Lokakuu 2019 luetut #2

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Tämä Poen Kauhutarinoita-kirja löytyy 2008 julkaistuna äänikirjana ja on sisällöltään lyhyempi versio kuin 1995 julkaistu samanniminen paperiversio. Äänikirja sisältää novellit: Korppi, William Wilson, Amontillado-tynnyri, Kuilu ja heiluri, Ligeia, Punaisen kuoleman naamio ja Usherin talon häviö. Kaikki nämä olivat ennestään tuttuja muista lukemistani kokoelmista, mutta nyt ensi kertaa kuuntelin luettuna. Olipa formaatti sitten mikä tahansa Poe on mestari, edes lukija ei saanut turmeltua tarinoita, vaikka Korpin tykkään lukea kuitenkin mielummin tekstinä.

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Pohjoisen mytologia (2019) oli lukulistallani siitä lähtien, kun se ilmestyi palkintoehdokaslistoille (Norse Mythology, 2017). Suomennos ilmestyi kohtalaisen nopeaa ja vieläpä äänikirjana, joten kuuntelin sen. Useat myytit Odinista, Thorista, Lokista ja Ragnarökistä ovat jo ennestään tuttuja esim. Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjasta (arvio), mutta Gaiman toi esille uusiakin puolia ja varsin Thor on tässä teoksessa hyvinkin erilainen kuin monissa muissa versioissa. Kiinnostava kirja ja annos huumoria mukana.

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Suomennos ja alkuperäinen teos, Machines Like Me, ilmestyivät molemmat tänä vuonna. McEwan ei ole muistaakseni minulle tuttu kirjailija ennestään, enkä tiennyt mitä odottaa tältä teokselta. Luettuani kirjan, en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella siitä. Lähtökohtaisesti vaihtoehtohistoriallinen tarina ihmiskunnasta, jossa voi ostaa itselleen androidin kotikäyttöön, on kiinnostava, vaikkakaan ei kovinkaan kumouksellinen niin kuin kirjaa mainostetaan. Robotithan ovat olleet inhimillisiä jo kauan tarinoissa, kuin androiditkin. En ihan päässyt kiinni miten tarinassa yritettiin pohtia mikä tekee ihmisestä ihmisen. Tästä aiheesta on parempiakin versioita kehitetty aiemmin. Hahmot olivat mielestäni tylsiä, joten kirja jäi vain ”tulipahan kuunneltua” tasolle.

V. E. Schwab: Tummenevat varjot

Luin kesällä Schwabin Magian syvempi sävyn (arvio), joka aloitti Shades of Magic -trilogian. Uutuusteos Tummenevat varjot (A Gathering of Shadows, 2015) on siis kakkososa. Tämä tarina alkoi sekä hahmollisesti että juonellisesti hieman kliseisesti, mutta Schwab on vetävän kevyt kirjoittaja (oli mukava tavata hänet Dublinin Worldconissa elokuussa), joten lukeminen rullaa. Trilogian toinen osakin on viihdyttävä taikuuskisoineen ja kivoine asuineen, mutta idean omaperäisyys on niin ja näin. Silti Lontoon eri kasvot ja tarinan kehityskaari niiden välillä kiinnostavat niin paljon, että pidin lukemastani. Viimeinen osa kuuluu lukulistalle.

Cixin Liu: Synkkä metsä

Synkkä metsä on Muistoja planeetta maasta -sarjan kakkososa, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2008. Ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema (arvio) oli varsin kiehtova ja omalaatuinen lukukokemus ja odotin kakkososalta paljon. Odotukset eivät täyttyneet täysin, sillä koin kirjan ajoittain tylsemmäksi ja jaarittelevammaksi. Varsinkin päähenkilö Luo Ji on lähes sietämätön välillä. Ajoittain tarina taas etenee ja jännite kasvaa, joten kokonaisuus jäi plussan puolelle. Täytyy sanoa, että Liun tyyli on kuitenkin hyvin kiinalainen, ja länsimaiseen scifiin tottuneena tässä kerrontatavassa on oppikoulu käytävänä. Tällä kertaa se oli vaativampaa kuin ensimmäisessä osassa. Viimeinen osa on kuitenkin ehdottomasti lukulistalla.

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe: lyhyt elämä

Hieman uhkarohkeasti päätin tänä vuonna osallistua Aakkoshaasteen ja I Spy Challengen lisäksi myös Les! Lue! -blogin lanseeraamaan elämäkertahaasteeseen. Edgar Allan Poe on osittain mystifioitu hahmo, sillä hänen elämänsä viimeisten hetkien kulku ei ole täysin selvillä. Olen lukenut lukuisia Poen novelleja, joitain runoja sekä Arthur Gordon Pymin selonteon suomeksi ja viimeisempänä samaisia tarinoita myös englanniksi steampunk-kuvituksen kera (Steampunk: Poe). Minulla ei ollut kuitenkaan tarkkaa käsitystä millainen hän oli henkilönä ja mitä hän koki elämässään, joten elämäkertahaasteen myötä tuli oivallinen tilaisuus tarttua asiasta tehden vuonna 2008 suomennettuun Peter Ackroydin Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä -kirjaan (Poe: A Life Cut Short, 2008).

Kuten elämäkerroissa yleensä, myös Ackroyd luotaa läpi Poen 40-vuotisen elämän tärkeimpiä vaiheita 1800-luvun alkupuolella, joissa kaikissa tuntuu olleen läsnä köyhyys ja kurjuus. Leimaa antaa myös Poen selkeä alkoholiongelma, joka rappeutti hänen fyysistä terveyttään, kuin aiheutti myös jatkuvia epäonnistumisia liiketoimissa ja ideoiden toteuttamisessa. Varsinaisesti kuuluisiksi tulleiden tarinoidensa ja runojensa kirjoittamisen ohessa, hän työskenteli lehtimiehenä, opiskeli ja erosi kadettikoulusta, riitaantui kasvatti-isänsä John Allanin lisäksi kaikkien liikekumppaniensa ja työnantajiensa sekä aikalaistensa seurapiiriläisten kanssa. Hän ei myöskään saavuttanut suosiota muiden kirjailijoiden keskuudessa kärkevien lehtiarvostelujen vuoksi. Poe oli kirjailijana ylimielinen kollegojansa kohtaan, mutta tuntui silti ihmisenä jatkuvasti alistuvan kaikkien edessä ja kerjäävän alituiseen rahaa kirjeitse, joita teoksessa lainataan runsain mitoin.

Minua tökki reippaasti Ackroydin tapa kirjoittaa Poesta. Tuntui kuin olisin lukenut avoimesti väritettyä tekstiä. Luonnollisestikin Ackroyd on kirjailijan tuotannon ihailija, mutta hänellä tuntuu olevan asenne myös moniin Poen tekemisiin. Mm. alkuvaiheessa tuntui kuin hän olisi puolustellut Poen alkoholismia tai peräti kieltänyt sen, vaikka myöhemmissä vaiheissa ei sitä enää kyennytkään tekemään. Tosin hän siinäkin vaiheessa pystyi laittamaan viinanhimon aiheuttamisen varhaisen tilapäisen lapsenvahdin piikkiin, ja perintötekijöihin. Minulle jäi kuva, että Ackroyd pyrki tekemään ailahtelevaisesta, epävarmasta ja varsin hankalasta henkilöstä traagisen surullisen hahmon, jota hänestä riippumattomat koettelemukset, kuten äidin, kasvattiäidin ja vaimon kuolemat, hallitsivat. Hän tunsi menettämiään naisiaan kohtaan ”tuskallisen avutonta kaipausta”. Ackroyd viljelee dramaattisia ylikorostavia ja toistuvia ilmaisuja. Poelta puuttui pitkäjänteisyys, eikä hän tuntunut milloinkaan saavan vietyä mitään loppuun saakka. Paitsi tarinansa. Kirjailija-Poe oli ammattilainen. Jäin kuitenkin miettimään Poeta businessmies-kirjailijana. Eikö hänessä ollut kirjoittamisen paloa ja intohimoa, vai oliko se suodattunut tekstissä kaiken yksityiselämän ahdinkojen alle ja se meni minulta lukijana vain ohi. Ackroyd vetää kyllä yksioikoisia yhtäläisyyksiä kirjailijan tuotannon ja yksityiselämän traagisuuksien välillä, mutta liikemiesmäinen laskelmoivuus kirjoittamisessa on ristiriidassa siinä yhtälössä.

Aikalaisista harvat arvostivat Poen kirjallisia kykyjä, mutta ne jotka arvostivat, ylistivät Poeta neroksi. Kirjailija kuoli, kuten monet taiteilijat, saamatta tietää millaisen vaikutuksen hän jätti kirjallisuuden historiaan. Vaikka Poen viimeisiin hetkiin on haluttu luoda hänen tarinoidensa kaltaista romanttisen arvoituksellista salaperäisyyttä, minulle ei jäänyt olosuhteet huomioiden muuta kuin ankean realistinen mielikuva, jossa yksittäisillä tapahtumilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. James McTeiguen ohjaama The Raven-elokuva (2012), jossa yritetään yhdistää kauhufiktiota kirjailijan viimeisien päivien tapahtumiin, jäi minulta auttamattomasti kesken. Jo ennen kuin luin tämän elämäkerran.

Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä on nopea ja helppolukuinen katsaus kirjailijan elämään ja hänen aikakauteensa ja se taitaa olla ainoa suomenkielinen elämäkerta Poesta. Tekisi kyllä mieli lukea jonkun toisenkin kirjoittama versio, ihan vertailun vuoksi.

Steampunk: Poe

Edgar Allan Poe (1809-1849) näki ja koki ensimmäisen teollisen vallankumouksen vaiheet ja viktoriaanisen aikakauden alun. Hän ei kuitenkaan päässyt kokemaan 1800-luvun loppupuoliskon voimakasta teollistumisen jatkovaihetta, minkä vuoksi hänen muuten aikakauden teknologiankin inspiroima tuotantonsa ei ole varsinaisesti steampunkin protovaihetta. Hänen teoksensa vaikuttivat kuitenkin varsinaisten steampunkin esikuvien H.G. Wellsin ja Jules Vernen tuotantoon (tästä enemmän esim. The Steampunk Bible -kirjassa), joten siinä mielessä Poen ja steampunkin yhdistäminen toisiinsa ei ole ollenkaan huono juttu.

Steampunk: Poe (2011) on kokoelma Poen tunnetuimpia alkuperäisiä tekstejä vuosien 1831-1849 väliltä, joihin pohjautuen Zdenko Basic ja Manuel Sumberac ovat tehneet kuvitukset. Kirja jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä osassa on tarinat ja toisessa runot. Tarinoista jokainen löytyy suomennettuna mm. Edgar Allan Poen kootut kertomukset -opuksessa.

I. Stories

• The Masque of the Red Death (Punaisen surman naamionäytelmä), 1842
• The Tell-Tale Heart (Kielivä sydän), 1843
• The Fall of the House of Usher (Usherin talon tuho), 1839
• The Murders in the Rue Morgue (Rue Morguen murhat), 1841
• The Balloon-Hoax (Ilmapalloankka), 1844
• The Spectacles (Silmälasit), 1844
• The System of Doctor Tarr and Professor Fether (Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä), 1845

II. Poems

• The Raven (Korppi), 1845
• To Helen (Helenelle), 1831
• The City in the Sea (Kaupunki meressä), 1845
• A Dream Within a Dream (Unta unessa), 1849
• The Conqueror Worm (Voittaja Mato), 1843
• The Bells (Kellot), 1849

Olen aiemmin lukenut kaikki tarinat suomeksi ja runoista Korppi on tuttu ja yksi suosikeistani. Poen tekstit ovat goottimaisen synkkiä ja tapahtumaympäristöistäkin hohkaa tummuus. Poe kuvaa ihmismielen heikkouksia ja väärentymiä jopa mielipuolisuuteen saakka. Hän osaa myös pistää aiheessa komedian puolelle esimerkiksi Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmässä. Sitä lukiessa on oikeasti hauskaa, kun ottaa huomioon vieläpä ajankohdan ja sen käyttäytymissäännöt (Poe sai kritiikkiä vulgaarisuudesta). Tarinassa nuori mies päättää vierailla yksityisellä hullujenhuoneella ja tutustua sen uuteen hoitomenetelmään ja kyllähän hän tutustuukin. Punaisen surman naamionäytelmä on myös tarina, joka kaikessa kamaluudessaankin kiehtoo. Siinä kulkutauti leviää ympäri maata ja ruhtinas Prospero sulkeutuu vallasväkensä kanssa linnoitettuun luostariinsa välttääkseen taudin. Porukka pitää hauskaa erilaisissa hienoissa saleissa, mutta mustan salin jättikokoisen kellon heilurin naksahdukset saavat juhlijat hämmennyksiin. Wikiaineistossa on tarina Tampereen Sanomissa elokuussa 1900 julkaistuna käännöksenä nimellä Punaisen kuoleman naamio. Minusta on ihastuttavaa ajatella, että tuohon aikaan suomalaisesta sanomalehdestä on voinut lukea Poen tarinan.

Poe jätti tarinoillaan vaikutuksensa paitsi Wellsiin ja Verneen, ja siten tieteiskirjallisuuteen ja steampunkiin, niin myös Arthur Conan Doyle on aikanaan tunnustanut ihailevansa Poeta. Poe on varmasti innoittanut muitakin salapoliisikertomusten kirjoittajia, joiden etsivät ovat käyttäneet työkaluna terävää älyä ja päättelykykyä. En ole kuitenkaan itse koskaan pitänyt erityisemmin Rue Morguen murhista tarinana vaikka sen ratkaisu onkin kieltämättä varsin kekseliäs. Kerrontatavassa on jonkinlaista ylemmyydentuntoa, mitä esiintyy myös joissain muissa Poen kertomuksissa, mm. Ilmapalloankassa. Poen oli kiinnostunut kuumailmapalloilusta ja sen mahdollisuuksista massaliikennevälineenä. Steampunk-aiheeseen nähden olisin ottanut kokoelmaan ehkä mukaan Ilmapalloankan lisäksi myös toisen palloilutarinan, Erään Hans Pfaallin verrattoman seikkailun, jossa nimikkohenkilö pyrkii matkaamaan kuuhun.

Poen tarinat eivät olleet se varsinainen syy miksi hankin juuri tämän teoksen, sillä ne minulla ovat jo ennestään. Zdenko Basicin ja Manuel Sumberacin kuvitukset ovat se syy. Kuvitukset ovat ihastuttavia ja niitä on paljon! (klikkaamalla kuvat näkyvät isompana)

Kuvitukset ovat tarinoiden lailla tummanpuhuvia, unenomaisia, sekoitus houretta ja todellisuutta. Niissä on steampunkin ominaispiirteet, mutta samalla ne ovat uskollisia tarinoiden sisällöille. Ja sitten ne ovat vielä leikkisiäkin. Jokaisessa kuvassa, joko itse keskiöaiheessa tai laitamilla, on silinterihattuisia tikku-ukkoja (luurankomaisia hahmoja). Kuvien laidassa ne takovat, vääntävät hammasrattaita tai vain istuksivat tai seisovat yksinään tai kimpassa. Niiden seuraaminen tarinasta toiseen on yllättävän mukavaa huvitusta.

Pidän kuvituksissa käytetyistä tekniikoista. Taustalla on kangasmainen kuvio ja sen päällä kerroksittain maalattuna ja piirrettynä tapahtuma. Oikeat ihmishahmot eivät kiehdo minua yhtä paljoa kuin pääkallo-tikkuihmiset, mutta niitäkin on jokunen, mm. Silmälasit-tarinassa, jossa nuoreen kauniiseen naiseen rakastunut turhamainen nuori mies kokee yllätyksen, kun vihdoin suostuu pistämään näköavustajat nenän varrelleen. Usherin talon tuho on yksi kauhukirjallisuuden klassikkonovelleista, psykologinen, mystinen ja piinaava tarina. Siihen liittyvä kuva (alla) onnistuu steampunk-henkisesti tuomaan esiin näitä piirteitä rikkomalla ahdistavasti lainalaisuuksia ja olemalla unenomainen.

Poen runot ovat kertomuksia rakkaudesta ja kuolemasta. Korppia lukuun ottamatta ne eivät antaneet minulle paljoakaan, mutta osaksi siksi, että ne ovat myös kohtalaisen vaativia englanninkielisenä. Tulipahan opittua muutama täysin uusi sanakin.

Respite - respite and nepenthe from thy memories of Lenore!
Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!

Korppi tuntui englanninkielisenä erilaiselta runolta, kuin mitä olin sen aiemmin suomenkielisenä mieltänyt. Kääntäminen on selvästikin vaikea taiteenlaji.

Edgar Allan Poe oli ehkä kiistelty hahmo aikanaan, mutta tänä päivänä on täysin mahdotonta kiistää hänen merkitystään maailman kirjallisuuteen. Tieteiskirjallisuus, salapoliisikertomukset ja ennen kaikkea kauhukirjallisuus ovat paljon velkaa Poen mielikuvitukselle ja älykkyydelle. Tämä kirja osoittaa, että Poen tarinat ja runot voivat innoittaa myös steampunk-kuvataiteeseen, joka ilahduttaa ja kiehtoo. Sen verran innostuin Basicin ja Sumberacin tuotoksista, että hankin sarjassa ilmestyneet Steampunk: H.G. Wellsin ja Steampunk: Mary Shelley’s Frankensteininkin. Niistä erikseen myöhemmin.