Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.

PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana. Lisään kirjan mukaan myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Valérian ja Laureline -sarjakuva, albumit 6-11

Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin Valérian ja Laureline -sarjakuvan käsittely jatkuu pienen tauon jälkeen. Joulun aikaan kävin läpi viisi ensimmäistä ja tässä kuusi seuraavaa.

Kuudes albumi eli Isännän linnut (1987) vie Valérianin ja Laurelinen planeetalle, jota hallitsee mysteerinen isäntä ja hänen mielenviejälintunsa. Tarinan rakenne on jälleen tavanomainen; törmätään ongelmaan, johon etsitään ratkaisua. Välillä tulee köniin kunnolla, välillä vähän vähemmän. Tällä kertaa tarinan loppu on hyytävä, ja jättää odottamaan jatkoa.

Seitsemännessä albumissa, Varjojen lähettiläs (1985) kaikki avaruuden rodut kohtaavat isolla avaruusasemalla, Keskuspisteessä, ratkoen universaaleja ongelmia. On Maan vuoro ottaa neuvoston johto haltuunsa, mutta uusi tiukkaa järjestystä kaaoksen keskelle halajava suurlähettiläs kaapataan ennen kuin hän ehtii paikalle. Hänen mukanaan Valérian. Niinpä Laureline joutuu rankkaan etsintätyöhön. Heti tarinan alussa kerrotaan Keskuspisteen historiaa.
Tällaiset infot ovat sarjassa kiinnostavia ja ne syventävät maailmaa. Albumissa ehdottomia plussahahmoja ovat yrmyt, valuutan tekoon käytettävät otukset.
Pisti ihan säälittämään!

Väärennetty maailma -albumissa (1988) monistettu Valérian huomaa virheitä ajassa ja Laureline ja historioitsija Jadna jäljittävät hänen havaintojensa avulla, kuka näitä väärennettyjä maailmoja luo ja miksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ensin hieman säikäyttää, ennen kuin huomaa jujun. Tarinassa on viittaus aiempiin Liikkuvien vetten kaupunki -albumin tapahtumiin.

Yhdeksännen tarinan, Päiväntasauksen sankarit (1985) juonessa Valérian kilpailee Maan edustajana Simlanin planeetalla kolmen muun maailman ehdokkaan kanssa voitosta kilpailussa, jossa palkintona on uuden steriilin planeetan sukupolven isäksi tuleminen. Perinteisten sankaritarinoiden aineksiin on ujutettu huumoria ja tässä albumissa Valérian sai annoksen aitoutta hahmoonsa ja herätti myös ristiriitaisia tuntemuksia. Hyvin kehitelty tarina.

Pariisista Kassioipeiaan (1988) ollaan vuodessa 1980 ja Ranskassa, jossa tapahtuu Galaxityssä levottomuutta aiheuttava outo ilmiö. Niitä on tapahtunut muuallakin. Laureline ryhtyy jäljittämään ilmiöiden alkuperää Kassiopeian tähdistössä. Valérian törmää agenttiapurinsa kanssa kahteen ylikansalliseen yhtiöön Bellson & Gambleriin ja W.A.A.M.iin, joilla tuntuu olevan jotain tekemistä outojen tapahtumien kanssa. Pahaenteinen tarina.

Yhdestoista albumi, eli Brooklynista Kosmokseen (1989), on jäänyt minulta välistä, kun sitä ei suosiolla kirjastosta löytynyt. Vaan toivon mukaan kohta löytyy, sillä siitä on tulossa uusintapainos ensi kuussa. Luen sen sitten kun on saatavilla, sillä se sisältää loppuosan Pariisista Kassiopeiaan -albumissa alkavalle mysteerille. Ja sehän on pakko saada tietää mistä on kyse. Päivitän tähän loppuun ajatukseni albumista myöhemmin. Sen sijaan jatkoa Isännän lintujen lopun vihjeelle ei näissä albumeissa tullut.

Edit 10.5.2016: Luin vihdoin Brooklynista Kosmokseen albumin ja se oli jokseenkin pettymys jatko-osana Pariisista Kassiopeialle. Valérian kokee oudon ilmiön, päätyy Brooklyniin juutalaisyhteisöön, jossa tapahtuu maagisia asioita ja samalla Laureline puuhii toimintasankarina. Ei kovinkaan selkeää, eikä kiinnostavaakaan. Kaikenlisäksi tekstin englanninkieliset lauseet, vaikkakin kuvasivat amerikkalaisuutta toimivasti, päätyivät kuitenkin myös ärsyttämään.

Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä

Ursula K. Le Guin kirjoitti talvella 1968 tarinan nimeltä The Little Green Men (Pienet vihreät miehet). Tarinan ensimmäinen toimittaja muutti sen nimeksi Le Guinin vastahakoisella suostumuksella The Word for World is Forest, jonka nimisenä se sitten julkaistiin vuonna 1972. Seuraava vuonna Le Guin sai pienoisromaanimittaisesta tarinastaan Hugo-palkinnon ja laajensi sitä sittemmin, kunnes vuonna 1976 The Word for World is Forest julkaistiin kirjana. Suomennos Maailma, vihreä metsä ilmestyi v. 1984.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat Uusi Tahiti -nimiselle syrjäiselle planeetalle hieman Maailmojen Liiton perustamisen jälkeen. Kirjan tapahtumien käynnistyessä Liitosta ei kuitenkaan ole vielä maailmojen väliseen kulkemiseen liittyvän aikaviiveen vuoksi tietoa. Uutta Tahitia, jonka paikallinen nimi on Athshe, leimaa suuret matalat valtameret ja sankat metsät, jotka hainilaisten sanotaan sinne istuttaneen. Terralaiset ovat hävittäneet omalta planeetaltaan kaiken puuston ja opittuaan hainilaisilta tähtien välisen matkaamisen, he päättivät hankkia kultaakin kalliimpaa puumateriaalia Athshesta, aloittaen siirtomaaherruuden planeetalla, jonka asujat eivät vastaankaan laittaneet. Räksiksi nimetyt alkuasukkaat ovat pieniä, vihreän karvan peittämiä ihmisolentoja, jotka eivät tunnu pystyvän väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja jotka uneksivat päivät pitkät. Kun terralaiset orjuuttavat heidät ja kohtelevat huonosti tuhoten lisäksi planeetan saarilta ja mantereelta laajassa määrin metsiä ja olemassa olevaa ekologiaa, räksät kuitenkin heräävät vastustamaan heitä. Tarinaa kuvataan terralaisten Davidsonin ja Lyubovin sekä athshelaisen Selverin näkökulmista.

Maailma, vihreä metsä on kantaaottava ja räiskyvämpi kirja kuin esimerkiksi Pimeyden vasen käsi (arvostelu). Le Guin sanoo kirjan kirjoittamisajankohdan olleen hänen poliittista ja yhteiskunnallista aktiiviaikaansa; Vietnamin sodan ja riistoetiikan vastustaminen olivat pinnalla. Hän tunnustaa vuonna 1976 kirjoitetussa jälkipuheessa yrittäneensä vältellä tarinassa saarnaamista ja moralisointia, mutta ei koe täysin siinä onnistuneensa. Hänestä kirjassa on aikakauden leima. Vaikka olenkin elänyt Vietnamin sodan ajankohtana ja tunnistan sen vaikutuksen selkeästi kirjan tapahtumien taustalta, voin lohduttaa kirjailijaa, että näin vuonna 2012 suuri osa lukijoista on nuorempia, ja heille mitä todennäköisimmin tarinasta nousee enemmän esille ekologia ja luonnon säilyttäminen. Jopa minulle nousi näin toisella lukukerralla ajoittaisia mielleyhtymiä Cameronin Avatar-elokuvaan ja myös Terra Nova -tv-sarjaan (ensimmäisellä lukukerralla kumpaistakaan ei ollut vielä tehty).

Maailma, vihreä metsä sisältää jälleen teemana erilaisuuden hyväksymisen ja sen tunnustamisen tasa-arvoiseksi. Le Guin on tunnettu siitä, että hänen kirjojensa päähahmot eivät ole pelkästään valkoihoisia, vaan useimmiten tummaihoisia tai jotain muuta ympäri maapalloa löytyvää sävyä. Parhaimmillaan he universumin asukkeina ovat ongelmitta vaikka vihreitä. Le Guin on joutunut usein kuitenkin toteamaan, että oli hänen kirjoissaan minkä värisiä ihmisiä tahansa, ne muuttuvat kirjan kansiin ja jopa hänen kirjojensa pohjalta tehtyihin elokuviin (Maameren tarinat) valkaistuiksi. Le Guin on kääntänyt myös hieman ylösalaisin athshelaisten sukupuoliroolit, jotka tosin eivät samalla tavalla pääse yllättämään kuin Pimeyden vasemmassa kädessä gethenläisten kohdalla. Omaksi voimakkaaksi teemakseen nousee unet ja unien näkeminen (todellisuus/mielikuvitus) sekä niiden vaikutus ihmisen psyykeen ja niitä hyväksikäyttävään yhteiskuntaan.

Maailma, vihreä metsä on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos ja jälleen kerran lisävalaistusta kirjan sisältöön saa kun sen lukee osana sarjaa, ei pelkästään yksittäisenä kirjana.

Michael Moorcock: Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming

Aloitin Michael Moorcockin The Dancers at the End of Time -sarjan lukemisen The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjasta, ja totesin pian, että se ei ole oikea kirja päästä tarinaan sisään. Niinpä luin sarjan kiltisti järjestyksessä: Viimeisten aikojen valtiaat I, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko, Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu, Legends from the End of Time ja viimeiseksi The Transformation of Miss Mavis Ming. Kolme ensimmäistä kirjaa olen jo arvostellut täällä, joten tässä kaksi jälkimmäistä. Sarjaan kuuluu vielä yksi osa, joka on myös osa Moorcockin Elricin tarinaa, Elric at the End of Time, mutta luen sen sitten kunhan olen päässyt yleensäkin Elricin saagassa vähän eteenpäin.

Legends from the End of Time sisältää kolme lyhyttä tarinaa Aikojen lopusta. Ensimmäinen tarina, Pale Roses, on kirjoitettu Werther de Goethen näkökulmasta. Werther on Jherek Carnelianin lisäksi ainoa oikeasti syntynyt ja lapsesta aikuiseksi kasvanut Aikojen lopun asukas. Hän on synkkämielinen ja ahdistunut miekkonen, joka haikailee synnintunnon perään. Aikamatkaajavanhempien orvoksi jääneen tyttären avustuksella tutkaillaan Wertherin pimeää puolta. White Stars on puolestaan Lordi Sharkiiin liittyvä tarina. Jos Werther-heppu on synkeä, niin tämä lordi pistää paremmaksi. Häntä ei kiinnosta edes tavata muita asukkaita. Sattuneesta syystä hän joutuu kuitenkin suostumaan kaksintaisteluun Queensin herttuan kanssa ja se taistelu käydään sääntöjen mukaisesti. Ancient Shadowsissa tapaamme hyvin erilaisesta ajasta Aikojen loppuun saapuvan Dafnish Armatucen ja hänen poikansa, sekä Miss Mavis Mingin, joka kovin innokkaasti on lyöttäytymässä tulokkaiden seuraan.

Legends from the End of Time on tyyliltään Viimeisten aikojen valtiaiden kaltainen. Siitä puuttuu kuitenkin selkeä huumori. Sekä Werther että Lordi Shark ovat päähenkilöinä synkeitä, eivätkä kovinkaan kiinnostavia, kuten eivät olleet aiemmissa kirjoissakaan. Viimeisen tarinan Mavis Ming on lähes sietämätön. Tarinoissa on kuitenkin Aikojen lopun asukkaiden moraalin (tai moraalittomuuden) voimakasta kuvausta ja siinä mielessä se muistuttaa Viimeisten aikojen valtiaitten Laulun loppua. Legends sijoittuu ajallisesti Viimeisten aikojen valtiaiden kakkososan kieppeille, ja siinä viitataan kirjan tapahtumiin sekä Jherekiin ja Ameliaan. Kirjan lukeminen tuntuisi varmaankin kovin sekavalta, jos hahmot ja heidän taustansa eivät olisi jo tuttuja ennestään.

The Transformation of Miss Mavis Ming on suora jatko Legends from the End of Timelle. Aikamatkaaja Mavis Mingin lisäksi tarinassa tavataan mm. tohtori Volospion, Aikojen lopun asukas ja Emmanuel Bloom, maailmojen pelastaja, Messias. Bloomin saapumista Aikojen lopun pelastajaksi eivät paikalliset ota kuitenkaan kovinkaan todesta. Volospion olisi halukas saamaan hänet kokoelmiinsa, ja arvon Neiti Mavis Ming on miesten välillä pelinappulana. Mavis ei ole nimikkotarinassaan yhtä ärsyttävä kuin Legendsin Ancient Shadow -tarinassa, mutta ei häntä kovin sympaattiseksikaan voi kokea. Moorcock selittää kuitenkin kirjan alussa Mavisin ja Volospionin suhteen ongelmallisuudesta ja sen tietämyksen kautta voi todeta, että Moorcock on tarkkanäköinen kuvaaja. Tarinassa on kertojahahmo, joka kuvailuista päätellen voisi olla Karl Glogauer. Viimeisten aikojen valtiaiden Laulun lopussakin esiintyvään Una Perssoniin viitataan kehuvasti useaan kertaan ja näin herää kiinnostus tietää lisää tästä henkilöhahmosta.

Legends from the End of Time ja The Transformation of Miss Mavis Ming eivät kumpikaan yllä Viimeisten aikojen valtiaiden tasolle. Tämä johtunee siitä, ettei niiden hahmoissa nähdä kiinnostavia Jherek Carneliania ja Amelia Underwoodia. Kirjat kuitenkin täydentävät maailmankuvaa hyvin ja ovat sen puolesta mielenkiintoisia luettavia.

Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat, Outo kiihko ja Laulun loppu

Syyskuun päätteeksi luin neljä Michael Moorcockin kirjaa; Viimeisten aikojen valtiaat -sarjan kolme kirjaa ja samaan maailmaan sijoittuvan The Transformation of Miss Mavis Ming -kirjan. Jälkimmäinen on tunnettu myös nimellä A Messiah at the End of Time ja arvostelen sen erikseen myöhemmin. Sarjan osat ovat: Viimeisten aikojen valtiaat, Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko ja Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu.

Viimeisten aikojen valtiaat sijoittuu Aikojen loppuun, jossa Maata asustaa huvittelunhaluinen ja huvituksensa toteuttamaan pystyvä joukko henkilöitä. Suurin osa heistä on tehty, vain pari on syntynyt ja kasvanut lapsesta aikuiseksi. Yksi jälkimmäisistä on kirjan päähenkilö, Jherek Carnelian, jota Moorcock kuvailee alkupuheessa Ikuisen Sankarin uudelleen syntymäksi. Moorcock on luonut hahmoja, jotka ovat vailla omaatuntoa, moraalikäsityksiä, todellista kiintymystä, kateutta, vihaa tai muita tunteita, mutta he kovasti yrittävät näytellä niitä, tajuamatta kuitenkaan tunteiden syvintä olemusta. Ja jos jokin kyllästyttää, niin leikkiä voi vaihtaa toiseksi, niin kuin ulkomuotoaan, sukupuoltaan ja maisemaakin. Variaatiot ovat vain mielikuvituksesta ja innostuksesta kiinni. Jherek, hänen äitinsä (joskus miespuolinenkin) Rautaorkidea, Queensin herttua, My Lady Charlotina, Lähetti Torni, Argonsydän Po, Rakastajatar Christia ja muut ovat kuolemattomia. Välillä heidän maailmaansa saapuu aikamatkaajia ja avaruusmatkailijoita, joista osa joutuu ns. eläintarhoihin, huvittelunhaluisten ihasteltaviksi ja keskinäisen keräilyyn liittyvän kilpailuhalun tyydyttämiseksi.

Avaruusmatkailija Yusharisp saapuu Maahan varoittaakseen sen asukkaita tulevasta maailmanlopusta, eikä häntä oteta kovinkaan vakavasti. Maailmanloppu ei aiheuta sen kummemmin pelkoa, sitähän on ennustettu jo vuosisatojen ajan. Jherek on erityisen kiinnostunut 1800-luvusta ja kun sieltä pelmahtaa heidän maailmaansa salaperäisesti aikamatkan tehnyt Rouva Amelia Underwood, Jherek päättää rakastua tähän. Onhan Rouva kaunis ja mielenkiintoinen ja rooli rakastajana olisi innostava kokemus. Amelia on kuitenkin naimisissa ja kovin moraalinen sekä uskollinen miehelleen, eikä Jherekin suorasukaiset ehdottelut suhteen täydellistämisestä oikein ota tuulta purjeisiin. Jherek ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan, vaan viattomalla innolla jatkaa piirittämistä. Jherek haluaa oppia Amelialta moraalisuudesta ja hyveellisyydestä, käsitteet kun eivät ole oikein hänen maailmassaan oikein hallussa, ja kaikki uusi kiehtoo. Amelia palaa kuitenkin yhtäkkiä takaisin omaan aikakauteensa, jolloin Jherek päättää seurata häntä. Matka ei suju ongelmitta, vaikka Jherek Ameliansa jälleen kohtaakin.

Jokainen uusi kirja, jonka luen Moorcockilta, pääsee näköjään yllättämään minut tavalla tai toisella. Viimeisten aikojen valtiaissa minut erityisesti yllätti kepeys ja ironinen huumori, jota ei vielä muissa lukemissani teoksissa ole vielä näin selkeästi ole ollut esillä. Huumori lähestyi hyvää vauhtia tarkoituksellista komiikkaa, minkä kirjailija myöntääkin lähtökohdaksi. Moorcock on hienosti poiminut todellisesta historiasta kohtia ja vääntänyt Valtiaissa ne siten, että niistä on tullut huumoria. Hahmojen snobius välillä toki ärsyttää, mutta niin sen pitääkin. Ensimmäinen osa sai koukkuunsa, ja seuraavat osat tuli luettua heti perään putkeen.

Jherek Carnelianin rakkaus Rouva Amelia Underwoodia kohtaan kukoistaa yhä, ja se on saamassa Jherekin kannalta hieman tavallisesta keveydestä poikkeavia piirteitä. Jherek kaipaa Ameliaa omaan aikaansa, ja on varma, että tämäkin rakastaa häntä. Avaruusaluksellinen rosvomusikantteja, lateja, hyökkää Jherekin ja muiden hänen kanssajuhlijoidensa kimppuun. Paetessaan Jherek törmää lastentarhaan, jossa ajan manipuloiminen on mahdollista. Niinpä Jherek pääsee jälleen 1800-luvulle Rouva Amelian luo ja tapaa myös herra Underwoodin. Eikä siinä kaikki, hän tapaa myös mm. H.G. Wellsin, jolle käsite aikamatkailusta ei ole suinkaan outo asia. Jherek kohtaa salaperäisen toimittajan, joka kovasti muistuttaa hänen edellisen aikamatkansa tuomaria ja hänen oman aikakautensa lordi Rosoista. Kaveri ei kuitenkaan tunnu tuntevan häntä, kuten ei tuomarikaan tuntenut aiemmin. Joukko muitakin Jherekin aikalaisia saapuu Rouva Amelian aikakauteen ja kaaos on taattu. Kaaoksen myötä ajan rakenne ryhtyy poistamaan aikamatkailijoita menneeltä kaudelta, mutta Jherek ja Amelia eivät päädykään takaisin Aikojen loppuun vaan jonnekin ihan muualle.

Jos Viimeisten aikojen valtiaiden ensimmäisen osan huumori ilahdutti, niin toisen osan huumori sai nauramaan. Tahalliset väärinkäsitykset valtiaiden historian tutkimuksissa olivat onnistuneita yksityiskohtia. Tyrannielokuvaohjaaja Pecking Pa -viittausta ei voi olla huomaamatta, ja elokuvamaailmaan viittaa myös New Yorkin kuningas Kong Mahtava, jonka patsaan yksi valtiaista pystyttää loihtimansa rakennuksen huipulle. Historian laivoja jäljitellään rakentamalla ne lasipulloihin (niinhän ne historiankirjoissakin ovat). Sen sijaan kirjaan ilmestyi hahmoja, jotka eivät kiinnostaneet. Latit, vaikka ymmärränkin heidän merkityksensä juonen etenemisen kannalta, eivät juurikaan minua liikuttaneet. Sarjan keskimmäinen osa on suora jatko ensimmäisestä osasta ja epäilen, että sen lukeminen erillisenä tuntuisi kovin sekavalta.

Jherek ja Amelia ovat joutuneet aikamatkansa heittämänä devonikaudelle, jossa he mm. tanssivat paleotsooisen meren rannalla improvisoitua polkkaa. He eivät tunnu olevan ihmisneitseellisessä ympäristössäkään yksin, vaan paikalle pelmahtaa aikamatkailijoita pariinkin otteeseen. He tapaavat aikamatkaajien killan jäsenet Una Perssonin ja kapteeni Oswald Bastablen, eikä huomaamatta jää eräs Glogauerkaan (ks. Katso ihmistä ja Breakfast in the Ruins). Jherek ja Amelia palaavat Aikojen loppuun, jonne ilmestyvät myös Amelian aikakaudelta poliisi Springer ja Herra Underwood sekä latit. Holtiton aikamatkailu on vioittanut maailmankaikkeuden aikakudosta ja nopeuttanut maailmanlopun tuloa. Valtiaiden joukko pienenee, eikä heidän kaiken mahdin voimasormuksensa enää tunnu toimivan. Sarjan viimeisessä osassa Jherek saa vihdoin tietää kuka hänen isänsä on, mikä salaperäisen Lordi Rosoisen osuus kaikessa tapahtuneessa on ja mihin ratkaisuihin päädytään, kun maailmanloppu on käsillä.

Viimeinen osa sisältää sekin huumoria, mutta on kuitenkin kolmikosta kaikkein pohdiskelevin ja Moorcockin tapaan kyseenalaistava. Loppu muistuttaa omalla tavallaan Katso ihmistä -kirjaa ja vastaa sen erinomaisuuteen. Moorcockin päähahmot ovat mielenkiintoisen omituisia sankarihahmoiksi. Kaiken tapahtuvan tarkoitus, kohtalot ja kuolema ovat läsnä pohdinnassa aluksi kepeältä vaikuttavassa kerronnassa. Viimeisten aikojen valtiaita voi lukea usealla eri tasolla. Breakfast in the Ruinsia lukiessani alkoi pikkuhiljaa hahmottua Moorcockin tuotannon kokonaisvaltaisuus, ja se tunne vahvistui Viimeisten aikojen valtiaita lukiessa. Olen silmäillyt muita Moorcockin sarjojen nimiä ja Jerry Cornelius -sarja tuntuisi ainakin nimellä viittaavan Valtiaitten Jherekin lempinimeen. Oswald Bastablella näyttäisi olevan oma sarjansa ja kirjan Elric at the End of Time nimi viittaisi puolestaan siihen, että Elric-saagan päähahmokin ilmaantuu jossain vaiheessa Aikojen loppuun. Moorcockin tuotannossa tuntuu riittävän kudelmaa vielä pitkäksi ajaksi tarkasteltavaksi.