa on hyvin paljon samoja piirteitä, hahmojen jäljitelmiä ja tapahtumakokonaisuuksia, myös omassa Kalevalassamme. Voi helposti sanoa, että hyvin moni fantasiakirjailija on saanut virikkeitä Eddasta, joko suoraan tai välillisesti, alkaen tietysti J.R.R. Tolkienista.

Ragnarök, jumalten tuho esittelee erinomaisesti jumalat, niin aasat kuin vaanit, ja heidän vahvuutensa ja tehtävänsä. Jumalille on olennaisia myös heille erityisesti valmistetut esineet ja aseet, joista tunnetuimpana Torin Mjölner-vasara. Kuinka monta fantasiatarinaa sisältääkin miekan tai muun aseen, joka on tarkoitettu vain yhdelle omistajalleen ja tämän kädessä sillä on erikoisvoimia. Kuningas Arthurin Excalibur saattaa olla vielä varhaisemmalta ajalta kuin Eddan tarut, ja mytologiaan perehtyneet löytävät varmasti viimeisten vuosikymmenien inspiraatioiksi muitakin lähteitä, mutta Sørensenin teosta lukiessa tulee väistämättä mieleen perusasetelmat.

Kirjan lukuisista hahmoista mielenkiintoisimmaksi nousee Loki, ärsyttävä, viekas, ovela hahmonvaihtaja, jättiläinen ujuttautuneena jumalien joukkoon. Loki on varmasti yksi kiehtovimmista hahmoista mytologiassa, sen verran moninaiset hänen tuhoavat kujeensa ovat, eikä huumoriakaan puutu. Loki on siinä mielessä myös kiehtova, että hän on paitsi isä, myös äiti. Odin itsessään on myös huikea hahmo, joka ei ihan tuntunut saavan oikeutta tämän kirjan kerronnan kautta. Odinista kyllä kerrotaan paljon, mutta koska Sørensenin tyyli on selostava, Odinin loistelias voima jää himmeäksi. Ragnarökistä ei voi olla huomaamatta myös raamatullisia piirteitä, mm. käärmettä ja jumalille tarkoitettuja ikuisen terveyden ja nuoruuden antavia omenia. Tähän piirteeseen myös A.S. Byatt kiinnittää huomiota omassa Ragnarökissään, josta kirjoitan oman arvostelun myöhemmin alkavalla viikolla.

Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho on skandinaavisten tarujen lyhyt oppimäärä, jonka kautta pääsee hyvin kärryille mistä on kyse kun puhutaan Ragnarökistä ja miten siihen päädyttiin. Hahmojen kuvaukset ovat pääpiirteissään ok ja Sørensen on selkeästi pyrkinyt pidättäytymään ylimääräisestä värittämisestä. Jotain vaikuttavuutta jää kuitenkin puuttumaan. Kirjassa on mukana kuvitusta, joka on paikoin jopa hauskaa katsottavaa, vaikka ei kohtaakaan tarinoista syntyvien mielikuvieni kanssa.

J.R.R. Tolkien: Herra Bliss

Herra Bliss aiheutti pienen etsintäurakan kirjaston lastenkirjaosastolla, sillä tietokannan mukaan kirjan piti olla paikalla, mutta sitä ei löytynyt mistään. Niinpä sitä sitten pengottiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes kirjapahanen suostui paljastamaan itsensä (oli siellä missä pitikin, ähäkutti sekin sokeat). Kyseessä on jälleen kerran tarina, jonka J.R.R. Tolkien on sepittänyt ja kuvittanut omille lapsilleen jo 1920-30-luvuilla. Painettuna kirjana se ilmestyi postuumisti 1982 (suom. 1983). Wikipediasta löytyy tarkempi julkaisuhistoria ja juoniselostus.

Herra Bliss päättää ostaa auton, mutta ei ilmeisestikään ole kovin hyvä kuski, sillä matkalla ystäviensä luo vierailulle, hän joutuu useampaan onnettomuuteen ja se koituu hänelle melkoisen kalliiksi. Auto tuottaa loppujen lopuksi iloakin, mutta sitä ennen hän tapaa muun muassa kolme karhua ja se on aika jännä juttu.

Herra Bliss koostuu Tolkienin käsin kirjoittamista teksteistä ja piirroksista, jotka on painettu alkuperäisessä muodossa joka toiselle sivulle. Viereisellä sivulla on suomennettu teksti ladottuna. Tarina on yksinkertainen, mutta piirrokset tekevät siitä hauskan. Hihittelin muutaman kerran, varsinkin alla olevassa kohdassa, jonka yhteydessä Wikipediaankin on kirjoitettu: Näyte Tolkienin kuvitus- ja tekstaustyylistä. Vasemmassa laidassa kuvittaja kapinoi: "Autokin on siellä (samaten ponit ja aasi), mutta en jaksa piirtää niitä."

Herra Bliss tuo mieleen Bilbo Reppulin, ehkä sen vuoksi, että herra Blissin kodin eteiskuva muistuttaa lähestymistyyliltään Hobitti-kirjan kuvaa Bilbon kotikolosta, vaikka onkin perinteistä ihmisten arkkitehtuuria. Blissin koti on suunniteltu sen mukaisesti, että hän käyttää korkeita hattuja ja hänellä on pitkä rivi naulakoita korkeassa eteisessä niitä varten. Tolkien leikkii tarinassa jälleen kerran sanoilla ja voin vain kuvitella miten lapset ovat innoissaan oivaltaneet asioita sen mukaan mitä isä on heille tarinaa kertonut ja kuinka hauskaa on ollut katsoa kertomukseen liittyviä kuvia.

Herra Bliss on pienimuotoinen tarina, mutta hilpeä sellainen ja aikuisellekin varsin lukukelpoinen.

Roger Zelazny: Eye of Cat

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa Aakkoshaasteen Z-kirjaksi, joista valitsin sen tunnetumman kirjailijan eli Roger Zelaznyn ja hänen vuonna 1982 julkaistun Eye of Cat -kirjan.

William Blackhorse Singer on viimeinen navajo-intiaani, vieraiden lajien jäljittäjä, shamaani, joka on elänyt pitkään maapallon tulevaisuuteen edistyneen lääketieteen ansiosta ja venyttämällä aikaa matkaamalla paikasta toiseen nopeasti teleportaation avulla. Cat, yksisilmäinen muotoaan vaivattomasti muuttava alien jäljittää Billya, joka hiljalleen paetessaan palaa alkuperäisille juurilleen ja näkee maan navajoen hengellisenä maailmana. Tarinan edetessä avautuu takaa-ajotilanteen taustat ja syyt, jotka Zelazny punoo outoon ja voimalliseen verkkoon sekoittaen niin intiaanikulttuuria ja tarustoa kuin psykologiaakin.

Minun on vaikea kuvailla Zelaznyn kirjaa siten, että siitä saisi edes pinnallisen käsityksen ilman että paljastan juonenkäänteet. Jotkut kirjat ovat vaikeita. Tarinaa kuljetetaan usealla tasolla ja usean henkilön tai olennon ajatusmaailmasta. Tekstin tyyli vaihtelee suorasta kerronnasta runomuotoiseen ja välillä jopa jonkin sortin tajunnanvirtaan ja sanojen sekoitukseen sekä uutistyyliin. Tarinaa saa lukea tovin, ennen kuin alkaa selvitä mistä on kyse ja mihin ollaan menossa ja miksi. Eye of Cat ei todellakaan ole kirjojen helpoimmasta päästä, mutta toisaalta se palkitsee myös oivalluksilla ja etenkin tunnelmallaan. Päästäkseen palkituksi tulemiseen, ei kannata lukea kirjaa kovin väsyneenä, kuten minä tein. Väsymys aiheutti sen, että olin välillä ihan pihalla ja jouduin lukemaan edellisen päivän etenemiset kertaalleen uudelleen. (Vain) Muutamia Zelaznyn aiempia kirjoja lukeneena, Eye of Catin tyyli pääsi yllättämään monimutkaisuudellaan. Tavallaan siinä oli jotain tuttua, mutta silti kirja vaikutti paljon kunnianhimoisemmalta kuin hänen muut lukemani teokset. Eye of Cat on myös paras lukemistani juuri sen sisältämän maailman henkisen ulottuvuuden vuoksi. Alkuperäisasukkaiden kulttuureissa ja uskomuksissa, olivat ne sitten mistä päin maailmaa tahansa, on ollut aina jotain mikä minua kiehtoo, eikä Zelaznyn tarina siinä joukossa ole poikkeus. Aion vuosien varrella pikkuhiljaa tutustua kirjailijan laajaan tuotantoon enemmänkin. Eye of Cat oli erinomainen valinta Aakkoshaasteen päätöskirjaksi.

Aakkoshaasteen Z-kirja.

George R.R. Martin: Fevre Dream

Hieman pelkäsin lukea George R.R. Martinin vuonna 1982 julkaistun Fevre Dreamin uudelleen vuosien jälkeen, sillä ensimmäinen lukukokemus oli voimakas. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä vaikka jotkut tapahtumat eivät tulleetkaan enää yllätyksinä, tunnelma oli yhä yhtä vangitseva kuin aiemminkin. Fevre Dream kestää ajan ja usean lukukerran. Se on Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa edeltävästä tuotannosta parhaiten menestynyt yksittäinen teos, joka on julkaistu myös Fantasy Masterworks -sarjassa ja kuvitettuna erikoispainoksena. Fevre Dream oli aikanaan mm. Locus ja World Fantasy -palkintoehdokkaana.

Kapteeni Abner Marsh on ollut epäonnekas ja menettänyt useita höyrylaivojaan. Kun rikas ja hienostunut Joshua York ehdottaa yhteistyötä, näyttää elämä muuttuvan unelmaksi. Marsh ottaa Yorkin kumppanikseen ja hankkii loistavan uuden höyrylaivan Fevre Dreamin kuljettamaan rahtia ja ihmisiä Mississippi-jokea ylös ja alas. Fevre Dreamista olisi potentiaalia vaikka mihin ja Marsh haaveileekin saavuttavansa sen nopeudella mainetta, mutta Yorkin ja hänen kummallisen seurueensa ehdot ja tavat matkanteon aikana herättävät epäluuloja ja jarruttavat menoa. Kun Abnerille selviää mitä hänen vain öisin esille tulevan kumppaninsa salaperäiset, vuorokausiakin kestävät matkat maihin merkitsevät, muuttuvat unelmat hetkessä pimeyden kauhuiksi.

Martinille on annettava tunnustusta siitä, että hän on tehnyt useista kirjojensa päähahmoista, puhumattakaan lukemattomista sivuhahmoista, inhimillisen aitoja, eikä mitään kiiltokuvia tai ylivoimaisen pystyviä sankareita. Abner Marsh ei ole kirjallisuuden moni-ilmeisimpiä hahmoja, mutta silti hän onnistuu voittamaan lukijan luottamuksen. Abnerin kerrotaan olevan ruma kuin mikä, hänellä on syyliä ja epätasaiset hampaat, hän on härkäpäinen ja hieman hidaskin, mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi erinomainen kapteeni. Fevre Dream on paitsi vampyyritarina myös höyrylaivatarina ja sen kannalta Marshin uskottavuus on ehdottoman tärkeää. Tarinassa on toki myös yliluonnollista kauneutta ja sitä edustaa Joshua York. York on kuitenkin lajissaan varsin poikkeava hahmo, ottaen huomioon kirjoitusajankohdan.

Fevre Dream tukeutuu perinteisiin vampyyri- ja ihmissusitarinoihin ja siinä on tunnistettavissa kauhukirjallisuudesta tuttuja tiede-elementtejä (Dracula, Frankenstein). Martin on lähtenyt kuitenkin rikkomaan useita vampyyrimytologian kliseitä ennakkoluulottomasti. Olisi vaikea kuvitella tarinan olevan läheskään niin onnistunut, jos hän olisi pitäytynyt kliseissä. Martinin luoma vampyyrien alkuperä ja historia on kirjan kontekstissa erittäin uskottava ja linkittyy rodullisiin näkökohtiin, jotka vallitsivat Amerikassa ennen pohjoisten ja etelän valtioiden välistä sotaa ja pitkään sen jälkeenkin. Finnconissa 2009 Martin osallistui vampyyripaneeliin ja mainitsi keksineensä vampyyrien verivastikkeen 20 vuotta ennen TruBloodia.

Mark Twainin tasoista Mississippi-kuvaajaa on vaikea löytää, mutta ei Martinkaan ihan onneton siinä suhteessa ole. Jatkuvasti elävä joki siipiratasaluksineen, joen varren metsät ja kaupungit heräävät henkiin hänen käsissään. Kuvauksessa heijastuu aikakausi, sisällissodan kynnyksellä oleva keskilänsi ja etelä, orjien asema ja kreolien värikkyys. Kaikki tuntuu asettuvan tasapainoon puhetyyliä myöten ja yliluonnollisetkin elementit tuntuvat luonnolliselta osalta ympäristöä. Fevre-joki ja muut kirjassa mainittavat paikat ovat oikeasti olemassa, kuin myös olivat ainakin osa höyrylaivoista. Natchezin ja Robert E. Leen välinen nopeuskilpailu todellakin käytiin, mikä luo todellisuuden tuntua muuten fiktiiviseen tarinaan.

Tarinan hienoutta on myös siinä, kuinka Martin tuo esille käsitteitä hyvästä ja pahasta, orjuudesta ja vapaudesta sekä valitsemisen vapaudesta usealla tasolla ja asettaa lukijan tarkastelemaan niitä eri näkökulmista siinä missä päähenkilönsäkin. Fevre Dream on vahvatunnelmainen tarina, joka luokitellaan lähinnä kauhuksi. Se sisältääkin pelottavia hetkiä ja raakuutta, mutta ainakin minulle kirjasta jää jälkikaikuna alakuloinen kauneus ja menneen ajan kaipuu höyrylaivojen kulta-ajalle. Toivottavasti Fevre Dream vielä jonain päivänä suomennetaan, vaikkakin sen nimi voi tuottaa haastetta monimerkityksellisyytensä vuoksi.

Tavallaan on hieman harmi, ettei Fevre Dreamia ole koskaan kuvattu elokuvaksi, mutta en ole toisaalta varma haluaisinko rikkoa mielikuvani katsomalla valmiiksi pureskeltua tulkintaa, mikä ei kenties kunnioittaisi tarinaa sen ansaitsemalla tasolla. Kirja on sovitettu 10-osaiseksi sarjakuvaksi, joka julkaistaan tänä vuonna myös kovakantisena sarjakuvakirjana (kuvassa myös vaihtoehtokansilla varustettuja numeroita). Tarinan sovituksen on tehnyt Daniel Abraham ja kuvituksen Rafa Lopez. Vaikka molemmat ovat onnistuneet tehtävässään sinänsä moitteettomasti, minulle sarjakuva ei istunut. Se ei välittänyt kirjan tunnelmaa, vaan teki siitä tavanomaisen kauhutarinan. Martinin Dunk & Egg -sarjakuvat ovat onnistuneet huomattavasti paremmin, mutta ehkäpä niiden pituus ja rakenne ovat olleet helpommin muunnettavassa muodossa. Fevre Dreamiin kannattaa tutustua ehdottomasti alkuperäisenä kirjoitettuna tekstinä.