Katsaus kirjavuoteeni 2011

Viimevuotiseen tapaan käyn tänäkin vuonna läpi hieman tilastoja lukemistani kirjoista. Asetin yritykseksi lukea 80 kirjaa, mikä tuntui kohtuulliselta määrältä, johon voisin yltää. Luettua tulikin sitten reippaasti enemmän ja vuoden kokonaissaldoksi tuli lopulta 108 kirjaa, mikä on vain kuusi kirjaa vähemmän kuin viime vuonna. Näistä arvostelin blogissani 103. Asetin myös itselleni yhden haasteen: Aakkoshaasteen, jonka sain täytettyä. Siitä tarkempaa tietoa täällä.

Aakkoshaasteessa luin sekä mies- että naiskirjailijoita suurin piirtein yhtä paljon. Tasan ei mennyt kuitenkaan kaikkien luettujen osalta, sillä luku on mieskirjailijoiden eduksi 66 - 42. Tämä ero selittyy osin sillä, että luin ns. genreklassikoita, jotka olivat pääasiassa miesten kirjoittamia ja lisäksi minulla oli uudelleenlukukierroksella George R.R. Martinin tuotantoa. Martin onkin yksittäisistä kirjailijoista se, jonka kirjoja luin vuoden aikana eniten eli 7 kpl. Kage Bakerin The Company -sarja olisi voinut tasoittaa eroa, mutta jostain syystä sen lukeminen jäi pahasti kesken. Vuoden aikana ilmestyi monia mielenkiintoisia kirjoja suomeksikin, mutta en saanut niitä kaikkia mahtumaan aikatauluuni. Se näkyy myös englanninkielisen ja suomenkielisen kirjojen määrien erossa. Toisaalta viime vuosina trendi on ollut joka tapauksessa englanninkielisen kirjallisuuden eduksi, sillä olen siirtynyt yhä enenevässä määrin ekirjoihin ja genretarjontaa vieraskielisissä on enemmän.

Englanninkielisistä luetuista kirjoista tänä vuonna lähes puolet oli jo ekirjoja. Kun mukaan lasketaan suomenkieliset, määrä on kolmanneksen verran kaikista. Kasvumuutos on selkeä viimevuotiseen nähden ja jos suomalaiset kustantajat hiukankaan lisäävät genre-ekirjojen tarjontaa, niin ensi vuonna luulisin osuuden vielä hiukan kasvavan. Ja tarkoitan tällä, että ekirjat ilmestyisivät myös suurin piirtein samoihin aikoihin kuin paperisetkin versiot, eikä vasta puolen vuoden kuluttua, jotta ne olisivat todellinen vaihtoehto.

Lukemiseni painottuu väkisinkin tuoreempaan päähän, mihin vaikuttaa se seikka, että osallistun Hugo-palkinnon äänestämiseen (eilen tuli vahvistus, että mukana ollaan myös 2012). Silti olen yrittänyt paikata myös vanhemman kirjallisuuden tuntemustani, tänä vuonna vielä enemmän kuin aiemmin. Olisin voinut lisätä tämän vuoden kirjat 2010 pylvääseen, mutta päätin pitää ne vielä omanaan, jotta näkyy missä mennään. Enemmänkin uutuuksia olisi voinut lukea, mutta kaikkea ei ehdi. Tasapainottelu uuden ja vanhan välillä on haastavaa. Viime vuonna luin 11 samana vuonna ilmestynyttä suomenkielistä kirjaa. Tämän vuoden ilmestyneistä on tullut luettua vain 6. Lukemattomiin palaan ensi vuonna.

Kirjoja tuli luettua keskimäärin 9 kpl kuussa. Ahkerimmat lukukuukaudet olivat toukokuu ja lokakuu. Tämän vuoden luetuista päätin valita kymmenen kirjaa erityismainittavaksi. Niin erilaisia kuin kirjat keskenään ovatkin, niille on yhteistä, että jokainen niistä onnistui koskettamaan minua erityisesti - tavalla tai toisella. Luin monia muitakin loistavia kirjoja, mutta nämä haluan erityisesti nostaa esille näin vuoden päätteksi.

 Joe Abercrombie: The Heroes (arvostelu) - M. Rickert: Holiday (arvostelu) 

Margaret Atwood: Orjattaresi (arvostelu) - Robin Hobb & Megan Lindholm: The Inheritance (arvostelu) 

Maureen F. McHugh: After the Apocalypse (arvostelu) - Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat (arvostelu) 

 George R.R. Martin: A Dance with Dragons (arvostelu) - Genevieve Valentine: Mechanique: A Tale of the Circus Tresaulti (arvostelu) 

Christopher Priest: The Islanders (arvostelu) - Steph Swainston: Aika on lahjoista suurin (arvostelu) 

Iloista Vuodenvaihdetta!

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Olin kuullut Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -kirjasta yhtä jos toistakin ennen kuin itse koin hetken sopivaksi sen lukemiseen. Kuulemastani paljon oli negatiivissävytteistä, sillä jostain syystä Atwoodin "en kirjoita scifiä" -tyyppiset lausahdukset ovat saaneet genrefanit hyökkäämään kirjailijaa vastaan juuri Oryxin ja Craken yhteydessä. Minulle on sinänsä aivan sama onko kirjan kategoria science fictionia vai spekulatiivista fiktiota nimeltään. Se mitä luen kansien välistä (kuvainnollisesti kun on kyse ekirjasta) on ratkaiseva tekijä. Luin Oryx ja Craken joulun pyhinä ja sen jälkeen myös Atwoodin Nimeltään Grace. Vaikka en aio jälkimmäistä erikseen arvostellakaan, niin mainitsen siitä tässä arvostelussa jonkin kerran vertailukohteena. Minulla on Oryx ja Crakesta uusin pokkaripainos.

Lumimies elää yksinäistä elämää meren rantamilla, ehkä viimeisenä ihmisenä. Hänellä on seuranaan joukko kloonattuja, paranneltuja ihmisiä, joille Oryx ja Crake ovat kaiken luojia ja Lumimies heidän profeettansa. Aikoinaan Lumimies oli Jimmy ja Crake hänen paras ystävänsä, nerokas nuori mies, joka loi huikean uran suuryrityksessä biotekniikan parissa. Crake kehitti geenimanipulaatiolla uuden ihmisrodun, jonka vähälukuista väestöä kaunis enigma, Oryx lempeästi ohjasi ja opetti. Mutta biotekniikan hallitsemassa maailmassa kaikki ei ole idealistista ja Lumimiehen muistossa seurataan Jimmyn näkökulmasta kuinka ihmiskunta ajaa itseään väistämättä järjettömyyden umpikujaan.

Oryx ja Crake herätti runsaasti ajatuksia ja tuntemuksia. Päällimmäisin tuntemus oli surkeus. Oryx ja Crake ei ole hauska kirja – ollenkaan. Se on ankea ja lohduton ja vaikka proosallisesti se sisältääkin humoristista sanoilla leikittelyä, hauskoja ja nokkelia uusiosanoja, ei kirjan tarinasta ja maailmasta voi hirveästi repiä iloa. Vaan sitähän kirja jo heti alussa lupailee Jonathan Swiftin Gulliverin matkat -lainauksessa: "...koska tärkeimpänä tarkoituksenani oli teitä valistaa eikä huvittaa". Toinen ajatus oli ärtymys: miksi ihmeessä minä luen Atwoodin kirjoja suomeksi? Samaa ajattelin paria päivää myöhemmin Nimeltään Gracen yhteydessä ja aiemmin niin Orjattaresi (arvostelu) kuin Penelopeia (arvostelu) -kirjojen yhteydessäkin. Ei minulla ole moitittavaa käännöksestä, mutta kuitenkin minulle koko ajan lukiessa heräsi halu tietää miten kirjailija minkäkin termin tai lauseen on alun perin kirjoittanut. Oryxissa ja Crakessa ovat juuri ne uudet kehitellyt eläinlajit, joiden alkuperäiset nimet jäivät mietityttämään, samoin kuin yhtiönimet ja Jimmyn ja Craken pelaamat pelit, kuten Sukupuutio. Nimeltään Gracessa mm. päähenkilön nimeen liittyviä viittauksia ei pysty tuomaan esille samalla tavalla kuin alkuperäiskielellä, mikä oli aiheuttanut ylimääräistä selittelyä suomennoksessa.

Noiden pinnallisten tuntemusten jälkeen jäin miettimään, mitä Atwood halusikaan kirjallaan sanoa. Lähtökohtana on ihmiskunnan kehittyminen tieteellisesti, sosiaalisesti ja eettisesti sellaiseen pisteeseen, että ahneudella ja hulluudella on mahdollisuus ajautua jopa itsehävitykseen. Lumimiehen muisteluiden kautta kuvataan maailmaa, jossa ihmiset ovat niin epätasa-arvoistuneet, että on syntynyt tiukkoja eliittipiirejä, jotka hallitsevat ruuantuotantoa kuin terveydenhuoltoakin, mikä tekee koko kansasta, myös piirien ulkopuolella olevan rahvaan heistä riippuvaiseksi. Samanlainen asetelma näkyy mm. Paolo Bacigalupin myöhemmin kirjoittamassa The Windup Girlissa (arvostelu). Toisaalta, kuten mikä tahansa sanelupolitiikka, myös Oryxin ja Craken maailmassa se aiheuttaa vastarintaa. Kirja on rakenteeltaan hyvin Orjattaresi kaltainen, tarinaa kerrotaan useassa aikaperspektiivissä. Päähenkilö on tapahtumien keskipisteessä, ja hänen kauttaan keskitytään hyvin vahvasti siihen todellisuuteen mikä hänelle tapahtuu. Samalla taustalla on suurempia muuttujia. Oryxin ja Craken taustalla kuvataan ilmastonmuutokseen liittyviä ympäristöllisiä muutoksia, jotka tietenkin heijastuvat myös tieteelliseen maailmaan. Ennen kaikkea kirjassa näkyy teemallisesti ihmiskunnan eliittiasemaan ajautuneen ryhmän ylimielisyys, tietynlainen tunteettomuus, jopa victorfrankensteinimainen hulluus pahimmillaan. Tuota tunteettomuutta kuvataan vertaamalla älykästä Crakea Jimmyyn, joka on älymystöeliitin ulkopuolinen, mutta halukas kuulumaan siihen, vaikka selvästi on erilainen tunnemaailmaltaan, vaikkakin hyväosainen (hän ei ole rahvasta).

Siinä missä Orjattaresi on hiljainen ja ehkä toteavakin kertomus, Oryx ja Crake on värikäs, ronski, raaka ja äänekkäämpi kaikin puolin. Atwood tuntuu ajoittain oikein revittelevän epämiellyttävyydellä (lapsipornoa, liveteloituksia, vastenmielisiä kuvauksia epäonnistuneista geneettisistä kokeiluista ym.). Oryxin ja Craken huonona puolena on, ettei sen hahmoista löydy yhtään sellaista, josta voisi pitää. Luulenpa, että tämä on ollut kirjailijan tarkoituskin. Geneettisesti parannellut ihmisetkin tuntuvat lähinnä tylsiltä. Silti minun on pakko sanoa, että Oryx ja Crake päihitti tunnelmallaan Nimeltään Gracen mennen tullen, joka niin mukaansa tempaava lukukokemus kuin olikin, ei tositapahtumiin perustuvana herättänyt paljoa mietteitä. Oryx ja Crake ei kuitenkaan mielestäni pärjää dystopiakuvauksena Orjattaresi -kirjalle. Pääsyynä ehkä se, että Oryx ja Crakessa on paljon keskeneräistä. Lukiessa jää pitkin matkaa tunne, että jokin näkökulma puuttuu (esim. Jimmyn äidin), ja varsinkin kun kirja päättyy kuin kesken, jää kaipaamaan lisää. Mitä tapahtuu crakelaisille ja Lumimiehelle, missä ovat ne muut ihmiset, joista Lumimiehen tarinassa vihjataan?

Oryx ja Crake jää vuoden viimeiseksi kirja-arvostelukseni. Palaan ensi vuonna Atwoodin pariin vielä ainakin Herran tarhureilla, jonka senkin olen tullut harmillisesti hankkineeksi suomenkielisenä, joten suomeksi sen siis aion lukea.

Iain M. Banks: Pelaaja

Iain M. Banksin Pelaaja on toinen Kulttuuri-sarjan kirja, joka julkaistiin englanniksi vuonna 1988 nimellä The Player of Games. Suomennos ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin. Ensimmäinen Kulttuuri-kirja Muista Flebasta (arvostelu) teki vaikutuksen, ja sen jäljillä olen päättänyt lukea muutkin samaan maailman sijoittuvat teokset.

Jernau Gurgeh on Kulttuurin taitavimpia pelaajia, joka kuitenkin on kyllästynyt menestykseensä. Hän tulee houkutelluksi pelissä huijaamiseen ja joutuu siten kiristyksen kohteeksi. Kun hänelle tarjotaan matkaa Azadin imperiumiin osallistumaan sikäläiseen peliin, Gurgeh suostuu osittain välttääkseen skandaalin ja osittain mielenkiinnosta outoa peliä ja sen antamia haasteita kohtaan. Mukanaan ainoastaan pieni robotti Flere-Imsaho, Gurgeh matkaa vuosia älyaluksellaan Imperiumin Eä-planeetalle opiskellen uutta peliä, joutuen yhä enemmän sen pauloihin. Peli osoittautuukin voimakkaammaksi ja vaativammaksi kuin Gurgeh tiesikään, mutta luopumista hän ei harkitse, vaikka se veisi hänet hengenvaaraan.

Banks on keksinyt erinomaisen taktisen kolmiulotteisen pelin, joka paitsi tuntuu luettuna uskottavalta, on myös sisällöltään sanomallinen. Peli on Imperiumin yhteiskuntarakenteen säätelevä tekijä. Sen kautta määräytyy kunkin sosiaalinen asema ja pelaajien kautta se heijastuu myös Imperiumin arvoihin ja toimintoihin, joissa vahvuus ja alistaminen ovat valttia. Peli ilmentää pelaajan poliittisia ja aatteellisia arvoja, sekä persoonallisuuden piirteitä.

Pelaaja on melkoisen synkkä kirja. Diktatuurisen Imperiumin planeetan kuvaus on ajoittain karmeaa luettavaa, sillä siellä ihmisarvo on mitätön ilman pelin antamaa statusta. Silti, vaikka kyseessä on fiktiivinen maailma, sen vastineita löytyy kotomaapallommekin historiasta. Azadin vastapainona Kulttuuri, joka esitetään lähes utopistisena yhteiskuntana, ei sekään ole virheetön tai viaton. Pelaajassa ei kuitenkaan löydy Muista Flebasta -kirjan tavoin itsekriittistä kirjoitusta Kulttuurista, vaan se on enemmänkin upotettu kontekstiin, jos sitä on. Muista Flebasta -kirjaan nähden Pelaaja on rakenteeltaan yhtenäisempi ja tasaisempi. Toisaalta siitä puuttuu ilotulitusmainen avaruussinfonian tuntu. En osaa sanoa kumpaa pitäisin parempana, molemmat kirjat ovat erinomaisia lukukokemuksia. Pelaajassa on reippaasti keventävää huumoria, etenkin Banksin käyttämissä älykkäiden avaruusalusten nimissä, kuten Joustava käytös, Tietenkin Rakastan Sinua Vielä, Lue Ensin Käyttöohje ja Se Hienovaraisuudesta, jotka vetävät suupielet väkisin ylöspäin. Lisäksi Imperiumin lehdistön kirjoitukset ovat huvittavia, joskin propagandistisia.

Pelaaja kannustaa jatkamaan Kulttuuri-opusten lukemista. Siirryn lukemaan sarjaa englanninkielellä, joten seuraavana on vuorossa pienen tauon jälkeen Use of Weapons eli Aseiden käyttö.

Ursula K. Le Guin: The Wild Girls Plus...

PM Press Outspoken Authors -chapbooksarjassa on julkaistu useita kirjailijoita, joilla on sanansa sanottavana ja yksi heistä on Ursula K. Le Guin. The Wild Girls Plus... sisältää nimikkonovellin, kaksi esseetä, runoja ja haastattelun.

The Wild Girls -novelli on alunperin julkaistu Asimov’s-lehdessä vuonna 2002. Se kertoo kahdesta paimentolaistytöstä, sisaruksista, jotka tulevat muiden tyttölasten tavoin toisen kyläyhteisön miesjoukon kaappaamaksi. He elävät ja kasvavat vaimoiksi uudessa kodissaan, voimakkaan hierarkisessa ja omalaatuisessa kaupungissa, näennäisesti voiden hyvin, mutta heiltä kielletään kuitenkin heidän omat juurensa ja uskomuksensa. Menneisyyden tapahtumia ja menetyksiä ei voi kuitenkaan kieltää. Niillä on seuraamukset.

The Wild Girlsissa Le Guin kuvaa jälleen tuttuun tapaansa yhteisöä ja sen rakennetta. Vastakkain ovat City-ihmiset, joiden yhteiskuntajärjestyksessä on voimakasta omistamiseen ja ammattitaitoon liittyvää järjestäytymistä sekä soturiperinne ja paimentolaiset, joita he kutsuvat nimellä Dirt-ihmiset, ja joiden joukosta he kaappaavat orjansa. Novelli on vaikuttava. Se on yhtälailla pelottava kuin surullinenkin. Siinä missä kaupunkiyhteisön omat naishenkilöt ovat vapaita valitsemaan ja arvostettuja, Dirt-tyttöjen merkitys määräytyy ainoastaan heidän tulevassa roolissaan vaimoina ja synnyttäjinä. Kaapattujen naisten mukavat elinolot luovat ristiriitaa sille, että he ovat joka tapauksessa orjia, jotka pakotetaan tiettyyn rooliin. Le Guin kuvaa alistuvien tyttöjen osaa hiljaiseen tyyliin. Staying Awake While We Read -esseessä Le Guin ottaa kantaa julkaisubisnekseen ja siinä toimivien yhtiöiden voitontavoitteluun julkaistujen teosten laadun kustannuksella. The Conversation of the Modest -esseessään Le Guin käsittelee mitä sana ”modesty” todellisuudessa merkitsee ja miten sanaa väärinkäytetään. Näissä kirjoituksissa, kuten myös A Lovely Art -haastattelussa ilmenee kirjailijan vahvat mielipiteet ja täytyy myöntää, että välillä en jaa täysin hänen näkemyksiään, joissa osittain heijastuu myös sukupolvien välinen ero. Le Guin on kuitenkin tarkkanäköinen havainnoitsija, mikä näkyy erityisesti hänen kirjallisessa tuotannossaan. Haastattelusta päätellen hänellä on myös ilkikurinen huumorintaju. Olen lukenut Le Guinin runoja ennenkin kokoelmassa Out Here (arvostelu). Tämän kirjan muutamat runot, novellin ja esseiden joukossa, ovat esimerkki Le Guinin monipuolisesta julkaisutuotannosta. The Wild Girls on erinomainen novelli ja plus-osio kirjasesta kuvaa hyvin Le Guinia henkilönä. Jo pelkästään novellin vuoksi suositeltava kirjanen ja Le Guin -faneille muutenkin.

Gene Wolfe: Christmas Inn

Genrejoulukirjojen valitseminen on vaikeaa. Joidenkin kirjojen esittelyteksti ilmineeraa jo heti kättelyssä sellaista imelyyttä, että sitä ei perunalaatikoiden suuret ystävätkään kestä. Olen tämän joulun kirjaksi valinnut ja jo viime keväänä hankkinut Gene Wolfen Christmas Inn -chapbookin. Teos on lyhyt, novellin mittainen, mutta painettu omaksi kirjasekseen vuonna 2006. Taustalla oli ajatus, että tutustun kirjailijaan hieman etukäteen, ennen Kiduttajan varjon ilmestymistä suomeksi (3/2012).

Tarina sijoittuu lumen vuoksi saarroksiin jäävään, muutenkin valtateiden varsilta syrjässä sijaitsevaan majataloon, jonka omistaa Christmasin perhe. Siitäpä paikka on nimensäkin saanut. Joulun aika on taloudellisesti tärkeää aikaa pienelle majatalolle, jonka lainojen eräpäivät lähestyy. Tuleva joulu näyttää synkältä, kun matkustajat ovat peruuttaneet tulonsa hankalan kelin vuoksi. Yhtä-äkkiä ovelle ilmestyy kuitenkin joukko hieman outoja matkaajia, joista yhtä lasta majatalon isäntä ja poika eivät tiedosta edes nähneensä, vaikka äiti on tämän kanssa jutellutkin. Oudon joukkion tuomat tulot ovat pelastava tekijä perheen joulussa, mutta se ei ole ainoa mitä he tarjoavat läsnäoleville.

Kirja alkaa jännittävissä asetelmissa kun oudot vieraat saapuvat mystisellä tavalla. Koko lyhyen tarinan ajan tihennetään tunnelmaa, että niskakarvatkin jo alkavat pikkuhiljaa reagoimaan. Sitten kirjailija kuvainnollisesti sanoen rätkäisee vetelästi haalean märällä rätillä lukijaa ja lopettaa tarinan siten, että jäljelle jää wtf-olo. Kaipa tässä nyt sitä joulun todellista sanomaa jaettiin, mutta kyllä vähän jäi sellainen moitituksi tulleen tunne. Tokihan jokainen lukija saa itse päättää miten lopun tulkitsee, mutta sanonpahan vaan, että metsään mentiin ja muutenkin kuin joulukuusta hakemaan. Viime jouluna luin Adam Robertsin I am Scrooge: A Zombie Story for Christmas (arvostelu), joka sekään ei kauhean joulutunnelmaa kohottava ollut, mutta toissajouluksi lukemani Connie Willisin Miracle and Other Christmas Storiesissa (arvostelu) oli sesongin meininkiä enemmänkin. Koskapa en voi suositella Wolfen pikkutarinaa joululukemiseksi hyvällä omallatunnolla, kun siinä ei ole Robertsin tarinan sisältämää huumoriakaan ilahduttamaan, niin palaan huomenna blogiini toistamiseen viime hetken suositusten kanssa.

Roger Zelazny: Eye of Cat

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa Aakkoshaasteen Z-kirjaksi, joista valitsin sen tunnetumman kirjailijan eli Roger Zelaznyn ja hänen vuonna 1982 julkaistun Eye of Cat -kirjan.

William Blackhorse Singer on viimeinen navajo-intiaani, vieraiden lajien jäljittäjä, shamaani, joka on elänyt pitkään maapallon tulevaisuuteen edistyneen lääketieteen ansiosta ja venyttämällä aikaa matkaamalla paikasta toiseen nopeasti teleportaation avulla. Cat, yksisilmäinen muotoaan vaivattomasti muuttava alien jäljittää Billya, joka hiljalleen paetessaan palaa alkuperäisille juurilleen ja näkee maan navajoen hengellisenä maailmana. Tarinan edetessä avautuu takaa-ajotilanteen taustat ja syyt, jotka Zelazny punoo outoon ja voimalliseen verkkoon sekoittaen niin intiaanikulttuuria ja tarustoa kuin psykologiaakin.

Minun on vaikea kuvailla Zelaznyn kirjaa siten, että siitä saisi edes pinnallisen käsityksen ilman että paljastan juonenkäänteet. Jotkut kirjat ovat vaikeita. Tarinaa kuljetetaan usealla tasolla ja usean henkilön tai olennon ajatusmaailmasta. Tekstin tyyli vaihtelee suorasta kerronnasta runomuotoiseen ja välillä jopa jonkin sortin tajunnanvirtaan ja sanojen sekoitukseen sekä uutistyyliin. Tarinaa saa lukea tovin, ennen kuin alkaa selvitä mistä on kyse ja mihin ollaan menossa ja miksi. Eye of Cat ei todellakaan ole kirjojen helpoimmasta päästä, mutta toisaalta se palkitsee myös oivalluksilla ja etenkin tunnelmallaan. Päästäkseen palkituksi tulemiseen, ei kannata lukea kirjaa kovin väsyneenä, kuten minä tein. Väsymys aiheutti sen, että olin välillä ihan pihalla ja jouduin lukemaan edellisen päivän etenemiset kertaalleen uudelleen. (Vain) Muutamia Zelaznyn aiempia kirjoja lukeneena, Eye of Catin tyyli pääsi yllättämään monimutkaisuudellaan. Tavallaan siinä oli jotain tuttua, mutta silti kirja vaikutti paljon kunnianhimoisemmalta kuin hänen muut lukemani teokset. Eye of Cat on myös paras lukemistani juuri sen sisältämän maailman henkisen ulottuvuuden vuoksi. Alkuperäisasukkaiden kulttuureissa ja uskomuksissa, olivat ne sitten mistä päin maailmaa tahansa, on ollut aina jotain mikä minua kiehtoo, eikä Zelaznyn tarina siinä joukossa ole poikkeus. Aion vuosien varrella pikkuhiljaa tutustua kirjailijan laajaan tuotantoon enemmänkin. Eye of Cat oli erinomainen valinta Aakkoshaasteen päätöskirjaksi.

Aakkoshaasteen Z-kirja.

Jane Yolen: Briar Rose

Jane Yolenin Briar Rose julkaistiin vuonna 1992. Kirja on alun perin kirjoitettu aikuisille, mutta myöhemmin sille on annettu Young Adult -leima, mikä minusta tuntuu hieman keinotekoiselta. Ei ole syytä miksei nuoretkin kirjaa voisi toki lukea ja Yhdysvalloissa sitä onkin ilmeisesti käytetty kouluissa kirjallisuuden opetuksessa. Ehkä juuri tämä on vaikuttanut kohderyhmämarkkinnoinnin muuttamiseen. Kirjassa ei ole kuitenkaan mitään erityisesti nuorille suunnattua, vaikka päähenkilö onkin nuori aikuinen.

Beccan isoäiti, Gemma on iät ja ajat kertonut satua Prinsessa Ruususesta (Briar Rose) tyttärentyttärilleen hieman omalaatuiseen tyyliinsä ja erityisesti Becca on rakastanut kerrontaa. Kun Gemma sairastuu ja kuolinvuoteellaan pyytää Beccaa selvittämään totuuden sadusta väittäen olevansa itse Prinsessa, Becca toteuttaa pyynnön ja päätyy vähäisten mummilta jäljelle jääneiden johtolankojen vetämänä Eurooppaan, jossa satu ja yksi ihmiskunnan synkistä vaiheista kietoutuu toisiinsa koskettavalla tavalla.

Kirja jakautuu kolmeen osaan; Yhdysvalloissa sijaitsevaan kotiosuuteen, jonne palataan myös lopussa Puolaan sijoittuvan Linna-osuuden jälkeen. Maantieteellisen matkaamisen ohella Yolen kuljettaa lisäksi tarinaa limittäin ajassa. Hän palaa muistoissa Beccan lapsuuteen isoäidin kanssa vietettyihin hetkiin ja puolalaisen Josefin tarinaan siitä kuinka hänestä tuli osa Gemman elämää ja kuinka Puolan tapahtumat liittyvät kerrottuun satuun. Kirjan pääteema on isoäidin menneisyyden mysteeri, joka ei kuitenkaan tunnu kiinnostavan muita perheen jäseniä kuin Beccaa, mikä minusta tuntuu oudolta. Edes Gemman oma tytär eli Beccan äiti, joka ei ole koskaan tuntenut isäänsä, ei suhtaudu uteliaasti äitinsä salattuun historiaan. Isoäidin puheet prinsessuudestaan kuitataan enemmän tai vähemmän höperyytenä yrittämättä selvittää mitä niiden takana on. Ehkä tuollainen käyttäytyminen on luonnollista sodanjälkeisissä juutalaisperheissä, mutta minä koin sen tukahduttavana miinuksena. Jo kotiosuudessa ennen Puolan matkaa alkaa lukijalle muodostua käsitys mistä on kyse, mutta vasta Euroopan puolella satu ja historia todella löytävät toisensa.

Yolenin Briar Rose kuuluu niihin kirjoihin, joita jotkut amerikkalaiset ovat päättäneet vastustaa ja jopa polttaa roviolla. Pääsyynä lienee kirjassa esiintyvä homoseksuaalisuus. Niin kuvitteellisia kuin kirjan tapahtumat itsessään ovatkin, niiden taustalla on todellisuus kaikessa karuudessaan. Se todellisuus, josta jotkut haluavat vaieta, leimata sen epätodeksi tai unohtaa epämiellyttävänä. Juuri sen vuoksi on tärkeää, että Briar Rosen kaltaisia sotaan liittyviä tarinoita on kirjoitettu ja kirjoitetaan tulevaisuudessakin, silläkin uhalla että aihe kuluu ja sen kammottavuuteen turtuu. Briar Rosessa tunnettu satu on puettu hienosti uuteen asuun ja tarinan rakennekin on sopivan haastava. En ole prinsessa-satujen ystävä, sillä ne ovat perinteisesti kovin kapea-alaisia naisnäkökulmasta, mutta Briar Rosessa on paljon muutakin. Yolen ei kirjoitustyyliltään ole nappiosuma minulle, mutta kirjan ansioita en voi kieltää. Kirja on vakava aiheeltaan, joten pikkuruisen enemmän iloa ja jopa huumoria olisin siihen kaivannut vastapainoksi nykyosioihin.

Aakkoshaasteen Y-kirja.

Kaaron Warren: Walking the Tree

Walking the Tree on australialaiskirjailija Kaaron Warrenin viime vuonna julkaistu teos, joka on luokiteltu lähinnä fantasiaksi. Monesti kun jostain kirjasta on erityisesti pitänyt, on vaikea heti aloittaa seuraavan lukemista. Walking the Tree sopi kuitenkin hyvin Genevieve Valentinen Mechaniquen (arvostelu) jälkeen, koskapa se esitteli uudenlaisen ja omaperäisenkin maailman tavalla, mikä ei hävinnyt Valentinen kirjan kuvaukselle. Kirjat ovat kuitenkin hyvin toisistaan poikkeavia. En tiedä tekeekö fantasialuokitus Walking the Treelle oikeutta, se on – kuten monet muutkin kirjat – kategoriaansa laajempi. Minusta kirja on pikemminkin antropologista ja botanistista science fictionia.

Botanica on saari, jota hallitsee saaren keskellä kasvava valtava puu. Pienet yhteisöt, joita kutsutaan ordereiksi, asustavat saaren reunamilla, puun ja valtameren välimaastossa, hyödyntäen molempien antimia. Vaikka jokaisella orderilla on oma kulttuurinsa, omat uskomukset ja tapansa, niillä on yksi yhteinen piirre. He lähettävät nuoret naiset kiertämään saarta opettajina lapsijoukon kanssa. Puun ympärikävelyperinteen tarkoituksena on, että naiset pysähtyvät jokaisessa kylässä, ottavat itselleen kustakin rakastajan ja lopulta ehkä löytävät tulevan puolisonsa ja paikan, jonne pysähtyä. Samalla lapset kiertävät saaren vähintään kerran elämässään ja oppivat tuntemaan sen kylät. Naisen valitsema rakastaja ja puoliso ei saa olla naiselle liian läheistä sukua, jotta geeniperimä pysyisi terveenä. Siksipä tiedot omista esivanhemmista opetellaan tarkkaan. Saaren asukkaat eivät kuitenkaan tiedä tarkalleen mistä he ovat alkuperin lähtöisin, perinnetieto on jokaisessa kylässä hieman erilaista kerrontaa. Lillah on nuori nainen joka vuorollaan lähtee kiertämään puuta mukanaan muita opettajia ja lapsia, joiden joukossa on yksi hänelle läheinen, jota pitää erityisesti suojella. Puukierroksesta tulee ryhmäläisille hyvän ja pahan oppimatka ja Lillahille vielä enemmän.

Walking the Tree jakaa minua kahtaalle. Se on toisaalta erittäin kiehtovan saaren yhteisöjen, kulttuurien ja tapojen kuvausta, jossa koko ajan tuntee pääsevänsä uuteen paikkaan ja näkevänsä uusia asioita tarinan myötä. Warren ei kuvaa ainoastaan positiivisia asioita, vaan hän sisällyttää tekstiin jopa kauhuelementtejä. Warren onkin palkittu myös kauhukirjailijana, joten nuo elementit tuntuvat uskottavilta ja onnistuneilta. Lukiessa minulle tulee tunne, että kirjailijan maantieteellinen lähtökohta on antanut kirjalle paljon sen tunnelmasta. Botanica on suuri saari ja sen ympärikiertämiseen jalkaisin menee vuosia, varsinkin kun jokaisessa yhteisössä vietetään aikaa viikkoja, jotta niistä opitaan olennainen.

Kirja alku on naiivi ja hetken olin jopa pettynyt tyyliin. Alku on kuitenkin tarkoituksellinen ja olen tyytyväinen, että en luovuttanut heti kättelyssä. Kirja on oppimatka, naivius katoaa kun yhdessä kylässä asuneet pääsevät avartamaan näkemyksiään. Warren osaa erinomaisesti purkaa tarinaa kerros kerrokselta, avartaen myös lukijan käsitystä mikä on totta ja mikä uskomusta. Voisin jopa sanoa, että juuri siinä Warren on parhaimmillaan kirjailijana. Hän antaa lukijalle palasen kerrallaan ja saa aikaan oivalluksia mitä pidemmälle päästään. Kirjan hahmot ovat minulle kuitenkin kompastuskivi. Vaikka uskonkin, että kirjailija on tehnyt heistä tarkoituksellisesti luonnollisen inhimillisiä ja ajoittain jopa epämiellyttäviä, niin jokainen heistä tuntuu niin kylmältä, etten saanut kenestäkään otetta. Varsinkin päähenkilö Lillah vaikuttaa pinnalliselta ja välinpitämättömältä, vaikka hän itse toisin yrittää vakuuttaa. Tähän seikkaan liittyen ekirjan ekstrana oleva novelli Morace tuokin lisävalaistusta, mutta Lillahin olemus jättää tietynlaisen epämiellyttävän tuntemuksen, joka vaikutti myös siihen millainen jälkifiilis kirjasta jäi.

Pidän Walking the Treeta feminiinisenä kirjana. Siinä on naiseuden tuntu. Kyse ei ole romantiikasta. Seksi on kirjassa olennainen asia, eikä ainoastaan suvunjatkamisen mielessä, vaan naiset ovat avoimesti seksuaalisia ja heille on luonnollista ja suotavaa useat partnerit. Kirjan maailmassa miehet asettuvat sijoilleen ja luovat kodin. Heille naisten asema kiertäjinä on epämiellyttävä asia, jolloin ei opi tuntemaan juuriaan ja itseään. Maailman uskomukset tuntuvat ja ehkä ovatkin todellisuuspohjaisia. On hauskaa nähdä miten eri kylissä uskomukset vaihtelevat, mikä tuo perspektiiviä maailmaan. Hyvin vahvasti puuaaveisiin uskovat joutuvat törmäyslinjalle sellaisten yhteisöjen kanssa, joiden mielestä aaveita ei ole olemassakaan. Abstraktien uskomusten ohella saarella suurinta pelkoa aiheuttaa tartuntasairaus. Kun yhteisöt ovat niinkin suljettuja kuin ovat, sairaudenpelko on saanut mittasuhteita, jotka itsessään tuntuvat jo kauhistuttavalta.

Kertomuksen aikataulutus häiritsee lukiessa hieman. Varsinaiseen matkan tekoon kuluvat kuukaudet eivät tunnu todellisilta. Koska tapahtumat keskittyvät kyliin, ne saavat myös kerronnallisesti eniten aikaa, jolloin rakenne muuttuu epätasaisen episodimaiseksi. Tarinassa kuvattiin laajalti miten puuta eri puolilla saarta hyödynnetään ja miten puuhun suhtaudutaan, mutta silti jäin kaipaamaan jotain syvempää, jotain mikä lunastaa sen paikan pääroolin esittäjänä.

Walking the Tree on epäkohdistaan huolimatta mukaansa tempaava kirja, jonka uusi maailma on tutustumisen arvoinen. Osa kirjasta on minusta loistavaa tarinaa, osa puolestaan keskinkertaista. Kaikkia ei voi miellyttää kaikilta osin, mutta ehkä pienellä hiomisella kirjasta olisi saanut kokonaisuutena ehyemmän. Silti luulisin, että Ursula K. Le Guinin ja Sheri S. Tepperin lukijat voisivat pitää myös Walking the Treesta. Kannattaa kokeilla, sillä esim. Angry Robotilta ekirjan saa jälleen loistavasti ilman rajoitussuojauksia alle neljällä eurolla. Ekirjan lisukkeena on novelli, jonka kertojahahmona on Lillahin velipuoli Morace. Morace kertoo novellimitassa matkan vaiheista omasta näkökulmastaan, mikä valaisee myös Lillahin persoonallisuutta. Walking the Treessahan näkemys on yksipuolinen, joskin osittain kyseenalaistettu. Moracen kertojaääni on lapsenomainen, ja koskapa en erityisemmin pitänyt hahmosta kirjassa, ei novellissakaan tuntemukseni hänestä juuri muuttuneet. Näkökulmavaihtelun vuoksi novelli oli kuitenkin paikallaan.

Aakkoshaasteen W-kirja.

Genevieve Valentine: Mechanique: A Tale of the Circus Tresaulti

Mechanique: A Tale of the Circus Tresaulti on tänä vuonna ilmestynyt Genevieve Valentinen esikoiskirja. En enää muista mikä tai kuka sai minut ekirjan ostamaan, mutta olen iloinen hankinnastani, sillä Mechanique on ehdottomasti yksi vuoden positiivisimmista yllättäjistä. Kirjan kansikin on kaunis.

Sodanjälkeisessä maailmassa, rauniokaupunkien ja säteilyn jätemailla, muurien suojissa pysyttelevien, yhä sotaa käyvien kaupunkiyhteisöjen välimaastossa kiertää ja esiintyy erikoinen sirkus, joka ei samaan kaupunkiin pysähdy kahdesti ihmisiän aikana. Siinä missä ihmisten elinaika on lyhyt, sirkuslaiset elävät pitkään, nuorina, mutta ei haavoittumattomina. Heidän kehonsa ovat lihaa ja metallia; luut korvattu kuparilla, kädet tai jalat tai jopa keuhkot mekaaniset. Sirkusta johtaa Boss, nainen, joka pitää lankoja käsissään ja sirkusta koossa, mutta jonka taustalla on oma tragediansa. Sirkuslaisten kesken käydään synkkää kilpailua elämästä ja kuolemasta, heidän välillään on kiduttavaa tunteiden hiljaista paloa. Mutta myös hallituksen mies on kiinnostunut sirkuksesta ja etenkin Bossista ja hamuaa hänen salaisuuttaan muodostaen uhkan, joka saattaa hajottaa sirkuksen.

On aina onni, kun vastaan tulee kirja, joka on niin vangitseva, ettei sitä voi laskea käsistään. Mechanique on minulle sellainen, pieni wow-elämys. Mechanique on tummasävyinen, paikoin jopa pudistuttava, raadollinen, katkera, epätoivoinen steampunk-tarina, mutta hyvänen aika! kuinka kauniisti se on kirjoitettu. Valentine kertoo tapahtumista vihjaillen, lukijaa hienovaraisesti johdatellen. Teksti on kiusoittelevaa, se houkuttelee eteenpäin – luvassa on vielä jotain katsomisen arvoista. Hyvä yleisö – pysykää sirkus Tresaultin katsomossa ja ihastukaa. Hämmästykää.

Valentinen hahmot ovat erinomaisesti kuvattuja. He ovat rikkonaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan karmean askeleen tullakseen osaksi sirkusta, tyydyttääkseen omat kunnianhimonsa, ollakseen osa jotain. Kirjan rakenne on haastava, mutta ainakaan itse en kokenut tyyliä sekavaksi tai lukukokemusta heikentäväksi. Hahmoja kuvataan pääasiassa ulkopuolelta. Merkittävin havainnoitsija on apupoika George mekaanisine jalkoineen, mutta myös kirjailija itse ottaa välillä havannoijan roolin. Hän on itse kokenut huomioitsija, siinä missä George on naiivi, kasvaen rooliinsa tarinan edetessä. Ajoittain tarinaa viedään menneisyyteen valottamaan sirkukseen johtaneita tapahtumia. Mitään ei kuitenkaan selitetä puhki, vaan Valentine jättää sirkuksen ylle leijumaan salaperäisyyden maagisen hunnun. Mechanique ei ole tavanomainen kirja. Vaikka sirkus on aiemminkin houkutellut kirjailijoita tummanpuhuviin ja pelottaviin tarinoihin, pidin Valentinen steampunk-lähestymistavasta. En tiedä kuinka paljon se synkkyydellään viehättää taas yleensä viktoriaanisesta ympäristöstä kiinnostuneita subgenre-lukijoita, mutta dystopia-teema on tänä päivänä ainakin kovin suosittu. Minut Mechanique lumosi tavalla, johon en muista yhdenkään sirkusaiheisen tarinan aiemmin kyenneen. Kirja ei ole täydellinen. Hahmojen tuntemuksien kuvauksissa on mm. hieman toistoa, mutta esikoiskirjassa ne ovat pieniä heikkouksia. Kieli on kaunista, tosin esimerkkilainaukset eivät tekisi niille oikeutta, joten suosittelen lukemaan kirjan kokonaisuudessaan. Esimerkiksi Prime Booksin kautta sen saa e-kirjana vieläpä alle 4 eurolla. Kannattaa tutustua myös Circus Tresaultin -kotisivuun. Genevieve Valentine on kirjailija, jota aion ehdottomasti seurata jatkossakin.

Aakkoshaasteen V-kirja.

Steven Utley & Howard Waldrop: Custer's Last Jump

Aakkoshaasteen U-kirjain tuotti hieman valintaongelmia, mutta loppujen lopuksi päädyin Steven Utleyn yhdessä Howard Waldropin kanssa kirjoittamaan Custer's Last Jump -tarinaan, joka on kokoelmien lisäksi julkaistu myös ns. chapbookina. Utleyn mukaan tarina on kirjoitettu vuonna 1972, mutta se julkaistiin printattuna ensimmäisen kerran neljä vuotta myöhemmin.

Tarina kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan ja intiaanisotien aikaisista tapahtumista vaihtoehtoisessa maailmassa steampunk-hengessä. Kenraali George Armstrong Custer kohtaa laskuvarjojoukkoineen konfederaation intiaanivahvisteisen yksitasoisten lentoprikaatin tunnetuissa taisteluissa aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka Little Bighornilla.

Custer's Last Jump on nimeään myöten oivaltava ja nokkela pikkutarina, jonka tekstin takaa löytyy runsaasti huumoria. Alussa tällainen armeija- ja lentokonesanastoa tuntematon henkilö hieman häkeltyi käytetystä terminologiasta, mutta kunhan lyhyeen ja lyhenteitäkin sisältävään tekstiin pääsi sisälle, lukeminen rupesi sujumaan helpommin. Teksti tasaantuu loppua kohden myös enemmän proosalliseksi, alun raporttityylin sijaan. Vaihtoehtomaailmaa valaistaan heti kättelyssä kertomalla Kruppin kehittämistä lentokoneista, joita sitten myöhemmin sodassa käytetään. Tarina sisältää runsaasti huvittavia yksityiskohtia muunnellusta todellisuudesta. Intiaanien sotajohtaja Hullu Hevonen yrittää muun muassa ostaa majuri Mosebyltä kymmenellä ponilla lentokonetta ja päätyy siten opiskelemaan lentämistä kapteeni Neldoo J. Smithin opastuksella ja värväämään muita intiaaneja ilmavoimiin. Intiaanipäällikkö Musta Kattila kuolee heilutellessaan Amerikan lippua lentokoneessa Washita Riverin maaleirin sijaan ja Custerinkin kuolintapa on hieman toinen kuin todellisuudessa, vaikkakin kaikkien kohtaloiden kohdalla sodankulku pysyttelee tapahtumapaikkoineen ja järjestyksineen tunnetussa. Utley ja Waldrop tuovat tarinaan myös Mark Twainin journalistina sekä Collier's lehden, jonka artikkelissa mainitaan, että Warner Brothers on julkaisemassa Custerin taisteluista elokuvan They Died with Their Chutes On, pääosissa Errol Flynn. Custer's Last Jump on hauskaa luettavaa. En välttämättä ymmärtänyt kaikkia tarinan sisältämiä nerouksia, koska tietämykseni intiaanisotien yksityiskohdista on vähäistä. Siitäkin huolimatta pystyin nauttimaan tarinasta omalla tasollani.

Aakkoshaasteen U-kirja.

Lavie Tidhar: Osama

Lavie Tidharin Osama on tämän syksyn uutuuskirja. Nähtyäni useita raportteja ja dokumentteja 9/11-tapahtumista, olen tullut johtopäätökseen, etten voi koskaan täysin ymmärtää ei-amerikkalaisena miten amerikkalaiset (yleistyksenä) terrorismin kokevat ja haluavat mediassa välittää. Olen enemmän ja vähemmän kyllästynyt kollektiivisten tunteiden kokemisen korostamiseen ja popularisointiin. Siksi epäröin lukea Osamaa. Kirja on kuitenkin monisyisempi, poikkeavampi ja yllättävämpi kuin osasin odottaa. Ei ole kirjaa pelkästään kanteen ja nimeen katsominen. Israelillaissyntyinen Lavie Tidhar on maailmaa laajemmaltikin kokenut kirjailija ja se näkyy myös Osamassa.

Salaperäinen nainen palkkaa yksityisetsivä Joen Laosissa etsimään fiktiivisiä Osama bin Laden -kirjoja kirjoittavan Mike Longshottin, josta kukaan ei tunnu tietävän kuka hän on ja missä majailee. Kirjailijan Osama-kirjat ovat kuitenkin kohtalaisen suosittua pulp-kirjallisuutta. Etsintämatka vie Joen Ranskaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Afganistaniin, eikä jäljittäminen ole yksioikoista tai edes vaaratonta puuhaa. Longshott tuntuu olevan salailujen verhon takana ja Joe kohtaa paitsi väkivaltaa myös erikoisen fanilauman matkallaan.

Osama on rakenteeltaan harhauttava ja meni kohtalaisen pitkään ennen kuin ymmärsin tarinan kahtiajakoisen oveluuden. Kertomus on vaihtoehtohistoriaa, käänteistä maailmaa, ja itse asiassa enemmän dekkarikirjallisuuden syrjäisten klubien, kauniiden naisten ja ronskien miesten maailmaa kuin mitä tarinan sisältämän kirjallisuuden pitäisi olla. Otteet Osama-kirjoista ovat pikemminkin yksityiskohtaisia raportteja kuin kioskikirjallisuutta, mikä on Tidharilta tyylikäs tapa sekoittaa pakkaa ennen lopullisen oivalluksen tarjoamista. Osama on noir-tyyliä, samaa mitä Tidhar käyttää An Occupation of Angelsissa (arvostelu) tai osittain myös The Bookman-sarjassa (arvostelu). Aiheesta johtuen tyyli puree minuun paremmin noissa aiemmissa kirjoissa. Pidän kirjailijan tavasta tuoda tarinoihinsa paikkoja, jotka ovat valtaväylien sivussa, vaikka hän ei Laosiin uppoakaan yhtä syvällisesti kuin esim. Paolo Bacigalupi Thaimaaseen tai Ian McDonald Turkkiin. Tässä suhteessa Tidharin Vanuatu-vaikutteinen Cloud Permutations (arvostelu) on vaikuttavampi. Osaman tarina on kuitenkin kansainvälinen, eikä sen ole tarkoituskaan pysytellä yhdessä paikassa.

Henkilöhahmot eivät ole Tidharin suurimpia vahvuuksia, mutta he istuvat loistavasti siihen ympäristöön ja tapahtumiin, jotka kirjailija luo. Pelasin kirjan lukuaikana nostalgisia Broken Sword -pelejä, ja yllättävää kyllä, pelien dekkarityyli osui hyvin kohdilleen Osaman kanssa. Tunnit pelien kanssa sekoittuvat Osaman maailmaan hämärtäen todellisuuden surrealistisesti. Kaiken hämärän puuhastelun jälkeen tarina pomppaa loppupuolella hetkeksi koomiseen fanitapahtumaan, jossa Osamaverse oheistuotteineen irrottaa hervotonta hekottelua.

Osama sekoittaa todellisuuden rajoja ja tekee sen erinomaisella tavalla. Vaikka teemallisesti kirja ei osunutkaan täysin lukuhermooni, täytyy jälleen antaa Tidharille pisteitä omalaatuisuudesta ja rohkeudesta. Ensi vuonna kirjailijalta on ilmestymässä kolmas The Bookman-kirja. Sitä odotellen.

Aakkoshaasteen T-kirja.

Jasper Kent: Thirteen Years Later

Marraskuun vampyyriteeman viimeisenä kirjana ehdin lukea vuonna 2010 julkaistun Jasper Kentin Thirteen Years Laterin, joka on The Danilov Quintet -sarjan toinen osa. Ensimmäisen osan eli Twelven (arvostelu) luin 2,5 vuotta sitten ja vaikka silloin lukemista haittasivat mm. kansainvälinen tieteellinen konferenssi, George R.R. Martinin Suomen vierailu ja Robin Hobbin ja Joe Abercrombien uutuudet, yllättävän hyvin muistin kakkososaa edeltäviä tapahtumia ja tunnelmia. Kent kyllä kertaa niitä Thirteen Years Laterissakin kiitettävästi.

Nimensä mukaisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat kolmetoista vuotta Twelven tapahtumien jälkeen vuoteen 1825. Aleksei Danilov ei ole unohtanut kohtaamistaan Oprichnikien kanssa ja kun hän saa viestin, joka palauttaa menneisyyden hirviöt jälleen ajankohtaiseksi, hän on varautunut. Aleksei joutuu vastakkain vanhojen tuttujen kanssa Venäjän historian hetkellä, jolloin tsaarin valta on vaihtumassa ja Dekabristikapina (Decembrist uprising) on puhkeamassa. Tällä kertaa hänen on vihittävä salaisuuteen mukaan myös aikuistunut poikansa Dmitry, jotta hän pystyy hoitamaan tehtäväänsä Venäjälle ja tsaarille. Alekseilla on kuitenkin vielä paljon kertomattomia salaisuuksia takanaan, mutta niin on myös Romanovin hallitsijasuvulla.

Thirteen Years Later on erinomaisesti kirjoitettua vaihtoehtohistoriaa, joka herättää kiinnostuksen todellisiin historiallisiin tapahtumiin ja miten onnistuneesti kirjailija saa omat fiktiiviset tapahtumat sujahtamaan niiden sekaan. Tältä kannalta kirja onkin kiehtovaa luettavaa, mutta yhä edelleen perinteinen, yllätyksetön vampyyrikuva häiritsee minun kokonaislukunautintoani ja voordalakeihin liittyvässä juonikuviossakin on hieman kömpelyyttä. 1800-luvun alun tieteellinen tutkimus ja lääketieteelliset uskomukset saavat tällä kertaa jalansijaa tapahtumissa ja länsimaista tuulahdusta Venäjälle tulee skotlantilaisen lääkärin muodossa. Minulle jäi tunne, että tieteellinen kuvaus ei ollut aivan aikakauden mukaista, mutta en saanut kiinni mikä lopulta kiikasti. Hahmojen kehityksessä ja heidän maailmansa kuvaamisessa Kent onnistuu mielestäni Twelvea paremmin kakkososassa, varsinkin Aleksein ja Dmitryn välinen jäykkä isä-poikasuhde saa hyvin ulottuvuutta. Ihmissuhteisiin Kent jättää paljon auki tulevia kirjoja varten, mitä pidän hyvänä cliffhangerina.

Thirteen Years Later on kerrontatyyliltään samankaltainen kuin Twelve, ehkä hieman kehittyneempää. Tarina etenee tasaisesti, eikä kiirehdi. Voisi sanoa jopa, että tahti on kohtalaisen hidas. Näkökulmia on useita, mikä lisää moniulotteisuutta vampyyrimaailmaankin. Nyt minulla oli ykkösosaa vähemmän häiriötekijöitä lukuhetkellä, joten keskittyminen tarinaan onnistui paremmin ja ajoittain se tempaisi mukaansa. Thirteen Years Later on paitsi vampyyri- ja vaihtoehtohistoriakirja, se on myös kauhutarina. Pelottavia elementtejä löytyy mukavasti. Vaikka en edelleenkään ole suinpäin ihastunut Kentin kirjoihin, niin aion ehdottomasti jatkaa sarjan lukemista jossain välissä vaihtoehtohistoriaosuuden innoittamana. Kolmas kirja, The Third Section, joka julkaistiin tänä vuonna, odottaa jo ekirjana, ja kirjailijan kotisivujen mukaan uudet työnimet saaneet neljäs ja viides osa, The Peoples Will ja The Last Oprichnik ilmestyvät vuosina 2013 ja 2014.

Barbara Hambly: Those Who Hunt the Night

Vampyyrikirjallisuuteen tutustuminen jatkuu hitaasti ja harkiten. Barbara Hamblyn Those Who Hunt the Night (1988) on julkaistu myös nimellä Immortal Blood.

Tarina sijoittuu Sherlock Holmesin aikakauteen eli 1800-luvun lopulle ja seuraavan vuosisadan alkuun. Kirjan esittelyssä mainittavan Holmesin ymmärtää lukiessa, sillä kirja on holmesmainen salapoliisitarina kauhulla kuorrutettuna. Aikakausi on merkittävä myös siinä suhteessa, että silloin alkoi avautua ja levitä käsite viruksesta, mikä näkyy kirjan juonessa. Tarinan päähenkilö on Oxfordin yliopiston professori James Asher, jonka vampyyri Don Simon Ysidro pyytää, lajitovereidensa vastustuksesta huolimatta, selvittämään kuka murhaa vampyyreja. Ysidro uhkaa Asherin vaimon Lydian henkeä, joten Asherille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Valinta osuu Asheriin koska tämä on ollut aiemmin vakooja ja tutkimustensa vuoksi uskoo vampyyrien olemassa oloon. Vampyyrit epäilevät myös, että surmaaja on ihminen, joten he tarvitsevat etsiväksi henkilön, joka pystyy työskentelemään päivänvalossa kuten epäiltykin. Asher alkaa kuitenkin uumoilla, että murhamies löytyykin vampyyrien omasta joukosta ja kun Lydia, joka on lääketieteen tohtori, tekee rinnalla omaa tutkimustyötään, lähtee tarina oletuksesta poikkeaville teille.

Vaikka vampyyrit ovat näkyvässä osassa kirjassa, niin päähenkilö on ehdottomasti James Asher, jonka watsonina toimii Lydia. Pariskunta onkin sinänsä hyvä valinta etsiviksi, vaikka heidän hahmonsa jäävätkin persoonina hieman liian värittömiksi. Esikuvahahmot Sherlock ja Watson ovat selkeästi mielenkiintoisempia. Jamesin ja Lydian taustaa valaistaan murhaselvittelyjen ohessa, niin Jamesin uravalintoja kuin Lydian ongelmia lääketieteen opiskelussa Viktoriaanisella aikakaudella ja miten heidän yhteinen taival alkoi.

Vampyyrit ovat osaltaan perinteisiä auringonvaloa kaihtavia yöeläjiä ja heihin tepsivät niin valkosipuli kuin hopeakin. He ovat julmia saalistajia, jotka surmaavat tai muuntavat uhrinsa. Myyttiin on saatu kuitenkin ilmavuutta tuomalla mukaan lääketiede ja sen kautta mahdolliset vampirismin aiheuttajat. Heti alusta lähtien Lydian tutkijanmieli lähtee etsimään vampyyrimystiikkaan luonnollisia selityksiä, innoittajanaan juuri ihmistietouteen saapuneet uudet veren patologiaa koskevat tutkimukset ja ajatus, että on paljon sellaista mitä lääketiede ei todellakaan vielä tunne.

Those Who Hunt the Night on ihan mukavaa luettavaa. Se ei ärsyttänyt imelyydellä, sillä avioparin rakkaustarinaa kerrottiin hillitysti ja ajoittain heräsin oikein kiinnostumaan kun pohdittiin vampirismiin liittyviä syitä ja merkkejä. Erityismaininnan annan kohdalle, jossa puhuttiin vampyyrien seksielämästä (tai sen puutteesta). Olen jo kauan ihmetellyt miten miesvampyyrit voivat olla niin viriilejä, kun heidän sydämensä ei lyö, jolloin ei pitäisi olla myöskään verenkiertoa. Ja kaikkihan me tiedämme miten heikko verenkierto vaikuttaa erektioon. No tämä on pikkuseikka siihen nähden, että vampyyrit mm. omaavat julmetut kulmahampaat (yrittäkääpä puhua sellaisten kanssa), liitävät ilmassa, näkevät pimeässä ja leimahtavat tuleen auringonvalossa. Kunhan mainitsin... Barbara Hambly on kirjoittanut käsittääkseni muitakin vampyyrikirjoja. Vaikka en niihin aiokaan tämän enempää tutustua, niin olen ihan tyytyväinen, että Those Who Hunt the Night tuli luettua. Tarinasta löytyy piirteitä, jotka tekevät kirjasta enemmän kuin siedettävää luettavaa tällaiselle vampyyrien kaihtajalle. Suosittelen vampyyreista pitävillekin ja sellaisille, joille viktoriaaninen Englanti salapoliisitarinoineen uppoaa, hiukan myös Mary Shelleynkin jalanjäljissä.

Mervyn Peake: Titus Groan

Tänä vuonna vietetään Mervyn Peaken 100-vuotisjuhlaa ja sen kunniaksi ajattelin minäkin viimein tutustua kirjailijan paljon viitattuun Gormenghast-trilogiaan, jonka tosin oli tarkoitus alunperin olla pidempi kuin kolme kirjaa ellei kirjailija olisi sairastunut ja kuollut. Trilogiaa voi pitää yhtenä merkittävimmistä genren vielä suomentamattomista klassikoista. Titus Groan on ensimmäinen osa ja julkaistu vuonna 1946. Minulla on trilogiasta kuvitettu kokoomapainos e-kirjana. Kuvituksesta vastaa Mervyn Peake itse, myös kansikuva on hänen piirtämänsä.

Groanin suvun viimeisin miespuolinen perillinen Titus syntyy tarinan alkuvaiheissa, mutta vielä ensimmäisessä kirjassa itse taapero ei pääse paljoakaan esille kuin vasta loppupuolella. Sen sijaan Peake esittelee Titusin syntymäkodin ja sen omituistakin omituisemmat ihmiset sekä tapahtumat, jotka tulevat todennäköisesti vaikuttamaan seuraavissa osissa Titusin elämään ratkaisevasti. Titusin vanhemmat, kreivi Sepulchrave ja kreivitär Gertrude, eivät pahemmin ole kiinnostuneita toisistaan, eivätkä ole tekemisissä toistensa kanssa muuten kuin pakollisten perillisten tuottamisessa ja virallisissa tilaisuuksissa. Heille on aiemmin syntynyt tytär, Fuchsia, joka on luonteeltaan ailahteleva. Sepulchraven kaksossisaret, valtaa havittelevat ja katkerahkot Cora ja Clarice asuvat myös linnassa. Henkilökuntaan kuuluvat mm. vanha lastenhoitaja, huonomuistinen ja epävarma Nannie Slagg, Sepulchraven henkilökohtainen miespalvelija Flay ja kokki Swelter.

Kirja kuvaa psykologisella tasolla Gormenghastin asukkaiden sisäistä maailmaa ja heidän välistensä suhteiden jännitteitä, joita hämmentämään tulee vielä omalta osaltaan kokin apulainen Steerpike (alla olevassa ensimmäisessä kuvassa ylempi hahmo). Kirjan pääkäänteet ovatkin Steerpiken käsialaa. Nuoresta iästään huolimatta poika on vallanhaluinen, päämäärätietoinen suunnittelija, jolle Gormenghastin ilmapiiri on mitä oivallisin juonittelualusta. Gormenghastin linna rakennuksena on huikean mielenkiintoinen paikka ympäristöineen. Se on salaperäinen sokkelo, joka kutkuttaa seikkailunhaluisen mielikuvitusta. Sen sijaan Peaken hahmot ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Heihin ei mielellään haluaisi tutustua.

Lisää kuvitusta Gormenghastin virallisilta sivuilta

Peake onnistuu paitsi kirjallisessa kuvauksessaan, myös piirtämään hahmojensa olemuksen. He ovat kulmikkaita, synkkäkulmaisia, pistäväsilmäisiä, pitkäkaulaisia, kumaraharteisia jne. Peaken kirjoitustyyli on loistavaa ja yksityiskohtaista, mutta myös verkkaista. Välillä hän pysähtyy kohtaukseen (e-kirja)sivukaupalla ja vaikka hänen tyyliään ihasteleekin ja arvostaakin, niin pitemmän päälle lyhytpinnaisella lukijalla alkaa ilmetä levottomuuden merkkejä. Minulle tarinan vastapuoliksi asettuvat Steerpike ja Fuchsia. Steerpike on mielenkiintoinen hahmo nokkeluudessaan ja juonisuudessaan, ja itse asiassa jäi pelottamaan mikä hänen vaikutuksensa tulee olemaan seuraavissa osissa. Niin ärsyttävä kuin Fuchsia ajoittain onkin, hän on ainoa hahmo, jota kohtaan pystyy tuntemaan todellista myötätuntoa. Gormenghast ei vaikuta kovinkaan miellyttävältä paikalta lapselle kehittyä henkisesti. Positiiviseksi hahmoksi koin myös tohtori Prunesquallorin ärsyttävästä naurustaan huolimatta.

Titus Groan on kolkko tarina mieleltään enemmän tai vähemmän horjuvista hahmoista, jotka ovat eristäytyneitä oman päänsä sisälle. Kirjan tunnelmasta kertoo paljon metaforisesti se, että yksi hahmoista pystyy elämään linnassa vuoden tapaamatta muita asukkaita. Peaken maailmanluonti onnistuu täydellisesti, hahmojen nimiä myöten. Peake kirjoittaa upeaa tekstiä, ja jos synkeät hahmot ja hidas kerronantahti vain uppoavat fiilikseen, niin suosittelen ehdottomasti. Ihan heti en itse pysty jatkamaan sarjan toiseen osaan, mutta ei epäilystäkään etteikö myös Gormenghast ja Titus Alone tule luettua jossain vaiheessa.

Maureen F. McHugh: After the Apocalypse

Maureen F. McHugh on niitä kirjailijoita, joka on kerännyt arvostusta ja palkintoja jo vuosia, mutta silti onnistunut livahtamaan ohitseni huomaamatta, kunnes tänä syksynä kiinnitin huomiota nettivilinässä Small Beer Pressin tuleviin uutuuksiin. After the Apocalypse -novellikokoelma julkaistiin kuun alkuviikolla ja Publishers Weekly on valinnut sen jo vuoden 2011 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. Siihen joukkoon se asettuu minullakin. Kirja sisältää yhdeksan novellia, joista kolme julkaistiin tässä kokoelmassa ensimmäistä kertaa.

• The Naturalist (2010)
• Special Economics (2008)
• Useless Things (2009)
• The Lost Boy: A Reporter at Large (2007)
• The Kingdom of the Blind (2008)
• Going to France (2008)
• Honeymoon (2011)
• The Effect of Centrifugal Forces (2011)
• After the Apocalypse (2011)

Kirjan novellit kertovat nimen mukaisesti tarinoita lähitulevaisuudesta eri tasoisten katastrofien jälkeen. Joissain tarinoissa katastrofit ovat kansakuntia koskevia, joissain vaikutukset pelkästään yksilötasolla.

The Naturalist sijoittuu zombie-epidemian jälkeiseen aikaan, jossa rikolliset suljetaan jäljellä olevien zombien alueelle rangaistukseksi ja heidän on löydettävä keinot sopeutua ja selviytyä. Lintuinfluenssan tuhottua suuren osan maailman väestöstä, maalta kaupunkiin lähtenyt kiinalaisnainen etsii Special Economicsissa työpaikkaa päätyen vihreään biotekniikkaan erikoistuneeseen New Life -yhtiöön, jonka tuotteita toimitetaan erityisesti Amerikkaan. Työpaikka osoittautuu hieman rajoittavammaksi kuin hän odottaa. Ilmaston lämpeneminen on tehnyt elämästä haastavamman ja ajanut ihmisiä talouspakolaisiksi Useless Thingissa. Uudessa Meksikossa asuva taiteilija ansaitsee niukan elantonsa tekemällä ihmislapsen kaltaisia nukkeja ja tiukan paikan tullen myös seksileluja selviytyäkseen. Mutta myös vaeltavat pakolaiset aiheuttavat yksin asuvalle naiselle huolia. The Lost Boy on reportterin näkökulmasta kerrottu tarina pojasta, joka usean paikallisen Likainen pommi-iskun jälkeen on menettänyt traumaattisesti muistinsa ja omaksunut toisen nimen ja asuinpaikan omakseen. Reportteri kuvaa hänen vaiheitaan takaisin alkuperäisen perheensä pariin.

The Kingdom of the Blindissa nuori nainen selvittelee sairaalatietojärjestelmään mahdollisesti syntynyttä tekoälyä ja Going to Francessa ollaan uuden ajan edessä todistamassa ihmisen muutosta. Honeymoon kertoo naisesta jonka avioliitto hajoaa alkuunsa jä hän päätyy lääkkeiden ihmistestaajaksi ansaitakseen rahaa häämatkaan, joka häneltä jäi kokematta. The Effect of Centrifugal Forces -tarinassa kanoista lähtöisin oleva, hullun lehmän taudin oireiden kaltainen sairaus on tarttunut laajalti ihmisiin. Irene seuraa äitinsä aivoja tuhoavaa kituuttavaa kuolemaa ja miettii mikä häntä odottaa hänen jäätyä vastentahtoisesti toisen äitinsä kanssa kahden, kun kuolevan äidin entinen naisystävä ei huumeriippuvuudeltaan pysty hänestä huolehtimaan. Kirjan nimikkotarinassa After the Apocalypsessa on jälleen kansakuntaa terrorisoitu Likaisella pommilla ja aiheutettu talouden romahtaminen. Ihmiset ovat liikkeellä, etsien ruokaa ja parempia alueita elääkseen. Jane on matkalla kohti Kanadaa teini-ikäisen tyttärensä kanssa, yrittäen selvitä niin ruuan hankinnasta ja uhkaavista muista matkaajista kuin riippuvaisesta tyttärestään, jonka luonne on hänen omastaan poikkeava.

After the Apocalypse on kaikkea muuta kuin helppoa luettavaa, sillä novellit ovat synkkiä. Vaikka lähes jokaisen tarinan taustalla on jokin suurempi tapahtuma, joka heilauttaa yhteiskuntaa, on kertomuksissa kuitenkin hyvin tiukka ote yksilön kokemuksiin, tunteisiin ja näkemyksiin. McHughin ihmiset ovat aitoja ja arkisia. He ovat omantyylisiä selviytyjiä, mutta joskus ja aika useinkin selviytyminen saa ihmiset tekemään kyseenalaisia ja jopa halveksuttavia tekoja. Jotkut tarinoista riipaisevat toden teolla, silloinkin kun hahmojen valinnat sotivat lukijan moraalikäsitystä ja ymmärrystä vastaan. Novellit ovat ajanhermolla puhuttavine ja yhteiskunnallisesti pelottavine aiheineen, kuten terrorismi, epidemiat, ilmaston lämpeneminen ja talouden romahdus.

Pari novellia ei tunnu sijoittuvan varsinaisen katastrofin jälkeen, vaan tulkintani mukaan uumoilevat ajan muuttumista. Tai ehkä jokin suurempi tekijä on ajanut seuraavan muutoksen alkuun. The Kingdom of Blindista ja Going to Francesta minulle jäi tunne tulevasta, jostain ehkä ravisuttavasta tapahtumasta, joka ei välttämättä ole kauhuskenaario. Jouduin lukemaan molemmat novellit kahteen kertaan ennen kuin ne tuntuivat aukeavan, ja sittenkin jäin miettimään onko tulkintani niistä oikea. Molemmat nousivat kuitenkin suosikeikseni kokoelmassa, vaikka kaikki tarinat itse asiassa ovat korkeatasoisia. The Kingdom of the Blindin voi lukea kokonaisuudessaan Lightspeed Magazinen sivulta.

McHugh on kirjailijana terävänäköinen hahmojen kuvaaja, joka ei tee kompromisseja. Jokainen novelli alkaa ja loppuu kesken tapahtumien. Hän antaa tarinassa sen verran tietoja, että lukija pääsee mukaan tilanteeseen ja hahmojen sisälle, mutta yksikään novelleista ei pääty. Tarinoiden hahmot jatkavat elämäänsä sanojen jälkeenkin, McHugh ei tarjoa valmista loppua. Jää lukijan oman halun varaan miettiikö mitä sen jälkeen. Kesti usean päivän ennen kuin sain jäsenneltyä ajatuksiani kirjasta. Tarkoitukseni oli vain nopeasti tässä vaiheessa vilkaista tekstiä ja aloittaa lukeminen varsinaisesti myöhemmin. Tuntien kuluttua huomasin, että en voinut laskea kirjaa käsistä. Niin ankeita kuin tarinat olivatkin, McHughin kirjoitustyyli tempaisi mukaan, vangitsi ja piti otteessaan. Ankeuden keskelläkin huomasin myös hitusen huumoria ja elämäniloa, tahdonvoimaa pyrkiä muutokseen ja selviytymiseen, kaikki riippuu vain katsontakulmasta. Joskus katastrofia voi pitää uuden alkuna.
Erittäin suositeltava, ajatuksia herättävä novellikokoelma. Nimikkonovelli ehdottomasti ensi vuonna Hugo-ehdokkuuden arvoinen.

Suzy McKee Charnas: The Vampire Tapestry

Suzy McKee Charnasin The Vampire Tapestry julkaistiin vuonna 1980, jolloin vampyyrikirjallisuus ei ollut kovinkaan muodikasta. Lukulistalleni kirja päätyi näin 31 vuotta myöhemmin ekirjana googlehaun kautta. Ehkäpä juuri ajankohta, 70-80 -lukujen vaihde, sai Charnasin kirjoittamaan vähemmän perinteistä, stereotypioita rikkovaa vampyyritarinaa, joka yhä edelleen vampyyribuumin keskelläkin tuntuu tuoreelta, vaikka tarinassa ulkoisilta puitteilta eletään selkeästi mennyttä.

The Vampire Tapestry koostuu viidestä ajallisesti järjestyksessä olevasta osiosta, joista kukin kuvaa tapahtumia antropologi Edward Weylandin elämästä.

• The Ancient Mind at Work
• The Land of Lost Content
• Unicorn Tapestry
• A Musical Interlude
• The Last of Dr. Weyland

Tohtori Weyland on vampyyri, joka elää salaista elämäänsä ihmisten keskuudessa. Hän on ikivanha, mutta vailla muistoja menneisyydestään. Silti hänessä elää vuosisatojen ajan alkukantainen tarve ja voima sekä tietoisuus omasta ylivoimaisuudestaan, jota tulee kuitenkin vaalia. Ensimmäisessä osassa Weyland työskentelee unitutkijana collegessa. Näkökulmakertojana on buurinainen Katje, joka epäilee Weylandin todellista luonnetta ja kohtaa tämän väkivaltaisin seuraamuksin. Toisen osan kertojana on vanhempiensa avioerosta kärsivä teinipoika Mark, joka tapaa Weylandin vangittuna ja hyväksikäytettynä setänsä luona. Kolmannessa tarinassa psykoterapeutti Floria pääsee pikku hiljaa vampyyrin ajatusmaailman sisään ja kahdessa viimeisessä tarinassa lukija pääsee tarkastelemaan ihmislajin ja kulttuurin vaikutusta vampyyriin.

Kirjan kuvauksesta päätellen tiesin odottaa poikkeavaa vampyyritarinaa, mutta silti Charnasin kirja oli yllättävä. The Vampire Tapestry asettaa vampyyritarinan puitteet arkiseen ympäristöön. Vampyyri elää ihmisten joukossa oman lajinsa tiettävästi ainoana edustajana näennäisesti erottumatta. Hän on vanhempi herrasmies, jossa on seksuaalista vetovoimaa, mutta hän ei ole seksuaalinen perinteisessä mielessä. Hän tyydyttää verenjanonsa lajinsa tarpeiden mukaisesti, mutta ei tee sitä holtittomasti. Weyland ei ole verenhimoinen tappaja, mutta silti hänen taustallaan on jotain alkukantaista, vaarallista. Pidän Weylandin tunteettomuudesta ja ehkäpä jopa viileästä ylimielisyydestä, mikä saa vampyyrin eroamaan tarinan ihmisistä. Verrattuna ihmisen tekemään amatöörimäiseen väkivaltaan tai julmuuteen, hän vaikuttaa psykopaattisen ammattimaiselta, järjestelmälliseltä ja suunnitelmalliselta. Hän on ravintoketjun huipulla, ihmislajin luontainen vihollinen, mutta ei tapa syödäkseen. Hän jopa luennoi vampyyreista:

“Fangs are too noticeable and not efficient for bloodsucking,” observed Dr. Weyland. “Large, sharp canine teeth are designed to tear meat. Polish versions of the vampire legend might be closer to the mark: they tell of some sort of puncturing device, perhaps a needle in the tongue like a sting that would secrete an anticlotting substance. That way the vampire could seal his lips around a minimal wound and draw the blood freely, instead of having to rip great, spouting, wasteful holes in his unfortunate prey.” Dr. Weyland smiled.

Kirjassa asetetaan verrattavaksi ihmisväkivalta ja vampyyriväkivalta. Mielestäni ainoastaan Katje hahmoista nousee Weylandin tasolle tavassaan ajatella tappamista. Yksi kirjan teemoista on tunteet. Vaikka niitä käsitellään hillityn analyyttiseen tapaan, voi muun muassa musiikillisen välinäytöksen Toscan yhteydessä todeta, kuinka vaikuttavia ne ovat. Koko kirjan alun ajan Weyland on ja vakuuttaa olevansa ihmistunteiden yläpuolella, mutta hänenkään lajinsa ei ole täysin kliininen. Charnas rakentaa vampyyrikuvaa hienovaraisesti ja omalla tyylillään erinomaiseen loppuun saakka. Erityinen plussa siitä, että hänen vampyyrinsä ei ole fyysisesti pelkästään yöeläjä eikä hänellä ole hillittömiä kulmahampaita. Ylivoimaisuudestaan huolimatta hän on myös traaginen hahmo, jotain mitä voisi melkein jopa sääliä. Melkein.

Marraskuun teemani sai hyvän alun The Vampire Tapestrysta. Erilainen, omaperäinen vampyyritarina on sitä mitä etsinkin, enkä joutunut siis pettymään. Ja onhan mukana verenmakuakin perinteeksi. Tästä on hyvä jatkaa.

George R.R. Martin: Nightflyers

Nightflyers on paitsi George R.R. Martinin pienoisromaani, myös kokoelma, joka sisältää nimiteoksen lisäksi viisi muuta novellia. Kokoelma julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1985.

• Nightflyers (1980)
• Override (1973)
• Weekend in a War Zone (1977)
• And Seven Times Never Kill Man (1975)
• Nor the Many-Colored Fires of a Star Ring (1976)
• A Song for Lya (1974)

Nightflyers, joka sisältyy myös kokoelmaan Songs the Dead Men Sing (arvostelu) on avaruusmatkailutarina tieteilijöistä, jotka vuokraavat edullisen avaruusaluksen käyttöönsä päämääränä löytää salaperäinen volcryn, joka on vaeltanut läpi universumin iäisyyksiä. Nightflyers-aluksen mukana matkalle osallistuu kapteeni Royd Eris, jota muut matkaajat eivät kuitenkaan tapaa muuten kuin hologrammina. Kun matkustajille alkaa tapahtua outoja onnettomuuksia ja henkiä menetetään, epäilyt kohdistuvat Erisiin.

Martinin Thousand Worlds -maailmaan sijoittuvat tarinat ovat omalla tavallaan yhtä kiehtovia kuin Dunk & Egg -novellit, jotka pieni pala kerrallaan avaavat lisää kokonaiskuvaa Tulen ja jään laulu -sarjan fantasiamaailmasta. Thousand Worlds esiintyy vain yhdessä varsinaisessa kirjassa (Dying of the Light) ja joukossa novelleja. Maailman eri planeetoista, kaupungeista, ihmisistä ja outouksista saadaan vain välähdyksiä. Minusta Martinin varhaisten science fiction -novellien lukemisessa osa hupia on poimia niistä linkkejä toisiinsa.

Nightflyers on päätynyt myös valkokankaalle vuonna 1987 nimellä Lähtölaskenta kuolemaan. Elokuvaa ei ole koskaan taidettu julkaista dvd:nä ja minullakin on siitä vanhalta videolta talteen pelastettu versio. Elokuva on suoraan sanottuna surkea. Alku pyrkii noudattamaan kirjan tarinaa edes hieman, mutta monet päätapahtumat ja loppu on muutettu jokseenkin toiseksi ja samantein latistettu. Vielä kun tulevaisuuden hahmot on saatu näyttämään 80-luvun perikuvilta takatukkineen, niin voisin sanoa, että jos elokuva on jäänyt väliin, niin suurta menetystä ei ole tapahtunut. 

Overriden tarina sijoittuu Grotton maailmaan. Martin esittelee tässä tarinassa myöhemmin myös Meathouse manissa (mm. kokoelmassa Songs the Dead Men Sing) esille tulevan ruumiinkäyttäjän ammatin. Override on kuitenkin luonteeltaan vähemmän puistattava. Siinä zombie-ihmisiä hyväksikäyttävät swirlstone-etsijät joutuvat kohtaamaan ammattikuntaansa vastaan tunnetun vastenmielisyyden ja ovat uuden ajan edessä. Keskinkertainen tarina Martinilta.

Weekend in a War Zone on näppärä psykologisesti rakentuva pikkutarina vasten tahtoaan todellisiin sotaleikkeihin osallistuvasta miehestä, jonka motiivina on tehdä vaikutus ja edetä urallaan. Hän saa ohjaajakseen kokeneen veteraanin ja itseään nuoremman pyrkyrin. Jostain syystä olin unohtanut tarinan aiemman lukukerran jälkeen lähes kokonaan, joten se tuntui tuoreelta tässä vaiheessa. Ei Martinia parhaimmillaan, mutta silti kiinnostava tarina.

And Seven Times Never Kill Man on saanut nimensä Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta, mikä sopiikin hyvin tarinan tapahtumaympäristöön. Thousand Worlds -maailmaan sijoittuvan tarinan jumalhahmo on päätynyt myös Tulen ja jään laulu -sarjaan ja tarinassa viitataan mm. Avalonin kosmopoliittiseen maailmaan, joka esiintyy useissa Martinin novelleissa. Maailman nimi on tietenkin peruja myyttisestä Avalonin saaresta ja se olisi myös Thousand Worlds -maailmaan sijoittuneen kirjan nimi, jos Martin olisi saanut sen valmiiksi. Tosin keskenjäänyt teos johdatti hänet kirjoittamaan A Song of Ice and Fire -sarjaa, joten en valita. Sotilaallinen uskonnollinen järjestö Steel Angels pyrkii valloittamaan uuden asuintilansa karkoittamalla julmasti pois aiemmat asukkaat. Steel Angelsit pitävät rauhanomaisia karvapeitteisiä olentoja, jaensheja, jotka palvovat omaa jumalaansa, sieluttomina ja vähäpätöisinä. Jaensheihin tutustunut kauppamies ryhtyy kuitenkin vastarintaan alkuperäisten asukkaiden puolesta. Kokoelman toiseksi paras novelli.

Nor the Many-Colored Fires of a Star Ring on avaruusoopperatarina, jonka hienous ei ainakaan minulle ole auennut. Star Ring on teorian mukaan portti universumin toisiin kolkkiin ja Kerin ja Jenny pyrkivät testaamaan Nowheressa, josko Jennyn oma teoria itseään ylläpitävän portin luonnista käytännössä onnistuu. Hyvin visuaalisin sanankääntein kirjoitetussa novellissa on hieman vanhahtava tunnelma, eikä se ole onnistunut herättämään innostustani missään vaiheessa. Tarinan päähahmojen kaltaiset hahmot ovat monissa muissa tarinoissa paremmin ja terävämmin luotuja ja tämä tuntuukin vain välityöltä.

A Song for Lya on yksi Martinin Hugo-palkituista kirjoituksista, jolla on mittaa pienoisromaanin verran. Kaksi telepaattia, rakastavaiset Robb ja Lya, saapuvat Shkean planeetalle, jossa paikallisten keskuudessa vallitsee yksi ja ainoa itseuhrauksen vaativa uskonto, the Cult of Union. Kukaan ei ole ollut huolissaan ennen kuin nyt, kun ihmisasukkaat ovat ryhtyneet liittymään mukaan kulttiin ja heitä uhkaa myös lopullinen uhrautuminen hirveällä tavalla. Robbin ja Lyan tehtävänä on selvittää miksi ihmiset ovat vapaaehtoisesti liittyneet ja liittyvät enenevässä määrin kulttiin, vaikka tietävät sen lopputuloksen, ja tehtävä vaikuttaa heihin odottamattomalla tavalla. A Song for Lyassa Martin kirjoittaa jälleen rakastamisen vaikeudesta, riittämättömyydestä ja menettämisestä. Tarina on haikean kaunis ja maailmanluonti on onnistunutta, Nightflyers-kokoelman paras.

Nightflyers on keskitasoa parempi novellikokoelma, jossa tosin on pari keskinkertaisempaakin tarinaa. Kokonaisuutena kirjoitukset sopivat kuitenkin hyvin yhteen johtuen siitä että ne sijoittuvat pääosin samaan maailmankaikkeuteen. Kokoelma on tasapainoinen.

George R.R. Martin: Songs the Dead Men Sing

Maailmanlaajuisen Halloween-viikonlopun kunniaksi hieman kauhua kehiin. George R.R. Martin on kirjoittanut fantasian ja science fictionin ohella myös kauhukertomuksia. Songs the Dead Men Sing on vuonna 1983 julkaistu yhdeksän novellin kokoelma. Minulla on kirjasta myöhäisempi brittipainos (kansikuva oik.), josta on jätetty kaksi novellia In the House of Worms ja This Tower of Ashes pois. Alkuperäisen US-painoksen kansikuvan voi katsoa tästä.

• The Monkey Treatment (1983)
• ...for a single yesterday (1975)
• The Needle Men (1981)
• Meathouse Man (1976)
• Sandkings (1979)
• Nightflyers (1980)
• Remembering Melody (1981)

The Monkey Treatment, joka on julkaistu suomeksi nimellä Apinakuuri Kuoleman kirjat 1:ssä, kertoo lihavasta Kenny Dorchesterista. Kenny rakastaa ruokaa ja syömistä, mutta on yksinäinen, eikä löydä kokonsa vuoksi kumppania. Niinpä hän etsii jatkuvasti keinoja laihduttaa ja lopulta törmääkin tuttavaansa, joka suorastaan ahmii, mutta silti on laihtunut. Ilahtuneena Kennykin päättää kokeilla tätä uutta apinakuuria, joka osoittautuukin hieman muuksi kuin mitä Kenny odotti. The Monkey Treatment on erinomaisesti rakennettu tarina loppuhuipennuksineen. Se on elävästi kirjoitettu tarina ja lukijan on ihan pakko asettua myötäelämään Kennyn ahdistus. Kuten monesti aiemminkin Martinin tarinoita lukiessa minulle herää voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Voisin vaikka mennä vannomaan, että olen nähnyt tämän tarinan tai sen muunnelman televisiossa, mutta mitkään lähteet eivät tue luulojani. The Monkey Treatment on ehdottomasti novelli joka kestää useankin lukukerran.

...for a single yesterday on kokoelman vanhinta tuotantoa. Tarina sijoittuu ihmiskuntaa kohdanneen ydintuhon jälkeiseen aikaan, jossa joukko selviytyneitä on kokoontunut uudeksi yhteisöksi. He yrittävät oppia selviytymisen alkeet ja kohdata uuden tulevaisuuden vallitsevissa rankoissa olosuhteissa. Keith, joka menetti tyttöystävänsä tuhossa, ei halua sopeutua tilanteeseen, vaan matkaa ajoittain muistihuumeen avulla aikamatkalle takaisin rakastettunsa luo selvitäkseen arjesta. ...for the single yesterday on mielestäni kokoelman heikoin novelli. Siinä korostuu kirjoitusajankohtaa leimaava kulttuurinen ympäristö Martinin valitsemien musiikkikappaleiden kautta, mikä saa tarinan tuntumaan vanhentuneelta. Tarina ei edes aukea kunnolla, jos esimerkiksi Me and Bobby McGee -kappale ei ole tuttu sanoitukseltaan. Myös novellin nimi on poimittu kyseisestä laulusta. Minun täytyy sanoa, että olen iloinen, että Martinin parinetsintävaihe elämässä on jo ohi ja seestyneessä tilassa, sillä ainakin minua välillä rassaa kuinka suurta ja epätoivoista rakastaminen/menettäminen hänen tarinoissaan tiettynä aikajaksona oli. Novellin voi lukea ilmaiseksi Lightspeed-lehden uudelleen julkaisuna tai hankkia itselleen e-novellina.

The Needle Men on Body Snatchers -tarina, joka sijoittuu slummimaiseen laitakaupunkiympäristöön. Tarinan perusjuoni salamyhkäisesti katoavista ihmisistä on tuttu useistakin kauhutuotoksista. Jälleen jännitystä vähitellen tiivistäen koostettu tarina, joka saa arvoisensa huipennuksen. Ei silti Martinia parhaimmillaan.

Meathouse Man on sanamäärältään pitkä novelli, jossa nuori ruumiinkäyttäjänä toimiva mies etsii rakkautta. Tarina sijoittuu synkeälle Skrakkyn kaivosplaneetalle, jossa työtä tekevät käyttäjien hallitsemat ihmisruumiit. Nämä ovat ihmiszombeja, joiden omat aivot on korvattu synteettisillä, eikä heillä ei ole tunnemaailmaa eikä tietoisuutta. Meathouse Man on suomennettu nimellä Lihatiskien mies ja julkaistu Julma on rakkaus -novellikokoelmassa. Lihatiskien mies on osittain riipaiseva kertomus, osittain erittäinkin vastenmielinen. Ihmissielu ei voi voida hyvin kun ruumis joutuu kanssakäymiseen tunneasioissa ilotalon lihatiskin naisten kanssa. Tarinasta voi lukea näytteen John Joseph Adamsin nettisivulta, jossa hän paljastaa Martinin eläneen kirjoitushetkellä tunne-elämässään vaikeita hetkiä, mikä näkyy novellissakin.

Sandkingsia en voi suositella voimakkaasti ötökkäkauhuiselle, mutta muille se on loistavaa luettavaa. Kun luin tarinan ensimmäisen kerran, se puistatti suunnattomasti. Näin uudelleenlukukerralla tiesin mitä oli odotettavissa, mutta siltikään en vielä kauheasti nauti tarinasta, niin hyvin kuin se on kirjoitettukin. Sandkings kertoo Simon Kressista, varakkaasta ja itsekkäästä miehestä, joka huvittelee ostamalla omituisia otuksia. Kun mikään ei tunnu enää ilahduttavan ja kiehtovan, hän törmää salaperäiseen kauppaan, josta saa käsiinsä sandking-ötökät, jotka ovat järjestelmällisiä ja älykkäitä ja niillä on jumalakäsitys. Simon Kress asettuu jumalan rooliin, enemmän kuin haluaisikaan.
Sandkings on voittanut sekä Hugo että Nebula -palkinnot ja sen pohjalta on tehty myös The Outer Limits -televisiosarjan jakso, joka kylläkin poikkeaa reilusti Martinin alkuperäisestä tarinasta loppuratkaisuja myöten.

Nightflyers on pienoisromaanin pituinen tarina ryhmästä tiedeihmisiä, jotka lähtevät jäljittämään mysteeristä ikivanhaa volcryn-entiteettiä. He palkkaavat Nightflyers-avaruusaluksen ja sen kapteenin Royd Erisin kuljetustehtävään. Matka ei sujukaan odotetusti ja he toteavat pian, että jokin outo uhkaa heitä. Nightflyers sijoittuu samaan Thousand Worlds -maailmaan kuin kirjailijan Dying of the Light (arvostelu) ja Tuf Voyaging (arvostelu) -teoksetkin (sekä useat muut novellit). Kumpaisessakin kirjassa on mm. maininta hranganeista ja heidän pelottavasta Hrangan mindista. Nightflyers on kiinnostava sf-kauhu-tarina, jonka pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva. Blogissani lisää Nightflyersista ensi viikolla.

Remembering Melody kertoo miehestä, joka opiskeluaikoinaan teki ystävyys- ja avunantosopimuksen kolmen muun kämppäkaverinsa kanssa. Maailma on vienyt heidät erilleen, mutta yksi heistä, Melody, ei suostu irrottamaan tehdystä sopimuksesta. Melody on aina vaikeuksissa ja aina apua pyytämässä, mikä alkaa jo kyllästyttää nelikon muita jäseniä. Lopulta he päättävät jättää Melodyn taakseen ja unohtaa tehdyn sopimuksen, mutta Melodylla on siihen sanansa sanottavana. Ilahduttavan epämiellyttävän loppuhuipennuksen omaava kauhutarina. Viihdyttävä joskaan ei ehkä omaperäisyyden huippu. Songs the Dead Men Sing on erinomainen kokoelma kauhutarinoita Twilight Zonen ja The Outer Limitsin hengessä. Kyllä näistä väristyksiä saa aikaan, joten suosittelen.