perjantai 29. kesäkuuta 2012

Campbell Memorial ja Sturgeon Memorial -palkinnot 2012 jaettu

John W. Campbell Memorial -palkinnon viime vuonna julkaistusta parhaasta science fiction -kirjasta jakoivat keskenään Christopher Priestin The Islanders ja Joan Slonczewskin The Highest Frontier. Jälkimmäistä en ole vielä lukenut, mutta se löytyy ekirjastostani, joten jossain vaiheessa sen voisi lukeakin. The Islandersia olen suositellut aiemminkin.

  • Ready Player One, Ernest Cline (Crown)
  • This Shared Dream, Kathleen Ann Goonan (Tor)
  • Soft Apocalypse, Will McIntosh (Night Shade)
  • Embassytown, China Miéville (Del Rey)
  • The Islanders, Christopher Priest (Gollancz) (arvostelu)
  • The Highest Frontier, Joan Slonczewski (Tor)
  • Dancing with Bears, Michael Swanwick (Night Shade)
  • Osama, Lavie Tidhar (PS) (arvostelu)
  • Robopocalypse, Daniel H. Wilson (Simon & Schuster)
  • Home Fires, Gene Wolfe (Tor)
  • Seed, Rob Ziegler (Night Shade)

Theodore Sturgeon Memorial -palkinto parhaasta lyhytmuotoisesta science fiction -kirjoituksesta meni Paul McAuleyn "The Choicelle":
  • "Six Months, Three Days", Charlie Jane Anders (arvostelu)
  • "The Copenhagen Interpretation", Paul Cornell (arvostelu)
  • "Ghostweight", Yoon Ha Lee
  • "The Old Equations", Jake Kerr
  • "The Man Who Ended History: A Documentary" , Ken Liu (arvostelu)
  • "The Paper Menagerie", Ken Liu (arvostelu)
  • "The Choice", Paul McAuley
  • "Silently and Very Fast", Catherynne M. Valente (arvostelu)

torstai 28. kesäkuuta 2012

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Sopivasti kirjailija Liz Williamsin Finncon-vierailun alla ilmestyi suomeksi vuonna 2005 julkaistu Rikosetsivä Chen -sarjan ensimmäinen osa Aavekauppiaan tytär (Snake Agent).

Rikosetsivä Chen saa tutkittavakseen kadonneen aaveen tapauksen. Rikkaan teollisuusjohtajan tyttären Pearlin hautajaiset oli järjestetty viimeisen päälle ja luvat olivat kunnossa asianmukaisesti, jotta neidon sielu olisi päässyt siirtymään taivaaseen, mutta niinpä vain aave olikin havaittu helvetin satamasta ja huolestunut äiti ottaa yhteyttä Cheniin, jotta kadonnut aave saataisiin siirrettyä oikeaan osoitteeseen. Chen on lähitulevaisuuteen sijoittuvan Kiinan Singapore Kolmen poliisiyksikön yliluonnollisia tapauksia hoitava etsivä, jota työtoverit hieman välttelevät. Jatkuva yhteydenpito demoneihin kun jättää jälkensä. Chen saa tutkimuskumppaniksi senesalkki Zhu Irzhin, varsin hyvännäköisen demonin helvetistä. Kun selviää, että Pearl ei olekaan ainoa kadonnut aave -tapaus, vaan muitakin viattomia tyttöjä on siirretty laittomasti helvetin puolelle ja poliittisestikin arkaan vyyhtiin on sotkeutunut myös helvetin ministeriöt, on Chenin jälleen kerran itse matkustettava helvettiin, eikä hän voi olla varma jumalattarensa suojelusta.

Aavekauppiaan tytär yllätti ja vieläpä positiivisesti. Urbaani fantasia -piirteitä omaava tarina on synkän humoristinen ja nokkela, ehkä hieman kyyninenkin. Ajoittain sen demonikaartista tuli mieleen Jonathan Stroutin Bartimeus-sarja, mutta aikuiseen ja vähemmän hersyvähumoristiseen tyyliin. Williamsin luoma maailma, missä Singaporen kaupunkikin on toimiluvallinen tuotemerkki, sisältää kiehtovia toimintoja, kuten biosähköverkon ja tietokoneen nestemäisen nanokalvonäytön (offtopic: auton tuulilasiinkin on tullut pistettyä jo nanokalvoa, mikä on loistava keksintö, suosittelen!) Maailma on business- ja byrokratiapainotteinen. Viehätyin ajatuksesta, että eri astraalitasot toimivat yhteistyössä kuin valtiot konsanaan, eikä se helvettikään ole juuri kummoisempi kuin naapurimaa (terveisiä siskoille Ruotsiin). Lähitulevaisuuden ympäristöön on solutettu onnistuneesti traditionaalista kiinalaista kulttuuria ja uskontoa hun ja po’ineen, mikä rikastuttaa entisestään mielikuvituksellista kokonaisuutta. Kohtuullisen pituisessa kirjassa ei selitetä maailman taustoja eli miten sen hetkiseen pisteeseen on kehitytty, mutta alun kulttuurishokin jälkeen sopeuduin tilanteeseen ongelmitta.

Chen on hahmona kiitettävän rauhallinen ja tavanomainen. Hänen vakaanoloisesta ja ennakkoluulottomasta asenteestaan on helppo pitää. Flirttailevampi demonihurmuri Zhu Irzh tuo keventävää vastapainoa. Williamsin maailmanluonti ja hahmojen persoonat ovat toimiva kokonaisuus. Hieman olisin kaivannut lisätietoa Chenin ja hänen demonivaimonsa suhteesta, ihmisen ja demonin liittoumasta, mutta ehkä asiaa valotetaan sarjan seuraavissa kirjoissa. Aavekauppiaan tyttäressä suhteen kuvaus on varsin hienovaraista.

Aavekauppiaan tytär ei ehkä ole mestariteos, mutta tummanpuhuvan hauskaa ja mielikuvitusta rikastuttavaa luettavaa, jota ainakin minun on helppo suositella, varsinkin jos etsivätarinat ja yliluonnolliset olennot yleensäkin kiinnostaa. Annan jälleen kerran miinusta kirjan kannesta, jolla on mahdollisesti lähdetty tavoittelemaan nuorta lukijakuntaa. Siinä jätetään huomioimatta kirjan hahmojen etninen tausta, eikä värityskään tunnu osuvalta. Ei kansi niin iso floppi ole kuin esimerkiksi Le Guinin viimeksi julkaistujen käännösten kannet, mutta kuitenkin. Sisältö ratkaisee joka tapauksessa ja siihen tutustumista suosittelen, paperi- tai ekirjana. Toivottavasti saamme sarjaa lisääkin suomeksi (ostakaa kirjoja, jotta niitä kannattaa kustantaa lisää!). Tervetuloa Suomeen Liz Williams.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwoodin Oryx ja Craken (arvostelu) jälkeen odotin Herran tarhurien (The Year of the Flood, 2009, suom. 2010) olevan edes löyhästi jatkoa auki jääneelle tarinalle. Ei ollut, vaan on periaatteessa samanaikainen tarina tapahtumista uudesta näkökulmasta. Oryx ja Crake on dystopisen maailman vaikuttajaportaan tasolta, eliittipiiristä, pieni valaistus hullu tiedemies -maailmaan miehisen kerronnan kautta. Herran tarhurit on vaikutustasolta, rahvaiden joukosta, naiskerronnan kautta. Sisällytän kirjan mukaan science fiction -haasteeseen kategoriaan 12. Hullu tiedemies/geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit. Minulla on kirjasta uusin pokkaripainos.

Vuonna 25, vedettömän tulvan vuonna, tuhoisa pandemia surmaa valtaosan väestöstä. Kaksi naista, Toby ja Ren, ovat tahoillaan kuitenkin sattuman kaupalla selviytyneet tartunnalta ja yrittävät nyt selviytyä tuhotussa, villissä maailmassa ja löytää joku toinen kohtalontoveri, joka ei ole uhka. Tarina palaa välillä ajassa taakse päin lähtien vuodesta 5 ja kertoo naisten yhdistävästä tekijästä, ekologisuskonnollisesta lahkosta nimeltä Herran tarhurit ja siihen liittyneistä ihmisistä ja heidän aatteestaan. Tobyn ja Renin kertojaosioiden välillä todistetaan Herran tarhurien aatetta Aatami Ensimmäisen saarnoilla ja yhteisvirsillä.

Oryx ja Crake ei ole välttämätöntä lukemista ennen Herran tarhureita, mutta itse olin hyvin iloinen (tämän kirjan yhteydessä ehkä hieman outo sana) siitä, että kirja oli luettuna alla. Maailma ja sen synkeys oli jo sitä kautta tuttu ja tietoisuus lahkosta oli olemassa. Silti kirjan aatteellisuus iski hieman sormille. Jo Oryx ja Crakessa Atwood todisti osaavansa luoda mielipuolisen maailman, joka yhtälailla voisi olla totta tulevaisuudessa ja samalla tuntuu todelta jo tällä hetkellä sokeana kulutusyhteiskuntana. Me emme halua tietää mistä ja millaisista oloista burgeriemme liha on lähtöisin tai millaisia taustoja käyttämillämme lääkkeillä on. Me kulutamme, nautimme, sairastamme ja ajaudumme yhä lähemmäs Atwoodin maailmaa. Dystopioille usein tuttuun tyyliin yritykset ja yksityiset korporaatiot hallitsevat, eikä kansallinen lainsäädäntö enää rajoita niitä, vaan on jopa käsikassara. Ei ihme, että syntyy kurimuksesta irtisanoutujien ryhmittymiä ja yksilöitä. Oryx ja Crake kuvaa maailmaa hyväosaisten leiristä, Herran tarhureissa ollaan tavallisen rahvaan parissa, joskin osa henkilöhahmoista on samoja molemmissa tarinoissa. Kuvasin aiemmin vedettömän tulvan jälkeistä maailmaa villiksi, mitä se onkin, mutta lähinnä luonnollisella tavalla (jos nyt geenimanipuloituja eläimiä ja ihmisiä voi luonnollisiksi kutsua). Ennen tulvaa maailma kuitenkin on rahvaan joukossa oikeasti villi, korruptoitunut, välinpitämätön ja siinä selviäminen tuntuu vielä suuremmalta haasteelta kuin tulvan jälkeen. Lukijana aloin melkeinpä pitämään tulvaa jonkinlaisena pelastuksena, mikä ajatuksena on sinänsä pelottava.

Toby ja Ren ovat kertojahahmoina inhimillisempiä ja heihin saa enemmän kontaktia kuin Oryx ja Craken Jimmyyn ja Glenniin. Ehkä se on myös sukupuolikysymys. Ren ei niinkään ajatusmaailmoineen tuntunut läheiseltä, vaikkakin hahmona uskottavalta, mutta Tobyn tapa osittain paeta, osittain selviytyä vakuuttaa. Hän sopeutuu lahkoon, mutta säilyttää silti kriittisyytensä lahkon aatetta kohtaan. Herran tarhurien tarina lepääkin näiden kahden naishahmon kertojaäänien toimivuuden varassa, ihmissuhteissa, sillä maailmassa ei enää ole paljoa uutta Oryxin ja Craken jälkeen ja juoni ei ole kovinkaan vahva. Mieshahmoista ei tällä kertaa löydy sykettä suuntaan eikä toiseen. SalaBurger-päällikkö Blanco, jonka mielivaltaa Toby pakenee Herran tarhureihin, on ponihäntäinen, kaljuuntuva, tatuoitu stereotyyppi. Atwoodin sanoma miehisestä maailmasta ja vahvemman laista kyllä välittyy hänen kauttaan, mutta silti en ole vakuuttunut hahmosta.

Atwood jättää asioita tulkinnan ja arvailujen varaan, mm. pandemiaa ei selitetä kirjassa, koska selittäjänäkökulma puuttuu. Reniä ei mielestäni missään vaiheessa kutsuta prostituoiduksi, mutta hänen tekemistään voi näin päätellä ja tarinan loppu jää täysin auki. Atwood on ilmoittanut kirjoittavansa kolmatta samaan maailmaan (MaddAddam) liittyvää kirjaa, joka keskittyy Zebiin, joka on Herran tarhureissa pienessä roolissa, mutta joka ottaa ratkaisevan askeleen poispäin pasifististen ekouskovaisten lahkosta:


Herran tarhurit on synkkää luettavaa, vaikka Atwood ujuttaa entiseen tyyliin tekstiin mukaan kuivaa huumoria ja satiiriakin. Kirja pitää lukijan otteessaan, sillä kirjailijan kerrontatyylin taitavuus ei petä tälläkään kertaa. Oryx ja Craken rehevään ja ronskiin, provosoivaankin tyyliin nähden Herran tarhurit on kuitenkin laimeampi ja lipsahtaa viehättämisen sijaan harmittamisen puolelle saarnaosuuksillaan. Se vaara on aina olemassa kun mukaan otetaan jokin kiihkoaate, vaikka välillä huomaakin, että Atwood on Aatami Ensimmäisen osioita kirjoittaessaan revitellyt tarkoituksellisen liioittelevasti. Silti, niin ekologinen kuin uskonnollinenkin saarnaaminen on liikaa tässä kirjassa. Atwood pystyy parempaan. Toivottavasti seuraava kirja osoittaa sen jälleen.

Loppukaneettina ilmaisen, että vaikka kirjan nimi on sisältöä kuvaava, niin se olisi voinut olla suorakin suomennos alkuperäisestä. Ymmärrän kyllä, että kustantaja/kääntäjä on lähtenyt tässä todennäköisesti välttämään vastaavaa olemassa olevaa nimeä ja Herran tarhurit on kirjan alkuperäinen työnimikin, mutta silti en näe mitään todellista syytä miksi kirjan nimi ei olisi voinut olla Tulvan vuosi. Veisatkaamme uskollisuuden nimeen.


Science fiction -haaste

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Tähtivaeltaja-palkinto 2012 Kvanttivarkaalle

Vuoden Tähtivaeltaja -palkinto on myönnetty Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaalle. Raadin perustelussa sanotaan mm.:

Kyseessä on uskomattoman suvereeni yhdistelmä tieteellisiin teorioihin perustuvaa idearyöppyä, koukuttavaa viihdettä ja kirjallista lahjakkuutta. Kvanttivaras on mestarillinen saavutus, joka päihittää kansainvälisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat tekijät heidän omassa pelissään...

Kvanttivaras on vaikuttavan ehjä ja moniulotteinen kirja, joka sisältää kymmenittäin kutkuttavia tieteisideoita upotettuna vauhdikkaaseen, mielikuvituksen lentoa ja ihmeentuntua pursuavaan mysteerijuoneen. Harva teos onnistuu olemaan samalla näin älykäs ja näin viihdyttävä.



Perustelun kokonaisuudessaan voi lukea yllä olevan linkin kautta. Runsaasti kuvailevia sanoja. Olen samaa mieltä, että Kvanttivaras on erinomainen. Olisi saanut pärjätä ulkolaisissakin palkinnoissa paremmin. Tähtifantasia-palkinto meneekin sitten China Miévillelle?

Hannu Rajaniemen reaktio palkinnosta Twitterissä kahdessa eri viestissä, kiitoksineen suomentajalle.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Orson Scott Card: Ender's Game ja Ender's Shadow

Noin 12 vuotta sitten eräs tuttavani kuullessaan fantasia/science fiction -kiinnostuksestani suositteli minulle kirjaa, joka hänen mielestään oli erinomainen. Luin kirjan, mutta en juurikaan pitänyt siitä. Kyseessä oli Orson Scott Cardin Ender (engl. Ender's Game). Kun selasin tulevia elokuvia IMDb Prosta, tajusin, että Ender on tulossa myös elokuvaksi ensi vuonna (marraskuussa) ja kuvaukset on jo aloitettu. Niinpä ajattelin lukea kirjan uudestaan hieman enemmällä scifi-kokemuksella, kun kaiken lisäksi minulla oli kirjasta jäljellä enää vain hajanaisia muistikuvia. Koskapa Ender's Game -elokuva pohjautuu vuonna 1985 kirjoitetun kirjan lisäksi myös sen myöhemmin (1999) kirjoitettuun rinnakkaisteokseen Ender’s Shadow, luin molemmat kirjat samoin tein. Ender’s Shadowta ei ole suomennettu. Minulla on molemmista kirjoista englanninkieliset ekirja-versiot. Liitän Ender’s Gamen mukaan Science fiction -haasteeseen, kategoriaan 8. eli avaruusalukset, avaruusolennot.

Ender’s Game kertoo nuoresta pojasta, Andrew "Ender" Wigginista, joka on perheensä kolmas lapsi, jalostusohjelman erikoisluvalla syntynyt. Isoveljensä Peterin ja muiden koulutoverien kiusaama Ender löytää lohtua ja myötätuntoa sisareltaan Valentinelta. Kuusivuotias Ender on poikkeuksellinen lapsi, lahjakkaita sisaruksiaankin erikoisempi. Maapallon sotilasliittoutumat ovat unohtaneet keskinäiset riitansa, sillä yhteinen vihollinen uhkaa avaruudesta. Aiemmin hyönteistä muistuttavien olentojen hyökkäys päätyi hilkulla Maan voitoksi, mutta nyt on varauduttava entistä pahempaan koitokseen. Ender siirretään pois perheensä luota Maan kiertoradalla sijaitsevalle taistelukouluasemalle, jossa hänen lisäksi koulutetaan satoja muitakin lapsia sotilaiksi. Enderistä odotetaan kuitenkin paljon enemmän kuin muista. Onko hänestä pelastamaan Maapallon tulevaisuus?

Luin kirjan muutamassa päivässä, mikä kertoo siitä, että tarina tempaa mukaansa. Koko ajan jonkun tahon silmätikuksi ottama Ender-poika on väkisinkin sympaattinen. Ender on onnistunut sekoitus piinkovaa sotilasta ja silti pientä empatiaa tuntevaa poikaa, joka myös oireilee saamastaan kohtelusta. Empatia nousee kirjan tärkeäksi teemaksi ja myös aseeksi, vaikka ulkoisesti Enderin peli keskittyykin pelaamiseen ja strategioihin. Taistelukoulun lapset ovat todellisessa koulutusrääkissä, aikuisten tuen ja turvan ulottumattomissa, ja nimenomaan aikuisten suunnitelman osatekijöitä. Todellisessa maailmassa olisin kovastikin vastaan lasten asettamista moiseen asemaan, jossa heidät valjastetaan maanpuolustukseen, kaavamaiseen fyysiseen ja henkiseen painostukseen, ilman läheistä ihmiskontaktia, olkoonkin koulutus pelien muodossa. Cardin lapset ovat kuitenkin jotain ihan muuta. Heitä ei voi pitää normaaleina lapsina, se tulee selväksi jo heti alkuvaiheissa. He ovat yli-ihmisiä, geneettisesti manipuloituja. Vaikka heistä löytyykin inhimillisiä piirteitä, niin heidän tunteiden torjuntansa tai jopa kieroutuneisuutensa on merkillepantavaa. Enderissä itsessään kaksinaisuus toimii, mutta hänen sisaruksensa Valentine ja Peter eivät ole yhtä onnistuneita hahmoina, kuten ei moni taistelukoulun lapsistakaan. Välillä en osannut edes Enderiä pitää lapsena, vaan lapsista tuli mielikuvissani jonkin sortin pikku-aikuisia.

Olin onnellisesti unohtanut lopun juonenkäänteen ja nyt uudelleenluvussa se onnistui yllättämään positiivisesti. Idealistinen loppukaan ei häiritse liikaa. Ender’s Game ei kuitenkaan monista hyvistä puolistaan huolimatta vakuuttanut minua täysin. Taistelukoulutusosuus tuntuu liian pitkäksi venytetyltä. Tappamisen puolustaminen tai jopa hyväksyminen tyyliin "tarkoitus pyhittää keinot" ja lymyilevä yli-ihmisihannointi nostaa yhä niskakarvojani pystyyn, siitäkin huolimatta, että lapsia voitaisiin kirjassa pitää syyntakeettomina pelinappuloina jo ennen syntymäänsä. En myöskään ole koskaan tuntenut vetovoimaa militaristisia asenteita kohtaan ja Ender’s Game tuntuu ajoittain palvovan niitä. Minulle syntyi hyvin ristiriitainen käsitys siitä, mitä kirjailija haluaa kirjallaan sanoa, vai huvinko vuoksi hän ymppäsi mukaan esimerkiksi poliittiset ajattelijat John Locke ja Demosthenes pseudonyymeina.

Ymmärrän hyvin, miksi en reilu vuosikymmen sitten erityisesti pitänyt kirjasta, mutta uudelleen luettuna se nousi paremmaksi teokseksi kuin mitä muistikuvani oli. Tältä pohjalta lähdin lukemaan Ender’s Shadowta.

Ender’s Shadow kertoo Ender’s Gamen tarinan rinnakkaisesti Bean-nimisen pikkupojan näkökulmasta. Bean on Enderin joukoissa taistellut, itseään Enderiäkin pienempi lapsi, jonka aivokapasiteetti on kuitenkin huikea. Häntä verrataan Enderiin, mutta hänessä on ainesta enempäänkin. Bean joutuu kuitenkin miettimään koulutuksessa oppimansa ja henkilönä oivaltamansa pohjalta, mikä on hänen roolinsa ja mikä Enderin rooli Maapallon tulevaisuudessa.

Bean on orpo katulapsi, joka joutuu vaaralliseen tilanteeseen Achilles-nimisen vanhemman pojan vuoksi. Hän osoittaa kuitenkin melkoisia älyllisiä lahjoja ja pääsee siten pälkähastä - ainakin hetkeksi - sisar Carlottan avustamana taistelukoulutusasemalle sotilaskoulutukseen. Beanin polku koulutuksessa on samankaltainen kuin Enderinkin. Hän joutuu silmätikuksi ja kärsii. Beanilta puuttuu kuitenkin Enderin kyky tuntea ja hän on koostaan huolimatta melkoisen itseriittoinen. Beanin alkutarina kadulla on kaikkea muuta kuin katu-uskottava. Jo hänen selviytymisensä hengissä vuoden ikäisenä vauvana piiloutuneena vessanpöntön vesisäiliöön on kertakaikkista soopaa. Kirja toistaa kaikki Ender’s Gamen huonot puolet ja lisää päälle vielä sisar Carlottan myötä uskontoa. Bean ei herätä lainkaan sympatioita kuten Ender, joten kirja jää lähinnä tunteettomaksi venytetyksi toistoksi, paikoin saarnaavaksi. Yli-ihmisenäkin Ender tuntuu kymmenen kertaa uskottavammalta kuin Bean.

Kirjassa käy selville mikä Beanin merkitys Enderin tarinassa on, mutta lukiessani Ender’s Gamea, ei jäänyt tarvetta tietää jonkin yksittäisen sivuhahmon roolia tarinassa. Ilman Ender’s Shadowta olisi pärjätty hyvinkin. Shadowssa on useita notkahduksia ja siinä missä Enderin tarinan lopun kestää, Beanin tarinan loppu tässä kirjassa on pullamössöä. Valitettavasti kirjailija on ollut sitä mieltä, että Beanin tarinan kertomiseen tarvitaan satakunta sivua enemmän kuin itse Enderin samanaikaisen tarinan kertomiseen.

En tiedä mitä kohtia Ender’s Shadowsta on poimittu tulevaan elokuvaan, sillä en ole jaksanut lukea elokuvakäsikirjoituksen varhaisversiota, mutta toivon, että mahdollisimman vähän. Joka tapauksessa meinaan elokuvan käydä katsomassa jahka se valmistuu. Leffan kuvausten etenemistä voi seurata tuottajien Ender’s Game -blogista.



Science fiction -haaste

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Jeff VanderMeer & S. J. Chambers: The Steampunk Bible

Jeff VanderMeerin ja S. J. Chambersin The Steampunk Bible vaikutti Hugo-ehdokkaiden Best Related Work -kategorian kiinnostavimmalta teokselta Jar Jar Binks Must Die’n ohella. Kirjassa käsitellään nimensä mukaisesti science fictionin ja fantasian steampunk-alagenreä ja sen eri ilmenemismuotoja.

Steampunk = Mad scientist Inventor [invention (steam * airship or metal man / baroque stylings) * (pseudo) Victorian setting] + progressive or reactionary politics * adventure plot

Yllä oleva kaava on yksi humoristinen määritelmä steampunkille. Kirja antaa kattavan kuvan lajityylin monista kasvoista. Steampunk ei rajoitu pelkästään kirjallisuuteen, vaan ulottuu myös taiteeseen, suunnitteluun, elokuviin, musiikkiin ja muotiin sekä elämäntyyliin. Jokainen näistä osioista tulee esitellyksi ja enemmänkin, mutta liikkeelle lähdetään tietenkin alusta, eli steampunkin synnyn historiasta, teollistumisen aikakaudesta ja kirjallisista esikuvista Edgar Allan Poesta, Jules Vernestä ja H. G. Wellsista, joiden mielikuvitusta koko sff-genre saa kiittää. Tämä varhaista historiaa koskeva osuus onkin itselleni mielenkiintoisinta luettavaa. Esimerkiksi katkelma haastattelusta, jossa Verne pitää itseään faktapohjaisena kirjailijana ja Wellsiä mielikuvituksellisena on suorastaan hauskaa luettavaa. Myös myöhempiä kirjailijoita, kuten Michael Moorcockia, K. W. Jeteriä, Tim Powersia, William Gibsonia ja Cherie Priestiä sekä heidän teoksiaan käsitellään ja kirja sisältää myös useita esseitä steampunk-henkilöiltä. Lyhyesti esitellään myös steampunk-johdannaiset: boilerpunk, clockpunk, dieselpunk, gaslight romance, mannerspunk, raygun gothic ja stitchpunk, joista osasta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan.

Sarjakuva- ja muotiosiot jäävät minulta yleisen mielenkiinnon puutteesta lähinnä silmäilyasteelle ja muutamien osuuksien luennaksi sieltä täältä. Mutta jo kirjan silmäilykin on antoisaa puuhaa. Erilaiset mekaaniset keksinnöt ja korut ovat hienoja (sanoo steampunk-henkisen (clockpunk?) kellon omistaja).


Kirja on kerrassaan upea näyttävine kuvineen ja värimaailmoineen. Melkeinpä rohkenisin sanoa, että se on yksi näyttävimmistä kirjoista mitä olen muutamaan vuoteen nähnyt. Kirja sisältää monia kuvia, joita en ole koskaan aiemmin nähnyt ja niissä on paljon yksityiskohtia tiirailtavaksi. Yhdessä kattava sisältö ja upea ulkoasu tekee kirjasta todellakin höyrypunkin raamatun. Ensyklopedia se ei varsinaisesti ole, mutta silti tietoa tulvillaan, ainakin näin asiaan vähemmän perehtyneen kannalta. Jäin kaipaamaan ehkä enemmän kirjallisuuteen keskittymistä, mutta ilmeisesti muita sen tyyppisiä kirjoja on jo olemassa. The Steampunk Bible toimii ekirjanakin teräväpiirto-iPadilla vaakatasossa luettuna, vaikka tiivis tekstikoko jääkin hieman pieneksi. Läppärin näytöllä se ei paljoa eroa. Paperikirjana The Steampunk Bible on varmaankin upea.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Locus- ja Gemmell-palkintojen voittajat


Vuoden Locus ja David Gemmell -palkinnot on jaettu tänä viikonloppuna. Mitään suuria yllätyksiä voittajat eivät liene. Locus-palkinnoissa Catherynne M. Valentelle napsahti 3 voittoa viidestä mahdollisesta, vaikka pienoisromaani-kategoriassa olisin erityisesti olettanut voiton menevän toisaalle. Martin on varmaankin tyytyväinen fantasia-palkintoonsa, mutta ehkäpä hän kuitenkin odottaa mielummin sitä Hugoa.

Science Fiction -romaani
  • Leviathan Wakes, James S. A. Corey (arvostelu)
  • 11/22/63, Stephen King
  • Embassytown, China Miéville
  • Rule 34, Charles Stross
  • The Children of the Sky, Vernor Vinge
Fantasiaromaani
  • A Dance with Dragons, George R.R. Martin (arvostelu)
  • Snuff, Terry Pratchett
  • The Wise Man’s Fear, Patrick Rothfuss (arvostelu)
  • Deathless, Catherynne M. Valente
  • Among Others, Jo Walton (arvostelu)
Esikoiskirja
  • Ready Player One, Ernest Cline
  • God’s War, Kameron Hurley
  • Soft Apocalypse, Will McIntosh
  • The Night Circus, Erin Morgenstern
  • Mechanique: A Tale of the Circus Tresaulti, Genevieve Valentine (arvostelu)
Nuorille aikuisille suunnattu kirja
  • Planesrunner, Ian McDonald (arvostelu)
  • Akata Witch, Nnedi Okorafor
  • Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children, Ransom Riggs (arvostelu)
  • The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making, Catherynne M. Valente
  • Goliath, Scott Westerfeld
Pienoisromaani
  • The Affair of the Chalk Cliffs, James P. Blaylock
  • “The Man Who Bridged the Mist”, Kij Johnson (arvostelu)
  • “Kiss Me Twice”, Mary Robinette Kowal (arvostelu)
  • “The Ants of Flanders”, Robert Reed
  • Silently and Very Fast, Catherynne M. Valente (arvostelu)
Pitkä novelli
  • “Underbridge”, Peter S. Beagle
  • “The Copenhagen Interpretation”, Paul Cornell (arvostelu)
  • “The Summer People”, Kelly Link
  • “What We Found”, Geoff Ryman (arvostelu)
  • “White Lines on a Green Field”, Catherynne M. Valente
Novelli
  • “The Way It Works Out and All”, Peter S. Beagle
  • “The Case of Death and Honey”, Neil Gaiman
  • “The Paper Menagerie”, Ken Liu (arvostelu)
  • “The Bread We Eat in Dreams”, Catherynne M. Valente
  • “The Cartographer Wasps and the Anarchist Bees”, E. Lily Yu (arvostelu)
Antologia
  • Welcome to Bordertown, Holly Black & Ellen Kushner, eds.
  • The Year’s Best Science Fiction: Twenty-eighth Annual Collection, Gardner Dozois, ed.
  • Steampunk!, Kelly Link & Gavin J. Grant, eds.
  • Eclipse Four, Jonathan Strahan, ed.
  • Engineering Infinity, Jonathan Strahan, ed.
Kokoelma
  • Sleight of Hand, Peter S. Beagle
  • The Collected Stories of Carol Emshwiller, Volume 1, Carol Emshwiller
  • Two Worlds and In Between, Caitlín R. Kiernan
  • After the Apocalypse, Maureen F. McHugh (arvostelu)
  • The Bible Repairman and Other Stories, Tim Powers
Ei-fiktiivinen teos
  • In Other Worlds: SF and the Human Imagination, Margaret Atwood
  • Becoming Ray Bradbury, Jonathan R. Eller
  • Musings and Meditations, Robert Silverberg
  • Evaporating Genres: Essays on Fantastic Literature, Gary K. Wolfe
  • Sightings: Reviews 2002-2006, Gary K. Wolfe

David Gemmell -palkintojen voittajat ovat seuraavat:

Ravenheart Award: Taiteilija/Kansikuva
  • Blood of Aenarion, William King; (taiteilija: Raymond Swanland)
  • Heroes, Joe Abercrombie; (taiteilija: Didier Graffet and Dave Senior)
  • Oracle's Fire, Mary Victoria; (taiteilija: Frank Victoria)
  • Among Thieves, Douglas Hulick; (taiteilija: Larry Rostant)
  • Journey By Night, Kim Falconer. (taiteilija: Aaron Briggs)
Morningstar Award: Esikoiskirjailija
  • Prince of Thorns: Mark Lawrence
  • Amongst Thieves: Doug Hulick (arvostelu)
  • The Unremembered: Peter Orullian
  • Heir of Night: Helen Lowe
  • Songs of the Earth: Elspeth Cooper
Legend Award: Romaani
  • Blood of Aenarion, William King
  • The Heroes, Joe Abercrombie (arvostelu)
  • Wise Man's Fear, Pat Rothfuss (arvostelu)
  • Alloy of Law, Brandon Sanderson
  • Blackveil, Kristen Britain

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Mira Grant: Deadline

Newsflesh-sarjan pienoisromaanin Countdownin (arvostelu) jälkeen odotin Mira Grantin Deadlineen tutustumista levollisin mielin, vaikka ykkösosan, Feedin (arvostelu) jälkeen en jatkoa aikonut enää lukeakaan. Deadlinen Hugo-ehdokkuus muutti kuitenkin mieleni. Latasin ekirjan Hugo-paketin mukana. Arvostelussa mainitaan Feedin tapahtumia, jotka ovat spoilaavia. Ei kannata lukea, jos ykkösosa ei ole jo luettuna.

Vuosi Feedin tapahtumien jälkeen Shaun Mason blogitiimeineen saa todeta presidentinvaalin aikaisen salaliiton olevan yhä voimissa, kun nuori Center for Disease Controlin tutkija Kelly saapuu bloggaajaryhmän luo hengenhädässä mukanaan hälyttävää tietoa oudoista kuolemista. Shaun kärsii sisarensa Georgen menetyksestä ja herättää huomiota kommunikoimalla tämän päässään kuulemansa äänen kanssa. Mitä pidemmälle tutkimukset etenevät sen vaarallisemmaksi tiimin tilanne muuttuu, eikä Shaun voi olla varma kehen luottaa ja kehen ei. Zombie-epidemiaan liittyvä salailu on kuitenkin selvitettävä ja totuus paljastettava.

Olin kirjan alussa hetken tyytyväinen, sillä pääkertoja on eri kuin Feedissä. Iloa ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun Shaun, angstinen nuori mies, joka ei hillitse kiivastumisiaan, vaan paukuttelee nyrkillä niin seiniä kuin pöytiäkin, alkoi hipoa ärsytyskynnystä. Varsinkin kun kirjailija muisti mainita miten kaikki aina hypähtelivät hänen purkauksistaan. Pariin otteeseen mainittiin, että Shaun saattaa ilman tunnonvaivoja motata jopa tyttöjäkin, joten päättelin, että kirjailija pyrkii luomaan kärsivästä päähenkilöstään semi-paha-poikaa. Minusta ihmisten lyöminen tai uhkaaminen lyömisellä hetkellä millä hyvänsä kun ei liity mitenkään surun ilmaisuun. Hahmojen tunnemaailman syvyys ei vaikuta missään vaiheessa uskottavalta, vaan päälle liimatulta. Ainoastaan loppupuolella erään tiimiläisen menetyksen tunteissa välähti hieman aitoutta. Shaunin mutisemiset ja keskustelut pään sisäisen äänensä kanssa ovat liioiteltua. Muutamia lipsahduksia olisin ymmärtänyt, mutta jatkuva ”sekaisin menon” korostaminen tylsyttää ideaa. Aikuisissa hahmoissakin löytyy keskenkasvuisuutta. Henkilöhahmojen vuoksi kirja on entistä enemmän Feediin nähden nuorille aikuisille suunnatun kirjan tyylinen, vaikka itse juonessa ja maailmanluonnissa on aineksia ihan puhtaasti aikuisten kirjaankin.

Feediin verrattuna Deadline ei ole kerronnallisesti yhtä dynaaminen. Grant pyrkii sen sijaan lisäämään tieteellistä puolta ja selittämään viruksen luonnetta ja tutkimusten tulkintaa enemmän. Politiikka on yhä mukana, tosin tällä kertaa se liittyy tieteelliseen vallankäyttöön ja valtion rahoittamiin tutkimuslaitoksiin. Siinä missä tiedotusvälineiden luotettavuus sai kyytiä Nousemisen alkuvaiheessa, on hampaissa nyt tutkimuslaitosten luotettavuus. Juonessa on muutama kiemura, jonka vuoksi kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Deadline sai minut kuitenkin paikoin pitkästymään, päinvastoin kuin Feed, joka sentään jaksoi viihdyttää. Välillä mietitytti, eikö maailmasta, jossa on villi uutistiedonvälitys (amerikkalainen), todellakaan löydy esimerkiksi tieteellistä tutkijaryhmää, joka olisi voinut loogisemmin ottaa nuorille bloggareille annetun roolin paremmin haltuunsa. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa todellisen tieteistrillerin.

Deadlinen kohdalla en enää viitsi toistaa, että en ole zombie-kirjojen ystävä ja siksi en kirjasta juurikaan pitänyt, sillä kirjassa ei mene pieleen zombie-osiot, vaan pääasiassa henkilöhahmot. Itse asiassa melkeinpä kaipasin enemmän zombeja ja vähemmän Shaunia. Kirjan viimeinen lukukin oli todellinen pettymys. Ja muuten… mahtaakohan kirjailijalla olla jokin fiksaatio puoliksi juotuihin virvoitusjuomatölkkeihin? (juoma mainittiin kirjassa 51 kertaa, jos jotakuta kiinnostaa).

                                                     Hyvät Hugo-äänestäjät. Älkää äänestäkö
                     Newsflesh-sarjan kolmatta kirjaa enää ensi
                     vuonna ehdokkaaksi.En halua lukea sitä.
                                                     Mutta jos äänestätte, niin jätän sen
                     todennäköisesti sitten lukematta
                     omavalintaisesti. Deadlinekaan ei minusta
                     ole Hugo-ehdokkuuden arvoinen.

                     Taikakirjaimet-blogissa Raija, kesäkuun 12.
                     päivä, 2012

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Hugo-ehdokkaat 2012: pitkät novellit

Charlie Jane Andersin novellissa Six Months, Three Days kaksi tulevaisuuteen näkevää henkilöä rakastuu keskenään ja he yrittävät selviytyä suhteessa parhaansa mukaan, vaikka tietävät sen päätepisteen. Toinen henkilöistä näkee tulevaisuuden yhtenä linjana, kun toinen taas useina eri haarautuvina mahdollisuuksina, joista valita. Novellissa korostetaan, että tulevaisuuden tietäminen on tulevaisuuden muistamista, mikä on mielenkiintoinen ajatus. Sen sijaan tarina itsessään on ydinajatuksestaan huolimatta jokseenkin rasittava, varsinkin hahmot. Sekaan heitetyt populaari-ilmiöt, kuten Nobel-voittaja lady Gaga, ei pelasta tarinaa, päinvastoin se vaikuttaa ylimääräiseltä kosiskelulta, joka ei ainakaan minua sytytä. Tämä on muistaakseni ensimmäinen koskaan lukemani tarina kirjailijalta, eikä se valitettavasti saa innostumaan enempään tutustumiseen.

The Copenhagen Interpretation on jälleen yksi agentti Hamilton -tarina Paul Cornellilta. Vuonna 2010 luin yhden sellaisen Hugo-ehdokkaana, josta pidin ja harkitsin lukevani enemmänkin. En sitten lukenut ennen tätä. Novellin nimi viittaa kvanttimekaniikkaan ja oletettavasti Kööpenhamina tulkinnan monimaailma-ajatuksen soveltamiseen. Nimen taustan selvittäminen tai ymmärtäminen ei ole tarpeellista, mutta muuten minulle tuli tunne, että en päässyt tarinan maailmaan mukaan tällä kertaa. Aivan kuin jotain taustatietoa Hamiltonista tai häneen liittyneistä tapahtumista olisi puuttunut. Kyseessä on jamesbondimainen agenttitarina, jossa on yhtälöön kuuluva nainen, vastustaja/t ja maailman rauhaa uhkaava tilanne. Hahmojen nimet, kuten Lustre Saint Clair, Cushion McKenzie, Pollux ja Castor Ransom ovat pöhlön hauskoja, juuri sellaisia kuin vanhoissa Bondeissa voi odottaa tulevan vastaan. Cornell osaa kirjoittaa kevyttä ja viihdyttävää tekstiä, tosin tarina ei ihan ilman kiemuroita ollut, joten se vaatii tarkkuutta. En voi sanoa, että The Copenhagen Interpretation hirveästi nappaisi. Lukihan tuon kerran. Tuskin jää mieleen.

Geoff Rymanin What We Found sijoittuu Nigeriaan ja siinä kertojana on lapsena hitaana pidetty mies, joka aikuisena on geenitutkija. Tutkimuksen aiheena on hiirikokeilla yrittää todentaa siirtyykö isän stressi sukupolven yli geeneissä. Patrick itse epäröi avioliittoa ja lasten hankintaa, sillä hän pelkää siirtävänsä kieltämättä hieman erikoisen sukunsa geenejä eteenpäin lapselleen. Tarina on intensiivinen ja uskoisin sen kuvaavan hyvinkin asenteita ja suhtautumista nigerialaisessa yhteisössä. Sen sijaan tieteisosuus tässä tieteistarinassa on kohtalaisen vähäinen sivuseikka, menee lähinnä taikauskon/fantasian puolelle. Novellia voisi pitää oikeastaan mainstream tarinana, mikä ei tee siitä yhtään huonompaa, mutta kiinnittää huomiota genre-ehdokkaana.
Rachel Swirskyn Fields of Gold keskittyy kuolemanjälkeisiin tapahtumiin. Dennis kuolee ennen aikojaan ja vasta kuolemansa jälkeen hänelle alkaa selvitä, ettei hän poistunutkaan maailmasta ilman avustusta. Tarina käy läpi Dennisin elämää ja suhdetta vaimoonsa kaikkine onnistumisine ja epäonnistumisine. Fields of Gold koetteli kärsivällisyyttäni. En pitänyt hahmoista, en pitänyt hahmojen maailmasta ja heidän elämästään, en pitänyt tarinan lopusta. Koko novelli silitti minua vastakarvaan, enkä edes tiedä mistä se johtuu. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä sen sisällöstä ja vuonna 2010 pidin Swirskyn samassa kategoriassa ehdokkaana olevasta tarinasta Eros, Philia, Agape. Swirskyn tarinoissa on omanlaisensa sävy, hieman kuin Kij Johnsonillakin. Joskus hänen tarinansa tuntuvat onnistuvan ja joskus ei. Tällä kertaa tämä novelli jäi ilman vastakaikua minulta, vaikka pidin kuolemanjälkeisen maailman sääntöjä varsin onnistuneina. Onneksi novelli on luettavissa netissä ilmaiseksi, joten kukanenkin pääsee itse päättämään oman mielipiteensä siitä. Kommenteista päätellen tykätty on.

Brad Torgersenin Ray of Light sai kiivasta hiusten repimistä aikaiseksi. Siinä vieraat avaruusolennot ovat blokanneet auringonvalon maapallolta ja ihmiskunnan harvat selviäjät ovat joutuneet kylmyyden ja jään ajamina muuttamaan merten pohjiin geotermisiin ympäristöihin perustettuihin asemiin. Maanpinta on paksulti läpijäässä, eikä kukaan ole moneen vuoteen vaivautunut nousemaan pintaan tarkistamaan, josko tilanne on muuttunut. Uusi sukupolvi on kasvanut kuullen tarinoita auringosta, mutta ei koskaan ole sitä omin silmin nähnyt. Heidän parissaan viriää toivo auringosta. Torgersenin tarinan idea on hyvä, mutta toteutus kehnohko. Hän on vetänyt tieteellisen puolen niin suoriksi kuin vain on voinut, mikä pilasi minun lukunautintoni. Laattatektoniikan voimailmiöt (vulkanismi) ja ilmakehä tuntuvat kadonneen maapallon toimintayhtälöstä kokonaan, jääkaudet löytävät selityksensä alieneistä, jotka nekin jäivät ”tulevat ja menevät” -tasolle. Ei hemmetti. Miksi ihmeessä tämä tarina on Hugo-ehdokkaana?


Novellien ja pienoisromaanien taso tämän vuoden Hugo-ehdokkaissa on ollut kohtuullisen hyvä. Sen sijaan pitkien novellien taso on mielestäni heikko. Mihin jäi esimerkiksi Maureen F. McHughin After the Apocalypse, joka olisi pessyt tämän joukon mennen tullen? Minun ääneni taitaa mennä Geoff Rymanin What We Foundille, jonka tiiviistä tunnelmasta ja voimasta pidin eniten.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice and Fire

Mietin voisinko arvostella genreblogissani keittokirjan, vieläpä ilman että olisin edes kokeillut yhtään sen resepteistä. Päädyin tulokseen, että totta kai voin, sillä Chelsea Monroe-Casselin ja Sariann Lehrerin A Feast of Ice and Fire on George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan virallinen kumppanikirja ja kuvaa tv-sarjan ohessa hyvin millaiseksi ilmiöksi kirjasarja on jo ehtinyt muodostua, vaikka ei ole vielä valmiskaan. Kirja sisältää keskiaikaisia ohjeita ruuista, jotka kaikki ovat tavallaan Martinin käsialaa. Ruuat löytyvät sarjan kirjoista ja niitä nautitaan niin Westerosin kuin Kapeanmeren takaisissakin ruokapöydissä (kuvainnollisesti). Sanon tavallaan, sillä esipuheessa Martin tunnustaa, ettei hän osaa kokata. Kirjasarjan lukuisat ruokakohtaukset ovat täysin hänen mielikuvitustaan, eikä hän koskaan ole testannut miltä ruuat oikeasti maistuisivat. Hyvän ruuan ystävänä Martin ei toki aineksia tyhjästä tempaise. Eli jos Martin voi kirjoittaa kirjoihinsa eksoottisiakin aterioita testaamatta niitä, niin minä voinen arvostella keittokirjan testaamatta sitä. Mutta hetkinen… eiväthän nämä keskiaikaiset ruuat mitenkään tuntemattomia herkkuja ole…

A Feast of Ice and Fire on jaettu alueittain, Muuriin, Pohjoiseen, Etelään, Kuninkaansatamaan, Dorneen ja Kapeanmeren takaiseen, joista esitellään niin aamiaista kuin muitakin aterioita ja välipalaherkkuja. Alussa kirjassa kerrotaan hieman käytetyistä mausteista, jotka poikkeavat tavallisen keittiön varustuksesta, ja niille annetaan yleisempiä vaihtoehtoja. Ainesluettelot ovat selkeitä näin eurooppalaisenkin luettavaksi, mutta tekstissä amerikkalaiset käyttävät eri mittayksiköitä leivonnassa, joten hieman muunnosvalmisteluja kannattaa tehdä etukäteen, jos haluaa seurata reseptiä viimeisen päälle. Toisaalta kokeneempi kokki (jollaiseksi en lue itseäni) ehkä osaa ilman hyvin tarkkoja ohjeitakin tehdä tarvittavat määritykset. Paistolämpötilat kannattaa ehkä kuitenkin muuttaa Fahrenheiteista Celsius-asteiksi etukäteen.

Kuten Martin tunnustaa, ettei hän osaa kokata, niin minä tunnustan, etten minä en erityisemmin harrasta kokkausta (kalaruokia lukuunottamatta) ja A Feast of Ice and Fire on yksi harvoista kokonaan lukemistani ruokaohjekirjoista. Tulen ja jään laulu -kirjasarjaa ei voi lukea ilman, että siinä kiinnittää huomiota juhlatapahtumien notkuviin ruokapöytiin ja sen seitsemänkymmentäseitsemän sortin ruokalajeihin tai sitruunakakkusiin, joihin Sansa on varsin ihastunut. Vaikka yleensä suhtaudun varauksella näihin kumppanikirjoihin, niin A Feast of Ice and Firea on hauska lukea, sillä se toi muistoja mieleen varsinaisten kirjojen lukemisesta ja uutta näkökulmaa tarinan yksityiskohtiin. Itse asiassa ruokaohjeet ja keskiaikaiskattauksella varustetut kuvat ovat onnistuneita ainakin teoriassa, sillä nälkä tuli kun kirjaa luki. Samalla tulee miettineeksi miten keskiaikainen ruokakulttuuri poikkesi nykyaikaisesta. Monroe-Cassel ja Lehrer ovat sarjan faneja (pitivät sarjaan liittyvää ruokablogia jo ennen kuin saivat kirjasopimuksen) ja vaikka he ovat käyttäneet luovuutta kokatessa, niin keittokirja on suurinpiirtein uskollinen sisällöltään Tulen ja jään laululle, mitä ei aina kaikista oheis- ja kumppanituotteista voi sanoa. Onneksi ei sentään kuitenkaan niin uskollinen, että yksi ruokalaji, jota A Dance with Dragonsissa tarjoiltiin, olisi sisällytetty menuuseen. Kirjoittajat ovat tutkiskelleet keskiaikaisia ruokalajeja taustatyöksi ja jälki näkyy myös kirjassa.

Osasta ohjeista on myös modernisoitu versio tarjolla. Yllätyksekseni törmäsin myös kalaruokaohjeeseen, joka on varsin tuttu hieman muunneltuna (maissijauhon sijaan meillä käytetään ruisjauhoja, Martinin hahmot käyttivät leivänmuruja). Kukapa ei olisi perinteisiä Kitkan viisaita joskus valmistanut (ja ei – kyseessä ei ole nestemäinen ateria) eikä olo ole tuntunut yhtään keskiaikaiselta niitä syödessä. Mutta seuraavalla kerralla annan mielikuvitukseni siirtyä Kuninkaansatamaan kun syön muikun.

Varsinkin keitot ja leivät tuntuvat helpoilta valmistaa, mutta vaativampiakin ruokalajeja löytyy. Mietinpähän vain mitä tuttavat mahtavat sanoa kun tarjoan naposteltavaksi kupillisen hunajamaustettuja heinäsirkkoja (luomu). Ja mistä ihmeestä minä sen kalkkarokäärmeen nappaisen illalliseksi…

Tässäpä vielä linkki Monroe-Casselin ja Lehrerin Inn at the Crossroads -blogiin, josta löytyy monia mielenkiintoisia reseptejä kokeiltavaksi.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...