J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti ja Satujen valtakunta

Käyn läpi J.R.R. Tolkienin kaksi suomennettua kokoelmaa yhtä aikaa, sillä niiden sisällöt ovat osin yhteneviä. Puu ja lehden (Tree and Leaf, 1964) käännös ilmestyi vuonna 2002. Se sisältää Christopher Tolkienin esipuheen, Tolkienin esseen Saduista, Niukun lehti -tarinan ja Mythopoeia-runon. Satujen valtakunta (2010) on käännösversio kirjan uudemmasta englanninkielisestä versiosta, johon on lisätty Roverandom-pienoisromaani. Kirjasta on kuitenkin jätetty pois Tom Bombadilin seikkailut -runokokoelma, joka ilmestyy nyt syyskuussa ihan omana itsellisenä teoksena. Satujen valtakunta sisältää Roverandomin lisäksi Maamies ja lohikäärme, Seppä ja Satumaa ja Niukun lehti -tarinat sekä Saduista-esseen. Näistä kolme olen arvioinut jo erillisinä teoksina, ne voi lukea yllä olevien linkkien kautta. Kirjassa on myös Alan Leen tekemää kuvitusta liittyen tarinoihin.

Tolkien ei pitänyt allegorioista, mutta Niukun lehteä ei voi lukea vetämättä siitä yhteyttä kirjailijan omaan elämään. Tarina kertoo taiteilijasta, joka lähes pakkomielteisesti haluaisi keskittyä maalaukseensa, elämäntyöhönsä, saadakseen sen valmiiksi ennen kuin hänen täytyy lähteä matkalle, jolta ei ole paluuta. Niukku on kuitenkin hyväsydäminen ja keskeyttää työnsä auttaakseen toisia, tosin ei ilman harmitteluja. Niukku on selvästikin Tolkien itse ja maalaus kirjailijan elämäntyö, Keski-Maan fantasiamaailma, joka yksityiskohdissaan laajeni ja muuttui kunnianhimoisemmaksi, mutta myös tuskaisemmaksi vuosien myötä. Niukun kirjoittamisen aikaan, Tolkienille alkoi jo valjeta, mitä Taru Sormusten Herrasta tulisi häneltä vaatimaan. Pidin tarinan alkupuolesta ja ajatuksesta fantasiamaailmasta todellisuuden jatkumona, mutta tarinan päätös ei ollut ihan mieleeni, sillä koin siinä liikaa uskonnollisia sävyjä luomisesta.

Tolkien hengellinen vakaumus näkyy mielestäni myös Mythopoeia-runossa, joka on vastine eräälle herralle, joka joka kutsui satujen kertomista 'hopean läpi henkäistyiksi valheiksi'. Christopher Tolkien paljastaa esipuheessa kyseisen herran olleen C.S. Lewis. Mythopoeia ei vaikuta kovinkaan onnistuneelta runolta. Siinä on hieman todistelun makua ja ylitunteellisuutta tavalla, joka enemmän häiritsee kuin kiehtoo.

Saduista-essee on osin populaarinen, osin akateeminen katsaus satuihin, niiden luomiseen ja tarkoitukseen. Tolkienin ajatus lasten kohtelemisesta tasa-arvoisina lukijoina ja kuuntelijoina aikuisten kanssa on kannatettava. Lapsille pitää tarjota haastavia ja pelottaviakin satuja, ei siloteltuja tai holhoavia tekeleitä:

"Lasten on tarkoitus kasvaa, ei muuttua peterpaneiksi"

"Heille voi kuitenkin olla hyväksi lukea joitain tekstejä, erityisesti satuja, jotka ovat pikemminkin heidän ymmärryksensä yläpuolella kuin alapuolella. Kuten vaatteissa, lasten kirjoissakin tulisi olla kasvun varaa, ja heidän kirjojensa tulisi joka tapauksessa rohkaista sitä."

Sen sijaan minun on vaikea hyväksyä tuolla samalla ajatusmaailmalla käsitystä, että sadun pitäisi tarjota helpotukseksi onnellinen loppu. Tai ehkä sadun, mutta ei fantasian. Sadun ja fantasian määritelmäerot Tolkienin näkökulmasta jäävätkin minulle hieman epäselviksi, sillä hänen ajatusmaailmansa nykykirjallisuuden näkökulmasta on hieman vanhentunut (määritelmä ei tosin ole yksiselitteinen muutenkaan). Luento, johon essee perustuu on kirjoitettu 1930-luvun lopulla. Tolkien ilmaisee myös, ettei satuja tulisi pitää vain lapsille tarkoitettuna. Sama koskee fantasiaa. Fantasiakirjallisuuden lukeminen ei ole pakoa arkimaailman velvollisuuksista sen enempää kuin muunkaan kirjallisuuden.

Puu ja lehti taitaa olla aikaa sitten loppuunmyyty, mutta Satujen valtakuntaa on yhä saatavilla. Ihastuin valtavasti jälkimmäisessä oleviin Alan Leen kuvituksiin. Pidän Pauline Baynesin tuotoksistakin, mutta Leen tyyli kolahtaa kovaa. Kuvia olisi voinut katsella enemmänkin.