sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 9

Saga-sarjakuvan Volume 9 on ilmestynyt. Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin tämän kertainen albumi kokoaa numerot 49-54 samojen kansien sisään. Minulla on normaaliin tapaan ekirjaversio.

Lehdistön edustajat Doff ja Upsher tarjoavat diiliä Alanalle ja Markolle. He pääsisivät suojeluohjelman piiriin ja heidän perheensä elämä turvattaisiin, jos he vastineeksi kertovat tarinansa julkaistavaksi. Tarjous ei saa innostunutta vastaanottoa. Robot on sen sijaan valmis kertomaan oman osuutensa, jos turvadiili ulotetaan myös hänen poikaansa, Petrichoriin ja häneen itseensä. Ryhmä on hajoamassa. Ianthe on Doffin ja Upsherin perässä orjuuttamansa The Willin kanssa, päämääränä päästä pakoilevan perheen jäljille. The Will karkaa Ianthelta ja kumpainen kohtaa pakolaiset omilla tahoillaan rankoin seurauksin.

En tiedä mitä sanoisin tästä osasta, en siis sano paljoa. Vaughan ja Staples ilmoittivat jokin aika sitten, että Saga jää vuoden tauolle. Volume 9 on siis niin sanotusti välikauden päätös ja se on melkoinen. Kuten aina, mukana on ripaus hurttiutta, huumoria ja hellyyttä. Vastapainoksi on raakuutta ja väkivaltaa. Vol. 9 järkyttää enemmän kuin yksikään aiempi osa on tehnyt. Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämän sarjakuvan yhteydessä olen joutunut turvautumaan nenäliinaan, mutta nyt yksi ei riittänyt.

Saga on vaikuttava sarjakuva, minulle se on tällä hetkellä ykkönen. Nyt täytyy vain selvitä tämän osan shokista ja jäädä vuodeksi odottamaan millä tavoin Vaughan ja Staples jatkossa kiduttavat lukijoitaan. Tätä sarjista ei voi jättää kesken.

torstai 27. syyskuuta 2018

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Tämän vuoden Kuvastaja-palkintoehdokas Syyskuun jumalat on ensimmäinen teos, jonka luin Saara Henrikssonilta. Kirja julkaistiin 2017 ja minulla on siitä ekirjaversio.

Amerikkalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin Unkariin, jossa hänellä on sukujuuret. Remontin alla olevassa talossa ja koko kaupungissa on kuitenkin jotain omituista. Talon kerroksien lukumäärä ei täsmää, asumattomista huoneistoissa kuuluu ääniä ja katujen nimet vaihtuvat, eikä kukaan tunnu huomaavan mitään. Paitsi naapurin herra Gábor. Naapuri tutustuttaa Paulin Tonavan saarella vanhassa huvilassa kokoontuvaan ryhmään, Syyskuun jumaliin, jonka kautta Paulille avautuu historian monet polut ja rinnakkaistodellisuudet. Todellisuus ja tapahtumat sellaisena kuin suurin osa ihmisistä ne muistaa, eivät olekaan ainoita totuuksia, ja Paul joutuu valitsemaan mikä on tärkeää ja minkä todellisuuden kanssa hän haluaa elää.

Syyskuun jumalat on maagista realismia ja tarinana kehittyy hitaasti ja erittäin kuvaavasti. Vierailin Unkarissa, kun se oli tuorehko poliittista monipuoluejärjestelmää kehittävä ja monen konfliktin maa. Kiersin silloin Budapestin lisäksi pustan tasankojen kautta Karpaattien vuoristoon. Maan tunnelma niin maalla kuin kaupungeissa ja mm. voimakas kahtiajaottelu muun väestön ja romanien välillä oli outoa ja jopa mystistä. Muistan olleeni matkalla useaan kertaan ahdistunut, mutta myös erittäin vaikuttunut. Nämä kaikki tunnelmat koin uudelleen kun luin Henrikssonin kirjaa. Tarinassa päästään usein unkarilaisuuden ytimeen, sellaisena kuin minä sen ymmärrän, monesti ulkopuolisen havainnoitsijan näkökulmasta.

Ajan kulku, historian muuttuminen ei aluksi nouse konkreettisesti esille, lähinnä keskitytään selittämättömiin tapahtumiin, mutta myöhemmin kun aihe nousee enemmän spekuloitavaksi, se tuntuu uhkaavalta ja pelottavaltakin. Henriksson pääsee hyvin sellaisten kysymysten ääreen, jossa joissain tapauksissa vastaus voisi olla helppo, mutta useimmiten ei. Kirjaa lukiessa ei ole välttämätön tietää kovinkaan tarkkaan Unkarin todellisista tapahtumista, mutta aina se jonkin verran auttaa, kun on taustatietoa päänupissa.

Hidas kerronta sopii minulle useimmiten, varsinkin silloin kun kuvataan jotain kiinnostavasti ja taidolla. Näin kävi Syyskuun jumalissa, joka teoksena on reilun 200 sivun mittainen (ekirja). Tekstissä oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia, sellaisia älykkääksi tarkoitettuja vertauksia tai selityksiä, jotka eivät äkkiseltään vaikuttaneet ymmärrettäviltä. Kun ne purki auki, ne eivät kovin loogisia olleetkaan. Kaikki taisivat liittyä itseoppineeseen taideasiantuntijaan ja hämärän menneisyyden omaavan Stella-rouvan lausahduksiin. Kohdat jäivät häiritsemään lukukokemusta. Näistä huolimatta – ja vaikka Budapest ei minulle ole se osa Unkaria, joka vaikutti eniten – Syyskuun jumalat on kiinnostava teos ja varmastikin ansainnut palkintoehdokkuutensa (en ole vielä muita ehdokkaita lukenut).

Kannesta tulee etäisesti mieleen Locke Lamoran valheet. Mielikuvasta on vaikea päästä eroon, kun se kerran päähän pulpahti. 

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Kirja on #2. Kahdeksan kirjaa jäljellä.

perjantai 21. syyskuuta 2018

John Wyndham: Uhka syvyydestä

John Wyndhamin kirjojen arviot jatkuu Uhka syvyydestä -teoksella. The Kraken Wakes ilmestyi alun perin 1953 ja suomennos 1978.

Avaruudesta maapallon merten syvyyksiin syöksyvät tulipallot herättävät jotain uutta ja tuntematonta maapallon ekosysteemiin. Aluksi vaikuttaa siltä, että uudet asukit eivät risteä ihmiskunnan kanssa, vaan kumpaisellakin on omat elinalueet, mutta sitten alkaa taistelu elintilasta. Merten uudet valtiaat muuttavat maapalloa ja ihmisen on tehtävä kaikkensa säilyttääkseen jalansijan kotiplaneetallaan.

Yritän olla toistamatta itseäni kun pohdiskelen Wyndhamin teosta, mutta toisaalta Wyndham tavallaan toistaa itseään tarinan rakenteessa. Ensin syntyy uhka, joka aluksi ei vaikuta niin vaaralliselta, mutta lopulta on kuitenkin kyse ihmiskunnan eloonjäämisestä. Vaikka tämä kuvio toistuu, tarinassa on uusi ympäristö, uusi vastus ja uudet seuraamukset. Tällä kertaa pääympäristö on tuntematon syvänmeren alue, josta uhka saapuu. Kirjassa on voimakkaasti esillä myös ilmastonmuutos, joka on vaihteeksi kiinnostava aihe tämän ikäisessä teoksessa. Voi lukijana verrata nykyajan ennusteisiin tapahtumista ja niiden nopeudesta.

Annan kirjailijalle plussaa tavasta, jolla hän käsittelee uhkaa. Siitä kuvataan jonkin verran ja kauhutarinan tyyliin karmivasti, mutta silti jää salaperäisyyden tunne. Arvostan enemmän ja enemmän Wyndhamin tapaa näyttää asioita selittämättä niitä liikaa. Tarina on helposti lähestyttävää science fictionia katastrofileffamaiseen tyyliin, jossa on epätoivon hetkiä, mutta ei ilman valonpilkahduksia. Pienenä erona aiemmin lukemiini Wyndhamin kirjoihin on, että tässä kirjassa on maailman poliittinen jännite voimakkaimmin esillä. Toki itä-länsi -asetelma löytyy jokaisesta teoksesta, mutta tässä aktiivisimmin, miksi kiinnitin siihen eniten huomiota. Päähenkilö toimii vähemmän kuuluisassa mediayhtiössä, joten osa tarinaa on myös tiedon saanti ja sen käyttö poliittisessa pelissä.

Jäin pohtimaan kirjan lukemisen jälkeen, että sen asetelma on yhä ajankohtainen. Päivitetään valtioiden nimiä ja hieman tieteellistä pohjaa, niin idea menisi melkeinpä täydestä tänä päivänäkin. Huolimatta siitä kuinka kornilta merenpohjaa poraavat ulkoavaruuden hirviöt kuulostavatkin. Yllättävintä itselleni oli, että kirjan parhaimmaksi yksityiskohdaksi nimeäisin päähenkilön ja hänen puolisonsa kuvauksen, heidän tasa-arvoisuutensa ja suhteen, joka kestää melkoisen brittiläistä sanailua ja lujittuu tapahtumien myötä.

Pidin jälleen tarinan lopusta. Wyndham osaa näköjään lopettaa tarinat kutkuttavalla tavalla, joka ei kerro kaikkea, mutta vihjaa. Olen lukenut nyt kaikki kirjailijan suomennetut teokset ja aika näyttää siirrynkö englanninkielisiin.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

John Wyndham: Triffidien kapina

John Wyndhamin (post-)apokalyptinen The Day of the Triffids julkaistiin 1951 ja suomennos Triffidien kapina 1954. Minulla on juurikin tuo 1954 painos, kuvassa näkyvine kansineen ja paksulle paperille painettuna. Lukiessa oli koko ajan tunne, että kääntää kaksi sivua kerrallaan ja aina välissä piti tarkistaa, että kyllä se sivunumerointi juoksee ihan oikein. Triffidien kapinaan tutustuin ensi kertaa 1982, jolloin kirjan pohjalta tehty tv-sarja rantautui Suomenkin telkkariin. Kirjan luin vasta nyt.

Yhtenä päivänä ympäri maapalloa ihmiskunta saa ihastella taivaan täydeltä vihreää valoa loistavia meteoreja ja seuraavana päivänä kaikki ovat sokeita. Vain pieni osa ihmisistä jätti ilmestyksien katselun väliin ja säilytti näkönsä. Bill Masen on yksi heistä. Aiemmin maapallolla on levinnyt kasvi, kolmijuurisella jalalla liikkuva triffidi, jota ryhdyttiin hyödyntämään siitä saatavan korkealaatuisen kasviöljyn vuoksi. Pian ihmisiä kohdanneen katastrofin jälkeen triffidien karmaiseva ylivalta tulee ilmiselväksi. Kyseessä ei ole tavallinen kasvilaji, vaan jotain mikä uhkaa koko ihmiskunnan olemassa oloa. Alkaa ankara taistelu selviämisen puolesta.

Minua häiritsee suomennoksen nimi, sillä se on hieman tarinan ytimen ohi. Ehkä Triffidien aika tai jotain vastaavaa olisi ollut paikallaan, mutta pikkujuttu sinänsä. Triffidit on kapinallaan klassikkoainesta. Pidin Wyndhamin tyylistä jo Käenpojissa (arvostelu) ja samaa verkkaista, mutta mielenkiintoista havainnointia ja kerrontaa on tässä varhaisemmassa teoksessakin. Kirja etenee pitkälle yhteiskunnallisena tarkasteluna, ihmisten käyttäytymisen kirjaamisena, kun katastrofi on vienyt pohjan pois kaikesta arkipäiväisestä. Alkujaan sokeat ovat tehokkaampia selviytyjiä kuin suuri osa ihmiskunnasta ja näkevien etulyöntiasema ei ainakaan heti niin ylivoimainen kuin voisi kuvitella. Heitä painaa käyttäytymisen moraaliset velvoitteet silloinkin, kun ne osoittautuvat turhiksi.

Wyndham onnistuu H.G. Wellsin jalanjäljissä monin paikoin terävään huomiointiin ja ehkä mukana on ripaus kritiikkiä. Olen iloinen, että vaikka kyseessä on 50-luvun romaani myös naisilla on arvonsa, he eivät ole statisteja. Käyttäytymiskriittisyys ei ole niinkään sukupuolisidonnaista, vaan kulttuurisidonnaista. Kaikesta huolimatta kirjassa on aikaleimaa, mikä pulpahtaa mieleen siellä täällä. Kuten aina, kun kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joita ei varsinaisesti ole tapahtunut, on niin kirjailijan kuin lukijankin luodattava mielikuvia todellisuudesta. Ne voivat olla hyvinkin eriäviä, varsinkin kun välissä on yli 60 vuotta.

Pulpahduksista huolimatta Triffidien kapina on erittäin kiinnostava teos, leppoinen, mutta samalla pelottava ja jännittävä. Kuten Käenpojissakin, loppu jättää tilaa mielikuvitukselle. Tässä on mahdollisuus kehittää tarinaa omassa päässä pitkälle tulevaisuuteen. Olisi todella kiinnostavaa lukea kirja, jossa aikaa on kulunut vaikka 50+ vuotta eteenpäin. Tv-sarja ja myös kirjaan pohjautuva elokuva taitavat löytyä Youtubesta, mutta taidan säilyttää ne juuri nyt vain muistoissa. Annan kirjan olla päällimmäisenä.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Syksyisä lukumaraton - päivittyvä

Menossa on viimeiset tunnit, kun Lukevan peikon järjestämä syksyisä lukumaraton on mahdollista käynnistää. Mutta vielä ehtii ja minähän aloitan. Harvinaisen suunnittelematonta tästä tulee, mutta luin juuri John Wyndhamin Käenpojat-kirjan ja sen innoittamana aloitan nyt maratonia varten Triffidien kapinan, jonka aikoinaan näin tv-sarjana, ja jonka ansiosta yleensäkin tunnistin kirjailijan.

Eli 8.9.2018 klo 21:45 käynnistyy lukumaraton ja jatkuu 24 tuntia sunnuntaille. Päivitän alle lyhyesti lukufiiliksiä ja sivujen etenemistä.

HUOM! Heti pitää korjata, että tällä kertaa lukumaratonin voi aloittaa sunnuntainakin ja jatkaa maanantaihin. Se on kun kiireessä puuhastelee, niin tulee väärinkäsityksiä. Nyt joka tapauksessa keskityn lukemiseen.

Klo 23:17 - 45 sivua luettuna. Tiivistunnelmainen teos tähän asti.

Klo 02:00 - 107 sivua luettuna. Tarina etenee, mutta jännite kehittyy hitaammanlaisesti.

Klo 02:25 - 130 sivun kohdalla on aika nukkua välillä. Aamulla jatkuu.

Klo 9:40 - Lukumaraton jatkuu, luettavana edelleen Triffidien kapina.

Klo 13:05 - Triffidien kapina on luettu ja sivuja kertynyt 259. Kiinnostava teos. Aloitan samoin tein niin ikään John Wyndhamin kirjan Uhka syvyydestä.

Klo 15:00 Uhka syvyydestä on hyvin wyndhamainen, jos parin aiemmin luetun kirjan pohjalta niin voi sanoa. 50 sivua takana.

Klo 16:45 Pieni tauko ja lukeminen jatkuu vielä 5 tuntia.

Klo 19:45 Vajaa pari tuntia lukumaratonia jäljellä ja 170 sivua kakkoskirjaa luettuna. Saatan hyvinkin ehtiä sen loppuun, sillä teksti pitää aika hyvin mukanaan.

Klo 20:55 Uhka syvyydestä luettu. Sivujen kokonaismäärä tällä hetkellä 494. Vielä noin 45 minuuttia jäljellä lukea kolmatta maratonkirjaa, joksi valitsin James Tiptree Jr:n Hävittäjän.

Klo 21:45. Lukumaraton on päättynyt. Ehdin lukea Hävittäjää 24 sivua, joten sivumäärän loppulukemaksi kertyy 518 sivua. Sivuja tärkeämpiä oli kirjojen teksti ja tällä kertaa vastaan tuli erittäin kiinnostavia kirjoja, suunnittelemattomuudesta huolimatta.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...