tiistai 30. elokuuta 2011

Mike Resnick & Barry N. Malzberg: The Business of Science Fiction

Jätin ajanpuutteen vuoksi Hugo-ehdokkaan, Mike Resnickin ja Barry N. Malzbergin The Business of Science Fiction -teoksen arvion kirjoittamatta kesäkuun lopulla, kun A Dance with Dragons sekoitti kaikki hyvät suunnitelmani. Kirja on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, vaikka ei Hugoa voittanutkaan, että päätin näin jälkikäteen tehdä siihen lyhyen katsauksen. Molemmat kirjailijat ovat pitkänlinjan tekijöitä. Kumpikin on ollut Related Works –kategoriassa ennenkin Hugo-ehdokkaana; Resnickille tämä oli neljäs kerta ja Malzbergille kolmas. The Business of Science Fiction on kooste Resnickin ja Malzbergin SFWA Bulletiniin kirjoittamista dialogiartikkeleista. Kirja koostuu kolmesta osiosta:
  • Section 1: Writing and Selling - The Speciality Press, Foreign Sales, Awards, The Marketplace, Anthologies, Conventions, Work for Hire, Promotion, e-Publishing Revisited, Collaborations – Theory, Collaborations - Practice
  • Section 2: The Business - Agents, Money, Pseudonyms, Print-On-Demand, Professionalism, Myths, Really Dumb Ideas, Abuses, False Doctrines
  • Section 3: The Field – Magazines, The Clueless (Part 1), The Clueless (Part 2), Change, Tailspinning, Google
Resnickin ja Malzbergin keskustelut kattavat laajasti kirjailijan näkökulmasta katsottuna science fiction -bisneksen toimintaa. Kirjassa oli paljon uusia asioita, joita en lukijana ollut edes miettinyt aiemmin. Resnick ja Malzberg ovat välillä jopa hyvinkin eri mieltä asioista, mikä tuo tietenkin mielenkiintoa keskusteluun. Samalla tulin kuitenkin miettineeksi, että molemmat ovat jo jonkin sortin genren dinosauruksia, ja vaikka heillä tietämystä ja kokemusta onkin, niin osa kirjoituksista tuntuu jääneen jo ajasta jälkeen. Jäin ajoittain kaipaamaan ihan tuoretta näkemystä 2010-luvulta.

Ensimmäinen itseäni erityisesti kiinnostava osio on ulkomaan myyntiin liittyvä, jossa myös Suomi mainitaan. Resnickin mielestä kirjailijan tärkeimmät tulot tulevat nimenomaan käännöskirjoista, sillä yksi kirja myydään monta kertaa eri maihin. Resnick tuntuu olevan hyvin aktiivinen itsekin edistämään myyntiään, mutta kaikilla kirjailijoilla ei ole siihen lahjoja ja kykyjä ja agentit tuntuvat olevan tarpeen. Malzberg pitää ulkomaan myyntiä hieman arvaamattomana. Esimerkkinä hän mainitsee, että Suomessa hänen Lone Wolfin ei-genre-kirjoista julkaistiin vain kolme, kun Norjassa julkaistiin kaikki neljätoista. Minua tämä ei sinänsä hämmästytä. Suomalaisten kustantajien päätöksiä on joskus vaikea ymmärtää näin lukijanakaan.

Palkintoihin ja ehdokkuuksiin liittyvä keskustelu oli myös antoisa, varsinkin kun kirja oli Hugo-ehdokkaana. Nyt Hugojen jaon jälkimainingeissa kirjailijoiden keskustelu saa vielä lisäarvoa. (Huom! Seuraa bloggaajan omia mielipiteitä Hugo-keskusteluista) Viimeisimmät Hugot ovat aiheuttaneet melkoisen määrän ajoittain jopa ala-arvoisia kommentteja foorumeilla. Enimmäkseen yksittäiset ihmiset ovat lienee olleet pettyneitä siihen, ettei heidän suosikkiehdokkaansa voittaneet. Toisaalta on valiteltu tuttujen ja turvallisten kirjailijoiden jatkuvaa ehdokkuutta/palkitsemista, oli teos tasoltaan sitten mitä tahansa. Joidenkin äänekkäimpien purnaajien omien ns. ”hyvien kirjojen” joukossa on minun makuuni ollut kovinkin perinteisiä kirjoja ja lisää tuttuja kirjailijoita, ja parhaimmillaan useiden kymmenien kirjojen suosikkilista on täysin ilman naisten kirjoittamia kirjoja. Miten sellaista voi pitää kovinkaan uskottavana purnaajana? Varsinkaan kun purnaaja ei itse ole osallistunut äänestämiseen tai tiedä edes kuka saa äänestää. Kysymys on selkeästi makuasioista ja lisäksi siitä, että ihmiset eivät ehdi lukemaan vuoden aikana kuin minimaalisen määrän kirjoja. Usein juuri niitä mitä tuntuu kaikki muutkin lukevan. Itse nimesin esim. romaanikategoriaan viisi kirjaa, joista kaksi pääsi varsinaisiksi ehdokkaiksi. Näin myös edellisenä vuotena, ja ne kaikki olivat kirjoja, joista tuntui useimmat arvostelijat pitävän ja niistä myös oli paljon arvosteluja. Vähemmän markkinoidun ja omalaatuisemman tai jopa ristiriitaisen kirjan on vaikea lyödä itseään läpi ehdokkaaksi. Katson, että yhtä tärkeää kuin äänestää palkintoehdokkaita, on äänestää myös ehdokkaaksi pääseviä. Ja vielä parempi jos pääsee toitottamaan mielipidettään ulkolaisille foorumeille ja siten kiinnittää huomiota teoksiin, joita ei ole monikaan vielä edes harkinnut. Mutta lobbauskaan ei aina auta, jos kirja ei oikeasti lukijaansa miellytä. Ja se taas on se yksilöllinen makuasia. Jos haluaa tosissaan yrittää vaikuttaa ja uudistaa ehdokalistaa, niin ei muuta kuin lukemaan paljon kirjoja ja äänestämään jo heti ensimmäisellä kierroksella. Hugoissa ihan oikeasti yksikin ääni voi vaikuttaa. (Bloggaajan kannanotto aiheeseen päättyy).

Kirjallisuuspalkintojen järjestelmissä on varmaankin paljonkin arvosteltavaa, myönnettäköön, mutta sen soisi tehtävän asiallisesti. Resnick ja Malzberg ovat luonnollisestikin asiallisia keskustelussaan. He pohtivat mikä merkitys näillä lukuisilla genrepalkinnoilla on, sillä vaikka ne eivät tunnu erityisesti lisäävän teosten myyntiä, kirjailijat arvostavat niitä silti. Muusikko Nick Cave muistaakseni joskus kieltäytyi jostain palkinnosta sanoen, ettei ole tehnyt biisiään/albumiaan kilpaillakseen jonkun kanssa. Tuskin kirjailijatkaan Hugo-raketin kiilto silmissään kirjojaan kirjoittavat, mutta heille se on yksi keino vakuuttaa kustantaja, että heihin kannattaa satsata ja sopimuksia seuraavistakin kirjoista kannattaa tehdä. Hugo-palkinto, joka on genren tunnetuin ja ehkäpä myös arvostetuin palkinto, on kaikesta huolimatta melkoisen tuntematon verrattuna esim. yleiskirjallisuuden palkintoihin.

Antologia-osiossa tuli paljonkin uutta asiaa vastaan, sillä minulla ei ollut aavistustakaan kuinka vaikeaa antologioita on saada myydyksi, niitä kun tuntuu silti ilmestyvän kohtalaisen tiuhaan tahtiin, ja millaisia myyntikikkoja niihin käytetään. Alan oikeasti ymmärtää miksi George R.R. Martinin nimi on hänen toimittamissaan antologioissa suurilla kirjaimilla, vaikka hän ei ole kirjoittanut yhtään mitään koko pakettiin. Martinin nimi on se mikä myy , vaikka vähänhän tuo lukijan kannalta on harhauttamista.

The Business of Science Fiction sisältää lisäksi mm. e-julkaisemiseen ja coneihin liittyviä mielipiteitä ja näkemyksiä, joista minullakin olisi paljon kommentoitavaa, mutta jätän tällä kertaa purkamatta kaikkia ajatuksiani ja kehotan lukemaan tämän opuksen, jos vain sen käsiinsä saa. Välillä kahden kirjailijan ja bisneksen sisäpiiriläisen ajatuksenjuoksu pyörii sellaisissa asioissa, jotka minua lukijana ei kiinnostanut, vaan kohdeyleisönä oli mahdollisesti enemmänkin aloittelevat kirjailijat, mutta kokonaisuutena teos avartaa ihan mukavasti tavallisen lukijankin maailmaa.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Karen Lord: Redemption in Indigo

Karen Lordin Redemption in Indigo on parhaillaan World Fantasy -palkintoehdokkaana, ja koskapa se sai Sivukirjastolta varsin kehuvan arvostelun, päätin lukea kirjan itsekin. Itse asiassa kuuntelin sen ensin äänikirjana, mutta päädyin lopulta lukemaan myös kirjoitettuna tekstinä. Redemption in Indigo on barbadosilaisen Lordin esikoisteos, joka on saanut inspiraationsa senegalilaisesta kansantarusta.

Kirjan päähenkilö Paama on jättänyt ahmattimiehensä ja palannut kotikyläänsä. Ansige tulee hakemaan häntä takaisin ja joutuu ahneuksissaan kommelluksiin, joista Paama hänet pelastaa. Sen seurauksena paikallinen djombi-henki uskoo Paaman voimakkaisiin kykyihin järjestää asioita ja luottaa maagisen Kaaoskepin hänen käyttöönsä. Ansige joutuu palaamaan kotiinsa ilman Paamaa. Toinen djombi, erikoisen värinen ja voimakas, ei ole ollenkaan ilahtunut Paaman saamasta lahjasta, joka hänen mielestään kuuluu hänelle itselleen. Niinpä hän ryhtyy punomaan juonia saadakseen Kaaoskepin haltuunsa.

Redemption in Indigo on ennen muuta kertomus, jota kerrotaan suoraan lukijaa puhuttelen. Se on yhtä uskottava kuin kertojansa ja värittynyt sen mukaan mitä hän haluaa tuoda esille. Tarina on hyvin maanläheinen, siinä tuntuu pienen kyläyhteisön ja sen asukkaiden henki. En varsinaisesti tiedä mihin kulttuurikehykseen Lord on kirjan kirjoittanut, ehkä osin karibialaiseen tai senegalilaiseen, mutta minulle se ainakin asettui Afrikkaan, hieman Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan henkiseen ympäristöön. Tarinan maagisuus pohjautuu selkeästi perinteisiin uskomuksiin ja mytologioihin, tuoden omalla tavalla mieleen myös keväällä lukemani Nalo Hopkinsonin Brown Girl in the Ringin (arvostelu). Paama on vahva naispäähahmo, vaikka ei suinkaan mustavalkoinen. Itse asiassa tarinan kaikki hahmot ovat inhimillisen heikkoja ja vahvoja. Vaikka Paaman jättämä itsekeskeinen puoliso ei vaikuta lainkaan sympaattiselta tai viehättävältä, niin hänestäkin tehdään ymmärrettävä.

Redemption in Indigo on humoristinen kirja, mutta hieman tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Se ei pyri naurattamaan ääneen silloin tällöin, vaan huumori on rakennettu kertomuksen kehyksen sisään ja on läsnä koko ajan, väistyen vain hieman rankempien hetkien ajaksi. Perinteisten kansantarujen tapaan, tarinalla on opettavainen puolensa, mutta onneksi Lord ei sorru läksyttämään tai saarnaamaan missään vaiheessa. Redemption in Indigo on esikoiskirjaksi varsin kypsä ja omaperäinen. Lordilla on oma tyylinsä ja vaikka olenkin enemmän rosoisten ja kyynisten tarinoiden ystävä, kirja oli näin pääosin anglosaksiseen/amerikkalaiseen tottuneelle lukijalle raikas tuulahdus.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Kage Baker: Mendoza in Hollywood

Kage Bakerin Mendoza in Hollywood on The Company-sarjan vuonna 2000 julkaistu kolmas osa. Kirjan päähenkilö on jo aiemmista osista In the Garden of Iden (arvostelu) ja Sky Coyote (arvostelu) tuttu espanjalaissyntyinen Mendoza, jonka Dr. Zeus Incorporated poimi riveihinsä 1500-luvulla ja muunsi kyborgiksi. Vaikka Mendoza in Hollywood onkin selkeää jatkoa aiemmille osille, se on luettavissa myös yksittäisenä teoksena. Heti kirjan alussa kerrotaan lyhyesti Mendozan elämänhistorian aiemmat pääpiirteet. Suosittelen kuitenkin lukemaan edeltävät osat pohjaksi.

Sky Coyoten jälkeen Mendoza päätyi Kaliforniaan puoleksitoista vuosisadaksi pelastamaan vielä neitseellisessä ympäristössä kasvavia kasvilajeja, jotka myöhemmin katoaisivat asutuksen tieltä. Mendoza in Hollywoodissa eletään vuosia 1862-63, jolloin Mendoza on joutunut jälleen ihmisten pariin matkavankkuriasemalle, joka itse asiassa onkin useiden alueella toimivien kyborgien tukikohta. Aseman majataloa hoitaa Porfirio, joka on siitä erikoinen kyborgi, että hänen on annettu pitää yhteyttä perheeseensä vuosisatojen ajan. Sky Coyotesta tuttu babylonialainen antropologi Imarte on päätynyt tutkimustensa edistämiseksi freelanceprostituoiduksi ja nuori Juan Bautista opettelee vielä tehtäviensä alkeita ja haalii helläsydämisyyttään vahingoittuneita lentäviä otuksia tukikohtaan hoidettavakseen. Kun joukkoon lisätään vielä Oscar, joka kaupiskelee tavaraa ovelta ovelle uudisasukkaille ja eläintieteilijä Einar, joka hankkii kyborgiporukalle ajanvietteeksi elokuvia, jotka liittyvät heidän olinpaikkaansa, saadaan mielenkiintoinen, joskin hieman ristiriitainen joukkio keskelle erikoisia tapahtumia. Amerikan sisällissota riehuu idässä ja vaikka Mendoza ei Kaliforniassa sen keskipisteessä olekaan, hän saa huomata, että britit toteuttavat sodan varjossa omia salaisia suunnitelmiaan, joihin Mendozakin sotkeutuu ja joutuu vaikeuksiin Companyn kanssa.

Kirja käynnistyy kohtalaisen hitaasti ja alussa tutustutaan pääasiassa hahmoihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen. Jokainen kyborgi onkin saatu kiinnostavaksi ja ajoittain jopa hauskaksi tahollaan. Heidän puuhastelunsa on kuin katsoisi keskenkasvuisten räpiköintiä suossa. Kukaan heistä ei kuolemattomana elämistään vuosistaan huolimatta oikein tiedä miten toimisi sosiaalisessa ympäristössään ilman ristiriitoja ja kömmähdyksiä, vaikka jokainen heistä hallitsee kyllä Companyn antamat tehtävät ja omaa superominaisuuksia. Yksi tarinan merkittävyyksistä ja mielenkiintoisimmista ilmiöistä on Cromen säteily, joka aiheuttaa häiriöitä aikakentässä ja saa näkemään toisen aikakauden tapahtumia tai jopa siirtymään niihin. Ensimmäisessä kirjassa Mendozan mainittiin omaavan erikoisen suuren määrän säteilyä luontaisesti, mikä aiheuttaa hänelle tässä tarinassa kontrolloimattomia näkyjä menneestä rakastetustaan Nicholasista.

Aikavääristymä, tarinat ihmisistä väärillä aikakausilla ja legenda kojootista, joka varasti kuun ja hautasi sen Laurelin kanjoniin, sekä brittien salaperäiset puuhastelut, tekevät Mendoza in Hollywoodista mielenkiintoisen. Vaikka tarina pyöriikin pääosin kyborgien ja Mendozan sosiaalisessa puolessa, kaipaamaani lisäselvitystä Companyn salaisuudesta valotetaan kohtuudella varsinkin kirjan loppupuolella. Ei kuitenkaan niin paljoa, että voisi tarkasti aavistella mistä on kyse. Dr. Zeus tuntuu tarinan edetessä yhä epävakaammalta korporaatiolta, jolla ei sittenkään ole ihan kaikki langat käsissään. Vaikka Mendoza ei itsessään ole suosikkihahmoni, enkä ole innostunut hänen rakkauselämästään, Baker on kuitenkin nerokkaasti sen kautta kuvannut kyborgien tuntemuksia sekä suhdetta ihmisiin, joita parempia heidän periaatteessa pitäisi olla. Samalla hän laittanut heidät kyseenalaistamaan niin itsensä kuin luojansakin.

Kirjan selkeänä miinuksena pidän (turhan) pitkää kuvausta kyborgeista katsomassa Intolerance-mykkäfilmiä. Toki, filmi on mukana symbolisena kuvauksena ajan ylittämisestä, suvaitsevuudesta ja rakkaudesta, mistä Bakerin The Company-sarjassa tuntuu yleensäkin tähän mennessä olleen pitkälti kyse, mutta olisin kyllä ymmärtänyt symboliikan vähemmilläkin sivumäärillä. Tai ehkä olin liian kärsimätön kohtaukseen, joka puolestaan vaikuttaa kirjailijalle olleen tärkeän ja ilmentää ehdottomasti kuinka laaja-alainen Kage Baker oli rakentaessaan tarinan kaarta (ks. Kage Baker: Ancient Rockets -esseet). Ja onhan kyborgien kielikin Cinema Standardia, joten elokuvien merkityksen sarjassa on nähtävissä sitäkin kautta. Myös oheiskirjassa Rude Mechanicals (arvostelu) käsitellään yhtä elokuvahistorian spektaakkelia.

Bakerin kyky piilottaa teemoja ja historiaa suoraviivaiselta vaikuttavan fiktiivisen kerronnan sisään ja laittaa lukija oivaltamaan ja pohtimaan, on vaikuttavaa. Vaikka Mendoza in Hollywood ei onnistu kaikilta osin vakuuttamaan minua, se vie tarinaa jälleen askeleen eteenpäin ja pitää koukussa sen verran, että jatko-osat ovat edelleen pakko lukea. Tällä lukuvauhdillani The Company-sarjasta on tulossa kaksivuotinen projekti, mutta kiirekös tässä.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Hugo-palkinnot 2011 jaettu


Suora lähetys worldconista päättyi juuri ja kaikki Hugo-palkinnot on tälle vuodelle jaettu. Connie Willis voitti - kuten odotettavissa oli - pääkategorian Hugon. Hän oli lopulta myös minun ykkösvalintani. Pienoisromaaneissa Ted Chiang sai ykkösääneni ja hän myös voitti. Kategorian esittelijänä toimi Robert Silverberg, joka oli ehdottomasti illan hauskin henkilö. Eikä George R.R. Martinkaan kauas jäänyt esitellessään lyhyitä näytelmäteoksia. Doctor Who jatkoi voitonkulkuaan ja valloitti yllättävästi myös oheiskirjakategorian. Jotenkin minulla on tunne, että ensi vuonna ilmestyy eräs toinenkin tv-sarja ehdokkaaksi, eikä ole niin varmaa, että Doctor Who enää voittaa (tämän vuoden tähän mennessä esitetyt jaksot ovat olleet tosin erinomaisia!). Pitkien ja lyhyiden novellien voitot eivät hetkauttaneet. Mielestäni varsinkin ensin mainitussa kategoriassa ei ollut yhtään Hugon arvoista kirjoitusta. Jälkimmäisessä Steele voitti lähinnä Mars-nostalgiakosiskelullaan, ei tarinan erinomaisuudella. Jay Lake ja Ken Scholes olivat kohtalaisen ankeita seremoniamestareita. Paperilta luetut juonnot ja vitsit eivät yksinkertaisesti toimineet. Nettilähetys sen sijaan toimi todella hyvin niin kuvan kuin äänenkin puolesta. Oli ihan eri luokkaa kuin viime vuonna lähetys Australiasta. Allapa taas sitten listattuna eri kategoriat voittajineen. Tilastoja tuloslaskennasta ja äänestyksen ulkopuolelle jääneistä teoksista ja henkilöistä löytyy täältä (pdf). Enää vajaa viisi kuukautta, niin päästään nimeämään uusia ehdokkaita ensi vuoden kisaan.



Paras romaani
Paras pienoisromaani
  • “The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window” by Rachel Swirsky (arvostelu)
  • The Lifecycle of Software Objects by Ted Chiang (arvostelu)
  • “The Maiden Flight of McCauley’s Bellerophon” by Elizabeth Hand (arvostelu)
  • “The Sultan of the Clouds” by Geoffrey A. Landis (arvostelu)
  • “Troika” by Alastair Reynolds (arvostelu)
Paras pitkänovelli (arvostelut)
  • “Eight Miles” by Sean McMullen
  • “The Emperor of Mars” by Allen M. Steele
  • “The Jaguar House, in Shadow” by Aliette de Bodard
  • “Plus or Minus” by James Patrick Kelly
  • “That Leviathan, Whom Thou Hast Made” by Eric James Stone
Paras novelli (arvostelut)
  • “Amaryllis” by Carrie Vaughn
  • “For Want of a Nail” by Mary Robinette Kowal
  • “Ponies” by Kij Johnson
  • “The Things” by Peter Watts
Paras oheiskirja
  • Bearings: Reviews 1997-2001, by Gary K. Wolfe
  • The Business of Science Fiction: Two Insiders Discuss Writing and Publishing, by Mike Resnick and Barry N. Malzberg (arvostelu)
  • Chicks Dig Time Lords: A Celebration of Doctor Who by the Women Who Love It, edited by Lynne M. Thomas and Tara O’Shea (arvostelu)
  • Robert A. Heinlein: In Dialogue with His Century, Volume 1: (1907–1948): Learning Curve, by William H. Patterson, Jr.
  • Writing Excuses, Season 4, by Brandon Sanderson, Jordan Sanderson, Howard Tayler, Dan Wells
Paras näytelmäteos, pitkä
  • Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 1, screenplay by Steve Kloves; directed by David Yates
  • How to Train Your Dragon, screenplay by William Davies, Dean DeBlois & Chris Sanders; directed by Dean DeBlois & Chris Sanders
  • Inception, written and directed by Christopher Nolan
  • Scott Pilgrim vs. the World, screenplay by Michael Bacall & Edgar Wright; directed by Edgar Wright
  • Toy Story 3, screenplay by Michael Arndt; story by John Lasseter, Andrew Stanton & Lee Unkrich; directed by Lee Unkrich
Paras näytelmäteos, lyhyt
  • Doctor Who: “A Christmas Carol,” written by Steven Moffat; directed by Toby Haynes
  • Doctor Who: “The Pandorica Opens/The Big Bang,” written by Steven Moffat; directed by Toby Haynes
  • Doctor Who: “Vincent and the Doctor,” written by Richard Curtis; directed by Jonny Campbell
  • Fuck Me, Ray Bradbury, written by Rachel Bloom; directed by Paul Briganti
  • The Lost Thing, written by Shaun Tan; directed by Andrew Ruhemann and Shaun Tan
Paras kustannustoimittaja, pitkät teokset
  • Lou Anders
  • Ginjer Buchanan
  • Moshe Feder
  • Liz Gorinsky
  • Nick Mamatas
  • Beth Meacham
  • Juliet Ulman
Paras kustannustoimittaja, lyhyet teokset
  • John Joseph Adams
  • Stanley Schmidt
  • Jonathan Strahan
  • Gordon Van Gelder
  • Sheila Williams
Paras ammattitaiteilija
  • Daniel Dos Santos
  • Bob Eggleton
  • Stephan Martiniere
  • John Picacio
  • Shaun Tan
Paras puoliammattilaislehti
  • Clarkesworld, edited by Neil Clarke, Cheryl Morgan, Sean Wallace; podcast directed by Kate Baker
  • Interzone, edited by Andy Cox
  • Lightspeed, edited by John Joseph Adams
  • Locus, edited by Liza Groen Trombi and Kirsten Gong-Wong
  • Weird Tales, edited by Ann VanderMeer and Stephen H. Segal
John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle
  • Saladin Ahmed
  • Lauren Beukes
  • Larry Correia
  • Lev Grossman
  • Dan Wells

-----------

Ensi vuonna Hugot jaetaan worldconissa Chicagossa, jonne en pääse sinnekään osallistumaan, mutta 2014 ja Lontoo lähestyy koko ajan...

perjantai 19. elokuuta 2011

Jane Rogers: The Testament of Jessie Lamb

The Man Booker -palkintoehdokkaana ja voittajanakin on silloin tällöin genrekirjallisuutta. Tänä vuonna ehdokkaiden pitkältälistalta löytyy yksi spefiksi luokiteltava teos valtavirtakirjailijalta ja yksi historialliseksi fiktioksi luokiteltava teos, joka voisi olla spefin kannalta kiinnostava. Jane Rogersin lähitulevaisuuden dystopiakuvaus The Testament of Jessie Lamb sisältää science fiction elementtejä samalla tyylillä kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), mutta siinä missä Ishiguron tarina on hiljaisella tavalla ravisuttava, Rogers tökkii lukijaa hieman provosoidenkin.

Teini-ikäisen Jessie Lambin elämä muuttuu kertaheitolla kun tuntematon taho laittaa liikkeelle viruksen, joka tartuttaa lyhyessä ajassa koko maapallon väestön, niin miehet kuin naisetkin. Virus on kantajalleen muuten huomaamaton, mutta herää aktiiviseksi kun kantaja tulee raskaaksi. Kaikki raskaana olevat tai raskaaksi tulevat naiset kuolevat virukseen. Ihmiskunta on sukupuuton edessä, ja tiedemiehet ryhtyvät kuumeisesti ratkomaan, miten viruksen aiheuttamat seuraamukset pystytään kiertämään ja parantamaan. MDS-virus (Maternal Death Syndrome) saa yhteiskunnassa aikaan monenlaisia reaktioita. Syntyy erilaisia ääriryhmittymiä, jotka pitävät ihmisten elintapoja syynä bioterroritekoon. Tutkijoiden eläinkokeita vastustava ryhmä turvautuu jopa väkivaltaan ja eri puolilla maailmaa alkaa levitä uskonnollisia ihmetarinoita naisista, jotka elävät terveinä raskaudesta huolimatta. Heitä vain ei kukaan tuo esille todisteiksi. Eniten tragedia näkyy arjessa lapsettomuuden aiheuttamassa kasvavassa tarpeessa ja naisten aseman heikkenemisessä. Nuoria tyttöjä houkutellaan Sleeping Beautyksi, jotka tehdään raskaaksi ja nukutetaan siten, etteivät he kärsi viruksen oireista. Kun lapsi on syntynyt, he kuolevat nukkuessaan. Feministit nousevat barrikaadeille julistaen, ettei parannuskeinoa olekaan suunnitteilla ja että taustalla on idea naisten syrjäyttämisestä. Monien ajatusmaailmojen ristiriitaisessa paineessa, Jessien on tehtävä oma ratkaisunsa, mikä on hänen panoksensa ihmiskunnan pelastamiseksi.

The Testament of Jessie Lamb on päiväkirjatyyppinen tarina, jossa Jessie toimii ainoana kertojana. Siten kaikki maailman tapahtumat suotautuvat hänen ajatusmaailmansa kautta. Rogers onnistuu saamaan Jessielle äänen. Se on nuoren, kehittyvän, ehkä hieman mustavalkoisen hahmon ääni, jonka koin aikuisena lukijana välillä hieman koettelevan kärsivällisyyttä, mutta tuntuvan todenmukaiselta ja siitä syystä myös ymmärrettävältä. Koskapa mielikuvat muista hahmoista käsitellään Jessien kautta, on vaikea lähteä arvostelemaan niiden aitoutta. Jessien ympärillä tuntuu olevan joukko erikoisia ja välillä hyvin rajoittuneitakin ihmisiä, joiden vuoksi Jessie kokee ulkopuolisuutta. Ei mitenkään tuulesta temmattu tuntemus nuorelle ja miksei vähän vanhemmallekin.

Jane Rogers sisällyttää tarinaan monia pohdintaa herättäviä seikkoja liittyen ihmiskunnan tulevaisuuteen ja asenteisiin yleensä. Nuoret kokevat edeltävien sukupolvien tuhonneen heidän sukupolvensa maailmaa ja haluavat tehdä radikaaleja muutoksia. Aikuiset koetaan passiivisiksi. Toisaalta sukupuolet asetetaan vastakkain herättämällä teoriaa siitä, haluavatko miehet kontrolloida raskautta ilman naisia, jopa esimerkiksi eläimen kohtua käyttäen. Ovatko nukkuvat prinsessa Ruususet uhreja vai sotureita, jotka ovat valmiita antamaan henkensä muiden puolesta. Onko alaikäinen tarpeeksi kypsä tekemään elämän ja kuoleman päätöksiä. The Testament of Jessie Lamb ei ole helppo kirja. MDS-viruksen tilalle ei tarvitse laittaa kuin kirjainyhdistelmä AIDS, niin tarina alkaa vaikuttaa tyystin tutulta lähihistorialta. Jumala rankaisee -lausekin on kovin kulunut. Tarina on rakennettu siten, että se avautuu lukijalle pikkuhiljaa. Monet kuvaukset eivät ole kaunista luettavaa. Kirjalla on ehdottomasti ansionsa, mutta silti se jäi minulle hieman etäiseksi, olen ehkä lukijana liian kyyninen. Kirja ei onnistunut koskettamaan tunnemaailmallaan kuten Ole luonani aina tai jopa Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu). Se jäi keskenkasvuiseksi. Ymmärrän hyvin, miksi juuri tämä kirja on Booker-ehdokkaana, sillä sillä on edeltäjäehdokkaissa esikuvia. En kuitenkaan usko sen selviävän lyhyelle listalle, sillä niin hyvä kirja ei ole, mutta makuja on monenlaisia.

tiistai 16. elokuuta 2011

Stina Leicht: Of Blood and Honey

Näin aiemmin kesällä kehuvan arvostelun Stina Leichtin esikoisteoksesta Of Blood and Honey. Koskapa tarina sijoittuu Pohjois-Irlantiin, jonka poliittinen tilanne on ollut yksi kiinnostukseni kohde 30 vuoden ajan, otin kirjan ehdottomasti lukulistallani. Kiersin Irlannin saaren läpikotaisin vuonna 2003, ja sen luonto, kulttuuri ja historia niin hyvässä kuin pahassakin tuli kohdattua. Belfast osui matkan varrelle muutamia päiviä Orange Dayn väkivaltaisten kahakoiden jälkeen ja jäljet olivat yhä näkyvissä. Myös Derry kuului matkakohteisiin.

Katolilainen Liam Kelly on nuori miehenalku, joka ei tiedä kuka hänen todellinen isänsä on, eikä äiti suostu hänestä liiemmälti kertomaan. Liamin on annettu ymmärtää, että isä on protestantti. Isäpuoli tekee elämästä epämiellyttävää ja omat sisäiset tuntemukset saavat Liamin itsekin epäilemään itseään omituiseksi. Of Blood and Honey seuraa Liamin kasvua ja koettelemuksia vuosien 1971-1977 Derryssa ja Belfastissa aikana, jolloin kaupungeissa tapahtuu useita kuolonuhreja vaativia yhteenottoja tasavallan kannattajien ja brittilojalistien ja -sotilaiden välillä. Uskonnolliset vakaumukset näkyvät ja tuntuvat kirjassa voimakkaina tekijöinä, mutta edes sivustakatsojat eivät selviä tapahtumista seuraamuksitta. Liam on yksi heistä, joka kasvaa pikkuhiljaa tapahtumien kautta poliittiseen vakaumukseen, mutta myös totuuteen. Hän joutuu kyseenalaistamaan niin muiden kuin omienkin tekojensa oikeutuksen ja selvittämään mikä hänen sisimmässään ohjaa tekoja. Liamiin kytkeytyen toimii myös salainen katolilainen pappisjärjestö, joka taistelee Langenneita vastaan ja epäilee pojan taustassa olevan jotain heitä kiinnostavaa.

Leicht höystää Of Blood and Honeyssa Pohjois-Irlannin lähistorian tapahtumia ripauksella yliluonnollista. Tarina on raaka, mutta niin olivat todelliset tapahtumatkin ja niitä kuvataankin uskottavuudella, joka ilmentää, että pohjatyötä on tehty. Leichthän ei ole itse irlantilainen, vaan amerikkalainen. Kirjailija onnistuu luomaan kuvan ristiriitojen repimästä alueesta, jossa ihmiset silti haluavat toivoa ja jatkaa elämäänsä, tehdä työtä ja pärjätä. Kuvaukset Derrysta ja Long Keshin vankilasta vaikuttavat aidoilta, vaikka kirjan pituuden (eli lyhyyden) vuoksi ei ylläkään esim. intensiivisen Hunger (2008) –elokuvan tasolle, jonka tapahtumat sijoittuvat kirjan tarinaa myöhemmälle ajalle. Kirjan lukuhetkellä törmäsin Belfast Telegraphissa uutiseen, jossa kerrottiin 40 vuotta sitten Belfastissa ammutun nuoren miehen tapauksesta. Brittisotilaan surmaama mies on todettu viattomaksi uhriksi vaikka armeijan edustajat yrittivät muuta väittää. Of Blood and Honeyn kuvaama ajanjakso ei hellitä otettaan ihmisten mielestä ja on yhä tätä päivää monille uhrien omaisille. Artikkeli on siinä mielessä surullista luettavaa. Eikä tästä montaa vuotta ole kun brittihallitus vasta suostui pyytämään anteeksi Verisen sunnuntain tapahtumia.
Belfast 2003 (eikä olo ollut yhtään levollinen tuon seinän ohituksen jälkeen)
Osa tarinan realiteeteista kuitenkin hämärtyy yliluonnollisuusteeman myötä. Irlantilaiseen kulttuuriin kuuluu olennaisena osana mytologiat haltioineen ja menninkäisineen, ja uskonnollisuuden kautta myös enkelit. Vaikka itse Liamin kohdalla kirja onnistuukin tuomaan esille yliluonnollisen puolen, niin kokonaisuutena se jää taka-alalle. Leicht ei saa kirjan juoniselostuksessa korostettua myyttistä kamppailua tuotua varsinaisten historiallisten tapahtumien tasolle, varsinkaan kirkon osuus ei pääse kunnon Jumalan sotilaat –odotukseni tasolle. Ehkä se ei ollut tarkoituskaan vielä tässä kirjassa, vaan aihetta laajennetaan tulevassa teoksessa. Pidän kuitenkin tätä tasapainottomuutta selvänä miinuksena tarinan rakenteessa, niin paljon kuin pidänkin kirjan realistisesta puolesta. Olen tyytyväinen, että Leicht ei ole lähtenyt itse kirjassa varsinaisesti ottamaan kantaa tai moralisoimaan tapahtumia. Hän jättää kannanoton haastatteluihin ja lukijalle itselleen.

Liam on uskottava nuori, jonka pään sisällä tapahtuu paljon kasvuun liittyviä myllerryksiä. Hän ei ole helposti pidettävä hahmo eikä erityinen sankari. Liam onkin onnistunut hahmo siinä missä Leichtin muut hahmot ovat ehkä maanläheisiä, mutta eivät yhtä vakuuttavia. Of Blood and Honey on luettavissa yksittäisenä kirjana, mutta tarina antaa selkeän mahdollisuuden jatkumolle. Vaikka kirjassa on lainauksia Joe Strummerilta, pistän loppuun kuitenkin oman musiikillisen suosikkini esityksen aiheeseen liittyen. U2: Sunday Bloody Sunday. Kannattaa katsoa ja kuunnella (auts, olen ollut bändinkin fani jo kohta 30 vuotta, niin se aika kuluu). Ja tietty... kirjakin kannattaa lukea.




Aakkoshaasteen L-kirja.


sunnuntai 14. elokuuta 2011

Voita Kuninkaiden koitos


Pientä mainostusta niille, joita kiinnostaa George R.R. Martinin suosittu kirjasarja ja mahdollisuus voittaa ilmainen kirja!

Tulen ja jään laulu -sivusto arpoo vastailmestyneen Tulen ja jään laulu -sarjan kakkososan KUNINKAIDEN KOITOKSEN kovakantisen painoksen. Kirja sisältää lisäksi Petri Hiltusen kuvitusta.


Kirja on upea, joten kannattaa ehdottomasti osallistua arvontaan, joka on käynnissä 14.8. - 31.8.2011 välisen ajan. Tarkemmat ohjeet ja säännöt löytyvät sivuston arvontasivulta. Sarjan ykkösosan kovakantinen, kuvitettu painos loppuunmyytiin parissa vuodessa, joten kakkososakin kannattaa hankkia ajoissa. Suosio on kasvanut tv-sarjan myötä ennestään.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

George R.R. Martin: Fevre Dream


Hieman pelkäsin lukea George R.R. Martinin vuonna 1982 julkaistun Fevre Dreamin uudelleen vuosien jälkeen, sillä ensimmäinen lukukokemus oli voimakas. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä vaikka jotkut tapahtumat eivät tulleetkaan enää yllätyksinä, tunnelma oli yhä yhtä vangitseva kuin aiemminkin. Fevre Dream kestää ajan ja usean lukukerran. Se on Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa edeltävästä tuotannosta parhaiten menestynyt yksittäinen teos, joka on julkaistu myös Fantasy Masterworks -sarjassa ja kuvitettuna erikoispainoksena. Fevre Dream oli aikanaan mm. Locus ja World Fantasy -palkintoehdokkaana.

Kapteeni Abner Marsh on ollut epäonnekas ja menettänyt useita höyrylaivojaan. Kun rikas ja hienostunut Joshua York ehdottaa yhteistyötä, näyttää elämä muuttuvan unelmaksi. Marsh ottaa Yorkin kumppanikseen ja hankkii loistavan uuden höyrylaivan Fevre Dreamin kuljettamaan rahtia ja ihmisiä Mississippi-jokea ylös ja alas. Fevre Dreamista olisi potentiaalia vaikka mihin ja Marsh haaveileekin saavuttavansa sen nopeudella mainetta, mutta Yorkin ja hänen kummallisen seurueensa ehdot ja tavat matkanteon aikana herättävät epäluuloja ja jarruttavat menoa. Kun Abnerille selviää mitä hänen vain öisin esille tulevan kumppaninsa salaperäiset, vuorokausiakin kestävät matkat maihin merkitsevät, muuttuvat unelmat hetkessä pimeyden kauhuiksi.

Martinille on annettava tunnustusta siitä, että hän on tehnyt useista kirjojensa päähahmoista, puhumattakaan lukemattomista sivuhahmoista, inhimillisen aitoja, eikä mitään kiiltokuvia tai ylivoimaisen pystyviä sankareita. Abner Marsh ei ole kirjallisuuden moni-ilmeisimpiä hahmoja, mutta silti hän onnistuu voittamaan lukijan luottamuksen. Abnerin kerrotaan olevan ruma kuin mikä, hänellä on syyliä ja epätasaiset hampaat, hän on härkäpäinen ja hieman hidaskin, mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi erinomainen kapteeni. Fevre Dream on paitsi vampyyritarina myös höyrylaivatarina ja sen kannalta Marshin uskottavuus on ehdottoman tärkeää. Tarinassa on toki myös yliluonnollista kauneutta ja sitä edustaa Joshua York. York on kuitenkin lajissaan varsin poikkeava hahmo, ottaen huomioon kirjoitusajankohdan.

Fevre Dream tukeutuu perinteisiin vampyyri- ja ihmissusitarinoihin ja siinä on tunnistettavissa kauhukirjallisuudesta tuttuja tiede-elementtejä (Dracula, Frankenstein). Martin on lähtenyt kuitenkin rikkomaan useita vampyyrimytologian kliseitä ennakkoluulottomasti. Olisi vaikea kuvitella tarinan olevan läheskään niin onnistunut, jos hän olisi pitäytynyt kliseissä. Martinin luoma vampyyrien alkuperä ja historia on kirjan kontekstissa erittäin uskottava ja linkittyy rodullisiin näkökohtiin, jotka vallitsivat Amerikassa ennen pohjoisten ja etelän valtioiden välistä sotaa ja pitkään sen jälkeenkin. Finnconissa 2009 Martin osallistui vampyyripaneeliin ja mainitsi keksineensä vampyyrien verivastikkeen 20 vuotta ennen TruBloodia.

Mark Twainin tasoista Mississippi-kuvaajaa on vaikea löytää, mutta ei Martinkaan ihan onneton siinä suhteessa ole. Jatkuvasti elävä joki siipiratasaluksineen, joen varren metsät ja kaupungit heräävät henkiin hänen käsissään. Kuvauksessa heijastuu aikakausi, sisällissodan kynnyksellä oleva keskilänsi ja etelä, orjien asema ja kreolien värikkyys. Kaikki tuntuu asettuvan tasapainoon puhetyyliä myöten ja yliluonnollisetkin elementit tuntuvat luonnolliselta osalta ympäristöä. Fevre-joki ja muut kirjassa mainittavat paikat ovat oikeasti olemassa, kuin myös olivat ainakin osa höyrylaivoista. Natchezin ja Robert E. Leen välinen nopeuskilpailu todellakin käytiin, mikä luo todellisuuden tuntua muuten fiktiiviseen tarinaan.

Tarinan hienoutta on myös siinä, kuinka Martin tuo esille käsitteitä hyvästä ja pahasta, orjuudesta ja vapaudesta sekä valitsemisen vapaudesta usealla tasolla ja asettaa lukijan tarkastelemaan niitä eri näkökulmista siinä missä päähenkilönsäkin. Fevre Dream on vahvatunnelmainen tarina, joka luokitellaan lähinnä kauhuksi. Se sisältääkin pelottavia hetkiä ja raakuutta, mutta ainakin minulle kirjasta jää jälkikaikuna alakuloinen kauneus ja menneen ajan kaipuu höyrylaivojen kulta-ajalle. Toivottavasti Fevre Dream vielä jonain päivänä suomennetaan, vaikkakin sen nimi voi tuottaa haastetta monimerkityksellisyytensä vuoksi.




Tavallaan on hieman harmi, ettei Fevre Dreamia ole koskaan kuvattu elokuvaksi, mutta en ole toisaalta varma haluaisinko rikkoa mielikuvani katsomalla valmiiksi pureskeltua tulkintaa, mikä ei kenties kunnioittaisi tarinaa sen ansaitsemalla tasolla. Kirja on sovitettu 10-osaiseksi sarjakuvaksi, joka julkaistaan tänä vuonna myös kovakantisena sarjakuvakirjana (kuvassa myös vaihtoehtokansilla varustettuja numeroita). Tarinan sovituksen on tehnyt Daniel Abraham ja kuvituksen Rafa Lopez. Vaikka molemmat ovat onnistuneet tehtävässään sinänsä moitteettomasti, minulle sarjakuva ei istunut. Se ei välittänyt kirjan tunnelmaa, vaan teki siitä tavanomaisen kauhutarinan. Martinin Dunk & Egg -sarjakuvat ovat onnistuneet huomattavasti paremmin, mutta ehkäpä niiden pituus ja rakenne ovat olleet helpommin muunnettavassa muodossa. Fevre Dreamiin kannattaa tutustua ehdottomasti alkuperäisenä kirjoitettuna tekstinä.

perjantai 5. elokuuta 2011

Lavie Tidhar: An Occupation of Angels

An Occupation of Angels on israelilaissyntyisen Lavie Tidharin ensimmäinen julkaistu pienoisromaani vuodelta 2005. Ostin kirjan ekirjana ja minulla on siitä myös äänikirjaversio.

Toisen maailman sodan aikana arkkienkelit saapuivat maapallolle ja asettuivat suuriin, vanhoihin kaupunkeihin ja niiden historiallisiin kohteisiin. Viisikymmentä vuotta myöhemmin kylmän sodan tunnelmissa jokin ryhtyy surmaamaan enkeleitä. Killarney on salaistakin salaisemman brittiläisen Bureaun agentti, joka saa tehtäväkseen jäljittää kryptografi nimeltä Eldershott. Tämän kerrotaan epämääräisesti olevan avain murhiin. Etsintä vie Killarneyn useilla eri identiteeteillä varustettuna Euroopan kautta Moskovaan ja siitä junalla läpi puolen Siperian kylmään Novosibirskiin. Matka on vauhdikas ja vaarallinen, ja vaarassa on ihmiskuntaakin suuremmat voimat. Nyt ei ollakaan valloittamassa kaupunkeja ja kyliä.

An Occupation of Angels yllätti minut tyylillään. Se on hieman erilainen kuin aiemmat Tidharilta lukemani kirjat, mutta omassa lajissaan silti erinomainen. Kirja on kylmänsodan vakoojatarina, ideologisten asetelmien vaihtoehtohistoriaa, jossa pääpaino on taivaallisilla otuksilla. Ja millaisia otuksia ne ovatkaan. Tidharin enkelit ovat suuremmoisia, pelottavia ja vaarallisia. Juuri sellaisia, että niiden voima tulee esille. Silti Tidhar esittää ne myös inhimillisinä ja haavoittuvina sekä sotaisina. Tarinasta ei puutu vauhtia. Välillä lukemista pitää itse oikein hidastaa, sillä paikasta ja tapahtumasta toiseen siirtyminen on sen verran nopeaa, että mukana ei tahdo pysyä. Tidhar onnistuu kuvaamaan kutakin tilanne ja ympäristöä tiiviisti, mutta riittävässä määrin, jotta tunnelman luonti onnistuu. Minulle tuli tapahtumista selkeitä visuaalisia välähdyksiä, aivan kuin olisi filmiä katsonut.

Tarinan jotkut ratkaisut tuntuvat hieman oikaistuilta, mutta eivät ne toisaalta poikkea yleisesti agenttitarinoiden sankarien osaamisesta ja pystyvyydestä. Tällä kertaa jamesbondmaisena hahmona on kuitenkin nainen. Osittain oikaisun tunne voi johtua siitä, että ekirjana tarina on vain 111-sivuinen ja siihen on mahdutettu jos vaikka mitä ja vielä saatu tarina päätökseenkin. Vaikka Killarney onkin ihan mielenkiintoinen hahmo, hänestä ei tämän tarinan puitteissa ehdi tulla kovin syvää kuvaa. En sitä itse asiassa odottanutkaan, sillä enkelit varastivat kyllä pääasiallisen huomioni. Ihastuin niihin ja haluaisinpa lukea enemmänkin tämän kirjan tyylisistä enkeleistä tarinoita. Niitä sadunomaisia suojelusenkeleita on nähty ihan tarpeeksi.

An Occupation of Angels on erilaista Tidharia, mutta yhtä kaikki erinomainen pikku tarina. Minulla on vielä pari kirjaa Tidharilta lukematta ja syksyllä ilmestyy vaihtoehtohistoriateos Osama, jota mielenkiinnolla odotan.

tiistai 2. elokuuta 2011

Paul Kearney: This Forsaken Earth

Paul Kearneyn The Mark of Ran (arvostelu) oli jokseenkin pettymys, mutta päätin silti lukea heti perään The Sea Beggars -sarjan toisen osan This Forsaken Earth, joka on julkaistu vuonna 2006.

Jokunen vuosi on kulunut The Mark of Ranin tapahtumista ja Rol Cortishanesta on tullut kokenut merenkulkija Revenant-laivallaan. Hän taistelee ystäviensä kanssa bionarilaisia vastaan pitääkseen salaisen turvapaikkansa Ganesh Kan yhä salassa. Menneisyys kuitenkin palaa Rolin eteen Cancerin, entisen Varkaiden kuninkaan muodossa, kun hänen sisarpuolensa Rowen haetuttaa hänet tykönsä. Bionar on sisällissodassa, sillä Rowen pyrkii saamaan hänelle oikeutetusti kuuluvan kruunun haltuunsa. Hieman vastahakoisesti Rol suostuu auttamaan Rowenia. Hänen tunteensa sisartaan kohtaan ovat yhä voimakkaat.

This Forsaken Earth on aloitusosaa tasapainoisempi ja kypsempi teos, johtuen paljolti siitä tosiseikasta, että päähahmo on hieman varttuneempi. Kearney myös laajentaa maailmaa tuoden esille uusia paikkoja, vaikkakin näin lyhyessä kirjassa niihin ei ennätetä keskittyä kovinkaan pitkään. Toiminta on kirjan pääantia. Taistelukuvaukset niin merellä kuin maallakin ovat vahvoja ja onnistuneita. Mutta erityisesti esille nousee yksittäinen matkakuvaus kylmän vuoriston läpi. Muutamaa hetkeä lukuunottamatta Rol onnistuu olemaan siedettävä hahmo ja vaikka Gallico ja Elias eivät ehkä olekaan fantasian syvimpiä sieluja, niin heihin pystyy jo kiintymään. Kirjan loppua kohden myös Rol parantaa osakkeitaan huimasti, vaikka heti kirjan ensimmäisellä kolmanneksella olin heittää kirjan nurkkaan syystä mitä sanoja Kearney laittoi hahmolleen suuhun.

Merenkäyntiin liittyvä kuvaus asettuu tekstissä osaksi tarinaa enemmän kuin The Mark of Ranissa, missä se tuntui välillä olevan itse asia. Tämä tunne saattaa johtua toki myös siitä, että maailma tulee toisessa kirjassa jo tutummaksi ja lähemmäksi. Silti kirjassa vietetään aikaa merellä yllättävän vähän. Päätapahtumat käydään maalla, mikä pienoisena pettymyksenä todettakoon. Jotenkin tuntuu, että ensimmäisessä kirjassa annettu lupaus (Ranin merkin yhteydessä) ei tunnu toteutuvan siinä määrin mitä pitäisi. Tosin sarja on vielä kesken, joten ehkä tästä vielä noustaan lupausten tasolle. Mytologinen osuus lisääntyy ja siihen puoleen olen tyytyväinen. This Forsaken Earth päättyy varsin mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa olen näkevinäni suuntauksen, joka on tuttu Kearneyn yksittäisistä kirjoista. Jatkossa näemme ehkä enemmän kirjan todellisen maailman ja Rolin nyt jo vieraileman "toisen" maailman vuorottelua.

This Forsaken Earth on ensimmäistä osaa parempi kirja. Jos kehitys jatkuu entisellään, niin päätösosalta on lupa odottaa varsin tyydyttävää ratkaisua. Valitettavasti viimeistä osaa, Storm of the Deadia, ei julkaista itsellisenä teoksena, vaan se ilmestyy osana kolmen kirjan omnibusia. Niinpä kaksi ensimmäistä osaa ostaneiden pitää ostaa ne osat uudelleen, jotta saavat sen kolmannen. Toivottavasti Solaris tajuaa edes laittaa siedettävän kannen kirjaan, eikä mitään kulmiensa alta tuijottelevaa miesmallihahmoa. Omnibus-versiota on lupa odotella aikaisintaan ensi vuoden loppupuolella.

maanantai 1. elokuuta 2011

Lukulistalla 8/2011


Elokuun lukulistalle on kertymässä niin monta kirjaa, että todennäköisesti en ehdi lukea/kuunnella niitä kaikkia. Tarkoituksena on kuitenkin palata alkuvuodesta tehtyihin suunnitelmiin ja edetä ainakin L-kirjaimen verran aakkoshaasteessa, yhden kirjan verran Kage Bakerin tuotannossa ja ottaa uusintalukukierrokselle yksi George R.R. Martinin kirja. Näiden lisäksi tarkoitus on saada Paul Kearneyn This Forsaken Earthin viimeiset sivutkin luetuksi loppuun, eli näiden perusteella lista näyttäisi seuraavalta:
  • Karen Lord: Redemption in Indigo
  • Kage Baker: Mendoza in Hollywood
  • George R.R. Martin: Fevre Dream
  • Paul Kearney: This Forsaken Earth
Jonossa ovat myös: Leicht, Lachlan, Kasai, Deas, Beukes ja Swainston ym. Kuukauden lopussa nähdään mitä tulikaan sitten luettua. Valinnan varaa on.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...