Hugo-ehdokkaat 2013: pitkät novellit

Pat Cadigan: The Girl-Thing That Went Out For Sushi

Mielenkiintoisella ja ei niin itsestään selvällä nimellä varustettu tarina kertoo Jupiterissa työskentelevästä Arkaesta, jonka ihmisystävä Fry päättää loukkaannuttuaan muutatuttaa itsensä sushiksi. Arkaekin on sushi, kahdeksan lonkeroinen mustakala. Tarinassa jo muutaman sukupolven ajan ihmiset eli ”kaksi-jalkaiset” ovat voineet käydä läpi muutosoperaation ja vaihtaa muotoa joko ihmismustekalaksi, ihmismeduusaksi tai ihmisravuksi. Tämä tietenkin aiheuttaa usein niin hengellisiä kuin maallisiakin ongelmatilanteita ja vaatii operaatioon ryhtyjältä vahvaa vakaumusta. Myös tarina vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä se vilisee sanayhdistelmiä ja slangia, jotka ainakin alussa hämmentävät. Jouduin lukemaan kielen vuoksi novellin kahteen kertaan, ennen kuin pystyin toteamaan, että Cadigan on kirjoittanut nokkelan idean pohjalta huvittavan tarinan. En tiedä onko tarinassa taustalla sukupuolenvaihdokseen liittyvää ajatusta, mutta hyvinkin se sopisi maallisemmaksi lähtökohdaksi. Tarinassa on mukana poliittista planeettojen välistä valtapeliä ja Jupiterin kiertorataa lähestyvä komeettakin, ja kokonaisuus on piristävän erilainen mitä vähään aikaan on tullut luettua. Pat Cadigan on kirjoittanut vahvan Hugo-voittajaehdokkaan.

Thomas Olde Heuvelt: The Boy Who Cast No Shadow

Hollantilaisen nuoren kirjailijan kirjoittama tarina kertoo Look-nimisestä pojasta, jolla ei ole varjoa, vaan valo heijastuu hänestä läpi, eikä hän näy peilissä, valokuvissa tai filmillä. Luonnollisestikin hän herättää huomiota ja hänestä tulee kuuluisuus ja koulussa kiusaamisen kohde, kunnes luokalle tulee toinen outo tapaus, lasinen poika. Splinter puolestaan heijastaa kaikkea ulkopuolista, mutta ei itseään. Pojat ystävystyvät ja he päätyvät matkalle, jolle vanhempiensa kaikelta suojelema Splinter on aina toivonut pääsevänsä. Tarinan idea on hyvä ja se on kirjoitettu sujuvasti. Lasisen ja varjottoman pojan tieteellistä olemassa oloa on turha sen kummemmin pohtia, heidän on tarkoitus olla vain metaforia erilaiselle. Tarinan loppu on jokseenkin ennalta-arvattava, mikä laskee pisteitä ja sentimentaalisuuskaan ei vetoa minuun. Ihan kelpoinen tarina silti.

Catherynne M. Valente: Fade to White

Valenten vaihtoehtohistoriatarinassa on käyty sota, jonka radioaktiivisuuden seuraamuksena ihmisen lisääntyminen on häiriintynyt ja vain 12% miehistä on enää hedelmällisiä. Tarina seuraa nuoren pojan ja nuoren tytön vaiheita kohti testausta, jonka tulosten perusteella määräytyy heidän tuleva asemansa yhteiskunnassa. Poika haaveilee Aviomiehen roolista ja tyttö suhtautuu puolestaan salaisuutensa vuoksi hermostuneesti ja kriittisemmin tulevaan rooliinsa kihlattuna ja synnyttäjänä. Kolmantena tarinankertojana tai oikeastaan maailmankuvan kertojana on hahmo, joka teetättää mainoksia, joiden on tarkoitus luoda oikeanlaisia mielikuvia, propagandaa. Mainoksissa on valkoihoisia, hedelmällisen näköisiä naisia, piippua polttavia miehiä ja iloisia terveitä lapsia. Valente on kirjoittanut hienosti tarinan, jossa pikkuhiljaa avautuu sen ahdistavuus, ihmisten aivopestävyys ja johdatettavuus. Tarinan idea ei ole oikeastaan miltään osa-alueeltaan uusi, esimerkiksi Margaret Atwood on sitä käyttänyt tarinoissaan, mutta Valente osaa kirjoittaa vetävästi, sitä ei voi kiistää.

Seanan McGuire: In Sea-Salt Tears

In Sea-Salt Tears on selkie-tarina. En tiedä onko selkiellä suomenkielistä käännöstä, mutta kyseessä on meressä hylkeenä elävästä olennosta, joka luo nahan muuttuakseen ihmiseksi maalla. Tarinassa selkiet perivät ihmishahmossa nahkansa vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan, eikä ole niin itsestään selvää, että jokainen selkie pääsee mereen elämään vaikka haluaisikin. Liz odottaa vuoroaan vuosikymmenet ja kun näyttää siltä ettei nahkaa perinnöksi tule, hän lyö hynttyyt yhteen Annien kanssa. Molemmilla on tarve tulla kelvatuksi ja hyväksytyksi ja taustalla on myös uskollisuuteen ja luotettavuuteen liittyvä kehys. McGuiren tarina hyödyntää mytologista olentohahmoa tuoden sen nykyaikaiseen ympäristöön ja tulkintaan. Tarina on onnistuneempi kuin kirjailijan Grant-nimimerkillä kirjoitetut zombie-jutut.

Seanan McGuire: Rat-Catcher

Toinen ehdokkaana oleva McGuiren tarina perustuu sekin mytologiseen olentoon, haltiatyyppiseen sidheen ja sijoittuu vuoden 1666 Lontooseen, hetkeen ennen suurta tulipaloa. Sidhet kulkevat kahden eri valtakunnan välillä varjojen kautta. Tullessaan omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan, sidhet ottavat kissojen muodon. Rand (kuvan alaotsikon Tybalt) saa Roanelta tietoonsa ennustuksen, jonka mukaan Lontoota uhkaa tulipalo ja heidän tulisi poistua kaupungista mitä pikimmin. Tämä ei ole kuitenkaan niin helposti tehtävissä, sillä Randin kuningas-isä ei suostu antamaan evakoitumiskäskyä ja Randin pitää uhmata häntä pelastaakseen sidhet. Todelliseen historialliseen tapahtumaan sidottu tarina on viihdyttävä kissahahmojen vuoksi, vaikka muuten onkin vain keskinkertainen kasvutarina ja hahmojen välisten suhteiden selittäminen jää heikoille kantimille. Ilmeisesti tämä ja myös mahdollisesti In Sea-Salt Tears ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, joka minulle ei ole tuttu. Kumpikin tarina toimii kuitenkin itsenäisesti.




Tämän vuoden pitkien novellien Hugo-ehdokkaat ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta varsin tasaisia ja keskinkertaisen sujuvasti luettavia. Mikään ei varsinaisesti ärsytä, mikään ei erityisemmin ihastuta. Pat Cadiganin The Girl-Thing That Went Out For Sushi nousee muiden ehdokkaiden yläpuolelle erilaisuudellaan ja kielellisesti haastavana ja virkeänä. Kakkoseksi nostan Valenten tarinan, mutta loppujen kohdalla onkin sitten aivan sama mihin järjestykseen sijoittuvat.

Nämä ovat viimeiset tämän vuoden Hugo-arvioni. Elokuva ja tv-sarjakategoriat on käyty läpi ja kunhan olen vielä lyhyesti tutustunut Oheiskirja-kategoriaan olenkin valmis omalta osaltani äänestämään Hugo-voittajia. Sitten vain odottamaan Worldconia ja syyskuun ekaa, jolloin selviää ketkä kaikki oikeasti voittivat.

Worldconeihin liittyen täytyy vielä kerran mainita, että lähiviikkojen aikana on vielä mahdollista äänestää Helsinkiä vuoden 2015 worldcon-paikaksi. Äänestää saavat LoneStarCon3:n jäsenet (myös tukijäsenet) ja äänestysmaksun maksaneet. Kehotan ehdottomasti käyttämään mahdollisuutta hyväksi, sillä kaikkihan me haluamme worldconin Suomeen, eikö?

Pat Cadigan: Synners

Pyrin yleensä kirjoittamaan kirja-arvostelun parin viikon sisällä siitä kun saan kirjan luettua. Silloin sen herättämät tunnelmat ovat vahvimmillaan. Joidenkin kirjojen kohdalla arvostelua pitää tarkoituksella viivästyttää, kun mielipidettä on vaikea muodostaa. Vähäisten lukemieni kyberpunk-teosten perusteella osasin odottaa, että science fiction -haasteen kyseinen kategoria (11.) olisi haasteellinen. Ei sen puoleen, etteikö sopivia teoksia löytyisi luettavaksi, vaan koska kyberpunk alamaailmoineen, huume/lääkehöyryineen ja hakkereineen ei sovi minulle joka fiiliksellä. Pidin Pat Cadiganin Mindplayersista (arvostelu) (suom. Mielenpeli) ja novellikokoelma Patternsista (arvostelu), joten kirjailijan vuonna 1991 julkaistu Synners oli sinänsä helppo valinta haastekirjaksi. Luin kirjan pätkittäin huhti-toukokuussa ja olen tainnut jo lykätä arvostelun kirjoittamista tarpeeksi kauan, sillä tuntuu oudolta arvostella scifi-haasteen toisen kierroksen kirjoja, kun ensimmäisen kierroksen viimeinen kirja vielä roikkuu ilmassa.

Synnersissa seikkaillaan online-viihteen maailmassa lähitulevaisuuden Los Angelesissa. Diversifications-niminen viihteen suuryritys on hankkinut haltuunsa teknologiainnovaation, jonka avulla ihmisen aivot pystytään kytkemään suoraan yhteyteen verkkoon. Idea on sinänsä hyvä, aivot oppivat uutta tietoa nopeasti, syntyy uusia asiantuntijoita tunneissa vuosien sijaan, mielenterveydeltään häiriintyneet saisivat helpommin täsmäapua, mutta myös riskejä on olemassa virusten ja väärinkäytösten vuoksi. Syntetisoijat, hakkerit, poimivat mielikuvia, pakkaavat ne ja tekevät niistä kauppatavaraa. Syntyy odottamattomia seuraamuksia, joita torjumaan ryhtyy joukko synnerseja, heidän mukanaan Sam, jonka isä työskentelee Diversificationissa.

Cadigan sekoittaa Synnersissä virtuaalista todellisuutta, nanoteknologiaa, hakkereita yhteiskunnan rajamailla, huumeita, rockmusiikkia ja melkeinpä mitä tahansa, jonka jälkiliitteeksi sopii porno-sana laajassa merkityksessä (esim. uutisporno). Yksi jäppinen on koukussa kuolemiseen ja tekee sitä kohtalaisen usein, mikä on tietysti mahdollista, kiitos teknologian. Virtuaalimaailman vauhti on reipasta ja välillä hahmot ovat oikeita, välillä ei. Hukkasin ajoittain hahmojen nimet ja siten persoonat, joten en ollut kärryillä kuka kukin oli. Sen sitä saa kun lukee yli kuukauden ripotellen kirjaa, jossa muutenkin harhaillaan maailmassa, jonka pelisäännöt eivät ole täysin selkeät tai (Raijan) ymmärrettävät. Tekoälyn kaltainen Tohtori-virus pikaruokalan tilausjärjestelmässä sai välillä hymyilemään, varsinkin kun se varoitti kofeiinin vaaroista (hakkereista kertovassa kirjassa). Synners ei ole kyberpunkiksi erityisen synkkä kirja, eikä sen maailmakaan ole pelkkää lasia ja metallia kaatosateessa. Siksi se ei ole myöskään masentava kirja, vaikkakin välillä sisältää luotaan työntäviä elementtejä.

Pidin Mindplayersissa Deadpan Alliesta ja hahmo on vieläkin tuoreena mielessä. Ehkä se johtuu siitä, että luin myös kirjailijan novelleja kyseisestä hahmosta. Sam tai kukaan muukaan Synnersin hahmoista ei yllä Allien tasolle. Kyberpunkissa harvoin lie hahmoja, jotka keräisivät sympatiapisteitä, mutta Cadigan onnistui tekemään Alliesta kaikkine vikoineenkin samaistuttavan. Synners on kuitenkin Cadiganin teoksista kuitenkin ilmeisesti se arvostetuin, sillä se on voittanut Arthur C. Clarke -palkinnon (kuten myös Fools) ja ollut Nebula-ehdokkaana ja ilmestyy piakkoin myös SF Masterworks -sarjassa. Jälkitunnelmani useita kuukausia lukemisen jälkeen on, että haasteellisuudestaan huolimatta, kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Toivon, että voin palata siihen vielä jonain päivänä uudestaan.

Tämän arvostelun myötä olen siis saanut Science fiction -haasteen periaatteessa suoritettua, mutta koskapa vaikeutin tavoitettani päättämällä lukea joka kategoriasta kaksi kirjaa, niin jäljellä on vielä kymmenen kirjaa lukematta. Seurantalistastani ehkä jo huomaa myös toisen tavoitteeni jonka asetin itselleni. Tasapuolisuuden vuoksi päätin, että luen jokaisesta kategoriasta yhden miehen ja yhden naisen kirjoittaman kirjan.

Science fiction -haaste

Pat Cadigan: Mielenpeli

Tämä ei ole varsinaisesti Pat Cadiganin Mielenpeli-kirjan arvostelu, sillä sen olen kirjoittanut jo aiemmin tänä vuonna luettuani alkuperäiskielisen version The Mindplayers. Arvostelu löytyy täältä.

Muutamia huomiota suomenkielisestä versiosta kuitenkin tuli mieleen. Suomennos on kokonaisuutena ok, se tuo mielestäni esille Cadiganin tekstin rytmin ja tietynlaisen rentouden. Kirja vilisee termejä, joita ei sanakirjoista suoraan löydy, ja ne - ainakin minun mielikuvani mukaan - ovat enemmän tai vähemmän haaste kääntäjälle. Dreamfeedereistä on tullut suomeksi unensyöttäjiä, belljarrereista purkintajia, thrillseekereistä kiihkontajia ja pathosfindereista lauhduntajia. Kaikki näistä ei ole kovinkaan kuvaavia käännöksia ja esim. lauhduntaja ei sanana kerro alkuperäisen termin tavoin tehtävätyyppiä. Joka tapauksessa suomennos istuu tekstin keskelle, eipä siinä mitään.

Eniten minua käännöksessä oudoksuttaa Allien lempinimi. Deadpan Alliesta on tullut Salamieli Allie. Anteeksi vaan, mutta ei hyvä! Dirty Work -novellin suomennoksessa esiintynyt Pokka-Alliekin kuulostaa paremmalta. Tekstissä on tosin kohtia, jossa deadpan esiintyy yksikseen, ja pokka ei niissä sovi tekstiin, mutta silloin olisi voinut käyttää esim. synonyymia pokerinaama tai muuta vastaavanlaista. Salamielessä on vähän erilainen kaiku.

Näistä käännöksen yksityiskohdista huolimatta Mielenpeli on erinomainen kirja suomeksikin luettuna (englanniksi parempi). Ja Finnconissa jo kerrottiin, että samaisella viikolla ilmestyneestä kirjasta on otettu jo kolmaskin painos. Aika moni on siis Allien löytänyt, mikä ilolla todettakoon.

---------------------------------

Deadpan Allie -novelleista vielä mainittakoon, että Nearly Departed on novelliversio Mielenpeli-kirjan Kitta Wren tapauksesta.

Pat Cadigan: Patterns

Pat Cadiganin novellikokoelma Patterns sisältää Bruce Sterlingin esittelyosan ja neljätoista novellia vuosien 1982-1989 väliltä.

• Patterns
• Eenie, Meenie, Ipsateenie
• Vengeance Is Yours
• The Day The Martels Got The Cable
• Roadside Rescue
• Rock On
• Heal
• Another One Hits The Road
• My Brother's Keeper
• Pretty Boy Crossover
• Two
• Angel
• It Was The Heat
• The Power And The Passion

Bruce Sterling vitsailee heti esittelyn alussa kuinka kirjan nimi on hyvin epätyypillinen sf-kokoelmalle, sillä se ei sisällä huomiota herättäviä sanoja, kuten Star, Song, Dream tai Dance. Pistipä hymyilyttämään, sillä tiedän erään toisen kirjailijan, jonka kirjojen nimissä noita sanoja esiintyy ihan kivasti.

Kokoelman tarinat ovat hieman epätasaisia ja vaihtelevat tyylilajiltaan. Ensimmäiseen, kirjan nimikkonovelliin en pääse sisälle lainkaan, mutta toinen Eenie, Meenie, Ipsateenie on tunnelmaltaan tiheää stephenkingimäistä kauhua. Tuli kovastikin mieleen kuinka paljon inhosin lapsena piiloleikkiä. Vengeance Is Yours -tarina kertoo puolestaan kostosta haudan takaa. Martellien kaapelikanava-juttu ei sekään oikein iske vaikka loppu onkin kohtalaisen ovela. Roadside Rescue, jossa kohdataan alien lähemmissä merkeissä, Rock On, jonka myötä koetaan rock'n'rollin synnit synteettisesti ja Heal, joka pureutuu uskonparantamisen teeskentelemisen vaarallisuuteen, eivät nekään kolahda kovinkaan syvästi, vaikka kaikki ovat hienosti kirjoitettuja, ehyen tarinankaaren juttuja. Sen sijaan kaikki novellit Another One Hits The Roadista eteenpäin ovat erinomaisia luettavia.

Erityisiksi suosikeiksini kokoelmassa nousevat Another One Hits The Road ja Two -novellit. Ensimmäinen kertoo verkkaisesti, mutta uskomattoman visuaalisesti pienestä kaupungista, jonka väki odottaa juoksukuumeen saaneiden joukon lähestymistä. Twon päähenkilö on nuori telepaattisen erikoiskyvyn omaava Sarah Jane, jonka tarina tuntuu vasta alulta. Novellin esittelyssä Cadigan kertoo uhkailevansa, että kirjoittaa jonain päivänä kokopitkän romaanin Sarah Janesta. Vielä tätä ei ole tapahtunut, mutta ottaisin kyllä innolla vastaan, sillä aika ei ole ajanut Sarah Janesta ohi vielä.

My Brothers Keeper on erilainen huumetarina, Pretty Boy Crossoverissa päästään cyberpunk-meininkiin discovaloissa ja pohtimaan onko ikuinen elämä minkäkin arvoista, Angel on tarina ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta, It Was The Heat kuvailee ura-äidin uusia tuntemuksia kuumassa New Orleansissa ja The Power And The Passionissa tarkastellaan vampyyritappajan persoonallisuutta.

Cadiganin johdannot kunkin novellin alussa antavat mielenkiintoisen kuvan kuinka kirjailijan mielikuvitus toimii. Varsin arkisista tapahtumista saattaa syntyä tarina, jossa lähde on nähtävissä, mutta joka kuitenkin on muuttunut joksikin aivan muuksi, välillä fantastisella tavalla. Vaikka Patternsin kaikki novellit eivät kiehtoneetkaan minua yhtälailla, ne ovat kuitenkin erinomaisesti kirjoitettuja. Tutustumisen arvoinen kokoelma, ehdottomasti.

Pat Cadigan: Mindplayers ja Deadpan Allie -novellit

Pat Cadigania kehutaan Cyberpunkin kuningattareksi, joten oli aika ottaa selville mistä ansioista titteli on saatu, varsinkin kun kirjailija on tulossa tänä kesänä Suomeen Finnconiin (jos Eyjafjallajökull sallii).

Mindplayers on Cadiganin ensimmäinen kirja, joka pohjautuu ilmeisestikin hänen aiemmin kirjoittamiinsa Deadpan Allie -novelleihin. Olen lukenut novelleista kaksi (en tiedä tarkalleen kuinka monta niitä on kaikkiaan, mutta kaksi on vielä tulossa lätäkön takaa), joten niistä lyhyesti kirjan arvostelun jälkeen.

Mindplayersin kertojahahmo on Allie Haas, joka jää kiinni laittoman, psykoosin aiheuttavan madcapin käytöstä ja vaihtoehtona kuivapesun jälkeen on joko aivopoliisien käsiin joutuminen tai ryhtyminen ammattimaiseksi mindplayeriksi. Allie valitsee jälkimmäisen. Mindplayereita on useanlaisia ja heillä kaikilla on hieman erilainen tehtävä, mutta peruskonsepti on sama kaikissa rooleissa; mindplayer ottaa yhteyttä asiakkaidensa mieleen positiivisessa tarkoituksessa. Dreamfeederit ovat unelmienruokkijoita, belljarrerit rentouttajia, thrillseeker auttaa löytämään innostuksen aiheet ja pathosfinderien, joka myös Allie on, tehtävänä on auttaa mm. erityylin taiteilijoita löytämään tie takaisin luomisvoimaan.

Mindplayer kytkeytyy toisen henkilön mieleen silmien kautta. Tulevaisuuden maailmassa, jossa kaikenlainen mielipeli tuntuu olevan kohtalaisen normaalia (jos mikään tässä kirjassa yleensäkään on normaalia), useimmilla ihmisillä on keinotekoiset silmät, jotka kytketään näköhermoihin. Kun silmä pullautetaan ulos, voi paikalle kytkeä mielenlukupiuhat. Kätevää, eikö totta! Aluksi ajatus, että ihmisen ajatuksia ja mielikuvia voisi lukea näköelinten kautta (tai yleensäkään minkään elimen kautta), tuntui erikoiselta; miten abstrakteihin mielikuviin, muistoihin ja mielleyhtymiin voisi päästä fyysisesti käsiksi, jopa imeä ulos ihmisestä. Mutta kävipä niin, että Cadiganin tarina imi itseensä sisälle, ja pian ajatuksen hyväksyi mukisematta.

Kirjassa vietetään kohtalaisen paljon aikaa eri henkilöiden pään sisällä ja dialogia käydään sekä puhuen, että ajatusten siirrolla. Allien asiakkaat vaikuttavat oudoilta, mutta samalla kiehtovilta, sillä pääkopissa ollaan irti maailmasta ja monet kohtaukset tuntuvat unenomaisilta. Luin joitain kohtia useaan kertaan, sillä ne eivät tuntuneet aukeavan kerralla, ja se kannatti. Kirjasta sai enemmän irti. Mindplayers ei ole nopeatahtista luettavaa, eikä siitä löydy vauhdikkaita tapahtumia. Sen sijaan ainakin minut kirja sai ajoittain pysähtymään ja pohtimaan. Vaikka hahmona Deadpan Allie ei kaikkein monipuolisin olekaan, niin silti hänestä jäi aivoihin jälkikuva, joka ei suostu poistumaan.

Mindplayersin luettuani minulle tuli suuri tarve saada lukea lisää Alliesta, ja onneksi kokoelmistani löytyi kaksi novellia, jossa hän myöskin on. Lunatic Bridge -novelli on sisällytetty hieman muunnettuna, mutta pääosin kuitenkin samana, Mindplayersiin. Helpoiten novellin löytänee Ellen Datlowin editoimasta The Omni Book of Science Fictionin numerosta 5 (1987). Novellissa Allie saa asiakkaakseen pitkäikäisen muusikkoparivaljakon Coorin ja Lamin toisen puoliskon. Parin erottua Coor on kadonnut kykynsä luoda musiikkia ja niinpä hän palkkaa avukseen pathosfinderin. Tarina tuntui kokonaisuutena paremmalta novellissa kuin osana kirjaa, mutta se saattoi johtua jälleen kerran siitä, että kyseessä oli toinen lukukerta samalle tarinalle ja siitä sai enemmän irti. Muutamat kirjasta puuttuvat yksityiskohdat toivat mukanaan lisäväriä.

Dirty Work -novelli lienee viimeisin (v. 1989) Deadpan Allie -novelleista ja se on suomennettukin Ei vain verestä -vampyyriantologiassa (alkup. Blood is Not Enough) nimellä Likainen juttu. Novelli löytyy myös Cadiganin Dirty Work -kokoelmasta. En ole lukenut suomenkielistä versiota, mikä sinänsä olisi mielenkiintoista etenkin termistön vuoksi. Tiedän kuitenkin, että Deadpan Allie on kääntynyt Pokka-Allieksi. Vaikka kyseessä onkin vampyyriantologia, on Dirty Work hyvin epäperinteinen vampyyritarina, lähinnä temaattinen. Dirty Workissa Allie ottaa hieman vastoin tahtoaan työtehtävän kuuluisan holotaiteilijan auttamiseksi ja kohtaa taiteilijan asunnolla mitä erikoisempia taiteilijaa hännysteleviä henkilöitä ja taiteilijalle hyvin läheisen empaatikon. Kaikki ei tietenkään suju ihan Allien toiveiden mukaisesti ja edessä on yllätys. Novellin luettuani en tiedä olisiko pitänyt kiittää Pat Cadigania vai kirota hänet. Päätin kiittää, koska tarina oli erinomainen, shokkialoitus etenkin. Viimeistään sen luettuani, Deadpan Allie jäi ikuisesti päähäni.