Heinäkuu-syyskuun 2019 luettuja

Olen lukenut runsaasti kirjoja menneiden kuukausien aikana, mutta blogiarviot lukemisista ovat jääneet vähiin. Niinpä päätin tehdä lyhyitä katsauksia spefilukemisiini ilman ihmeempiä ruotimisia, ja jos jokin kirja vaatii pidempää mietintää, niin siitä tulee sitten erillinen kirjoitus. Tällä tyylillä menen nyt toistaiseksi.

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoffin esikoisteos Arra (2009, suom. 2010) tuli luettua vasta tänä kesänä. Päähenkilö Arra on nuori tyttö, joka on niin kotonaan kuin kyläyhteisössäkin vieroksuttu ja syrjitty puhumattomuutensa vuoksi. Hänellä on kuitenkin salaisia voimia ja kykyjä, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta monien vaiheiden kautta. Yleensä kaihdan tarinoissa rakkausteemaa ja Arrassakin se on kohtalaisen perinteinen tyttökirjojen tyyliin, mutta kirjailija upottaa sen kertomukseen siten, ettei Arran arvo ja itsenäisyys kärsi siitä. Tarinassa on useita sykähdyttäviä kohtia ja pidin kirjasta paljon kokonaisuutena. Nyt on Turtschaninoffilta lukematta enää Helsingin alla uutta tuotantoa odotellessa.

O. E. Lönnberg: Langanpäitä

O. E. Lönnbergin Langanpäitä (2017) on sadan alle parinsadan sanan pituisen tarinan kokoelma, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Tarinat ovat outoja ja kummallisia välähdyksiä hetkiin, joista useista kuitenkin huokuu laajempi tausta. Useimmat lyhyistä teksteistä osoittautui toimiviksi sellaisenaan ja herättivät tuntemuksia juuri lukuhetkellä. Saattaa olla, että ne vaativat oikealaisen fiiliksen aloittamiseen. Lyhyitä tarinoita suositellaan monesti silloin, kun ei jaksa keskittyä pidempään luettavaan, ja ehkä Langanpäitä-kokoelmakin soveltuu sellaiseen. Minä luin kirjan kuitenkin yhdeltä istumalta. Toimi niinkin.

Johan Egerkrans: Kuolemattomat hirviöt

Johan Egerkransin Kuolemattomat hirviöt (De Odöda 2018, suom. 2019) kiinnosti minua lähinnä Egerkransin kuvitusten vuoksi, eikä niinkään itse hahmojen kuvausten vuoksi, sillä lukuisten yliluonnollisten olentojen mytologiaan on tullut perehdyttyä vuosien varrella useaan otteeseen. Kirjassa on siis runsaasti kuvitusta, jota katsella, mutta osoittautui, että tekstilläkin on tarjottavaa. Useisiin legendoihin liittyi kohtia, joista en ollut aiemmin kuullut ja jäinkin miettimään niiden alkuperäistä lähdettä. Valitettavasti aika ei antanut periksi ryhtyä selvittelemään uusia tiedonmuruja, vaan kirja piti palauttaa kirjastoon.

Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan jatko oli yllätysuutinen. Vaikka tv-sarja onkin vienyt tarinaa eteenpäin, en uskonut, että Atwood tekisi sen kirjallisesti. Myönnän, että myös toivoin, ettei hän tekisi sitä. Mutta kun Testamentit-kirja (The Testaments, 2019) ilmestyi tänä vuonna sekä englanniksi että suomeksi, otin sen välittömästi lukuun. En pettynyt. En myöskään ollut täysin myyty sen edessä. Tarina jatkaa ja sulkee Gileadin aikakauden kolmen hahmon kautta. On vaikea arvioida miten kirja toimii, jos ei ole katsonut tv-sarjaa, sillä minä olen. Sain jatkuvasti mielleyhtymiä juurikin sarjaan, en niinkään alkuperäiseen kirjaan. Testamentit on lukemisen arvoinen ja myös onnistunut teos. Orjattaresi on siitä huolimatta edelleen ajankohtainen, eikä mikään uusi lopetus tarinalle vie pois sen tärkeyttä.

Jeff VanderMeer: Hyväksyntä

Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.

Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.

Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.

Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.

Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.

Jeff VanderMeer: Hallinta

Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta (Authority, 2014) julkaistiin suomeksi syksyllä 2015. Ahmaisin ensimmäisen osan, Hävityksen (arvostelu) kesällä yhdellä istumalla ja odotukset olivat korkealla seuraavankin osan suhteen. Vaan Hallinta olikin sitten jotain muuta.

Alue X:n viimeisimmästä retkikunnasta selviytyneet jäsenet tuodaan hallituksen salaiseen laitokseen, Etelärajaan kuulusteltavaksi. Etelärajan kadoksissa olevan johtajan korvannut Control kiinnostuu erityisesti biologin käyttäytymisestä ja uskoo tämän muistavan retkikunnan tapahtumista enemmän kuin kertoo. Alue X:n laajeneminen huolestuttaa hallitusta, mutta kaikkine ristiriitaisine tietoineen, Control ei ole varma mitä häneltä salataan ja kuka salaa tai vaikeuttaa hänen työskentelyään, mikä on totta ja mikä vääristymää.

Hallinta oli minulle hyvin erilainen kirja lukukokemuksena kuin Hävitys. Hävitys oli pelottava sivunkääntäjä, kun taas Hallinta pyöri outoudessa ja oli hyvinkin uuskummaa. Alue X:n salaisuutta raotettiin kuulustelupätkien kautta, mutta tarina keriytyi auki kuin unijaksoina, joten kokonaisuuden käsittämisessä oli työtä. Kirjan sivut eivät kääntyneet itsestään, vaan lukeminen jumi useaan otteeseen. Enpä ole kohdannut vähään aikaan niin aiemmasta osasta poikkeavaa kirjaa puitteiltaan kuin Hallinta on. Ja silti se on jatkumo ykköskirjalle. Tosin jonkinlainen hyppäys kirjojen välillä oli, sillä ihan suoraan ei tarina jatkunut a:sta b:hen.

Controlin ja hänen äitinsä suhde tuntuu kitkaiselta, sitä on välillä vaikea ymmärtää ja nähdä syitä. Vasta lopussa, kun tajusin mihin mennään ja mistä on kyse, alkoi pisteitä ropista. Hävityksen yksi kiinnostavimmista osatekijöistä oli Alue X:n salaperäinen ympäristö, outo ja tuntematon. Se oli tavallaan yksi päähahmo. Eteläraja on kliininen ja ympäristönä sinänsä merkityksetön. Sen myötä jokin tärkeä elementti katoaa kakkoskirjassa. Hallinta on omalla tavallaan kiinnostava osa ja loppua kohden tiivistunnelmainen. Olen todennut aiemminkin olevani todellisen uuskumman ääressä hämmentynyt ja VanderMeer on ollut ennenkin syynä siihen.

Jos olin Hävityksen jälkeen varautunut sarjan suhteen, niin olen taatusti sitä Hallinnan jälkeenkin. Silti se viimeinen osa on pakko lukea, vaikken ihan heti ryntääkään sen kimppuun. Hitaasti ja varovasti kohti Hyväksyntää.

  Aakkoshaasteen V-kirja

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeerin The Southern Reach Trilogyn ensimmäinen osa Annihilation (2014) sai runsaasti positiivista huomiota ilmestyessään ja suomennoskin putkahti ulos nopeaan tahtiin nimellä Hävitys (2015). Tarkoitukseni oli lukea kirja jo alkuperäiskielisenä, vaan niin siinä kävi, että luin vasta kun trilogian kaikki osat on jo ilmestyneet suomeksikin. Vaan olen silti ns. ajanhermolla, sillä ehdin hyvin lukea jatko-osatkin ennen kuin Alex Garlandin ohjaama kirjaan pohjautuva elokuva tulee katsottavaksi.

30 vuoden aikana 11 retkikuntaa on aiemmin vieraillut Alue X:llä Tapahtuman jälkeen ja kaikille niiden jäsenille on käynyt huonosti. Nyt matkaan lähtee 12. retkikunta, mukanaan päähenkilö ja näkökulmahahmo biologi. Ryhmää johtaa psykologi ja mukana ovat myös maanmittari ja antropologi. Alueelle siirrytään hypnotisoituna, joten henkilöillä ei ole tarkkaa käsitystä miten alueelle päästään ja mitkä etäisyydet ovat. Alue tuntuu vääristävän muutenkin havaintokykyä. Area X on luonnon valtaama ja faunaltaan sekä flooraltaan outoutta sykkivä paikka. Pian alueen tunnelma ja oudot tapahtumat alkavat vaikuttaa henkilöihin ja syntyy aavistus, ettei kaikki ole sitä mitä heille on kerrottu hallituksen Etelärajalta, vaan tärkeitä tietoja on pimitetty.

Luin Hävityksen osana kesän lukumaratonia ja se imaisi täysin mukaansa. Yksi parhaimmista maratonkirjoista mitä kohdalle on osunut. Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, päähenkilön menneessä henkilökohtaisessa ja retkikunnan nykyisessä. Nämä kaksi kietoutuvat juonellisesti yhteen ja onnistuvat täydentämään toisiaan. Kirjailija korostaa tarinan mysteerejä ja salaperäisyyttä äärimmilleen. Hän luo kasvavaa jännitettä ja pelottavuutta ja Hävitys onkin yksi niistä harvoista kirjoista, joiden lukeminen sekä jännitti että pelotti. En tiedä kuuluiko kirjan pelottaa, mutta minä olin valmis pistämään tarinan kauhu-kategorian alle. Päätellen Shirley Jackson -palkintovoitosta sellaiseksi sen voikin luokitella, psykologiseksi jännitykseksi ja kauhuksi siinä missä science fictioniksi ja uuskummaksi.

Kirjan ärsyttävyys ja samalla sen vahvuus on selittämättömyys. Alue X on kiehtova, eikä taustalla kummittelevaa ”Tapahtumaa” avata. Jotain suurta ja pelottavaa on tapahtunut, mutta mitä. Ekokatastrofi? Teki mieli rynnätä heti lukemaan seuraavaa osaa, mikä sekin pelotti. Entä jos vastauksia ei tulekaan? Entä jos vastaukset eivät tyydytä? Kirjan loppupuolella ”tornissa” oli väläys jostain, mikä tuntui hieman kliseiseltä, mutta ehkä se ei ole sitä. Ensimmäinen osa herätti siis paljon ihmetystä ja vaikka pidinkin kirjasta paljon, en suhtaudu siihen varauksettomalla innolla.

Vaikka biologiin saikin kosketuspintaa taustansa vuoksi, Hävityksessä ihmiset itsessään eivät tunnu olevan se tärkein osa. Heistä ei käytetä edes varsinaisia nimiä, eikä heidän ammattinsakaan nouse merkittävään rooliin ainakaan tässä vaiheessa. Tärkeää on keinot, sopeutuminen ja hyväksyminen. Tällaiset tuntemukset minulle heräsivät ja sitten tajusin, että trilogian viimeisen osan nimi on Hyväksyntä. Nähtäväksi jää, osuvatko ennakkoaavistukseni kirjan jatkosta kohdilleen.

Eteläraja-trilogia tulee epäilemättä luettua kokonaan ja tulevan elokuvankin aion ehdottomasti katsoa. Alex Garland osoitti jo Ex Machinalla loistavaa tunnelman merkityksen tajua ja luontia, joten jos hän saa siirrettyä sen myös Annihilationiin (kuten kuvat antavat ymmärtää), niin leffa on katsomisen väärti. Milloin sitten ilmestyykään. Liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Haasteesta suoritettu neljä kirjaa tähän mennessä.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja & The Otherling and Other Stories

Kuuntelin viime vuoden Archipelaconissa, kun Anne Leinonen luki näytteen Pienen rasian jumala -novellistaan. Ostin samoin tein Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelman (2015) silloin itselleni, mutta pääsin lukemaan sitä vasta myöhemmin, yhdessä Kuoriaskirjojen julkaiseman englanninkielisen novellikokoelman The Otherling and Other Stories (2015) kanssa. Lukeminen osui erinomaisesti ajankohtaan, jolloin harkitsin Hugo-ehdokkaiden nimeämisiä, myös suomalaisia kelpoisia silmällä pitäen. Anne Leinosen novelleista kaksi ylsi minun Hugo-nimeämisten joukkoon. Onko kumpikaan niistä saanut tarpeeksi paljon muidenkin ääniä päästääkseen varsinaiseksi ehdokkaaksi nähdään sitten huhtikuun lopulla, kun ehdokaslistat julkistetaan. Toivon luonnollisesti, että on. Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelma sisältää nimikkonovellin lisäksi 8 muuta kertomusta.

• Pienen rasian jumala
• Talo jota ei näe
• Kutsuvat sitä kuolemaksi
• Nahat
• Sanojen mahti
• Ken vainajia muistelee
• Tuonenkalma, surmansuitset
• Tilastollisesti syyllinen
• Oliverin kirja

Nimikkotarina kertoo pienestä pojasta Felixistä, joka kohtaa oudohkon vanhan miehen (kuunnellessani tarinan lukemista reaktioni oli tähän yääh!) ja katoaa kotoaan, jolloin huolestunut äiti hälyttää etsivän poikaa etsimään. Kertomuksen kehys on dystopisessa maailmassa, jossa ihmisille voidaan luoda keinomuistoja ja jossa jättikokoiset jumalat käyskentelevät reservaatissa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä mitä suoraviivaisesti voisi kuvitella, vaan Leinonen todellakin tarjoaa tarinassa uuskummaa rasiakaupalla lapsen ehdoilla. Talo jota ei näe on rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoren naisen välillä. Tarinan tunnelmassa on ahdistavuutta ja epävarmuutta rakkauden teoista ja sanoista huolimatta. Loppua kohden lukija ymmärtää miksi. Pidin novellista paljon, koska se tuntuu pukevan jotain normaalimaailmasta outoon ympäristöön, jolloin se on ja ei ole tuttua. Se jäi haamukuvaksi mieleen seuraavan novellin ajaksikin, mikä vaikutti siihen, että Kutsuvat sitä kuolemaksi ei uponnut kovinkaan hyvin. Tarinassa on uuden ja vanhan sekoitusta, kuten monissa muissakin, science fictionia kansanperinteellä tai sitten toisin päin. Novelli ei ole helpoimmasta päästä ja se vaatisi varmaankin uudelleen luvun. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle tarinaa, joka on jo jonkin aikaa edennyt.

Nahat kolahti. Se on ahdistava, se on outo, se on loistava kertomus Veitasta, joka kantaa tarinoita ja tietoja ihollaan. Kylään saapuessaan suoritetaan nahanluontirituaali, joka Nahoissa on tällä kertaa poikkeuksellinen. Sanojen mahti on tieteistarina, mutta pakostikin alkaa huomata novelleihin ilmestyviä kauhuelementtejä. Sanojen mahdissa esitellään kissan hahmoissa esiintyvä alienlaji, jonka saapuminen maapallolle tuntuu onnenpotkulta. Näiden lääketuotteen nimeen viittaavien prosakkien toiminta saa ihmiset onnekkaiksi ja onnelliseksi, mutta taustalla on jotain muuta, mikä ennen pitkää selviää kertojaäänenä olevalle suurlähettiläälle, joka itse on Maasta poistunut. Entisenä kissan omistajana (tai omaisuutena) pidän erityisesti siitä, että olennot ovat saaneet juurikin kissan hahmon kirjailijan kynästä. Lisäksi loppu on pelottavan onnistunut. Ken vainajia muistelee on sitten puhtaasti kauhutarina, jossa juuri kuollut Maaret ei jätä jäljelle jäävää Lauria rauhaan ja syykin selviää pikkuhiljaa. Kauhutarinat eivät aina ole pelottavia, vaan ehkä pikemminkin traagisia, ja tässä on kumpaistakin.

Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa kauhulinjalla. Jo nimestä voi päätellä, että ollaan perinteisen suomalaisen tarinan äärellä, mutta tällä kertaa ihmissusimytologialla persoonallisella tavalla väritettynä. Minulle tarina oli epämiellyttävä ja vaivaannuttavakin, mikä ei tarkoita, etteikö se ollut hyvä. Leinosen kerronta onnistuu hienosti ja juuri siitä syystä koin mitä koin. Tilastollisesti syyllinen on satiiri. Ainakin minusta, sillä kokemus on osoittanut, ettei jo tilastotieteen opintojen aikana tutuksi tullut sanonta ”vale, emävale, tilasto” ole pohjaa vailla. Joka tapauksessa, eletään maailmassa, jossa ihmisten tulevaisuutta ennakoidaan pitkälti tilastojen avulla. Leon saa lapsena tietää itseensä kohdistuneesta tilastollisesta todennäköisyydestä, jonka seuraukset hän väistää. Tämä vaivaa häntä koko elämän ajan ja ohjaa kaikkia myöhempiä valintoja. Novellissa tulee ilmekkäästi esille Leonin sisäinen piina, syyllisyydentunto ja pelko, joiden kurimuksesta irtiräpiköinti vain pahentaa tilannetta. Oliverin kirjassa uusi naapuri johdattaa Oliver Twist -pojan paperisten kirjojen lumoon ja varsinkin yhdessä niistä on erittäin tärkeää tietoa. Dystopinen tarina, enkä voi olla assosioimatta tätä pienen vihjeen pohjalta Atwoodin jalanjäljille.

The Otherling and Other Stories sisältää viisi Leinosen novellia, joista kaksi on Pienen rasian jumala -kokoelmasta ja kolme Valkeita lankoja -kokoelmasta (2006).

• White Threads
• The Skinner
• The Otherling
• Oliver´s Book
• The Mastersmith

White Threads eli Valkoisia lankoja on kiehtova kertomus muistihäiriöisestä naisesta, joka välillä on kiinni todellisuudessa ja välillä romahtaa takapakkia. Tämä Schrödingerin kissan kaltainen tarina vaikuttaa aluksi oudolta, mutta loppu on loistava. Novelli, jonka päätyttyä tekee mieli taputtaa. The Otherling  eli Toisinkainen on scifitarina vieraasta olennosta, joka yrittää kovasti ymmärtää ihmisiä. The Mastersmithissä (Mestariseppä) ikääntynyt mestariseppä Valfrid valmistaa taitojensa mukaisesti laitetta, kun taustalla radiolähetyksen mukaan käydään dystopisen maailman vallankumousta. Tarina on koskettava, joskin hieman tavanomainen kaikesta kätsästä science fiction toiminnasta huolimatta. Berylliumpronssia jäin ihmettelemään, muut meni ihan täydestä.

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on erinomainen kokoelma. Anne Leinosen tyyli on persoonallinen ja omimmillaan novelleissa. Tarinat tuntuvat täydellisiltä juuri sen pituisena kuin ne ovat ja jos jokin pysyy selittämättömänä, sen on tarkoituskin. Odotin novelleilta hyvää lukukokemusta, mutta kokemus olikin lisäksi vaikuttava sellaisella hiljaisen hiipivällä tavalla. Muutama kertomus toki jäi muiden jalkoihin, mutta jos kokoelma sisältää Talo jota ei näe, Nahat ja Sanojen mahti -tasoiset kertomukset, ei siihen voi muuta kuin olla tyytyväinen. The Otherlingissa oli lisäksi White Threads, joka nousi erityisesti esille.

Olisin halunnut nimetä Talo jota ei näe -novellin Hugo-ehdokaslistaani, mutta sitä ei tuossa englanninkielisessä julkaisussa ollut, joten ei onnistunut. Ehkä ensi vuonna, jos käännös jossain tälle vuodelle ilmestyy. Nahat/The Skinner oli ehdoton valinta listalleni ja toisen nimeämäni Leinosen novellin otin sitten Finnish Weird 2 -verkkojulkaisun annista eli Matchbox God/Pienen rasian jumala. Hieman mietitytti, miten mahtaa natiivienglanninkieliselle lukijalle välittyä käännettyjen tarinoiden tunnelma ja kirjailijan ääni. Sama mietityttää, kun itse lukee käännöskirjoja. On kuitenkin hienoa, että käännöksiä tehdään, sillä ainakin nämä tarinat ja muutkin vielä kääntämättömät Leinosen novellit ansaitsevat huomiota kielialueemme ulkopuoleltakin.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli erinomainen esikoisteos (arvostelu), joka luonnollisestikin sai odottamaan lisää kirjailijalta. Kudottujen kujien kaupunki (2015) on se ”lisää”, eli yleensä niin pelottava kakkoskirja menestyneen esikoisen jälkeen. En tiedä pelottiko kirjailijaa, ainakaan se ei näy tarinassa. Liitän kirjan pidennetyn aakkoshaasteen I-kirjaksi.

Kudottujen kujien kaupungin päähenkilö on Eliana, kutoja Seittien Talosta. Hän asuu saarella, jota johtaa etäinen neuvosto ja jota koettelee toistuvat tulvat ja uusi piinava sairaus. Eri rooleihin jaetuilla saarelaisilla on monia sääntöjä ja unennäkö on erityisesti kiellettyä ja vaarallista. Unennäkeminen merkitsee eristämistä ja vapauden menettämistä. Eräänä päivänä Eliana löytää Seittien Talon pihalta tuntemattoman, pahoinpidellyn nuoren naisen, jonka käteen on tatuoitu näkymättömällä musteella Elianan nimi. Tatuoinnin merkitystä selvitellessä, ei ainoastaan ole vaarana henkilökohtaisen salaisuuden paljastuminen, vaan aavistamatta myös koko saaren kohtalo.

Tarina on kokonaisuudessaan kiehtova mysteeri. Luin kirjan osana vuodenvaihteen lukumaratonia ja reaktioistani voi huomata, että kiemurtelin salamyhkäisyyksien jännitteessä aina yli puoleen väliin saakka, ennen kuin pikkuhiljaa lukijaa armahdettiin ja vastauksia alkoi paljastua. Hienosti tehty Itärannalta, sillä kirja piti otteessaan. Tarinassa on monia ulottuvuuksia ja teemoja, mutta minulle ylitse muiden nousi pelko puhua ja kyseenalaistaa. Saaren asukkaat on "aivopesty" uskomaan yhtä totuutta ja siitä poikkeaminen olisi vaarallista. Kuten todellisuudessakin, sellainen yhteiskunta ei toimi ilman vastavoimia, mutta missä mittakaavassa ja millaisella aikajanalla vastavoimat vaikuttavat, vaihtelee. Kudottujen kujien kaupungissa pääsemme vastavoimien vaikuttavimpaan hetkeen, vaikka merkit aiemmasta toiminnasta tuodaan selkeästi esille. Siksi tarinassa oli pontta.

Saaren tapahtumat ja kulttuuri muistuttaa voimakkaasti minua Maria Turtschaninoffin Maresin ja Punaisen luostarin kronikoiden maailmasta. Mielleyhtymät seurasivat koko tarinan ajan, en tosin ryhtynyt sen kummemmin jäsentelemään yksityiskohtia. Ehkä ne liittyivät ympäristön eristäytyneisyyteen, päähenkilön rooliin yhteisössä, häntä ohjaavaan henkilöön, lukemisen korostumiseen, merestä saataviin väriaineksiin tai johonkin muuhun vastaavaan. Mielleyhtymät eivät sinänsä häirinneet, mutta eivät ne väistyneetkään.

Maratonpäivityksestä näkee myös kuinka minua vaivasi unien asema sairautena ja vieläpä ruttona. Voimakkaana unien näkijänä koin heti ahdistusta, sillä olisinpa tietty ollut juurikin tarinassa niitä poiskitkettäviä henkilöitä. Puhtaan unen museo on mielikuvana kaunis, mutta sen sisältö ei sitten niinkään. Laulumeduusat olivat haikeita, niin surullisia kaikessa kauneudessaan ja hyödyllisyydessään. Seiteistä tehdyt seinäsokkelot, jotka piti tunnistaa ja tuntea, ettei eksyisi, sekä Mustekortteli herättivät loisteliaasti mielikuvituksen niitä ajatellessa. Itärannan kieli oli kaunista Teemestarin kirjassa ja niin se oli Kudottujen kujien kaupungissakin. Aikansa nautin kuvailuista ja sanastosta, jotka todellakin hengästyttivät nautinnollisesti, mutta sitten tuli ähky. Jossain loppupuolella alkoi tuntua, että nyt voisi hieman löysätä. Vaikka luinkin kirjan lukumaratonissa, en halunnut olla henkisesti hengästynyt koko aikaa.

Kirjaan oli jäänyt myös muutama virhe, vähäinen kylläkin, mutta niistä huomasi kirjoitusprosessin, mikä sitten häiritsi. Jäin miettimään miten vyölle ripustettu loistelyhty voi hetkeä myöhemmin tipahtaa kädestä, enkä vieläkään ole varma menikö minulta jotain ohi. Toissijaista tarinan kannalta. Levälamput sinänsä olivat jälleen ihania visuaalisten mielikuvien herättäjiä ja tunnelman luojia. Kirjan päähenkilöiden välisen romanssin koin persoonattomaksi, jotenkin kliiniseksi ilman intohimoa, joten minulta jäi todennäköisesti sen vuoksi kokematta joitain tunnekuohuja, joita ehkä olisi pitänyt kokea.

Kaiken kaikkiaan Kudottujen kujien kaupunki oli varsin nautinnollinen kirja, kaunis ja mielikuvituksellinen. Voin hyvin mielin suositella sitä ja toivon, että kun The City of Woven Streets / The Weaver ilmestyy englanninkieliselle yleisölle kesän kynnyksellä, se saavuttaa ansaitsemaansa huomiota. On mielenkiintoista vilkaista, millaisiin kuvaileviin sanavalintoihin kirjailija on päätynyt toisella kielellään.

 Aakkoshaasteen I-kirja

Karin Tidbeck: Jagannath: Stories

Ruotsalainen Karin Tidbeck tuli minulle tutuksi kirjailijanimenä ensimmäistä kertaa vasta viime lokakuussa vierailtuani naapurimaan Swecon-conissa (raportti, jossa Tidbeckin on mahtunut yhteen kuvaan mukaan). Hän jäi mieleen ja kun marraskuussa (2012) huomasin kirjailijalta ilmestyvän englanninkielisen novellikokoelman nimeltä Jagannath: Stories, tuli se hankittua edullisesti Wizard’s Tower Booksista ekirjana. Tidbeck sai teoksellaan helmikuun alussa 2013 William L. Crawford Fantasy -palkinnon, joka myönnetään poikkeuksellisen lupaavalle ensimmäisen fantasiakirjansa edellisvuonna julkaisseelle. Eihän teosta todellakaan voinut sen jälkeen enää sivuuttaa. Jagannath sisältää Elizabeth Handin kirjoittaman esittelytekstin, kirjailijan loppupuheen ja 13 novellia. Tidbeck on itse kääntänyt tai kirjoittanut suoraan novellit englanniksi. Kirja on saatavana myös paperiversiona.

• Beatrice
• Some Letters for Ove Lindström
• Miss Nyberg and I
• Rebecka
• Herr Cederberg
• Who is Arvid Pekon?
• Brita’s Holiday Village
• Reindeer Mountain
• Cloudberry Jam
• Pyret
• Augusta Prima
• Aunts
• Jagannath

Jagannath: Stories on kokoelma novelleja, jotka parhaimmillaan mykistävät. En tiedä mitä odotin, mutta sain jotain aivan muuta. Sain loistavalla tavalla outoja ja jopa häiritseviä tarinoita, jotka ajoittain muistuttivat minua M. Rickertin erinomaisesta tuotannosta, etenkin Holiday-kokoelman novelleista. Rickert on myös aikoinaan saanut William L. Crawford Fantasy -palkinnon Map of Dreams -kokoelmallaan. Tidbeckillä on kuitenkin tunnistettava skandinaavinen tausta, joka näkyy tarinoissa. Ruotsalaisuus tuo mukaan tuttuuden tunnetta, mutta antaa myös vertailukohtaa outoudelle, kummalle (spekultatiivisen fiktion weird).

Heti ensimmäisessä tarinassa Beatricessa Tidbeck näyttää, ettei mitään ihan tavallista ole tulossa vastaan, sillä siinä mies rakastuu pienoisilmalaivan prototyyppiin ja koska ei saa sitä omakseen, hän hankkii sen mukaisesti valmistetun toisen version. Hän löytää kohtalontoverin naisesta, joka on rakastunut höyrykoneeseen ja heidän elämänsä linkittyy hetkeksi yhteen. Some Letters for Ove Lindströmissä tytär kirjoittaa kirjeitä isälleen ja tavallaan tarina on arkisen koskettava, pienellä vinksautuksella. Miss Nyberg and I on tarina tarinan kirjoittamisesta, kohteena ihanan outo Miss Nyberg kasvattineen.

Rebecka on kokoelman häiritsevin tarina ongelmallisesta naisesta ja hänen suhteestaan Jumalaan. Novellia lukiessa ja taustan avautuessa loppua kohti, sain puistatuksia. Who is Arvid Pekon? Herättää otsikkonsa mukaisesti ihmetystä, sillä se vie surrealistiseen olotilaan, jossa ei ole selvää todellisuutta. Olisin viihtynyt tarinan parissa pitempäänkin. Jostain syystä se toi tunnelmaltaan mieleen Megan Lindholmin Drum Machinen, vaikka sisältö onkin hyvin erilainen. Brita’s Holiday Village on jälleen tarinan kerronnasta ja vie lukijan Åren maisemiin ja sukuhistoriaan, unennäköön ja selittämättömiin tapahtumiin. Siinä, kuten Reindeer Mountainissa astuvat esille selkeämmin esille fantasiamainen mytologia ja hyvin vahva skandinaavinen tunne ja elämäntapa. Reindeer Mountainin tarina verenperinnöstä ja sen vaikutuksesta sisarsuhteeseen kiehtoi minua. Tidbeck tutustuttaa lukijan erityisesti Ruotsissa tunnettuihin vittroihin, eikä termiä käännetä lainkaan, mikä tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta. Cloudberry Jamissa mennään lähelle maata, mullan tuoksuun, kuten Miss Nyberg and I:ssa.

Pyret on puolestaan tutkielman tyyliin kerrottu novelli Pyret-otuksista. Outo, outo tarina, herätti välillä uskoako vai ei -olotilan. Augusta Prima ja Aunts –tarinat kytkeytyvät toisiinsa, molemmissa teemana on aika. Aunts on näistä epämiellyttävän outo. Kokoelman nimikkonovelli Jagannath on paljon mielikuvitukselle sijaa jättävä, salaperäinen science fiction tarina Rak-nimisestä tytöstä ja tämän kohtalosta. Tarina sisältää nimensä mukaisesti itämaista mytologiaa.

Jagannath: Stories -kokoelman tarinat ovat eheitä kokonaisuuksia ja ne imevät mukaansa. Kirjaa (lukulaitetta) oli yllättävän vaikea laskea käsistä kesken lukemisen. Vaikka muutamat novellit saavat aikaan epämiellyttäviä tuntemuksia, juuri se epämiellyttävyys tekee niistä vinksahtaneella tavalla kiinnostavia. Tidbeck ei kuitenkaan astu ihan tietyn rajan yli tarinoissaan, kuten alussa mainitsemani M. Rickert mielestäni teki, oli se sitten hyvä tai ei, riippuu varmaankin lukijasta. Karin Tidbeck on näillä novelleillaan osoittanut olevansa erinomainen novellisti ja tulen jatkossakin seuraamaan hänen tuotantoaan. Ilmeisesti häneltä on vastikään julkaistu myös romaanipituinen teos Amatka, josta olen nähnyt ainakin ruotsinkielisen arvion. Jäin miettimään uskaltautuisikohan sitä lukemaan ruotsiksi. Suosittelen Jagannath: Stories -kokoelmaa ehdottomasti niille, jotka kaipaavat lukukokemukseltaan jotain poikkeuksellista ja kummasti kiehtovaa yhdistettynä ruotsalaiseen sielunmaisemaan. Hieno kokoelma.

Steph Swainston: Uusi maailma

Steph Swainstonin The Modern Times (2007) julkaistiin viime kuussa suomeksi nimellä Uusi maailma. USA:ssa kirja on julkaistu nimellä Dangerous Offspring (Vaarallista jälkikasvua), mikä on yhtä kuvaava, joskin suoraviivaisempi nimi teokselle. Castle-sarjan aiemmat kirjat ovat nimeltään Kuolemattomien kaarti (arvostelu) ja Aika on lahjoista suurin (arvostelu). Swainstonilta on julkaistu myös sarjan maailmaan liittyvä esiosa Above the Snowline (arvostelu).

Kuolemattomien piirin arkkitehti Frost on kehittänyt uuden keksinnön, jonka avulla Nelimaa toivoo pääsevänsä eroon tappavista maanvaltaajista, turilaisista. Salamalla on kuitenkin muitakin huolia, sillä hänen perijätärtyttärensä Cyan on lähtenyt omille teilleen ja niinpä Salama joutuu pyytämään Jantia etsimään tytär ja huolehtimaan tämän turvaan. Jant tekee palveluksen ja sen myötä joutuu taas kohtaamaan Siirroksen rinnakkaismaailmat, jotka osoittautuvat entistä vaarallisemmiksi. Frostin keksintö aiheuttaa ongelmia ja itse keisari San joutuu lähtemään liikekannalle. Onko enää mahdollista pelastaa Nelimaata turilailta?

Vaikka olen lukenut The Modern Timesin nelisen vuotta sitten, odotin suomennosta innokkaasti. Aiempien osien uudelleenluku on ollut yhtä nautittavaa kuin ensimmäinen kertakin. Jotain kuitenkin tapahtui Uuden maailman kohdalla, sillä se tuntui hieman erilaiselta kokemukselta kuin alunperin. En tiedä oliko kysymys käännöksen vaikutuksesta vai omasta fiiliksestä, mutta suomennos ei sytyttänyt tällä kertaa samalla lailla. Edelleen hehkutan Swainstonin tapaa kirjoittaa kursailematonta tekstiä tyylillä, joka saa Joe Abercrombienkin varmasti välillä kateelliseksi. Kirjan ensimmäisten 100 sivun aikana sai irvistellä pariinkiin otteeseen (mikä on tässä tapauksessa positiivinen asia). Jantin ärsyttävyys kuuluu asiaan, mutta Salamaa en oikein tahtonut jaksaa.

Nimensä mukaisesti kirjassa nousevat korokkeelle jälkikasvut, niin turilaitten kuin Salamankin. Niinpä tämä kuolemattomien piirin vanhin jäsen saa kiitettävästi huomiota. Salama ei kuitenkaan ole minusta erityisen kiinnostava. Hänen ylisentimentaaliutensa aiheuttaa negatiivissävyisiä irvistyksiä. Salaman historian purkaminen tuntuu liialliselta selittelyltä, jonka hoitaa osin myös lääkäri Rayne, toinen piirin vanhimmista jäsenistä. Ymmärrän hyvin miksi kirjailija on halunnut tuoda Salaman menneisyyden esille, sillä siitä löytyy syyt hänen käyttäytymiseensä ja samalla se syventää loppuratkaisun emotionaalista sävyä. Silti, minusta taustan kertominen nousi liikaa esille. Salaman tytär on teinikiukuttelussaan yhtälailla ärsyttävä, mutta uskottava teiniaikuinen. Loppuratkaisu hänen osaltaan on suoraan sanottuna tyydyttävä. Siirroksesta paljastuu jälleen paljon asioita. Sinne saa sijoitettua vaikka mitä mielenkiintoista ja mielikuvitusta stimuloivaa materiaalia ja näin kirjailija on lahjakkaasti myös tehnyt.

Uusi maailma ei minusta ole trilogian päätös, vaan sarjan kolmas osa, joka jää osin auki uumoillen muutoksen tuulia, siirroksen suurempaa vaikutusta Nelimaahan. Kirjassa jopa kritisoidaan Nelimaan nykyistä kehitystä ja toimintatapaa. Vanhat myytit romutetaan ja uuden oppiminen käy yrityksen ja erehdyksen kautta. Kirjailija ei anna kaikkia vastauksia, vaan ilmassa on jatko-osan tuntu. Saammeko sitä koskaan edes englanniksi, on vielä arvoitus sekin.

Steph Swainston: Aika on lahjoista suurin

Steph Swainstonin No Present Like Time tuli luettua heti Castle-sarjan ykköskirjan The Year of Our Warin jälkeen vuonna 2008. Ensimmäinen kirja ilmestyi viime vuonna suomeksi nimellä Kuolemattomien kaarti (arvostelu) ja tänä vuonna saatiin myyntiin Aika on lahjoista suurin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viisi vuotta Kuolemattomien kaartin jälkeen. Keisarin Airut, kuolematon Jant on pysytellyt kuivilla huumeista, mutta sortuu jälleen joutuessaan vastentahtoisesti keisarin määräämänä pelottavaan tehtävään tilanteessa, jossa hänen vaimonsa Tiira tuntuu löytäneen uuden ihastuksen kuolemattomien parista. Mustasukkaisuuden riivaama Jant lähtee Utun ja Salaman kanssa pitkälle laivamatkalle omaehtoiselle Trisin saarelle, joka halutaan liittää osaksi keisarikuntaa ja jossa on mittaamattoman arvokkaita luonnonvaroja. Löytöretki Trisiin mutkistuu kun aiemmin kuolemattomien piiristä paikkansa haasteessa menettänyt Gio Ami ei tyydykään tappioonsa ja paluuseen kuolevaksi, vaan aiheuttaa sisällissodan pyrkiessään takaisin.

Aika on lahjoista suurin jatkaa Kuolemattomien kaartin linjalla omaperäisellä otteellaan sekoittaen keskiaikaa ja nykyisyyttä. Kreikkalaisten mytologioiden jumalien vaikutus näkyy yhä selvemmin Swainstonin luomien kuolemattomien keskinäisissä nahisteluissa. Kuten esikuvansa, he käyttäytyvät lapsellisesti, itsekkäästi ja heidän käsityksensä normaalimaailman realiteeteista ja arjesta on vinoutunut. Ajan merkitys korostuu kirjan nimen mukaisesti entisestään. Kuolemattomille ajan käsite on kärsinyt vuosisatojen aikana inflaatiota ja korruptoinut. Vanhenemisen pelko on korostunut, sillä sen kohtaaminen tarkoittaa epäonnistumista, ei kehitystä. Kirjailija antaa näkyä läpi, että kun maa ei ole välittömässä hätätilassa, aika ei ole heille niinkään keisarikunnan palvelemista varten, vaan heidän oman itsensä etuuksien ja hyötyjen lisäämistä varten. Silti pohjimmiltaan, kun tarve vaatii, jokainen on valmis uhraamaan henkensä puolustaessaan maataan turilaita vastaan. Kuolemattomuus onkin sarjassa mielenkiintoinen käsite, sillä se on oikeastaan fyysisen muutoksen pysäyttämistä, eikä se tarkoita haavoittumattomuutta. Epävarmuutta lisää se, että kuolemattomuus ei ole kuolemattomien käsissä vaan keisarin, joka tekee päätökset selvästi itsenäisesti ja oman suunnitelman mukaisesti selittelemättä. Kuolemattomien ajankäsitteen vastapainona esitetään Trisin saarelaisten näkemys asiasta. Heille aika on valuuttaa, joka merkitsee enemmän kuin kulta. Heidän kauttaan ajan korruptoituminen ihmisiän mittakaavassa on nopeammin näkyvissä.

Kirjassa päästään tutustumaan lisää myös Siirrokseen, rinnakkaismaailmaan, jonne Jant ajautuu huumeiden yliannostuksen kautta. Siirros on erikoinen paikka, missä luonnon lait eivät tunnu toimivan ihan normaalisti ja se on myös vaarallinen. Siirros saa kakkoskirjassa lihaa luiden päälle, kun avautuu lisää paljastuksia. Paljon jää kuitenkin vielä salaperäisyyden verhon taakse mukavasti kutkuttamaan mieltä. Keisaristakin paljastuu uusia tietoja, mutta Aika on lahjoista suurin on ykkösosaa selkeämmin sarjan osa ja lukijalle jätetään useita teasereita sen sijaan, että annettaisiin vielä vastauksia.

Vaikka Aika on lahjoista suurin tuntuu hieman irralliselta Kuolemattomien kaartiin nähden, se on ehdottomasti juonellisesti ja tapahtumiltaan paikallaan odotellessa The Modern Worldin (am. Dangerous Offspring) käännöstä. En tiedä aikooko Like kääntää myös esiosan Above the Snowlinen (arvostelu) (toivottavasti!), mutta sen tapahtumiin löytyy viittauksia ykkösosan tapaan myös kakkoskirjasta. Steph Swainston herätti keskustelua ja itse asiassa närääkin kesällä ilmoittaessaan siirtyvänsä pois julkaisubisneksestä. Syitä oli useita, mm. nopea julkaisutahtivaatimus ja sosiaalisen median paineet. Swainston lähti opiskelemaan kemian opettajaksi, mikä tuntuukin oikealta alalta kirjailijasta saamani käsityksen perusteella. Hän ei ole hylännyt kirjoittamista, mutta uutta kirjaa voidaan tuskin odottaa kuin vasta useamman vuoden kuluttua. Onko se sitten Castle-sarjan ennakkoon ilmoitettu työn alla ollut osa, vai jotain muuta, jää nähtäväksi. Steph Swainston on sen verran upea kirjailija, että olisi sääli jos hän ei enää löytäisi kirjoittamisesta yhtä suurta tyydytystä, mitä hänen kirjojensa lukeminen antaa minulle.

M. Rickert: Map of Dreams

Map of Dreams on kokoelma M. (Mary) Rickertin vuosien 1999-2006 välillä kirjoittamista novelleista. Kirja sisältää 17 novellia, Christopher Barzakin kirjoittaman kirjailijan esittelyn ja Gordon Van Gelderin kirjoittaman jälkipuheen.

• Who is M. Rickert?
• Map of Dreams
• Introduction - Annie Merchant
• Dreams: Dreaming Sun
• Leda
• Cold Fires
• Angel Face
• Night Blossoms
• Nightmares: Feeding the Beast
• Bread and Bombs
• Art is not a Violent Subject
• Anyway
• A Very Little Madness Goes a Long Way
• Waking: What I Saw, When I Looked
• The Girl Who Ate Butterflies
• Many Voices
• More Beautiful Than You
• Peace on Suburbia
• Rising: Flight
• Moorina of the Seals
• The Harrowing
• The Super Hero Saves the World
• The Chambered Fruit
• Afterword

Oletko koskaan lukenut kirjaa, joka on unenomaisen kaunis, taianomainen, mutta samalla hyvin realistinen, runollinen, kuvaileva, välillä hiljainen, välillä äänekäs, intohimoinen ja sensuelli? Map of Dreams on tätä kaikkea. Se on myös ruma, raaka ja ahdistava, kaikki puettuna asuun, josta ei ota selvää minkä värinen se on. Rickertin novellit eivät ole ihan science fictionia, niistä voi löytää maagista realismia, ehkä hieman fantasiaa, mutta yhtä kaikki, jättäisin luokittelut sikseen.

Kirja alkaa nimikkonovellilla Map of Dreams, jossa heti ensimmäiseksi saamme todeta äidin menettävän tyttärensä sala-ampujan satunnaiseen luotiin. Samassa tilanteessa kuolee myös kaksi muuta henkilöä ja salamurhaaja itse. Tapahtuma on järkyttävä ja siitä toipuminen ei ole helppoa. Ampujan surmaaman naisen kirjailija-aviomies lukee kirjoittamaansa tarinaa, kuinka vaimonsa menettänyt mies astuu ulos ajan rajoitteesta ja löytää jälleen tiensä puolisonsa luokse. Annie uskoo kirjailijan kertovan tositarinaa, ja ryhtyy kaikin keinoin selvittämään ajan luonnetta ja kuinka pääsisi takaisin yhteen tyttärensä kanssa. Matka vie hänet aboriginaalien unimaailmaan sekä aikaan, ja maksaa hänelle totuuden. Matkan aikana Annie ryhtyy kirjoittamaan, ensin oman tarinansa, sittemmin tämän kokoelman muut tarinat, joiden kertojat vaihtuvat.

Rickertin tarinoissa kertojat ovat tärkeitä ja heillä on oma äänensä. Ajoittain heidän tarinaansa saatetaan ottaa näkökulma ulkopuolelta, mikä useimmiten lisää tarinan outoutta. Esimerkiksi Ledassa nainen kertoo tulleensa joutsenen raiskaamaksi. Hänen miehensä ja lehtiuutisten kautta kyseenalaistetaan naisen sanat, mutta naisen omasta näkökulmasta kaikki on totta. Jää lukijan harteille koota omat ajatuksensa tarinasta ja päättää mihin uskoa, mihin ei.

Useissa kokoelman tarinoissa on uskonnollissävytteinen juoni. On ilmiintyvä Neitsyt Maria, pedofiilipappi ja useampaan otteeseen enkeleitä. Enkelien teot eivät aina ole järkeenkäyviä, mm. Many Voicessa ne kehoittavat surmaamaan. Jälleen kerran asetetaan vastakkain mitä normaalimaailma uskoo ja ajattelee, ja miten tarinan pääkertoja asian näkee.

Minulle kokoelman novelleista ylitse muiden nousivat Bread and Bombs, Anyway ja The Girl Who Ate Butterflies. Ensimmäinen on lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina, jota kerrotaan lasten näkökulmasta. Lapset elävät maailmassa, jossa aikuisilla on tuhoisia ennakkoluuloja, ajatus lentäen matkustamisesta on käsittämätöntä ja lumi on pelottavaa ja vaarallista. Anyway on tarina naisesta, jolle annetaan mahdollisuus tasapainottaa maailma, mutta se vaatii häneltä henkilökohtaisen valinnan. The Girl Who Ate Butterflies kertoo hieman erilaisesta tytöstä, jolla on hieman erilainen maku. Kaikki Rickertin tarinat ovat upeasti kirjoitettuja, kuvailevia ja täynnä yksityiskohtia. Joidenkin tarinoiden loput ovat minun makuuni liian "kauniita" (ei tarkoita "onnellisia"). Kaipasin välillä hieman rosoisuutta loppuihin. Kirja oli kohtalaisen raskas lukea, sillä jokainen novelli vaati keskittymään. Kokoelmaa ei voi lukea iltaviihdykkeenä noin vain. Ehkäpä olisi ollut parempi lukea tarina silloin tällöin, ei kaikkia yhteen menoon. Joka tapauksessa, M. Rickert on ehdottomasti kirjailija, jolle valtavirtakirjailijana voisi ehdottaa jopa suuria huomionosoituksia. Genrekirjailijana hän on kohtalaisen tuntematon, vaikkakin on saavuttanut useita palkintoja. Ehkäpä suurempien tunnustusten aika on vielä edessä.

Anthony Huso: The Last Page

The Last Page on Anthony Huson tänä vuonna ilmestynyt esikoisteos. Kirjaa on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan, mikä osittain tekee siitä mielenkiintoisen, mutta mikä on myös yksi sen hienoisista heikkouksista.

Tarina sijoittuu taikuutta sisältävään teollistuneeseen maailmaan. Kirjan päähenkilö on Caliph, nuori mies, joka vastahakoisesti joutuu ottamaan vastaan hallitsijan tehtävät. Maan poliittinen ja taloudellinen tilanne on uhkaava ja maa on ajautumassa pikkuhiljaa sisällissotaan, mikä asettaa kokemattoman Caliphin päätöksentekotilanteeseen; ollako hallitsija ja vahva sellainen vai luopuako tehtävästä. Toinen päähenkilö on Sena, nuori nainen, jota syntymästään saakka on koulutettu Shradnaen taikuuteen ja hän on erikoistunut verimagiaan. Pari tapaa yliopistossa ja heidän välilleen syntyy suhde, joka vuosien tauon jälkeen jatkuu myöhemmin kun Caliph on jo kuningas, jota Senan tehtävänä on vakoilla. Senalla on hallussaan myös salainen kirja, Cisrym Ta, jonka kirjoituksilla on mahtava voima. Avatakseen tekstit Sena tarvitsee Caliphia, jota hän rakastaa, mutta joutuu mahdollisesti myös pettämään saavuttaakseen päämääränsä. Sena ei halua olla kenenkään johdatettavissa, mutta omatkaan valinnat eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia.

Huso on onnistunut luomaan mielenkiintoisen maailman. Maailman osat ovat monilta osin sellaisenaan jo tuttuja ja käytettyjä, mutta Huso yhdistelee niitä tavalla, joka tuntuu tuoreelta. Varkaiden kaupunginosan ja Ghoul Courtin pimeän puolen kuvaus omituisine hahmoineen on otteessaan pitävää luettavaa. Tavallaan se tuo tunnelmaltaan mieleen Scott Lynchin kaupunkikuvauksen, tosin ilman huumoria. Maailmaan liittyvät keksinnöt saavat nostamaan kulmakarvoja. Ajoittain mm. näin eläimistä pitävälle ihmiselle ne olivat rankkojakin luettavia. Todellisuudesta tuttujen, kuten zeppeliinien, junien ja sanomalehtien ohella (toi puolestaan mieleen Steph Swainstonin tavan käyttää sanomalehtiä hyväkseen Linna-sarjassa), Husolla on myös keksintöjä, jotka ovat ideoina tuoreita ja jotkut ahdistavia (mikä luettakoon tässä yhteydessä positiiviseksi seikaksi). Kuvatessaan eläimiä ja asioita Huso pitää lukijaansa varpaillaan, milloinkaan ei voi tietää mitä pientä lähes huomaamatonta erikoisuutta on luvassa. Toisaalta tyylillisesti maailma on sekalainen, mikä vaikuttaa hieman myös tarinan tunnelmaan. Kyse ei varmaankaan ole siitä, etteikö maailman kehys olisi kirjailijalla valmis kokonaisuus, vaan siitä, että se esitetään lukijalle sirpaleina, ja kokonaiskuvan jäsentämiseen pitää käyttää aikaa ja kiinnostavuusaste vaihtelee.

Tarinan poliittinen puoli on yksi kiinnostavimmista osa-alueista. Poliittiseen puoleen kuuluu maailman taloudellisen tilanteen ja siten myös raaka-ainevarojen ja ruokahuollon selvittely. Vieläkin kiinnostavammaksi nousee hienoisesti matemaattinen taikuusjärjestelmä, joka tuntuu välillä lähes tieteelliseltä, vaikka ihmeoutoja merkkejä ja kieltä viljelläänkin. Pinnat olisivat nousseet, jos ote taikuuteen olisi ollut vielä ripauksen tieteellisempi. Huson sivuhahmot ovat ajoittain mielenkiintoisempia kuin kaksi päähahmoa. Senan rooli kirjassa on kliseemäinen, mutta onneksi Huso on pikkuisen sävyttänyt tarinaa raakuudella, ettei hahmo latistu liikaa. Caliph epäonnistuu hahmona enemmän kuin Sena, mikä on sinänsä valitettavaa, koska tarinakehys ansaitsisi mielenkiintoisemmat päähahmot. Sitä en tosin mene sanomaan, etteikö genrekirjallisuus sisältäisi huomattavasti tylsemminkin kirjoitettuja hahmoja. Niihin nähden Caliph ja Sena ovat erinomaisia, mutta tässä tarinakehyksessä eivät niinkään. Heidän yhteiset kohtaukset ovat kirjan heikointa antia, joten olen tyytyväinen siihen, ettei niitä ole liian paljon. Ilolla laitoin merkille kuitenkin, ettei mainostettu rakkaustarina ole mitään ruusuista lässytystä, vaan ihan ajoittain todellisuudelta haiskahtavaa, vaikka hahmot ovatkin hieman poikkeuksellisia näin normimaailmaan nähden. Paikoin tummasävyiset ja raa'at tapahtumat korvaavat muutamia kliseisempiä jaksoja.

Kirjan alku oli vähällä saada minut luovuttamaan, mutta onneksi jatkoin pitemmälle, sillä tarinassa löytyi kuitenkin kohtauksia, joiden ansiosta kirja on varsin kelvollista luettavaa. En ole valmis liehuvin lipuin hehkuttamaan The Last Pagen erinomaisuutta, mutta siitä löytyy monia todella mielenkiintoisia elementtejä, joita vahvistamalla ja lisäämällä Huso saisi jatkosta vielä paremman. The Last Page on suositeltava lukukokemus. Seuraava kirja Black Bottle ilmestyy ensi vuonna ja se on mukana lukusuunnitelmissani.

Steph Swainston: Kuolemattomien kaarti

Luin Steph Swainstonin The Year of Our War -kirjan pari vuotta sitten. Päätin lukea kirjan uudestaan nyt kun se ilmestyi suomeksi nimellä Kuolemattomien kaarti, koska kirja on ehdottomasti uudelleenluvun arvoinen. Toisaalta käännetyissä kirjoissa minua kiinnostaa aina myös millaisiin käännösratkaisuihin suomentaja on päätynyt. Näin myös Kuolemattomien kaartin kohdalla, joka aluksi esiintyi työnimellä Sotamme vuosi. Molemmat nimet ovat sisällön puolesta osuvia, mutta olisin suosinut suoraa käännöstä, vaikka suomeksi se kuulostaa enemmän Talvisodan muisteluteokselta. Kuolemattomien kaarti on Castle-sarjan ensimmäinen kirja ja kyseessä ei ole trilogia, vaikka kirjan takakannessa niin kerrotaankin (ehkäpä suunnitelmissa on vain kolmen kirjan kääntäminen). Sarjaan kuuluvia kirjoja on julkaistu tällä hetkellä englanniksi neljä, joista viimeisin on ns. esiosa. Seuraava Castle -kirja julkaistaan ensi vuoden alkupuolella ja sen työnimenä on The Musician's Evolution (nimi voi vielä vaihtua).

Kirjan päähahmo on Jant Shira - Komeetta, Airut - Keisarin luoman kuolemattomien piirin ainutlaatuinen jäsen. Ainutlaatuinen siinä mielessä, että hän on 50 kuolemattoman (ja lisäksi heidän mahdollisten puolisoidensa) joukossa ainoa siivekäs, joka pystyy lentämään. Jant on puoleksi awialainen, jota perua siivet ovat, ja puoleksi rhydanne, vuoristolainen, jonka ansiosta hän on kevytrakenteisena lentokykyinen. Jant on myös huumeaddikti ja valehtelija, eikä hänen menneisyytensäkään ole kovin puhdas. Hän on toisaalta muiden kuolemattomien joukossa uskottava ja hänellä on myös vaikutusvaltaa, joskin ei kaikissa tilanteissa ja häntä myös halveksitaan narkkarina. Swainston on luonut loistavan ristiriitaisen päähahmon, jonka silmien kautta on mielenkiintoista tarkastella tapahtumaympäristöä ja muita hahmoja.

Kuolemattomien kaarti keskittyy Nelimaassa käytävään sotaan hyönteisiä, turilaita, vastaan sekä esittelemään päähenkilön ja muutamia muita kuolemattomia tarkemmin. Kirja sisältää useita pitkiä taistelukohtauksia, jotka on kuvattu tarkasti. Turilaiden ulkonäköä, niiden käyttäytymistä ja kollektiivisuutta valotetaan niin riittävästi, että syntyy elävästi kuva taistelun vaativuudesta ja epätoivosta. Mutta sota ei ole ainoa haaste kuolemattomille ja tavallisille kansalaisillekaan, vaan piirin sisällä käydään omaa taistelua. Vuosisatoja ja tuhansia elävät kuolemattomat eivät suinkaan ole irti tavallisten ihmisten tunteista ja kilpailuvieteistä. He voivat olla ajoittain hyvinkin typeriä kaikista kokemuksistaan ja paremmuudestaan huolimatta. Jokaisella heistä on erityisominaisuus, jonka ansiosta he ovat kuolemattomaksi päässeet, mutta nuo ansiot voidaan haastaa ja haastetaankin. Usealla kuolemattomalla on omallatunnollaan kaikenlaista.

Swainstonin tapahtumamaailma ei rajoitu pelkästään Nelimaahan, vaan hän antaa ymmärtää, että rinnakaismaailmoja on useita, ja esitteleekin Kuolemattomien kaartissa yhden. Huumeen ansiosta Jantilla on henkensä kaupalla mahdollisuus matkustaa Siirrokseen. Siirros on erilainen kuin Nelimaa, siellä ei päde samat lainalaisuudet. Niinpä näemme Siirros-osiossa mm. matotytön ja trunkit sekä Felicitian, Jantin nuoruuden tuttavuuden, naisen miehen hahmossa.

Kuolemattomien kaartin suomennos on hyvä, vaikka alussa lukeminen takkusikin. Kääntäjä ei ollut lähtenyt kaikkien paikannimien kääntämiseen, mutta mm. Screesta on tullut Soraikko ja Darklingista Pimento. Kuolemattomien ja heidän kumppaniensa nimet on pääosin suomennettu. Vähän aikaa piti miettiä keitä ovat Pääsky (Swallow), Utu (Mist) ja Tiira (Tern). Nyt kun on lukenut myös Above the Snowlinen, osasi kiinnittää enemmän huomiota Jantin menneisyyden viittauksiin. Above the Snowlinen tapahtumat mainittiin Kuolemattomien kaartissa, mikä kertoo siitä, että vaikka Swainston on kirjoittanut (julkaissut) Snowlinen kuusi vuotta ensimmäisen kirjan jälkeen, on tarina ollut taustoineen mietittynä jo sitä ennen.

Kuolemattomien kaarti on omaperäinen ja loistava kirja, alusta loppuun saakka. Se ei ole helppo kirja, sillä siinä ei tarjoilla perinteistä fantasiamaailmaa tiettyine sääntöineen ja kliseineen, eikä helposti samaistuttavia, sympaattisia hahmoja tarjota suoraan hopealautaselta. Swainston haastaa lukijansa; hän sekoittaa miekat ja kilvet lehtiuutisten, t-paitojen ja meikkien kanssa samaan todellisuuteen, leikkii tulevilla ja menneillä vuosiluvuilla ja sen joko hyväksyy tai ei. Suosittelen ehdottomasti antamaan itselle mahdollisuus rikastuttaa mielikuvitustaan.

Above the Snowlinen arvostelu löytyy täältä.

Steph Swainston: Above the Snowline

Above the Snowline on englantilaisen Steph Swainstonin Castle-sarjan esiosa. Vaikka kirjan voi periaatteessa lukea ilman, että on tutustunut Swainstonin kolmeen ensimmäiseen kirjaan, monet asiat jäävät kohtalaisen epäselviksi ilman niiden antamaa tietämystä sarjan maailmasta ja päähenkilöstä. Swainstonin teoksia ei kannata luokitella kovin yksiselitteisesti mihinkään kategoriaan, eikä niitä oikeastaan voikaan. Above the Snowline ei sisällä karttaa.

Above the Snowline sijoittuu Castle-sarjan päähenkilön Jantin ensimmäiselle vuosisadalle kuolemattomana. Reilu parikymppinen Jant saa keisarilta tehtäväkseen selvitellä ja sovitella Awianista Darkling-vuoristoalueelle maanpakoon ajettujen ja vuoriston alkuperäisen väestön, rhydannien, väkivaltaiseksi ajautunutta ristiriitatilannetta. Jant, joka itse on puoliksi rhydanne ja puoliksi awianilainen, ja on kasvanut lapsuutensa vuoristossa, joutuu pian punnitsemaan juuriensa ja nykyisen elinympäristönsä vaikutusta ja merkitystä. Oman kiermuransa kuvioon tuo Jantin tunteet rhydannelaisnaista Delliniä kohtaan.

Kuten myös aiemmissa teoksissaan, Swainston onnistuu Above the Snowlinessa luomaan lähes käsikosketeltavan ja aistittavan maailman. Kaikesta tekstistä näkee kuinka elävänä kylmä vuoristoalue kirjailijalla on ollut mielessä kirjoittaessa. Swainstonin tekstin rytmi on erinomaisen sujuvaa, siitäkin huolimatta, että kertojahahmot vaihtuvat kohtalaisen tiuhaan reilun 300 sivun pituisessa kirjassa. Jant Shiran, Cometin, lapsuutta ei juurikaan valoteta tarinan aikana, eikä yleensäkään kuolemattomien syntyä ja taustaa, vaan ne on kerrottu The Year of Our War (tuleva suomennos: Kuolemattomien kaarti), No Present Like Time ja The Modern World -kirjoissa. Kun tietää Jantin ns. nykyisen historian aiempien kirjojen perusteella, niin Above the Snowlinen "nuori" Jant tuntuu hieman vaimealta ja miedolta persoonalta. Jotain Jantista jää kaipaamaan hahmona. Hän ei saa lukijaa samalla tavalla koukkuun kuten muissa kirjoissa, vaikkakin niin hahmo kuin tarinakin voimistuu loppua kohden. Ongelmaksi Above the Snowlinessa nousee myös, että eri kertojaäänet eivät tunnu erottuvan tarpeeksi toisistaan, vaikka kirja on selkeästi hahmovetoinen. Above the Snowline on kuitenkin swainstonmaiseen tyyliin kiehtovan outo anakronismeineen. On hienoa päästä tutustumaan Swainstonin luoman maailman alueeseen, johon on aiemmin vain viitattu. Nyt se asettuu silmien eteen loistavasti kuvattuna. Swainston on jälleen osoittanut kuuluvansa erinomaisten kirjailijoiden joukkoon ja siksipä on enemmän kuin oikeus ja kohtuus, että Castle-sarjaan pääsee kohtapuoliin tutustumaan myös suomeksikin Kuolemattomien kaartin myötä.

China Miéville: The City & the City

China Miévillen The City & the City on ensimmäinen kirja, jonka luin kirjailijalta, ja siksipä minulla ei ole mitään vertailupohjaa hänen aiempiin teoksiinsa nähden. The City & the City vaikuttaa alusta alkaen noir-dekkarilta ja Miéville antaakin ansiota Raymond Chandlerille. Juonikuviota on vaikea kuvata spoilaamatta, joten raapaisen vain pintaa. Pelkän dekkarin asteelle kirja ei jää, vaan siinä on useita tasoja

Amerikkalainen opiskelija murhataan Besźel-nimisessä kaupungissa jossain päin Eurooppaa. Itse sijoitin mielessäni kaupungin jonnekin Keski-Euroopan itälaitamille. Komisario Borlú, joka puolestaan sai päässäni jostain syystä tv:stä tutun komisario Morsen hahmon, huomaa pian, että murhassa on jotain epätavallista ja lähtee etsimään vastauksia Besźel-kaupungin toisesta puoliskosta, Ul Qomasta. Kaupunkien suhde on historiallinen ja hyvin erikoinen; osittain siitä tuli mieleen jaettu Berliini 70-luvulta. Kun silmäilin muutamaa muuta arvostelua kirjasta, huomasin yllätyksekseni kuinka eri paikkoihin ja poliittisiin asetelmiin Miévillen kaupungit oli lukijoiden päässä sijoittuneet. Oli mm. Turkkia ja Iran/Irak -asetelmaa ja näin jälkeen päin pystyn kyllä ymmärtämään muutkin näkemykset, joskin omani ovat tietysti päällimmäisenä. Kirja on aina lukijalleen henkilökohtainen kokemus.

Miévillen kirjassa on useita todella mielenkiintoisia elementtejä. Itse kaupungit tuntuvat eläviltä ja aistittavilta. Kaupungin asukkaiden psyykkinen tila muistuttaa hyvin pitkälti männävuosien tiettyjen Itä-Euroopan valtioiden asukkaiden tilaa ja tapaa käyttäytyä vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä, mm. tavassa "olla näkemättä". The City & the City ei kuitenkaan ole olemassa olevan maailman historiaa, vaikka monet sen tapahtumista muistuttaakin omaamme, vaan kirja menee oudommalle puolelle, hämärän rajamaille. Tapahtumiin on sekoitettu joukkoon selkeästi nykyhetkeä; googlea ym. The City & the City on kekseliäs, kiehtova ja monitahoinen kirja. Henkilöhahmot eivät itsessään koskettaneet minua, joten sen koin kohtuullisena miinuksena, samoin kun hieman laskusuuntaisen lopun. Joka tapauksessa kirja oli ok lukukokemus, ja koskapa sitä ei kuitenkaan ole yleensä pidetty Miévillen parhaana teoksena, niin odotan mielenkiinnolla mitä kirjailijalta tulee vastaan, kunhan pääsen käsiksi Perdido Street Stationiin.