Shamrokon 2014 -raportti

Reilu viikko sitten Loncon3 oli ensimmäinen worldconini ja nyt viikonlopulla (22.-24.8.) pistäydyin ensimmäisessä euroconissani Shamrokonissa, Dublinissa. Kunniavieraina tapahtumassa olivat Andrzej Sapkowski, Seanan McGuire aka Mira Grant, Michael Carroll, Jim Fitzpatrick ja Ylva Spångberg.

Aloitin conin asiaankuuluvasti Made In Ireland: Fantasy Classics By Irish Authors -paneelilla, jossa Peadar Ó Guilín, Maura McHugh ja David Murphy kävivät läpi tunnettuja irlantilaisia fantasiaa tuottaneita kirjailijoita, joiden teokset ovat klassikkoja.
Listalla olivat mm. Lordi Dunsany, Bram Stoker, Jonathan Swift, Oscar Wilde, W.B. Yeats, Lady Gregory ja Sheridan Le Fanu, josta oli ohjelmaa conissa laajemmaltikin. Mitään erityisen yllättävää ei paneelissa vastaan tullut, mutta kuten yleisössäkin huomioitiin, naispuoleisten kirjailijoiden vähäinen määrä kiinnitti huomiota, kuten usein kun genren klassikkoja luetellaan.

Ennen varsinaista avajaisseremoniaa, minua kiinnosti erityisesti keskustelu kirjan kansista, etenkin miten paljon kirjailijat pääsevät vaikuttamaan kirjojensa kansikuviin. Carrie Vaughn ja C.E. Murphy (kuvassa keskellä) kertoivat kirjailijoiden osuudesta Ann VanderMeerin (oik.) johdolla ja Jim Fitzpatrick sanoi väliin muutaman sanasen kansitaiteilijan näkökulmasta. Kirjailijalla ei ole kovinkaan paljoa valtaa siihen millainen kansi hänen kirjaansa laitetaan, vaikka mielipidettä usein kysytäänkin. Läsnäolevilla kirjailijoilla oli kuitenkin kokemuksia, että joitain heidän ehdottamiaan pieniä yksityiskohtia toteutettiin (urbaanifantasia-kannen naishahmo sai kuvaan myös pään), mutta myös, ettei heidän mielipidettään huomioitu lainkaan. Fitzpatrick kertoi kansitaiteilijan saavan useimmiten näytetekstin kustantajalta ja luo kansikuvan sen perusteella. Myös kansikuvan ympärille on luotu tarinoita kirjaksi, toki tämä on harvinainen poikkeus. Ja vaikka itseäni ei pätkääkään kiinnosta viitta ja huppu -hahmot kirjan kannessa, niin markkinointitutkimukset kertovat ilmeisesti maailmalla, että kyllä ne myy herkemmin (tai ainakin myi, trendi on ilmeisesti menossa ohi). Samoin kuin yleensä ihmishahmot. Toisaalta tutkimus kertoo myös, että vain 25% kirjanostajista valitsee kirjaa koskaan kannen perusteella. Tärkeämpää on takakansiteksti.

Avajaisseremoniassa tupa oli kutakuinkin täynnä ja Steve ja Brian toivottivat kaikki tervetulleiksi. Pienenä ilmoitusluonteisena seikkana mainittiin ohjelmalisäys lauantaille klo 19:45, jolloin pääsalissa pääsisi katsomaan erään tv-sarjan uuden kauden avajaisjaksoa. Tätä olinkin hieman odotellut.

Avajaisten jälkeen kävin kuuntelemassa Gender Boxes in the Game of Thrones -keskustelua, johon yllätysvieraana ilmestyi tv-sarjan Syrio Forel, Miltos Yerolemou (vas.). Muut keskustelijat olivat Laurie Mann, Susan Bartholomew, Phil "theMountainGoat" Lowles ja K.J. Lane. Keskustelussa tuli esille useita näkemyksiä sukupuolirooleista ja niiden rikkomisesta sarjassa ja yleisö osallistui keskusteluun innokkaasti. Kirjojen ja tv-sarjan erot huomioitiin, vaikka selvästikin keskustelu keskittyi tv-sarjan hahmoihin, jotka poikkeavat useilta osin kirjasarjasta. Viikonlopun aikana tuli ilmi, että mm. Sansa lähtee tv-sarjassa eri kehityslinjalle kuin kirjassa, eikä näyttelijä aio enää lukea kirjoja, jottei ne häiritse hänen käsikirjoituksen tulkintaa.

Science Fact: Living In A Cyberpunk World päätti perjantai-illan. Legend Gerryn, Brian Nisbetin, Siobhán McKennan, Chuck Codyn ja Charlie Strossin keskustelusta en muista juuri mitään muuta kuin Strossin infodumppaukset / esitelmöinnit, jotka olivat minulle hieman liikaa myöhäisenä ajankohtana.

Lauantaina Mocking the Monoglots: Untranslated Hidden Gems -paneelissa keskusteltiin käännöksistä sekä kääntämistä vailla olevista teoksista. Mukana oli useampi kääntäjä, sekä Sapkowski, jonka tuotantoa on käännetty lukuisille kielille. Esille tuli monia kiinnostavia kirjailijoita, suomalaisista mm. Irmelin Sandman Lilius ja Salla Simukka. Kuvassa: Mihaela Marija Perkovic, Cheryl Morgan, Ylva Spångberg, Andrzej Sapkowski, Ula Kapala ja Regina Kanyu Wang.

Kuuntelin useamman Sheridan Le Fanuun liittyvän ohjelman, joissa käytiin läpi hänen elämäänsä ja tuotantoaan yleisesti (Jim Rockhill), sekä vertailtiin hänen vampyyritarinaansa Carmillaa Draculaan. Näyttelijä Robert Lloyd Parry luki omassa ohjelmassaan ääneen Dubliniin sijoittuvan kummitustarinan The Familiar. Tutustuin ennen Shamrokonia Le Fanun suomennettuun tuotantoon Carmilla ja muita kertomuksia -kokoelmasta ja luin englanniksi lisäksi muutamia muita novelleja Ghostly Tales -kokoelmasta sekä aloittelin Uncle Silas -kirjaa, jotta en olisi ihan ummikko ohjelmia seuratessa. Oli hienoa, että Irlannin euroconissa oli järjestetty tiivis paketti paikallisesta kirjailijasta (kotim. kunniavieraiden lisäksi). Liekö tämä ihan yleinen trendi euroconeissa.

Seanan McGuire/Mira Grant ei kuulu kirjailijoihin, joiden teoksista erityisemmin pitäisin. Kävin kuitenkin kuuntelemassa osan hänen kunniavierashaastattelustaan. McGuire on vilkas esiintyjä ja puhuja, jolla on välillä todella hauskoja juttuja. Jo nähtyjen videohaastattelujen perusteella minua vain on ärsyttänyt hänen tapansa puhua välillä kuin pikkulapsi tai näsäviisas 13-vuotias. Nämä piirteet tulivat esille Shamrokonissakin. Grantin Deadlinea (arvostelu) lukiessa ihmettelin mahtaako kirjailijalla olla jokin fiksaatio erääseen juomaan, ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, sain vahvistuksen, että on. McGuire esiintyi soittajien kera musiikillisessa ohjelmassakin, tosin kävin vain pikaisesti vilkaisemassa harjoituksia.

Peaceful Science Fictionissa Ian Watson, Carrie Vaughn ja Paul Anthony Shortt pohdiskelivat väkivallan ja sotien esiintymistä genressä ja löytyykö sf:sta kirjallisuutta, joka on pasifistista, eikä tarinassa tukeuduta sotilaalliseen konfliktiin. Keskustelu oli jotenkin puolinaista, vaikka esimerkkejä löytyikin, mutta otanta oli suppea, eikä naiskirjailijoita juurikaan tullut esille.

Conissa oli luonnollisesti erilaisia cosplay-asusteitakin nähtävissä. Alla muutamia poseerauskuvia.

Lauantai-illan huipennus minulle oli Doctor Whon uuden kauden avajaisjakso ja Peter Capaldin ensiesiintyminen tohtorina. Jaksoa katsottiin porukalla suuressa salissa valkokankaalta ja yleisesti vaikutti siltä, että vitsit puri ja yleisö piti näkemästään. Minä ainakin pidin ja jännityksellä odottamani Capaldi onnistui vakuuttamaan. Saa nähdä miten käsikirjoitukset tästä eteenpäin tarinaa vievät.

Kävin pikaisesti kuuntelemassa lauantai-illan päätteeksi vielä "All This is True Because It Rhymes" -keskustelun ennustuksista fantasiassa sekä letkeää jutustelua kehnoista sokkotreffi-hahmoista, mutta ensin mainitusta en enää muista mitään ja jälkimmäinen ei oikein jaksanut naurattaa, kun suuri osa hahmoista tuli jostain muusta kuin kirjallisuudesta, enkä tunnistanut juurikaan nimiä. Taisinpa olla vielä jopa Doctor Who -fiiliksissä.

Sunnuntaina aamukymmeneltä oli kunniavieraiden nimikirjoitustilaisuus, ja minulla oli mukanani muutama kirja Noituri-sarjasta Sapkowskin nimmaria varten. Sapkowski tuli paikalle, puhui pääosin itsekseen voimakkaasti murtaen englantia, ja mieleen jäi hänen varoituksensa vettä lasiin kaataessa, ettei sitä pitäisi juoda, sillä kalat naivat siinä (W.C. Fields). Kirjailija tunnisti heti ja naurahti (ilahtuneena, oletan) nähdessään suomalaiset painokset.

Puolen päivän aikaan Sapkowski oli siirtynyt havaittavasti vettä vahvempiin juomiin. Sapkowski on ajoittain nauravainen ja on harmi, että hän joutui puhumaan vieraalla kielellä, sillä se vei terän pois siitä mitä hänellä oli sanottavaa. Eipä juuri käynyt kateeksi haastattelijaa (Steve), sillä kirjailija vastasi kysymyksiin lyhyesti muutamilla sanoilla tai puhui jostain ihan muusta kuin mitä kysyttiin. Hän piti myös luovia taukoja puheessaan, eikä haastattelija tiennyt joko puhe oli loppunut vai jatkuiko vielä. Sapkowski ei ole tyytyväinen siihen, että sarja on englanniksi nimeltään The Witcher, vaan hänen mielestään sen pitäisi olla The Hexer. Hän on itsekin toiminut kääntäjänä, ja kääntänyt mm. Aldissin, Zelaznyn ja Ellisonin novelleja puolaksi.

Haastattelija otti yleisön mukaan varhaisessa vaiheessa. Eturivissä istui joukko henkilöitä, joista yksi kysyi rehvastelevan tyyliseltä Sapkowskilta, oliko tämä todellakin sitä mieltä, mitä on aiemmin sanonut, että uusin Noituri-kirja (mainitsi puolankielisen nimen) edustaa sarjan parasta antia, mihin Sapkowski vastasi myöntävästi ja ehdottomasti näin olevan. Silloin koko eturivin ryhmä nousi ylös ja lähti salista. En tiedä oliko kyseessä jokin mielenosoitus, vai mitä ihmettä, mutta Sapkowski näytti loukkaantuneelta ja haastattelija hyvin hämmentyneeltä. Keskustelu jatkui asialinjalla ja kirjailijalle esitettiin useita kysymyksiä, joihin hän vastasi omalla tyylillään. Monia samoja asioita löytyy Tähtivaeltajan 2/2014 Sapkowski-jutusta. Kannattaa lukea. Sapkowski sanoi ihailevansa maanmiehensä Stanislaw Lemin tuotantoa, mutta kritisoi kovin sanoin tätä science fictionin hylkäämisestä. Hänen mielestään sf/f-lukijat ovat kirjallisuuden lukijoiden kermaa. Sapkowski mainitsi pariin otteeseen olevansa vaikuttunut mm. israelilaisen Lavie Tidharin teoksista. Muiden kirjailijoiden nimistä en valitettavasti saanut selvää. Sapkowski ei vastannut kysymykseen onko uusia Geralt-tarinoita tulossa, sanoi sopimuksen kieltävän puhumisen (mitä se nyt sitten tarkoittaneekaan, saattoi koskea tekeillä olevaa elokuvaa?). Jouduin poistumaan haastattelusta noin tunnin jälkeen lentokentälle.

Kaiken kaikkiaan Shamrokon oli onnistunut con, järjestelyt pelitti, ohjelma oli kiinnostavaa ja tunnelma hyvä. Hyvä osoitus irlantilaisen fandomin osaamisesta.

Hugo-ehdokkaat 2013: pitkät novellit

Pat Cadigan: The Girl-Thing That Went Out For Sushi

Mielenkiintoisella ja ei niin itsestään selvällä nimellä varustettu tarina kertoo Jupiterissa työskentelevästä Arkaesta, jonka ihmisystävä Fry päättää loukkaannuttuaan muutatuttaa itsensä sushiksi. Arkaekin on sushi, kahdeksan lonkeroinen mustakala. Tarinassa jo muutaman sukupolven ajan ihmiset eli ”kaksi-jalkaiset” ovat voineet käydä läpi muutosoperaation ja vaihtaa muotoa joko ihmismustekalaksi, ihmismeduusaksi tai ihmisravuksi. Tämä tietenkin aiheuttaa usein niin hengellisiä kuin maallisiakin ongelmatilanteita ja vaatii operaatioon ryhtyjältä vahvaa vakaumusta. Myös tarina vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä se vilisee sanayhdistelmiä ja slangia, jotka ainakin alussa hämmentävät. Jouduin lukemaan kielen vuoksi novellin kahteen kertaan, ennen kuin pystyin toteamaan, että Cadigan on kirjoittanut nokkelan idean pohjalta huvittavan tarinan. En tiedä onko tarinassa taustalla sukupuolenvaihdokseen liittyvää ajatusta, mutta hyvinkin se sopisi maallisemmaksi lähtökohdaksi. Tarinassa on mukana poliittista planeettojen välistä valtapeliä ja Jupiterin kiertorataa lähestyvä komeettakin, ja kokonaisuus on piristävän erilainen mitä vähään aikaan on tullut luettua. Pat Cadigan on kirjoittanut vahvan Hugo-voittajaehdokkaan.

Thomas Olde Heuvelt: The Boy Who Cast No Shadow

Hollantilaisen nuoren kirjailijan kirjoittama tarina kertoo Look-nimisestä pojasta, jolla ei ole varjoa, vaan valo heijastuu hänestä läpi, eikä hän näy peilissä, valokuvissa tai filmillä. Luonnollisestikin hän herättää huomiota ja hänestä tulee kuuluisuus ja koulussa kiusaamisen kohde, kunnes luokalle tulee toinen outo tapaus, lasinen poika. Splinter puolestaan heijastaa kaikkea ulkopuolista, mutta ei itseään. Pojat ystävystyvät ja he päätyvät matkalle, jolle vanhempiensa kaikelta suojelema Splinter on aina toivonut pääsevänsä. Tarinan idea on hyvä ja se on kirjoitettu sujuvasti. Lasisen ja varjottoman pojan tieteellistä olemassa oloa on turha sen kummemmin pohtia, heidän on tarkoitus olla vain metaforia erilaiselle. Tarinan loppu on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä laskee pisteitä ja sentimentaalisuuskaan ei vetoa minuun. Ihan kelpoinen tarina silti.

Catherynne M. Valente: Fade to White

Valenten vaihtoehtohistoriatarinassa on käyty sota, jonka radioaktiivisuuden seuraamuksena ihmisen lisääntyminen on häiriintynyt ja vain 12% miehistä on enää hedelmällisiä. Tarina seuraa nuoren pojan ja nuoren tytön vaiheita kohti testausta, jonka tulosten perusteella määräytyy heidän tuleva asemansa yhteiskunnassa. Poika haaveilee Aviomiehen roolista ja tyttö suhtautuu puolestaan salaisuutensa vuoksi hermostuneesti ja kriittisemmin tulevaan rooliinsa kihlattuna ja synnyttäjänä. Kolmantena tarinankertojana tai oikeastaan maailmankuvan kertojana on hahmo, joka teetättää mainoksia, joiden on tarkoitus luoda oikeanlaisia mielikuvia, propagandaa. Mainoksissa on valkoihoisia, hedelmällisen näköisiä naisia, piippua polttavia miehiä ja iloisia terveitä lapsia. Valente on kirjoittanut hienosti tarinan, jossa pikkuhiljaa avautuu sen ahdistavuus, ihmisten aivopestävyys ja johdatettavuus. Tarinan idea ei ole oikeastaan miltään osa-alueeltaan uusi, esimerkiksi Margaret Atwood on sitä käyttänyt tarinoissaan, mutta Valente osaa kirjoittaa vetävästi, sitä ei voi kiistää.

Seanan McGuire: In Sea-Salt Tears

In Sea-Salt Tears on selkie-tarina. En tiedä onko selkiellä suomenkielistä käännöstä, mutta kyseessä on meressä hylkeenä elävästä olennosta, joka luo nahan muuttuakseen ihmiseksi maalla. Tarinassa selkiet perivät ihmishahmossa nahkansa vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan, eikä ole niin itsestään selvää, että jokainen selkie pääsee mereen elämään vaikka haluaisikin. Liz odottaa vuoroaan vuosikymmenet ja kun näyttää siltä ettei nahkaa perinnöksi tule, hän lyö hynttyyt yhteen Annien kanssa. Molemmilla on tarve tulla kelvatuksi ja hyväksytyksi ja taustalla on myös uskollisuuteen ja luotettavuuteen liittyvä kehys. McGuiren tarina hyödyntää mytologista olentohahmoa tuoden sen nykyaikaiseen ympäristöön ja tulkintaan. Tarina on onnistuneempi kuin kirjailijan Grant-nimimerkillä kirjoitetut zombie-jutut.

Seanan McGuire: Rat-Catcher

Toinen ehdokkaana oleva McGuiren tarina perustuu sekin mytologiseen olentoon, haltiatyyppiseen sidheen ja sijoittuu vuoden 1666 Lontooseen, hetkeen ennen suurta tulipaloa. Sidhet kulkevat kahden eri valtakunnan välillä varjojen kautta. Tullessaan omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan, sidhet ottavat kissojen muodon. Rand (kuvan alaotsikon Tybalt) saa Roanelta tietoonsa ennustuksen, jonka mukaan Lontoota uhkaa tulipalo ja heidän tulisi poistua kaupungista mitä pikimmin. Tämä ei ole kuitenkaan niin helposti tehtävissä, sillä Randin kuningas-isä ei suostu antamaan evakoitumiskäskyä ja Randin pitää uhmata häntä pelastaakseen sidhet. Todelliseen historialliseen tapahtumaan sidottu tarina on viihdyttävä kissahahmojen vuoksi, vaikka muuten onkin vain keskinkertainen kasvutarina ja hahmojen välisten suhteiden selittäminen jää heikoille kantimille. Ilmeisesti tämä ja myös mahdollisesti In Sea-Salt Tears ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, joka minulle ei ole tuttu. Kumpikin tarina toimii kuitenkin itsenäisesti.




Tämän vuoden pitkien novellien Hugo-ehdokkaat ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta varsin tasaisia ja keskinkertaisen sujuvasti luettavia. Mikään ei varsinaisesti ärsytä, mikään ei erityisemmin ihastuta. Pat Cadiganin The Girl-Thing That Went Out For Sushi nousee muiden ehdokkaiden yläpuolelle erilaisuudellaan ja kielellisesti haastavana ja virkeänä. Kakkoseksi nostan Valenten tarinan, mutta loppujen kohdalla onkin sitten aivan sama mihin järjestykseen sijoittuvat.

Nämä ovat viimeiset tämän vuoden Hugo-arvioni. Elokuva ja tv-sarjakategoriat on käyty läpi ja kunhan olen vielä lyhyesti tutustunut Oheiskirja-kategoriaan olenkin valmis omalta osaltani äänestämään Hugo-voittajia. Sitten vain odottamaan Worldconia ja syyskuun ekaa, jolloin selviää ketkä kaikki oikeasti voittivat.

Worldconeihin liittyen täytyy vielä kerran mainita, että lähiviikkojen aikana on vielä mahdollista äänestää Helsinkiä vuoden 2015 worldcon-paikaksi. Äänestää saavat LoneStarCon3:n jäsenet (myös tukijäsenet) ja äänestysmaksun maksaneet. Kehotan ehdottomasti käyttämään mahdollisuutta hyväksi, sillä kaikkihan me haluamme worldconin Suomeen, eikö?