Valérie Mangin & Steven Dupré: Saalistajien klubi 1: Bogeyman

Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäinen albumi, Bogeyman, julkaistiin suomeksi tammikuussa ja törmäsin siihen kun Kvaak.fi viserteli asiasta. Muuten olisi saattanut mennä ohi. Ranskankielinen alkuteos julkaistiin 2016 (Le Club des Prédateurs 1: The Bogeyman).

Tarina sijoittuu Lontooseen vuoteen 1865, jolloin varakkaiden ja köyhien välinen luokkaero on voimissaan ja nälkäänsä varastamisesta joutuu hirteen. Elizabeth on yläluokan tyttö, joka on tottunut yltäkylläiseen elämään ja Jack on varas, joka väittää isänsä tulleen salamyhkäisen Bogeymanin murhaamaksi. Köyhälistön lasten joukossa kiertää karmaiseva tarina murhaajasta, jota kukaan virallinen taho ei ota vakavasti. Niinpä puuvillatehtaan lapset, Jack etunenässä, päättävät pyytää apua rikkaan perheen tyttäreltä, juurikin Elizabethiltä, jotta Bogeyman saataisiin kiinni. Vaan avun antaminen ei olekaan yksinkertaista, eikä varsinkaan vaaratonta.

Saalistajien klubi on varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus Manginilta, sillä en ole hänen aiemmin suomeksi julkaistuun Alix Senatoriinkaan vielä tutustunut. Tarinan maailma on mutainen, ränsistynyt ja raaka köyhille lapsille ja ylellinen rikkaille. Tunnelma on tummasävyinen, eikä ole vaikea kuvitella syrjäisille kujille Viiltäjä-Jackin kaltaista henkilöä kuljeksimaan jokunen vuosikymmen myöhemmin. Piirrosjälki on selkeää, juuri minulle sopivaa ja pidän myös värimaailman hillitystä sävystä. Katujen rapakot ja kaasulamppujen loiste vievät hyvin ajassa taaksepäin. Ihan steampunkmeininkiin ei päästä, mutta esimerkiksi rautatieliikenne on jo levinnyt sen verran, että juna on lasten ihmeteltävänä. Tekstissä minua häiritsi aika paljon kääntämättä jätetyt englanninkieliset lausahdukset, vaikka esimerkiksi bobby-nimityksen hyväksynkin kääntämättä, mutta jokin "Damn it", olisi ihan hyvin voitu korvata vaikka pahuksella. Ilmeisesti nämä englanninkieliset heitot ovat olleet myös ranskankielisen version seassa, ja siksi jätetty myös suomennokseen?

Tarinan kehittelyyn menee ensimmäisessä osassa luonnollisesti aikaa ja vasta loppupuolella päästään todellisiin kauhuelementteihin. Mitään valtavan uutta sarjakuva ei tarjoa, mitä monet Lontoon pimeään puoleen keskittyneet tarinat eivät jo aiemminkin olisi esille tuoneet, mutta silti Saalistajien klubi on varsin kiinnostava ja mielenkiintoinen. Ja kyllä siitä pieni yllätysvivahde löytyy, mikä nostaa sarjan karmeustasoa pykälällä. Olin varsin tyytyväinen ensimmäisen osan loppuun, jos nyt kauhean korrektia on niin sanoa. Mutta lukekaa ja muodostakaa oma mielipide.

Sarjan kakkososaa ei ole vielä julkaistu ranskankielisenäkään, vaan Le club des Prédateurs 2: The Party ilmestyy vasta toukokuussa, joten suomennosta saadaan odottaa hetki. Joka tapauksessa aion senkin hankkia ja lukea, sillä ykkösosa jäi mielenkiintoiseen kohtaan ja loppuratkaisu pitää nähdä.

M.R. Carey: Fellside

M.R. (Mike) Careyn The Girl with All the Gifts (arvostelu), jonka luin puolisentoista vuotta sitten, ei ollut yhtään hassumpi kokemus, sillä siinä oli vetoa ja tapahtumia sekä jännitettä. Siksipä se kai on elokuvaksikin tulossa pääosassa Gemma Arterton, Paddy Considine, Glenn Close ja Sennia Nanua. Ehdottomasti meinaan katsoa tällä hetkellä jälkituotantovaiheessa olevan leffan milloin ja missä se sitten onkin mahdollista. The Girl with All the Giftsin innoittamana luin myös uusimman Careyn kirjan, kauhuksi ja trilleriksi luokitellun Fellsiden (2016). Tuntemukset oli jokseenkin erilaiset kuin edellisen teoksen aikana.

Jess Moulson tuomitaan pienen pojan murhasta, vaikka hän itse ei tekoa muistakaan huumehöyryiltään. Syyllisyyden tuska on kuitenkin läsnä ja kun hänet viedään Fellsiden naistenvankilaan Yorkshiren synkkien nummien keskelle, Jess haluaa vain kuolla. Alex-poika kuitenkin ilmestyy rajan takaa Jessille ja pyytää oikeutta, eikä hyväksy kieltävää vastausta.

Fellsidesta puuttuu kokonaan The Girl with All the Giftsin vetävyys. Teksti on toki yhtälailla helppoa ja tarina käynnistyykin kohtalaisen houkuttelevasti, mutta vankilaympäristöön on saatu ympättyä kaikki vankilatarinoiden kliseet, eikä kummitustarina tuo siihen sellaista lisäarvoa kuin voisi toivoa. Jokunen juonenkäänne on havaittavissa ja pientä jännitteen viriämistä, mutta sitten koko homma taas lässähtää kasaan. Odotin koko ajan nostetta ja jonkinlaista potkua, mutta ilman jäin.

Fellsidea mainostettiin ennakkoon somessa kohtalaisen aktiivisesti ja kehuvia lentäviä lauseita suitsuteltiin lähes päivittäin juuri ennen kirjan julkaisua. En muista kuka kehui ja kuka suitsutti ja kyseessä saattoi olla irtolauseita sieltä täältä kritiikin keskeltäkin, mutta minusta kyllä tuntui luettuani kaksikolmasosaa kirjasta, että en ollut saanut käsiini samaa teosta. Aina on mahdollista, etten ollut oikeaa kohderyhmää juuri tälle Careyn kirjalle, vaikka The Girl with All the Gifts upposikin. Olen iloinen, ettei teosta sentään mainostettu ”Game of Thrones naistenvankilassa” -sloganilla.

Koskapa Fellside yliluonnollisena kummitusjuttuna menee kauhugenren alle, niin liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Iloisena sattumuksena, kolmannen haastekirjan jälkeen, minusta tuli haasteessa juuri aave.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

Lauren Beukesin The Shining Girl (2013) tuli pikavauhtia suomeksi. Kirjailijan Zoo City (arvostelu), joka voitti Arthur C. Clarke -palkinnon ja oli ehdolla muutamaan muuhunkin palkintoon, teki vaikutuksen muutama vuosi sitten, joten Säkenöivät tytöt oli helppo lisätä lukulistaan, eikä lukeminenkaan tuottanut vaikeuksia. Kirja tempaisi mukaansa ja alle kuudessa tunnissa se oli luettu. Ei ihme, että Säkenöivät tytöt aiotaan sovittaa myös kuvaruudulle, ainakin Hollywood Reporterin mukaan, ja kirjailija itse taitaa kirjoittaa käsikirjoitusta parhaillaan myös Zoo City -kirjasta elokuvaksi.

Tarina sijoittuu Chicagoon, jossa Kirby Mazrachi tulee miltei murhatuksi 1990-luvulla. Murhaajaa ei saada kiinni, joten Kirby pyrkii itse selvittämään tapahtumaa ja siihen liittyvää outoa esinettä. 1930-luvun lama-ajan varjossa Harper Curtis saa haltuunsa avaimen, joka vie mysteeriseen Taloon. Näyt kertovat hänelle nimiä, tytöistä jotka elävät eri aikoina, säkenöiden elinvoimasta enemmän kuin muut. Heidät Harperin tulee murhata, raa’asti. Yksi heistä on Kirby.

Kuten Zoo Cityssä, myös Säkenöivissä tytöissä on paljon tuttuja elementtejä, joista tulee mieleen mm. Stephen King ja monet elokuvat ja tv-sarjat, joissa on huone, jonka kautta avautuu portti jonnekin muualle. Harper on periaatteessa tyypillinen sarjamurhaaja, mutta tällä kertaa tarinan kulkuun liittyy myös aikamatkustus. Liikkumista ajasta toiseen ei selitä tieteellisesti, vaan kyseessä on mystinen elementti, joka liittyy ränsistyneeseen taloon. Yliluonnollisuus tekee kirjasta kauhukirjallisuutta pikemminkin kuin science fictionia. Mitenkään järkyttävän pelottava tarina ei ole, mutta murhia kuvataan kyllä yksityiskohtaisesti ja Harper on hahmonakin olemassaan tarpeeksi outo, jotta epämiellyttäviä väreitä syntyy.

Tapahtumaympäristö eli Chicago eri aikoina tulee hyvin esille, vaikka kirja on kohtalaisen lyhyt, jotta siinä voitaisiin kuvata miljöötä enemmän. Aidoimmillaan tunnelma tuntuu olevan lama-ajan kuvauksessa, josta löytyy viite McCoyn Ammutaanhan hevosiakin -kirjaan. Beukes on tehnyt hyvää taustatyötä sarjamurhaajan sielunmaailman kohdalla. Selityksiä ei ole liikaa, sillä kuinka edes voisi selittää tavikselle sarjamurhaajan ajatuspolkuja ja tuntemuksia mitä tämä tuntee. Silti annetut hetket ovat uskottavia eivätkä liioittele tai dramatisoi. Harper on epämiellyttävä. Uhrit ovat leikkaus eri aikakausina elävistä ihmisistä, jotka kukin yrittää tulla toimeen siinä ajassa ja niissä olosuhteissa missä ovat. Välillä murhakohtauksiin liittyy niin turhauttavia hetkiä, että teki mieli ”silminnäkijänä” kirkua. Ja eipä silmien kostumiseltakaan vältytty.

Lukujen vuosilukumerkintöjä piti seurata tarkasti, sillä ajassa hypellään tiheään tahtiin. Silti en kokenut, että tarinan seuraaminen olisi ollut hankalaa. Säkenöivät tytöt on viihdyttävää lukemista, jos nyt sarjamurhaajasta kertovaa kirjaa voi yleensä sellaisena pitää, mutta se ei yllä mielestäni Zoo Cityn tasolle. Kirjasta puuttuu sellainen tuoreus ja omaperäisyys mikä teki Etelä-Afrikkaan sijoittuvasta Zoo Citystä erinomaisen. Lisäksi minulle jäi lopussa kaivelemaan kysymys Talosta. Mikä se on, miksi se on? Säkenöivät tytöt on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Toivoisin, että Zoo Citykin saataisiin suomeksi. Kirjailijan esikoisteos Moxyland on lukulistalla.Kirjan takakanteen on painettu kehulause Kiltin tytön kirjoittajalta Gillian Flynniltä. Kirjailijoiden tuotoksissa on samaa taustasävyä.

Kirjan virallinen esittelytraileri alla:

Dekker Dreyer: The Tea Goddess

Maailmanlopun päivänä arvostelu maailmanlopun kirjasta. Dekker Dreyer kutsuu vuonna 2010 julkaistua The Tea Goddess -teostaan ecopunk thrilleriksi. Hän niputtaa sen samaan kategoriaan muun muassa Paolo Bacigalupin ekologisesti kantaaottavien dystopiakirjojen kanssa. The Tea Goddess on noin sadan sivun pituinen ekirja. Arvion lopussa kirjan traileri.

The moon crashes into the Atlantic Ocean. Five-hundred mile high walls of water explode into outer-space. The heat is so intense it burns away the bedrock of New York City. Skyscrapers melt like plastic under a magnifying glass. Everything seems so small all of a sudden. Fragile. Wave after wave of fire licks the oceans dry. Lightning bolts explode between heaps of falling liquid iron. People are screaming, but their voices are too small to be heard over the ear-splitting roar of a dying planet.

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa ihmiskunta on ajautunut ekologiseen kaaokseen ja kriisiin. Päähenkilö Remyn kotikaupungissa New Yorkin Manhattanilla on kaduilla autojen sijaan happipuutarhoja ja liukukäytäviä, kasveja viljellään kattopuutarhoissa ja energialähteenä käytetään aurinkoa. Bronksissa, Brooklynissa ja muissa kaupunginosissa elämä muistuttaa favelaa, slummia, jossa karja käyskentelee kaduilla lukuisten etnisten ihmisryhmittymien joukossa, elinolot ovat levottomat ja kurjat. Salaperäisen unen teejumalattaren vaikutuksesta Remy matkustaa Lontooseen ja tapaa Clint-nimisen miehen kanssa vauhdikkaissa merkeissä toisen amerikkalaisen, Darlingin, joka on rikas ja kuuluisa. Aluksi heidän välillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, mutta pian he toteavat menneisyyden linkit välillään ja että heidän hallussaan on tietoa, joka koskettaa paitsi heitä itseään, myös koko ihmiskuntaa.

Edellä lainaamani kirjan aloitusteksti jäi vaikuttavana mieleen, ja kun tarina alun jälkeen muuttuikin omituiseksi ja välillä epäloogiseksikin takaa-ajotrilleriksi, jossa sekoitettiin buddhalaista uskontoa ja uudelleensyntymistä, oraakkeleja ja poliittista pelaamista, jäi jälkimauksi pettymys. Tarinassa on potentiaalia runsaastikin, mutta odotin ehkä syvempää lähestymistä ekologiseen puoleen, sellaisessa mittakaavassa mitä Bacigalupi tai Atwood on tarjonnut. Jamesbondmaisuudet ovat ihan turhaa lisuketta tarinaan, joka olisi voinut olla pidempikin ja myös syventää henkilöhahmoja, jotka nyt jäivät aika pinnallisiksi.

Alun kuvauksessa Kuu törmää maapalloon. Tsekkasin useasta lähteestä mitä todennäköisesti tapahtuisi, jos näin oikeasti kävisi. Kyseessä olisi ihmisten näkökulmasta maailmanloppu. Ihmiskunnalla ei olisi mitään mahdollisuutta selvitä, hävitys tulisi jo ennen kuin Kuu ehtisi koskettaa planeettaamme Maan vetovoiman irrottamien kuupölyn ja irtokappaleiden muodossa. Kosketusvaiheessa ei olisi enää ihmisiä kirkumassa kauhusta. Eikä siinä auttaisi ihmisen rakennella mitään suojabunkkereita kallion sisään ja kerätä sapuskaa sinne varastoon odottaakseen kunnes voi tulla ulos. Kuun törmäyksessä koko maapallon laattatektoniikka menisi uusiksi, joten olisi se melkoinen ihme, jos siinä hötäkässä mikään selviäisi hengissä. Vaan kirjailija laimentaa katastrofia tarinan edetessä, mikä jostain syystä rupeaa ärsyttämään. Aivan kuin olisi luvattu enemmän kuin lopulta halutaan antaa. Huijausta.

Pidän kirjailijan tavasta hyödyntää perhosefektiä eli kaikki mitä ihminen tekee vaikuttaa tavalla mitä ei välttämättä osattu ennustaa. Maailmaa ei noin vain pelasteta, ei ole olemassa yksiselitteisiä ratkaisuja, kuten jotkut kuvittelevat tänä päivänä olevan. The Tea Goddessissa jää häiritsemään moni yksityiskohta, eikä edes positiivisella tavalla. Ehkä painotin odotuksissani liikaa maailmanlopun meininkiä, sillä ekopunkkina kirja toimii kohtuullisesti kuin myös trillerinä. Lyhyen kirjan lukee muutamissa tunneissa, ehtisi vielä tänään saada loppuun saakka, jos sattuisi ettei olisi aikaa enää pidempään. Kirjan päätös on kaunis – kaikesta huolimatta.

Lavie Tidhar: Osama

Lavie Tidharin Osama on tämän syksyn uutuuskirja. Nähtyäni useita raportteja ja dokumentteja 9/11-tapahtumista, olen tullut johtopäätökseen, etten voi koskaan täysin ymmärtää ei-amerikkalaisena miten amerikkalaiset (yleistyksenä) terrorismin kokevat ja haluavat mediassa välittää. Olen enemmän ja vähemmän kyllästynyt kollektiivisten tunteiden kokemisen korostamiseen ja popularisointiin. Siksi epäröin lukea Osamaa. Kirja on kuitenkin monisyisempi, poikkeavampi ja yllättävämpi kuin osasin odottaa. Ei ole kirjaa pelkästään kanteen ja nimeen katsominen. Israelillaissyntyinen Lavie Tidhar on maailmaa laajemmaltikin kokenut kirjailija ja se näkyy myös Osamassa.

Salaperäinen nainen palkkaa yksityisetsivä Joen Laosissa etsimään fiktiivisiä Osama bin Laden -kirjoja kirjoittavan Mike Longshottin, josta kukaan ei tunnu tietävän kuka hän on ja missä majailee. Kirjailijan Osama-kirjat ovat kuitenkin kohtalaisen suosittua pulp-kirjallisuutta. Etsintämatka vie Joen Ranskaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Afganistaniin, eikä jäljittäminen ole yksioikoista tai edes vaaratonta puuhaa. Longshott tuntuu olevan salailujen verhon takana ja Joe kohtaa paitsi väkivaltaa myös erikoisen fanilauman matkallaan.

Osama on rakenteeltaan harhauttava ja meni kohtalaisen pitkään ennen kuin ymmärsin tarinan kahtiajakoisen oveluuden. Kertomus on vaihtoehtohistoriaa, käänteistä maailmaa, ja itse asiassa enemmän dekkarikirjallisuuden syrjäisten klubien, kauniiden naisten ja ronskien miesten maailmaa kuin mitä tarinan sisältämän kirjallisuuden pitäisi olla. Otteet Osama-kirjoista ovat pikemminkin yksityiskohtaisia raportteja kuin kioskikirjallisuutta, mikä on Tidharilta tyylikäs tapa sekoittaa pakkaa ennen lopullisen oivalluksen tarjoamista. Osama on noir-tyyliä, samaa mitä Tidhar käyttää An Occupation of Angelsissa (arvostelu) tai osittain myös The Bookman-sarjassa (arvostelu). Aiheesta johtuen tyyli puree minuun paremmin noissa aiemmissa kirjoissa. Pidän kirjailijan tavasta tuoda tarinoihinsa paikkoja, jotka ovat valtaväylien sivussa, vaikka hän ei Laosiin uppoakaan yhtä syvällisesti kuin esim. Paolo Bacigalupi Thaimaaseen tai Ian McDonald Turkkiin. Tässä suhteessa Tidharin Vanuatu-vaikutteinen Cloud Permutations (arvostelu) on vaikuttavampi. Osaman tarina on kuitenkin kansainvälinen, eikä sen ole tarkoituskaan pysytellä yhdessä paikassa.

Henkilöhahmot eivät ole Tidharin suurimpia vahvuuksia, mutta he istuvat loistavasti siihen ympäristöön ja tapahtumiin, jotka kirjailija luo. Pelasin kirjan lukuaikana nostalgisia Broken Sword -pelejä, ja yllättävää kyllä, pelien dekkarityyli osui hyvin kohdilleen Osaman kanssa. Tunnit pelien kanssa sekoittuvat Osaman maailmaan hämärtäen todellisuuden surrealistisesti. Kaiken hämärän puuhastelun jälkeen tarina pomppaa loppupuolella hetkeksi koomiseen fanitapahtumaan, jossa Osamaverse oheistuotteineen irrottaa hervotonta hekottelua.

Osama sekoittaa todellisuuden rajoja ja tekee sen erinomaisella tavalla. Vaikka teemallisesti kirja ei osunutkaan täysin lukuhermooni, täytyy jälleen antaa Tidharille pisteitä omalaatuisuudesta ja rohkeudesta. Ensi vuonna kirjailijalta on ilmestymässä kolmas The Bookman-kirja. Sitä odotellen.

Aakkoshaasteen T-kirja.