keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Nalo Hopkinson: Brown Girl in the Ring

Nalo Hopkinson on tulossa tänä kesänä Finncon 2011 -tapahtuman kunniavieraaksi, ja senpä vuoksi ajattelin tutustua kirjailijan teoksiin jo etukäteen. Brown Girl in the Ring on kanadalaisen kirjailijan vuonna 1998 julkaistu esikoisteos.

Tarina sijoittuu Toronton keskustan alueelle lähitulevaisuuteen. Alue on muuttunut levottomaksi, kaupunginhallinnon, liike-elämän ja poliisivoimien hylkäämäksi ghetoksi, jossa ihmiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä ja rikollisuuden keskellä. Päähenkilö on kanadalaiskaribialaiseen kulttuuriin kasvanut Ti-Jeanne, joka asustelee isoäitinsä ja vauvansa kanssa. Ti-Jeannen äiti on kadonnut ja vauvan isä on vastuuntunnoton haikailija, joka pyörii kuitenkin maisemissa, mutta on sekaantunut paikallisen huumediilerin ja rikollisen Rudyn johtaman joukkion puuhiin. Isoäiti on tunnettu poppanainen, johon gheton väki turvautuu kun tarvitaan lääketieteellistä apua. Hän osaa tehdä yrteistä lääkkeitä ja korjata jäseniä paikoilleen, mutta on hänellä halussaan myös karibilaista magiaakin. Vauras ja keskiluokkainen väki elää Toronton esikaupunkialueilla, joissa elämä jatkuu normaaliin tyyliin. Lääketiede on kehittynyttä ja elinsiirtoihin käytetään sian elimiä, joita tuotetaan erityisillä possufarmeilla tarkoitusta varten. Poliittisten syiden vuoksi, tulee tarve saada oikea ihmiselinluovuttaja, ja koskapa kiireen vuoksi ei vapaaehtoista ehditä odottaa, siirtyy katse slummialueen köyhiin, joita kukaan ei puolusta tai kaipaa. Ti-Jeanne huomaa pian, että hänen henkensä ja monen muun henki on hänen käsissään ja taidoissaan, jotka hän on isoäidiltään saanut.

Brown Girl in the Ring on virkistävästi kirjoitettu puheosuuksiltaan jonkin sortin lievennetyllä karibian englannilla. En tunne murteita tarkemmin, mutta kyseessä ei ole puhdasta englantia, vaikka hyvin ymmärrettävää kuitenkin, joskin se alussa vaatii hieman totuttelua. Samoin Jamaikalla syntynyt Hopkinson hyödyntää paljon karibialaista kulttuuria ja uskomuksia tarinassa, joka on sekä science fictionia että fantasiaa. Tapahtumaympäristö ja sen syntyminen, tarinan kehyshistoria, on mielenkiintoinen ja itse asiassa siitä vaiheesta olisin lukenut mielelläni enemmänkin kuin mitä tarjottiin. Vaikka tapahtumapaikka sijaitseekin Kanadassa, sitä ei juurikaan lukiessa ajattele näin olevan. Karibialainen kulttuuri peittää tarkoituksellisesti alleen kanadalaisen. Se vaikuttaa perhekuvaukseen, mutta siltikin itse päähenkilö on hyvin yleismaailmallinen pohjimmiltaan, kun kuoritaan tarinan maagiset kuviot pois päältä.

Gheton ulkopuolista maailmaa nähdään vain vilahdukselta, eikä se saa oikeastaan ulottuvuutta, mutta juuri tällainen lähestymistapa tekeekin kirjasta odotuksista poikkeavan. Kirja pohjaa henkilöhahmonsa tuttuihin kuvioihin: on nuori hahmo, joka käy läpi kasvutarinan; viisas vanhus neuvomassa ja todellinen paha, jota vastustaa. Väriä kuvioon tuo, että nuori nainen on yksinhuoltaja, joka opettelee äitiyden ensimmäisiä askelia. Paha on myös uskottavasti paha, eikä kirjailija säästele kuvatessaan pahuutta. Jotkut kohtaukset ovat puistattavia. Valitettavasti tällaisessa puhtaassa pahuudessa ei voi välttyä hienoiselta stereotypioinnilta, kun myös Ti-Jeannen kasvutarinakin tapahtuu melkoisen vauhdikkaasti. Hahmot ovat tummaihoisia, mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys genressä, jossa on totuttu vuosikymmeniä lukemaan pääasiassa valkoihoisista miehistä sankaroimassa (okei, kärjistin hieman, on kuvioihin tullut myös pirtsakoita valkoihoisia naisia).

Mielenkiintoisena seikkana useiden lukujen alussa on ote jostain lorusta, laulusta tai sanonnasta, joka liittyy luvun sisältöön. Alla näyte tuutulaulusta, joka ei todellakaan ole sieltä miellyttävimmästä päästä:
Rocking my baby, I know you are sad,
Baby, you were naughty; Baby, you were bad.
I'm sorry to whip you my darling, but true,
My Mama whipped me, so I'm bound to whip you. 

Brown Girl in the Ring ei ehkä ole virheetön kirja, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jatkan edelleen Hopkinsonin tuotantoon tutustumista, sillä uskon, että kirjailijan tyyli ja juonen kehittely tästä esikoisesta vielä hioutuu. Samalla odotukset itse kirjailijan tapaamiseen Finnconissa kasvaa. Hopkinsonin tausta ja näkemykset kirjoittamisesta ja genrestä yleensä ovat varmasti kiinnostavia.


Aakkoshaasteen H-kirja.

Tähtivaeltaja-ehdokkaat 2011 valittu


Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakaman vuosittaisen Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslista julkistettiin eilen ja näyttää perusteluineen tältä:
  • Margaret Atwood: Herran tarhurit (Otava) – "Raamatullisiin mittakaavoihin yltävä tuhonkuvaus, jossa saarnataan ihmiskunnan loputonta ahneutta ja moraalittomuutta vastaan."
  • Pat Cadigan: Mielenpeli (Avain) – "Identiteetin ytimiin porautuvassa kiehtovassa kirjassa minuus ja persoonallisuus kirjoitetaan uuteen uskoon." (arvostelu, suomennoksen arvostelu)
  • Philip K. Dick: Tohtori Veriraha (Like) – "Pienet ihmiset etsivät paikkaansa lähes lämminhenkisesti kuvatussa ydinsodan jälkeisessä maailmassa."
  • Hal Duncan: Muste (Like) – "Metaforinen romaani syöksyy vimmaisella voimalla myyttien ja todellisuuksien henkeäsalpaavaan verkostoon."
  • Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi) – "Yhteiskunnan ulkopuolelle pudonnut päähenkilö todistaa luokkajaon kasvua ja luonnon tuhoutumista kouraisevassa lähitulevaisuusvisiossa."
Laitoin kirjan perään jälleen linkit omiin arvosteluihini kirjoista ja kuten näette, niin vain Cadigan on näistä päässyt lukulistalleni. Atwoodilta luin vuoden alkupuolelta kyllä Orjattaresin (arvostelu) ja pidin siitä kohtalaisen paljon, mutta Herran tarhureihin en ole vielä koskenut, kun ei ole Oryx ja Crakekaan luettuna. Dickiltä luin viime kuussa Hämärän vartijan (arvostelu), eikä kirjailijan tyyli oikein iskenyt. Tohtori Verirahan voisi ottaa silti lukulistalle ennen kesää. Harkitsen Atwoodiakin. Duncanin kanssa olen suosiolla luovuttanut siksi, kunnes olen vastaanottavaisemmalla fiiliksellä hänen tekstiensä suhteen, milloin se sitten lieneekin. Verrosta olen viimeksi lukenut 90-luvulla.

Näistä arvon raati valitsee sitten tuplavoiton Hal Duncanille, jos noista perustelutekstien sävystä voi jotain päätellä - tai sitten ei. Cadiganilla ei taida olla mahdollisuuksia, sillä käännöksenä Mielenpeli ei tuntunut minusta ainakaan ihan samalta kuin alkuperäisenä. Sellaiset käännetyt sf:ksi luokitellut teokset kuin esim. Suzanne Collinsin Nälkäpeli (2 jälkimmäistä osaa trilogiasta, nuorille suunnattu, arvostelut), Dmitri Gluhovskin Metro 2033 (arvostelu), Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta ja Ursula Le Guinin Rocannonin maailma (arvostelu) eivät ehdokaslistalle tänä vuonna yltäneet, mutta ovat ihan viihdyttävää luettavaa silti.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Ian McDonald: The Dervish House

Ian McDonaldin The Dervish House julkaistiin viime vuonna. Koskapa en sitä aloittaessani ollut lukenut kirjailijalta muuta kuin pienoisromaaneissa Hugo-ehdokkaana olleen Vishnu at the Cat Circuksen (arvostelu), en tiennyt tarkalleen mitä kirjalta odottaa.

The Dervish House sijoittuu 2020-luvun lopun Istanbuliin. Aikaan, jolloin Turkki on muutamia vuosia aiemmin liittynyt Euroopan unioniin, mutta on edelleen vahvasti kiinni ei-eurooppalaisissa perinteissään ja uskomuksissaan, lännen ja idän kohtauspaikka. Aikaan, jolloin nanoteknologian kehittämisessä on tulevaisuuden markkinat, talouden kasvu, paikka näyttää muulle Euroopalle, että Turkki ei ole vain menneisyyden suuruus, vaan voi olla sitä myös nyt ja tulevaisuudessa. Tapahtumat käynnistyvät kun itsemurhapommittaja räjäyttää pommin raitiovaunussa, mutta yllättäen vain hän itse kuolee. Tapahtuman vaikutuksia seurataan usean saman dervissitalon vaikutuspiirissä olevan henkilön kautta. Necdet on läsnä raitiovaunussa, kun pommi-isku tapahtuu ja sen seurauksena hän alkaa nähdä islamilaisia pyhiä henkiolentoja. Can on yhdeksänvuotias poika, jolla on vakava sydänsairaus, jonka vuoksi hän ei saa altistua voimakkaille äänille ja joutuu pitämään korvatulppia. Utelias poika näkee BitBots-nanorobottinsa kautta pommi-iskun jälkeen vakoojarobotin tarkkailevan tapahtumaympäristöä ja kiinnostuu asiasta. Hänestä tulee etsiväpoika, joka jakaa löytönsä iäkkään kreikkalaisen professorin Georgioksen kanssa. Georgios on kokenut syrjintää kansalaisuutensa, mutta myös arveluttavan menneisyytensä vuoksi. Ayse on uskonnollisen taiteen kauppias, joka saa asiakkaaltaan tehtäväksi löytää legendaarinen "Mellified Man", hunajaan muumioitu ihminen, jolla uskotaan olevan sairauksia parantava vaikutus. Hänen poikaystävänsä Adnan puuhastelee hämäriä liittyen iranilaiseen maakaasuun, jota ei Eurooppaan huolita. Aysen ja Adananin toimissa on kyseessä suuria rahoja ja kunnianhimoja, joihin linkittyy myös näyttämisenhaluisen Leylan toimet. Leyla asuu dervissitalossa ja pommi-isku muuttaa hänen työnhakusuunnitelmiaan. Hän ryhtyy osalliseksi vastaperustettuun, mutta lupaavan kehitysidean omaavaan nanoteknologia-yritykseen, joutuen samalla tekemisiin perheensä ja menneisyytensä kanssa, joita hän on yrittänyt välttää.

Kuten näköjään aina lukiessani Ian McDonaldin tekstejä tunnun tarvitsevan sanaston, jotta ymmärtäisin paremmin mistä milloinkin on kyse. Jälleen kerran McDonald vei minut maailmaan, jota en tuntenut ennestään kunnolla. Turkki ei ole koskaan erityisemmin ollut ajatuksissani ennen tätä kirjaa ja käytin useita tunteja googlaten tietoja kirjassa vastaantulleista uusista käsitteistä ja asioista. En vain lukenut kirjaa, vaan myös opiskelin sitä. Kokemus oli noin kirjan lukemisen kannalta kohtalaisen työlästä ja hidasta puuhaa, mutta kun maailma alkoi vihdoin avautua, lukukokemuksesta tuli ainutlaatuinen. On pakko kunnioittaa belfastilaista McDonaldia siitä, että hän vie lukijansa todellisiin maailmoihin kuvitteellisissa puitteissa, ja vieläpä maailmoihin, jotka näin valtavirtaeurooppalaisen tai -amerikkalaisen kannalta ovat uusia ja eksoottisia sellaisinaan. Hän on ilmeisesti tehnyt sen ennenkin mm. Brasylilla ja River of Godsilla, joita en valitettavasti vielä ole lukenut, mutta jotka aion kyllä The Dervish Housen innoittamana lukea.

The Dervish Housen tarina keskittyy viiteen terroriteon jälkeiseen päivään, jonka aikana ei tarinassa ainoastaan ihmiskohtalot koe muutoksia, vaan kuvaillaan myös Istanbulia, Turkkia ja sen historiaa sekä perinteitä, uskontoa, poliittisia suhteita, ennakkoluuloja, ja tietenkin taloutta ja nanoteknologian mielikuvituksellisia ja mullistavia sovelluksia. Tunnelma on ajoittain jopa mystinen, ja melkein olin lukiessani tuntevinani basaarien monimuotoiset hajut ja äänet. Kerronta on verkkaista. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja saavat ulottuvuutta takaumien kautta. Heti alussa kiinnyin eniten seuraamaan nuoren Canin tarinaa, mutta toisaalta muumiomiehen etsintäkin oli kiehtovaa luettavaa. Jostain syystä alkoi haluttaa hunajaa, vaikka en niin hunajan ystävä olekaan. Kirja jäi loputtuaan vahvana tunnelmana mieleen.

Silti, vaikka pidin kirjasta, niin aloin pakosta miettimään tarinan kestävyyttä. Kivi-paperi-sakset -kirjaa lukiessani (arvostelu) huomasin, että osa tarinasta oli auttamatta vanhentunut. Käykö The Dervish Housen samoin. Kestääkö kirja lukemisen samanlaisella intensiteetillä kirjan tapahtumavuonna 2027 kuin nyt. Onko esim. EU:ta olemassa nykymuodossaan, onko GPS paikannusjärjestelmäterminä vanhentunut, ja kuinka paljon tällaiset seikat vaikuttavat siihen, miten kirjan tunnelman kokee. Tänä päivänä, juuri nyt, The Dervish House on hieno lukukokemus. Kirja sisältää paljon Turkkiin liittyvää nimistöä ja sanoja, sekä historiaa, joiden ymmärtäminen vaatii joko ennalta pohjatietoa tai ahkeraa googlausta. Toisaalta, kaikki eivät ehkä lue kirjaa samalla lailla kuin minä, eikä kaikkia käsitteitä aina tarvitsekaan ymmärtää, jotta lukukokemus olisi siitä huolimatta erinomainen.

Ja nyt kun Hugo-äänestyksen ensimmäinen kierros on ohi, voin kertoa, että äänestin The Dervish Housea yhdeksi ehdokkaaksi. Katsotaan kuinka käy. Samalla äänestin myös kirjan amerikkalaisen painoksen (kuva oik.) kansitaiteilijaa Stephan Martinierea "Best Professional Artist" -kategoriassa.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset

William Gibsonin jälkihuumassa päätin madaltaa lukemattomien suomennosten pinoani lukemalla myös Ian McDonaldin Kivi-paperi-sakset -kirjan, joka on toistaiseksi ainoa käännetty teos kirjailijalta. Valitettavasti pino ei paljoa alemmas tästä teosta laskeutunut, sillä kirjassa on sivuja sanastoineen vain 140. Alkuperäinen kirja ilmestyi vuonna 1994 ja käännös 1997. Kirjan takansitekstissä sanotaan, että Kivi-paperi-sakset edustaa maagista scifiä, mutta olin löytävinäni siitä cyberpunkin tunnuspiirteitäkin.

Ethan Ring on graafisen viestinnän opiskelija, joka lähtee ystävänsä Masin kanssa pyhiinvaellusmatkalle kiertämään japanilaisia pyhiä temppeleitä löytääkseen sisäisen rauhan menneisyydeltään. Matkan varrella Ethanin tausta keriytyy väläyksinä auki, sisältäen nerokkaiden fraktereiden keksimisen ja niiden väärinkäytön vallanpitäjien käsissä. Ethan yrittää hyvittää tekoja matkallansa, mutta kaikki ei suju hänen suunnitelmiensa mukaisesti.

Kun kirja alkaa kääntäjän kootuilla selityksillä, minun niskakarvani nousevat aina pystyyn. Lopun sanasto olisi ihan hyvin riittänyt varmasti jo 90-luvullakin täydentämään kirjassa annettuja tietoja ja siitäkin olisi voinut surutta jättää pois Elvis Presleyn ja Buddy Hollyn kaltaiset kohdat. Itse asiassa ymmärrän kyllä sanaston merkityksen, sillä jonkinlainen sanasto olisi ollut paikallaan viime vuonna kun luin MacDonaldin Vishnu at the Cat Circus -teosta (arvostelu), vaikka tietoa pystyy tänä päivänä hakemaan internetistäkin. Kivi-paperi-sakset on selvästi aikakautensa teos, vaikka tarina sijoittuukin lähitulevaisuuteen. Siinä viitataan todellisen maailman termeihin, jotka nyt ovat joko historiaa tai arkipäivää, vaikka emme ole vielä päässeet edes kirjan ajankohtaan. Ne eivät tunnu tulevaisuudelta. Japanilainen anime ei ole uusi asia länsimaissa, eikä sanaa enää taivuteta kuten kirjassa tehtiin. Yleensäkin japanilainen maailmankuva on avautunut 2000-luvulla paljon enemmän kuin mitä kirjailija ehkä odotti teostaan kirjoittaessa. Cyberpunk osiot ovat kirjan parasta antia, tosin mitään uutta ja mullistavaa niistä ei löydy.

McDonald keskittyy teoksessaan filosofiseen puoleen kiitettävällä tavalla, mikä puolestaan aiheuttaa hieman epätasapainoa tarinassa. Mukana on annos bioteknologiaa, mitä kirjailija on käyttänyt ilmeisesti jo aiemmissa teoksissaan ja mihin hän on palannut myöhemmissä teoksissaankin. Kivi-paperi-saksissa oikeastaan näkyy ne alkuaskeleet, jotka ovat johtaneet McDonaldin nykytuotantoon. Tyylissä on paljon samanlaista kuin esim. The Dervish Housessa, joskin maailmanluonti ja hahmojen kuvaus on kehittynyt paljon sittemmin.

Kivi-paperi-sakset ei lyhyydestään huolimatta ole ihan välipalaluettava. Kirjassa on syvyyttä, vaikka se paikoin onkin epätasaisesti jakautunut. Olen tyytyväinen, että tulin nyt tutustuneeksi kirjailijan varhaisempaan tuotantoonkin. Ja muuten, Ian McDonald saapuu Tukholmaan Eurocon 2011 -kunniavieraaksi 17.-19.6.2011, jos kiinnostaa tavata kirjailija. Samalla voi moikata vaikka Elizabeth Beariakin.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

William Gibson: Neurovelho

Sarjassamme merkittäviä teoksia, joita en ole vielä lukenut, tuli vastaan William Gibsonin vuonna 1984 julkaistu Neuromancer. Kirjaa on kutsuttu science fictionin uudistajaksi ja cyberpunk-suuntauksen aloittajaksi, ja siksipä tavallaan harmittaa, etten tullut lukeneeksi kirjaa silloin 80-luvulla, varsinkin kun elokuvamaailmassa Blade Runner teki muutamia vuosia aiemmin niin suuren vaikutuksen, että listaan sen yhä yhdeksi parhaaksi elokuvakokemuksistani. Tosin, 80-luvulla en juurikaan lukenut kirjoja englanniksi, joten ehkäpä se meni ohi sen vuoksi. Käännös Neurovelho ilmestyi 1991.

Neurovelhon kertojahahmo on Case, konsolimies, cyberavaruuden cowboy, hakkeri, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen. Neurovelhon maailmassa ihmiset eivät ole enää pelkästään lihaa ja verta, vaan neurokirurgialla voi vaihdattaa ruumiinjäseniä liukuhihnalla keinotekoisiin ja tehdä kehoista koneen jatkeita. Alakulttuurit, huumeet ja prostituutio voivat hyvin synkeässä metallin ja lasin kyllästämässä japanilaisessa kaupungissa. Maailmaa eivät hallitse enää valtiot vaan suuryhtiöt, jotka kilpailevat sotaisasti matriisiverkossa, vaihtoehtotodellisuudessa. Case joutuu välikappaleeksi ja työkaluksi tekoälyjen kamppailussa.

Neurovelho on kalsea tulevaisuuden kuvaus, täynnä vähemmän miellyttäviä hahmoja. Tarina rakentuu dekkarimaisesti, mutta on sisällöltään hyvin tekninen. Alakulttuurit antavat tekniseen maailmaan realistista otetta, mutta paikoin inhorealismin tasolla. Pystyin lukiessani hyvin ymmärtämään teoksen arvon genrelle ja Neurovelho vakuutti minut maailmallaan. Silti en voi sanoa innostuneeni kirjasta kovinkaan paljoa, vaikka yleensä synkistä dystopiakuvauksista pidänkin. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä ja Gibsonin Neurovelhon ansiot on ohitettu myöhempien kirjailijoiden toimesta? Pidin mm. Pat Cadiganin Mindplayersista (arvostelu) ensilukemalla enemmän. Tuntemuksiini saattaa vaikuttaa myös se, että luin Neurovelhon suomeksi. Nimittäin lukiessani Cadigania suomennettuna, Mielenpeli tuntui ajoittain eri kirjalta kuin alkuperäiskielinen. Ilmeisesti cyberpunkia on vaikea suomentaa täydellisen uskottavasti. En kuitenkaan jaksanut kahlata Neurovelhoa enää englanniksi läpi, tarkistin vain muutamia vaivaamaan jääneitä kohtia.

Suomi tulee kirjassa esille useaan otteeseen ja yhden hahmon nimi on Suomalainen. Englanniksi hän on Finn, mutta käännös ei vakuuta, sillä Finn on mielestäni alkuperäisessä kirjassa etunimi. Toinen erityiskohta, joka piti tarkistaa liittyi Suomalaisen sapuskaan, silliin ja hapankorppuihin. Ihanko totta englanninkielisestä tekstistä löytyy hapankorput? No, ei. Rieska kylläkin, mutta ehkä sillä ei ole suurta merkitystä juonen kannalta... Neurovelho ei ehkä ollut minulle "se" suuri lukukokemus, mutta sillä on ansionsa. Hugo, Nebula ja Philip K. Dick -palkinnot voittanut teos kannatti lukea ihan genresivistyksenkin vuoksi. Saanemme kiittää William Gibsonia myös cyberspace -uudissanasta.


Aakkoshaasteen G-kirja.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Jatkan yhä pikkuhiljaa tutustumista Neil Gaimanin teoksiin. Gaiman kirjoitti Coralinen vuonna 2002 ja se suomennettiin seuraavana vuonna pidennetyllä nimellä Coraline varjojen talossa. Mutta ajalla ei ole merkitystä tämän kaltaisten satutarinoiden kohdalla. Ne ovat aina pelottavia ja kiehtovia yhtäaikaa.

Coraline on pieni tyttö, joka on juuri muuttanut uuteen isoon, usean asukkaan taloon vanhempiensa kanssa. Vanhemmat ovat kovin kiireisiä ja laiminlyövät huomiotansa Coralineen, joten tyttö päättää äitinsä innoittamana tutkia ympäristöä ja taloa itsekseen hieman tarkemmin. Talosta löytyykin erikoinen ovi, joka ei johda mihinkään. Sen takana on tiiliseinä. Eräänä yönä, kun Coraline on yksin liikkeellä, seinä on poissa. Nyt ovi johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa Coralinea odottaa toiset vanhemmat, innokkaat rakastamaan ja huomioimaan, mutta silti painajaismaiset. Kun Coralinen oikeat vanhemmat katoavat, tarvitaan Coralinelta paljon rohkeutta ja neuvokkuutta tilanteen korjaamiseksi.

Coraline varjojen talossa on tarkoitettu lapsille, ja siksipä juoni ei ole kovin monimutkainen. Mitään suuria yllätyksiä on turha odottaa. Silti, kun aloitin kirjan lukemisen yön sydäntunteina, niin jopa näin aikuistakin hieman pelotti. Kyllä ne lapsuusaikaiset kummitus- ja kauhujutut ovat jättäneet jälkensä ja siksipä oli lohdullista tietää, että lapsille suunnatussa tarinassa käy hyvin. Se nimittäin kerrotaan tarinan juoniselostuksessa, jonka luin ennen kuin aloitin kirjan. Coraline on osaava ja nokkela pikkutyttö, joka selviytyy vaikeistakin tilanteista, hyvä esikuva muille pikkutytöille, jotka eivät vain halua leikkiä barbeilla ja mylittleponyilla. Tarinasta tulee paikoin mieleen Liisa ihmemaassa. Coraline selviää peloistaan selittämällä loogisesti asioita, mikä minusta tuntui välillä hieman ylilyönniltä, mutta menköön se aikuisuuden piikkiin.

Coraline varjojen talossa on visuaalinen kirja. Gaiman onnistuu kuvailemaan toiset vanhemmat varsin ilmeikkäästi, ja täytyy sanoa, että ne nappisilmät ovat pelottavat, puhumattakaan irtokädestä, vaikka se onkin jo klisee tässä vaiheessa. Jos järjellä ajattelee, niin kuka haluaisi lapsena lukea tällaista kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Mutta taitaa vain olla tosiseikka, että lapset tarvitsevat pelottavia tarinoita jäsentääkseen todellisuutta ja löytääkseen selittäviä tekijöitä. Psykologiassa tämä osataan varmaankin selittää paremmin. Gaiman ei selitä mistä rinnakkaismaailma tai toinen äiti tuli, enkä ole varma tarvitaanko tätä tietoa edes. Sen sijaan loppuratkaisu ei minulle ollut suinkaan todellinen ratkaisu. Voin kuvitella ongelman yhä olevan olemassa, ei lopullisesti hoidettu. Coralinea voi hyvin suositella myös aikuislukijoille. Vaikka olen lukenut vasta muutaman Neil Gaimanin kirjan, niin silti jokainen niistä on ollut erittäin viihdyttävä. Jatkan tutustumismatkaani hänen teoksiinsa myös jatkossa.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Jasper Fforde: The Eyre Affair

The Eyre Affair on Jasper Fforden Thursday Next -sarjan ensimmäinen kirja ja kirjailijan esikoisteos. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 2001. Sarjaa on julkaistu tähän mennessä kuuden kirjan verran, mutta päätellen ensimmäisen kirjan rakenteesta, jokainen osa on luettavissa itsenäisesti.

Kirjallisuusetsivä Thursday Next on ehkä tavanomaisen näköinen, mutta ei suinkaan kuitenkaan tavanomainen SpecOpsin työpöydän takana viihtyvä viranomainen. Hän on älykäs, peloton ja rohkea - arkiseen tyyliin. Thursday saa vastaansa maailman kolmanneksi vaarallisimman rikollisen Hadeksen, jonka oppilaana hän sattumoisin on aikoinaan ollut. Kun Hades varastaa Charles Dickensin alkuperäisen käsikirjoituksen ja tappaa siitä yhden sivuhahmon, on Thursday mukana jahtaamassa rikollista. Eikä tämä rikos vielä mitään... mitä olisikaan Charlotte Brontën Jane Eyre ilman pääsankariaan? Hades kidnappaa Janen, tekee vaatimuksensa ja Thursday joutuu turvautumaan mm. herra Rochesterin apuun. Mutta onko Hades liian ovela?

The Eyre Affair on lennokas ja nokkela kirja, jossa on paljon mielenkiintoisia oivalluksia. Liian paljon, että edes osaa saisi mainituksi arvostelussa. Huumori liittyy kirjallisuuteen, joka on kirjan maailmassa hiukan suositumpaa kuin normaalisti, päätellen esimerkiksi kaikista niistä sadoista henkilöistä, jotka ovat vaihtaneet nimekseen John Milton. Myös teatterinäytelmät saavat oman humoristisen sävynsä. Fforden käsittelyssä mm. uskonlahkojen tapa kiertää ovelta ovelle käännyttämässä, saa uuden vivahteen, kun Francis Baconin kannattajat yrittävät samoin keinoin vakuuttaa ihmisiä siitä, että nimenomaan Bacon on kirjoittanut Shakespearen näytelmät, ei herra Shakespeare itse. Suurimmat hörähdykset sai aikaan kohdallani kuitenkin Richard III -näytelmä, jossa katsojat käyttäytyivät kuin Rocky Horror Picture Shown esityksessä konsanaan. Jos et ole moista esitystä vielä kokenut, niin kannattaa tilaisuuden tullen ehdottomasti osallistua.

The Eyre Affair on hauska kirja, brittiläisellä tavalla. Kirjan pohjasävy on vakava sodan muodossa ja se hieman rauhoittaa kerrontaa. Aikamatkailu, ajan pysähtyminen, matkailu kirjoihin ja niistä pois, hahmojen nimet ja monet muut yksityiskohdat ovat elementtejä, joiden avulla Fforde luo varsin mielikuvituksellisen paketin vaihtoehtoista maailman ja kirjallisuuden historiaa. Koskapa en ole romanttisen kirjallisuuden suuri ystävä, ne vivahteet eivät sinänsä minua kiehtoneet, mutta Jane Eyre -fanit osannevat arvostaa sitäkin puolta tarinasta. Tällaista humoristista science fictionia/vaihtoehtohistoriaa/fantasiaa voisi Douglas Adamsin ja Terry Pratchettin ohessa suomentaa lisääkin.



Aakkoshaasteen F-kirja.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta

Ursula K. Le Guinin Maanpakolaisten planeetta (Planet of Exile) ilmestyi alkuperäiskielisenä 45 vuotta sitten. Se on kirjailijan Hainilaissarjan toinen kirja, Rocannonin maailman (arvostelu) jälkeen.

Gamma Dragonis -aurinkoa kiertävällä Werelin (Alterra) planeetalla vuoden pituus on 60 maan vuotta. Vuodenajat kestävät sukupolven ajan ja parhaillaan planeetta on menossa kohti pitkää kylmää talvea, jolloin elämisen haasteet kasvavat. Tevaranilaiset, joita kutsutaan korkeamman älyllisen elämänmuodon edustajiksi, eivät ole evoluutiossaan edenneet vielä pyörän keksimisvaiheeseen, kun taas Kaukana syntyneiksi kutsutut ovat pikkuhiljaa unohtamassa teknisen tiedon ja taidon, joka heillä on ollut tullessaan pakolaisina Maasta tälle vieraalle planeetalle 600 Maan vuotta sitten. He ovat kuitenkin säilyttäneet telepaattisen kyvyn ajatuspuhua, jonka he oppivat aikoinaan Rokananin maailmassa. Nämä kaksi samaa hainilaista alkuperää olevaa kansaa ovat vihollisia keskenään, mutta kun kylmän talven lisäksi pohjoisen gaalit uhkaavat molempien olemassaoloa, on kansojen joko yhdistettävä voimansa tai kuoltava.

Le Guin jatkaa samaa Maanpakolaisten planeetassa antropologista ja sosiaalipoliittista lähestymistapaa, mitä teki Rocannonin maailmassakin. Maanpakolaisissa hän ei kuitenkaan kuvaa juuri lainkaan teknologiaa ja ansibelikin mainitaan vain ohimennen, eikä nimeltä lainkaan. Sen sijaan fantasiaelementtejä mm. lumipirujen muodossa löytyy. Le Guinin luoma maailma on monipuolinen ja kiehtova, ja siitä nähdään pieni ripaus jälleen eri näkökulmasta. Vaikka kaikki hainilaisen sarjan kirjat sijoittuvat yhteiseen maailmaan ja linkittyvät toisiinsa (löyhästi) ajasta riippumatta, ovat ne mitä suurimmassa määrin luettavissa erillisinä teoksina. Silti, Maanpakolaisten planeetta tuntui saavan lisämerkitystä, kun Rocannonin maailma on taustalla luettuna. Tevarien Rolery ja Kaukana syntyneiden Agat olivat hahmoina kehittymisestään huolimatta ehkäpä liian perinteisiä ja yksiulotteisia jaksaakseen innostaa minua lukijana, ja tuntuukin, että Le Guin keskittyi ihmisiin enemmän kokonaisuutena kuin yksilöinä. Toisaalta Le Guinin ihmiskuvaukseen on suuressa määrin vaikuttanut varmasti myös kirjan kirjoittamisen ajankohta.

En tiedä onko Le Guinin tarkoituksena ollut tuoda reaalimaailman vastakkainasettelua Maanpakolaisiin, mutta väistämättä Kaukana syntyneiden ja tevarilaisten ihonvärin kuvauksesta, puhumattakaan pohjoisen gaalien kuvauksesta, tuli mieleen rodulliset ristiriidat nykymaapallollammekin. Kirjassa on joka tapauksessa kyse eri lajeista ja on mielenkiintoista huomata kuinka kirjailija ujuttaa mukaan evoluutiota tarinaan. Maanpakolaisten planeetan alkuosa on mielenkiintoisempi kuin loppu, mutta kirja on kokonaisuutena hyvin nopealukuinen, sillä siinä on sivuja vain 166. Kansikuvasta sen verran, että värit on komeat, mutta mitä ihmeen tekemistä noilla lippalakki-ihmisillä on kirjan sisällön kanssa?

Toivottavasti Avain kääntää vielä myös City of Illusionsin ja novellikokoelma Four Ways to Forgivenessin, jotta hainilaissarja saadaan kokonaan suomeksi.

Kirja Adlibriksestä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Starkit, Lannisterit ja Baratheonit sekä Targaryenit


Viime päivinä lukutahtia on hidastanut kovin HBO:n harrastama huikea Game of Thrones -mainostaminen. Joka päivä tuntuu tulevan jotain uutta liittyen tv-sarjaan. Tänään mm. neljä uutta mainosposteria ja kaksi uutta videota.

Sarjan suvut esittelevät videot ovat erinomaista katseltavaa, vaikka en olekaan ehtinyt analysoimaan kaikkea mitä on nähtävillä. Puhukoon liikkuva kuva puolestaan, ja ne jotka eivät vielä ole Tulen ja jään laulu -sarjaa lukeneet, on aika aloittaa ensimmäinen kirja A Game of Thrones, tai Valtaistuinpeli, jos haluaa lukea suomeksi. Uskon tv-sarjan olevan upea kokemus sekin, mutta kirja on aina kirja.

Starkin suku

Lannisterin suku

Baratheonin suku

Toivottavasti tällainen esittelyvideo tulee saataville vielä Targaryenistakin. Daenerys-posterin "I do not have a gentle heart" sykähdyttää! Ja katsokaa mitä hänellä on sylissä... wheee! Enää 117 päivää ja risat A Dance with Dragonsiin!

                                                                Talvi on tulossa!

Päivitys: Ja pikaisesti toive toteutettiin. Targaryenien suku:


lauantai 12. maaliskuuta 2011

Patrick Rothfuss: The Wise Man's Fear

The Wise Man's Fear on The Kingkiller Chroniclen eli Kuninkaansurmaajan kronikan toinen osa, jossa tarinan toisena päivänä Patrick Rothfuss jatkaa Kvothen elämänkertaa. Ensimmäisen osan The Name of the Windin suomennoksen Tuulen nimen arvostelu löytyy täältä.

Kvothe jatkaa opiskelujaan yliopistossa ja elää jatkuvassa rahapulassa, eikä arkkivihollinen Ambrosekaan ole mihinkään kadonnut. Parivaljakon yhteenotot jatkuvat edelleen ja juuri Ambrosen vuoksi Kvothe joutuukin ottamaan taukoa opinnoista. Hän lähtee jahtaamaan tuulen nimeä, etsimään itselleen taloudellista tukijaa ja tietoa Chandrianeista ja Amyreista, mitä yliopiston arkistosta ei tunnu jostain syystä löytyvän. Lapsuuden traumaattiset kokemukset ovat yhä hänen sisällään jakamattomana taakkana. Kvothe kohtaa matkallaan tarunomaisen Felurianin, opiskelee soturitaitoja ademilaisten kanssa, pelastaa rikkaan miehen hengen ja tulee leimatuksi koiraakin arvottomammaksi. Myös ensirakkaus Denna on salaperäisen tukijansa kanssa kuvioissa mukana. Palattuaan yliopistoon Kvothe on saavuttanut legendaarisen maineen.

Trilogian ensimmäinen kirja Tuulen nimi teki suuren vaikutuksen, sillä Rothfussin kyky kertoa tarinaa oli häikäisevä. Juonikuvaus lupasi paljon jännittäviä tarinoita tapahtuvaksi ja vaikka ykköskirja oli selvästi johdantoa, se sisälsi monia mielenkiintoisia langanpäitä, jotka johtaessaan lankakerään, koostuisivat hienoksi eeppiseksi tarinaksi. Niinpä odotukset The Wise Man's Fearia kohtaan oli suuret. Ehkä olisi pitänyt oivaltaa jo Tuulen nimeä lukiessa mitä on tulossa, mutta kun luin Tales of Dark Fantasy -kokoelmasta Rothfussin The Road to Levinshir -novellin, joka on ote kakkoskirjasta, jatko vaikutti lupaavalta, astetta synkemmältä. Novelli osoittautui kirjan kuuden luvun pituiseksi ja se kattaa yhden kokonaisuuden kirjasta.

The Wise Man's Fear on pettymys. Se on samalla loistavaa kerrontaa. Rothfuss on edelleen sanamestari, jonka tekstistä näkee, että hän rakastaa kirjoittamista, kieltä ja sanoja. Jokainen lause tuntuu veden sileäksi hiomalta kiveltä poskea vasten. Ajan ja luontaisen kyvyn taidonnäytteeltä. Jonkun olisi kuitenkin pitänyt sanoa Rothfussille, että nyt riittää nautiskelu, keskity tiivistämään tarinaa. Teksti voi olla kaunista, mutta kun se vaeltelee sivupolkuja, se samalla menettää osan energiastaan. Kirjan alkuosa on toisintoa ykköskirjasta. Yliopistomaailma kiehtoo minua, joten pidin alusta, erityisesti Aurista ja Elodinista. Koska tarina ei kiinnostavuudestaan huolimatta tuntunut etenevän juurikaan, oli hienoa nähdä Kvothen lähtevän jälleen reissuun, tällä kertaa kaukaiseen Vintasiin. Vintasin osio on suureksi osaksi kiinnostavaa ja sisältää mielenkiintoisia ja tärkeitä yksityiskohtia (mm. Kvothen perheeseen ja Lanreen liittyen), mutta jahkailu Dennan kanssa ja tarkkaan kuvattu matka maantierosvojen kohtaamiseen saivat aikaan ensimmäisen pitkästymisreaktion.

Rothfuss johdattaa lukijan The Wise Man's Fearissa enemmän sadunomaiseen myyttiseen maailmaan. Kvothen seikkailuissa "haltijamaailmassa" sisältää sinänsä arvokasta tietoa tarinan kannalta, mutta enemmän osiossa keskityttiin seksiin. Tai ainakin luulen niin. Kuten vanhoissa kotimaisissa elokuvissa latokohtauksissa ei nähty itse toimintaa, vaan tuulessa huojuvaa heinää ja ajelehtivia poutapilviä, myös Rothfuss kunnioitti hahmojensa yksityistä hetkeä. Mutta kyllä niitä yksityisiä hetkiä Kvothella sitten riittääkin, lähes joka toisen vastaan tulevan naisen verran, ainakin melkein. Yhtä tylsää lukijan kannalta on vain Ademren osio, jossa sankarimme sai turpiinsa pikkutytöltä ja naiset ovat kuvainnollisesti ottaen jalustalla.

The Wise Man's Fear on minulle ristiriitainen kirja, sillä se sisältää todella kiinnostavia kohtia, jotka eivät vieneet juonta eteenpäin, ja samalla tylsiä kuin sivuraiteilla seikkailevia, jaarittelevia kohtia, joissa annettiin juonen kannalta tärkeitäkin tiedonmuruja. Ihastelen jälleen Rothfussin kykyä kuvata asioita ja punoa yksityiskohtia, mutta harmittelen samalla ettei editointia ole tehty raskaammalla kädellä. Kaiken lisäksi ainakin pariin otteeseen olin huomaavinani tarinankaaressa epäjohdonmukaisuutta. Kirja kertoo kyllä kiitettävässä määrin taustaa legendan takana, kuten on luvattukin, ja eihän se aina ole niin hohdokasta kuin luulisi. Rothfuss antaa Kvothelle aikaa kasvaa mieheksi. Sarjan kakkoskirja on kerännyt paljon ylistäviä arvosteluja, joten oletan, että minulle ongelmalliset osiot eivät ole olleet ongelmia monelle muulle lukijalle. En voi muuta kuin suositella lukemaan kirjan ja nauttimaan siitä minkä kukanenkin pystyy. The Wise Man's Fearissa on paljon nautittavaa, mutta hieman se laski kolmannen osan The Doors of Stonen (työnimi) odottelutasoa. Toivottavasti kakkoskirjan arvo avautuu enenevässä määrin minullekin, kunhan trilogian viimeinen osa ilmestyy.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Tähtifantasia-ehdokkaat 2011 nimetty

Lehdistötiedotteen mukaan Tähtifantasia ehdokkaat 2011 on nyt nimetty. Ehdokkaiden perässä linkit omiin arvosteluihini kirjoista.
  • Terry Pratchett: Yövartiosto (Karisto) – "Huumorifantasian mestarin parhaimpiin kuuluva kertomus käsittelee oivaltavasti ajan olemusta ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa."
  • Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (Kirjava) – ”Fantasian perinteitä kunnioittava, kielellisesti korkeatasoinen esikoisteos sanojen ja musiikin magiasta.” (arvostelu)
  • Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY) – ”Ajatuksia herättävä novellikokoelma, jossa hyödynnetään hienosti itäeurooppalaista fantasiaperinnettä.” (arvostelu)
  • Mari Strachan: Hiljaisuus soi H-mollissa (Karisto) – ”Murhamysteeristä kasvutarinaksi muuntuva perhekuvaus lumoaa maagisella realismillaan.” (arvostelu)
  • Steph Swainston: Kuolemattomien kaarti (Like) – ”Omaperäinen, lajityyppejä sekoittava romaani, joka ei kaihda raadollisuutta.” (arvostelu
Terry Pratchettkaan ei ole minulle tuntematon heppu, mutta en ole vielä kovinkaan pitkällä Kiekkomaailmassa, joten juuri ehdokkaana olevaa Yövartiostoa en ole lukenut. Valinta näiden ehdokkaiden kesken on vaikea, sillä ainakin itse olen pitänyt jokaisesta lukemastani. Kerran niinkin. Teokset ovat hyvinkin toisistaan poikkeavia, jokaisella on vahvat puolensa. Siinäpä asiantuntijaraadilla on pohtimista ja vertailtavaa. Minun hienoinen suosikkini on varmaankin Steph Swainstonin Kuolemattomien kaarti, joten sille toivon palkintoa (toisaalta myös Terry Pratchettille noin yleisesti).

tiistai 8. maaliskuuta 2011

The Gorgeous Blogger


Paljon kiitoksia Artolle tästä The Gorgeous Blogger -tunnustuksesta. Vastailenpa sitten kysymyksiin:

1. Milloin aloitit blogisi?
Muutaman kuukauden ensin pohdittuani, joulukuussa 2008 rohkaistuin kirjoittamaan ensimmäiset blogikirjoitukset. Sitten tuli puolen vuoden tauko, kun elämä tempaisi kurimukseensa. Sen jälkeen olenkin blogannut joka kuukausi enemmän tai vähemmän.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Keskityn blogissani science fiction ja fantasia -kirjallisuuteen. Pääpaino on kirja-arvosteluissa, mutta kirjoitan myös kirjoihin, kirjailijoihin ja kustannusmaailmaan liittyvistä tapahtumista ja ilmiöistä, joita seuraan mielenkiinnolla muutenkin.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Eiköhän tämä ole kohtalaisen tavanomainen genresuuntautunut kirjablogi.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Halusin oman vapaan ilmaisukanavan ajatuksilleni kirjoista.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Tällä hetkellä en mitään.

Tunnustus menee eteenpäin Jascalle ja Tpi:lle, jotka _halutessaan_ voivat vastailla omalta osaltaan yllä oleviin kysymyksiin. Joka tapauksessa, arvostan kummankin blogia erilaisuutensa ja omaehtoisuutensa vuoksi.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Arthur C. Clarke-palkinnon lyhytlista


Kohtapuoliin pitänee täyttää Hugo-ehdokaslomake, mutta onneksi on muutama lomapäivä tiedossa, että ehdin keskittymään siihen. Pikkuhiljaa on kuitenkin alkanut hahmottua mitä mihinkin kategoriaan laitan ja täytyy todeta, että Best Related Work ja fani-jutut ovat kaikkein vaikeimpia kategorioita (onko kellään hyviä ehdotuksia niihin?).

Vuoden 2011 Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaiden lyhytlista on kuitenkin jo julkistettu ja se oli hieman erilainen kuin odotin, mm. Rajaniemi ei päässyt listalle Kvanttivarkaalla, eikä listalla näy China Miévillea tai Paolo Bacigalupiakaan. Mutta ehdokkaat ovat joka tapauksessa kiinnostavia:
  • Zoo City - Lauren Beukes
  • Monsters of Men - Patrick Ness
  • The Dervish House - Ian McDonald
  • Generosity - Richard Powers
  • Declare - Tim Powers
  • Lightborn - Tricia Sullivan
McDonaldin kirja on parhaillaan luettavanani, samoin Tricia Sullivanin kirja on lukulistalla. Beukesin Zoo Citya olen silmäillyt, ja ehkäpä luen sen jossain vaiheessa. Ei aavistustakaan kuka näistä ehdokkaista voittaa, mutta senhän saamme tietää 27.4. kun voittaja julkistetaan SCI-FI-London Film Festival -tapahtuman yhteydessä.

torstai 3. maaliskuuta 2011

A Dance with Dragonsille julkaisupäivä


A Dance with Dragons julkaistaan tänä vuonna!
Olen iloinen! Odotus on ohi noin 130 päivässä (edit: pistinpä sivupalkkiin laskurin, jotta ajankulumista voi seurata blogissakin).



Amerikkalaispainos, joka on saanut uuden kannen, ilmestyy 12. heinäkuuta, 2011. Brittipainos ilmestyy samana päivänä. Täytyy kyllä sanoa, että uusi kansi on aiempaa vihreää versiota paljon tyylikkäämpi (lisäys: kantta on kaksi värivaihtoehtoa)

Tämä on hyvä päivä!

Tobias S. Buckell: The Executioness

Tobias S. Buckellin The Executioness -pienoisromaani on sijoitettu samaan maailmaan Paolo Bacigalupin The Alchemistin (arvostelu) kanssa. Vaikka tapahtumamaailma, sen historia ja alkupaikka ovat samat, kaksi kirjailijaa saa maailman kuitenkin tuntumaan erilaiselta. Ei ainoastaan eri näkökulmasta kerrottuna, vaan myös tyylillisesti.

The Executionessin tarina, kuten The Alchemistinkin, sijoittuu maailmaan, jossa taikuus on kielletty. Taikuuden käyttö aiheuttaa piikikkään pensaskasvuston lisääntymistä. Kasvi valtaa tilaa ihmisiltä, eikä ole tuhottavissa. Taikuuden harjoittamisesta rangaistaan ankarasti. Teloittajien ammattiryhmä katkoo kiinnijääneiltä taikojilta päät pormestarin ja hänen majisterinsa käskystä. On kuitenkin olemassa toinen ryhmittymä, uskonnollinen, jonka mielestä ainoa oikea tapa päästä eroon taikuudesta, on kasvatus, aivopesu ja asenteiden muutos, ja siten estää piikkipensaan leviäminen. Päähenkilö on keski-ikäinen naishenkilö, jonka isä on teloittaja. Olosuhteiden pakosta, Tana joutuu ottamaan teloittajan roolin isänsä sijaan, mutta heti sen jälkeen hänen perheensä joutuu kaukaisten paikanilaisten hyökkäyksen kohteeksi ja Tanan lapset varastetaan uudelleen kasvatettaviksi. Tana lähtee lapsiensa perään ja tapahtumat kuljettavat häntä pitkin odottamatonta polkua kaukaisiin paikkoihin, kohti elävää legendaa teloittajataresta.

Buckellin kirjan tapahtumat leviävät laajalle alueelle, päinvastoin kuin Bacigalupin The Alchemistin, jossa pysytellään yhden kaupungin sisällä. Käsitys tapahtumamaailmasta avartuu siten huomattavasti. Buckell päätti alkupuheen mukaan kirjoittaa päähenkilöksi keski-ikäisen naisen, koska hänen ystävänsä valitti kuinka harvoin tällaista nähdään kirjoissa. Hyvä niin, kymmenen pistettä siitä Buckellille, mutta valitettavasti hän ei ihan onnistunut tehtävässään. En erityisemin tunnistanut siinä keski-ikäisen naisen sisäistä olemusta. Minusta ei riitä, että kerrotaan hahmon olevan tietynikäisten lasten äiti, liian vanha myytäväksi tai vastaavaa, vaan ajatusmaailman pitäisi heijastaa jo tietynlaista kokemusta, varsinkin kun iskä ja aviomies ovat niinkin "kelvottomia" tapauksia kuin kirjassa esitellään. Esimerkiksi Daniel Abraham onnistui The Long Price Quartet -sarjassa vanhemman naishenkilön kuvauksessa mielestäni paremmin (arvostelu kahdesta ensimmäisestä kirjasta). Tana oli toki ajoittain onnistunutkin hahmo, erityisesti silloin kun Buckell ei yritä runnoa tarinaa lyhyeen ja nopeiden tapahtumien kuosiin.

The Executioness on tyylillisesti perinteisempi fantasiatarina kuin mitä The Alchemist on. Pidän jälkimmäisen tyylistä enemmän. Bacigalupi sai minut haluamaan lisää tarinoita, mutta Buckellin kirjan jälkeen oli tunne, että onhan tämä nyt nähty ja luettu. Jos Bacigalupi vielä jatkaa kirjoittamista aiheesta, niin luen ne varmastikin, mutta en voi sanoa samaa varmuudella Buckellista. The Executioness ei ole huono tarina, se kannattaa toki lukea siinä missä The Alchemistkin. Kyse on lähinnä makuasioista ja muu kuin keski-ikäinen lukija ei ehkäpä tuota ikäasiaakaan huomioi samalla lailla. Alku ja loppu ovat kirjan parhaimpia kohtia.
The Executioness on reilun sadan sivun mittainen ja sisältää jälleen erikoispainoksena J.K. Drummondin kuvituksen, mikä on mielenkiintoinen lisä tarinalle.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Lukulistalla 3/2011


Maaliskuu on ihan satunnaisten lukumieltymysten armoilla. Olen toki päättänyt, että heti kun Patrick Rothfussin The Wise Man's Fear postiluukkuun kolahtaa, niin se siirtyy lukulistalleni. Odottelen kirjaa saapuvaksi lähipäivinä (edit heti perään: tuli jo tänään! :)). Le Guinin Maanpakolaisten planeetta ja Swainstonin Aika on lahjoista suurin eivät sitten ilmestyneet kustantajiltaan helmikuussa (murr!), eikä aavistustakaan tällä hetkellä milloin ilmestyvät, kun kustantajat eivät päivitä jälleenmyyjille tai edes kotisivuilleen tietoa.

Hyviä uutisia. Olen saanut luettua McDonaldin The Dervish Housea toistasataa sivua eteenpäin viime kuussa. Ei, en ole saanut sitä loppuun, mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa (alan kuulostaa GRRM:ltä). Tämä lukutahtini ei suinkaan tarkoita, että kirja on huono. Se vaan vaatii enemmän kuin moni muu kirja, vähän samaan tyyliin nimistönsä puolesta kuin Metro 2033.

Oikeasti hyviä uutisia! Scott Lynchin uusimman haastattelun (Extras-välilehdellä) perusteella The Republic of Thieves on kuulemma valmis ja julkaistaan tänä vuonna. Hieno homma.

Päivitys 2.3.: Kustantajilta suoraan saadun tiedon mukaan Le Guinin Maanpakolaisten planeetta ilmestyy 8.3. painosta ja Swainstonin Aika on lahjoista suurin -kirjan julkaisu on siirtynyt syksyyn, eli ilmestyy lokakuussa 2011. Le Guin on tässä kuussa lukulistalla.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...