sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Aino Kallas: Sudenmorsian - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 3

Kirjabloggaajien kolmannen klassikkohaasteen kierros on päättynyt. Tämän kertaisen haasteen emäntänä oli Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista. Minä osallistuin ensimmäistä kertaa mukaan ja valitsin teoksekseni Aino Kallaksen Sudenmorsian: Hiidenmaalainen tarina (1928). Haasteellinen kirja on minulle sen vuoksi, se sisältää kuvauksen mukaan sekä riivattua rakkautta että yliluonnollisen hahmon ja näiden yhdistelmä on aina hiertänyt minua. Ennakkoluuloistani huolimatta otin kirjan vuoden 2007 painoksen luettavakseni ja yllätyin. Sudenmorsian on klassikko monella tapaa. Se on yksi harvoista 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisten kirjoittamista genrekirjoista, jota ei luokitella satufantasiaksi. Se on omaleimainen ja alueellista kulttuuria heijastava teos, jonka syntyy on vaikuttanut paitsi virolaiset ja balttialaiset tai laajemmin eurooppalaiset mytologiset tarut, myös kertoman mukaan kirjailijan palava rakkaus toiseen suomalaiseen kirjailijaan, Eino Leinoon.

Teos kertoo 1600-luvun Hiidenmaalla asustavasta nuoresta Aalosta, joka päätyy metsänvartija Priidikin vaimoksi ja hänestä tulee äiti. Jonkin aikaa kaikki sujuu rauhallisesti, kunnes hän kohtaa metsässä sudenhahmossa käyskentelevän Metsän hengen, Diabolus sylvarumin, ja tämän kutsusta Aalostakin tulee ihmissusi. Ennen pitkää saavutettu villiyden vapaus muuttuu nuorelle naiselle kiroukseksi ja kohtaloksi.

Ensimmäinen seikka, joka Sudenmorsianta lukiessa kiinnittää huomiota on 1600-lukua jäljittelevä vanhahtava kieli, johon sopeutumiseen menee hetki. Lopulta siitä alkaa jopa nauttia ja kiinnittää huomiota muista kielistä (eesti, latina, englanti) tulleisiin vaikutuksiin ja sanoihin. Ihmissusimyyttiin liittyvä kansanperinne, jota esimerkiksi Sabine Baring-Gould kuvaa Ihmissusien kirjassa (arvostelu), on hienosti liitetty Viron Hiidenmaan saarimiljööseen. Kallaksen ihmissusimyytissä muuntautuminen tapahtuu sudennahkan ylle pukemisen kautta, jolloin verikin vaihtuu yliluonnollisen ja demonisen prosessin kautta sudenvereksi.

Raamatulliset ja uskonnolliset seikat sekä perinteinen noitavaino ovat vahvasti läsnä tarinassa. Ihmissusius ei ole vain naisten kirous, mutta vain naisia kirjassa erityisesti ihmissusina kuvataan ja jahdataan. Kun luin alla olevan lainauksen Aino Kallaksen Päiväkirja: vuosilta 1916 – 1921:sta, minulle nousi vahvasti mielikuva symboliikasta.
“Rakastan Eino Leinoa koko myöhään kehittyneen yksilöllisyyteni voimalla. Oskarin valitsin kerran nuoruuteni rotuvaistolla, tulevien lasteni tähden, mahdollisimman terveen miehen, henkisesti ja ruumiillisesti. Hänet, sen toisen, olen valinnut yksilönä, itseäni varten, koko herkistyneen, monimutkaiseksi ja sokkeloiseksi muodostuneen henkisen elimistöni vaistolla.” (14.5.1917)
Aalo on hyvä vaimo ja hyvä äiti, ”aamuvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin nurmennukka”. Toki hänellä on punaiset hiukset ja luomi, kuten merkityillä ihmisillä tarinoissa kuuluu olla. Ihmissusius on Aalon perinteisen roolin vastakohta, villi vapaus kokea ja tuntea, elää vapaana yöt ja palata rooliinsa päivisin. Kallas kuvaa Aaloa ihmissutena sellaisella palolla ja hyväksynnällä, ettei saarnat Daimonin vallasta oikeasti tunnu kiellettävältä totuudelta. Aalo ei vaikuta nykypäivän näkökulmasta demonisoidulta, vaan pikemminkin eroottisen kokemuksen vallassa olevalta, seksuaalisen puolensa löytäneeltä naiselta.
”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niin kuin yhtyy kaksi kastepisaraa, eikä kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”
Vaikka Aalo on sutena verenhimoinen saalistaja, hän ei lakkaa välittämästä lapsestaan ja miehestään. Yhteisön laki ja kirkko tuomitsee Aalon ja vapauden huumasta tulee tragedia, toive synninpäästöstä ja varoituksen sana. Sudenmorsian on monitulkintainen ja ristiriitainen teos, sillä se on perinteisen myytin mukainen ja tuomitseva teos, mutta alta haikailee kahleiden murtamisen voima, ei ainoastaan itsellisen ja seksuaalisen naiseuden löytäminen, vaan myös normien rikkomisen tabu sukupuolesta riippumatta.

Nykypäivän fantasiassa on hyvin yleistä kuvata luontoa voimakkaana kokemuksena, yli ihmisaistien, kuten monissa Ursula K. Le Guinin teoksissa. Siksi tahtoo hukkua, ettei näin ole suinkaan aina ollut ja Kallaksen kuvaus aistien terävöitymisestä sudenhahmossa on paitsi erinomaisen väkevää, niin myös ajalleen omaperäistä. Suomalaisten luontosuhde on ollut kirjallisuudessa voimakasta ja niin se on Sudenmorsiamessakin, joskin tällä kertaa myös yliluonnollista.

Sudenmorsian on klassikko, joka kannattaa lukea avoin mielin, unohtaa ennakkokäsitykset ja katsoa pinnan alle.


Liitän teoksen mukaan myös Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Lois McMaster Bujold: Penric's Demon

Penric's Demon on alun perin Lois McMaster Bujoldin vuonna 2015 omakustantama pienoisromaani, joka julkaistiin kustannusyhtiön kautta tämän vuoden puolella. Olisin todennäköisesti ohittanut ekirjan ilman Hugo-ehdokkuutta, sillä Bujold ei aiemmin ole tehnyt vaikutusta. Penric's Demon sijoittuu kirjailijan 2000-luvun alkupuoliskolla julkaiseman World of the Five Gods -sarjan maailmaan, mutta toimii hyvin yksittäisenä tarinana ilman taustatietoja. Näin ainakin luulen, sillä minulla ei ole sarjasta lukutaustaa tarinalle.

Nuori juuri kihlattu lordi Penric osuu sattumalta matkatessaan paikalle, jossa iäkäs nainen on kuolemaisillaan. Nainen on Bastard-jumalan temppelin pyhiä, joka viimeisellä hengenvedollaan siirtää mystiset voimansa Penriciin. Ja sekös muuttaa Penricin elämän kokonaan toisenlaiseksi, kuin suunnitelmissa oli. Edessä on melkoinen sopeutuminen paitsi uuteen moninaiseen elämään Desdemonan kanssa, myös kohtaamaan ihmiset, joiden mielestä hän ei sovi ansiotta saamaansa asemaan.

Luin Penric's Demonin tauotettuna kahdessa erässä, mikä johtui siitä, että kokeilin välillä kuunnella tarinaa äänikirjana ja Grover Gardnerin ääni pilasi koko kokemuksen. Kesti hetken ennen kuin sain luettua tarinan tekstinä loppuun, eikä se enää tuntunut samalta kuin alkupuoli. Alussa olikin enemmän intoa ja uuden kokemista sekä jännittävä asetelma, mutta loppu ei sitten jaksanut kiinnostaa niin paljoa.  

Penric's Demon on jokseenkin kevytluonteinen, humoristinenkin ja naiivi. Se on perinteinen fantasiatarina, siinä on poika, jolla on kykyjä, mutta joka sattuman kautta saa osakseen mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä ja melkein näen silmissäni, että kommellusten ja vihamielisten kamppailujen kautta hänestä tulee Desdemonan avulla suuri velho, joka valloittaa jonkun korkea-arvoisen ladyn sydämen jne. Tätä ei tietenkään ole tapahtunut, eikä aavistustakaan, miten Bujold aikoo Penricin tarinaa oikeasti jatkaa, mutta lähtöasetelmat ovat kliseiset. Penric on hahmona mitäänsanomaton, ainoastaan Desdemonassa on potkua. Penric's Demon on kuitenkin ihan mukiin menevä, enkä näe mitään syytä miksen lukisi jatko-osaakin, Penric and the Shamania, joka ilmestyi kesäkuussa.

Onko Bujoldin pienoisromaanissa sitten Hugo-aineksia? Ehdokkuus on ok, vaikka jälleen kerran harmittelen suuresti, ettei Kai Ashante Wilsonin The Sorcerer of the Wildeeps päässyt ehdokkaaksi asti. Minusta Penric's Demon ei kuitenkaan ole paras tämän vuotisista pienoisromaaniehdokkaista, eikä ansaitse voittoa. Päädyin asettamaan äänestyksessä Sandersonin Perfect Staten ykkössijalle, Okoraforin Bintin kakkoseksi, Bujoldin Penricin kolmanneksi, Polanskyn The Buildersin neljänneksi ja Reynoldsin Slow Bulletsin viimeiselle sijalle. No awardille ei ääntä pienoisromaanien kategoriassa.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Dan Wells: I am Not a Serial Killer

I am Not a Serial Killer on Dan Wellsin vuonna 2009 julkaistu ensimmäinen ja tunnetuin kauhukirja, joka on myös ensimmäinen osa John Cleaver -sarjassa. Lukulistalleni kirja ilmestyi jo vuosia sitten, kun hankin pokkarin. Mutta en saanut sitä luettua ennen kuin sain käsiini äänikirjan ja aloitin kuuntelemisen osana viimeisintä lukumaratonia. John Allen Nelsonin tapa lukea hieman ärsytti koko kirjan ajan, mutta jatkoin sinnikkäästi loppuun. Pokkarista tarkistin lähinnä vain sivumääriä. Kauhugenreen kuuluvana teoksena liitän I am Not a Serial Killerin osaksi Hämärän jälkeen lukuhaastetta, jossa luettujen teosten lukumäärä on nyt 11. Olen muodostanut noitapiirin!

John Cleaver on teini-ikäinen poika, jonka pakkomielteenä on sarjamurhaajat. Sosiopaatiksi määritetty poika haluaisi olla hyvä, mutta sisimmässään hän kamppailee pimeän puolensa kanssa, joka häiritsevästi muistuttaa häntä pakkomielteestään. Eräänä päivänä kaupungissa alkaa tapahtua murhia, joiden uhreilta katoaa ruumiinosia. John alkaa epäillä rituaalista sarjamurhaajaa ja tutkia asiaa omin neuvoin. Hän pääseekin murhaajan jäljille, mutta tämä on jotain muuta kuin John kuvitteli ja tilanteen ratkaisemiseksi hänen pimeä puolensa on ehkä päästettävä valloilleen.

Joskus minua yllättää, miten jotkut kirjat eivät ole päätyneet suomennettavaksi. Wellsin I am Not a Serial Killer on yksi niistä. Ei sillä, että se olisi erityisen hyvä teos, vaan koska se on suosittu ja ainakin USA:ssa myyntimenestys. Luulisi, että Stephen Kingin imussa tämä menestyisi Suomessakin ja on sitä pahempaakin, jopa roskaa, käännetty runsain mitoin. Myös tv-sarja Dexterillä (Jeff Lindseyn kirjoittama hahmo) tuntuu olevan katsojansa, joten ihan ei samanhenkistä touhua kirjana varmaankaan vierastettaisi. I am Not a Serial Killerin pohjalta on tehty myös elokuva, jota näytetään rajoitetusti USA:ssa elokuusta 2016 alkaen. Kansainvälisestä levityksestä en ole kuullut, mutta varmaankin ainakin dvd:lle elokuva päätyy jossain vaiheessa.

Kirjan alku oli epämiellyttävä, sillä Johnin yksinhuoltaja-äiti ja täti omistavat ruumishuoneen, jossa valmistellaan kuolleet haudattavaksi. Wells kuvaa Margaret-tädin ja Johnin tekemää balsamointiprosessia jokseenkin yksityiskohtaisesti. Luonnollista touhua, jota ammatti-ihmiset tekevät työkseen joka päivä ja sellaisen tuntuman tekstistä saakin, että Margaret ja myös Johnin äiti ovat hillittyjä, asiansa osaavia ihmisiä. Alun kuvaus on kuitenkin shokeeraava tavalliselle tallaajalle, kuten on tarkoitettukin.

Tarinan kauhuelementit ovat raakoja ja verisiä sekä toki myös yliluonnollisia. Jännitystä löytyy sopivasti. John kutsuu murhaajaa nimellä demon, joka enemminkin kuvaa symbolisesti hänen omaa sisimpäänsä kuin itse murhaajaa. John on uskottava teini-ikäinen, mutta ärsyttävä hahmona ja varmaankin asia korostuu erityisesti äänikirjan lukijan tulkinnan kautta. Wellsin kirjaa genressään voinee pitää ihan hyvänä, vaikka itselleni kirjoitustyyli on liian töksähtelevä. Kyseessä on YA-teos, sitä on kuitenkin markkinoitu myös aikuisille erikseen. Annan Wellsille erityispisteitä siitä, että hän ei ole nuorille suunnatussa kirjassa mitätöinyt eikä vähentänyt aikuisten asemaa, vaan varsinkin kuvaa Johnin äidin hyvin lämpimästi ja realistisesti. Tässä hieman koomisiakin piirteitä sisältävässä kauhukertomuksessa myös rakkaudella on oma sijansa.

Alla vielä elokuvan ensimmäinen trailer. Kyllä se varmastikin tulee katsottua, jos mahdollisuus ilmaantuu.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Naomi Novik: Uprooted

Naomi Novik on ennestään tuttu minulle Temeraire-sarjastaan, jota olen lukenut kolmen kirjan verran. Sarjan jatkaminen on kuitenkin jäänyt valtavan kirjatarjonnan alle jo viideksi vuodeksi. Nyt Novik on kuitenkin noussut pinnalle standalone-romaanillaan Uprooted (2015), joka voitti sekä Locus Fantasia että Nebula-palkinnot tänä kesänä. Uprooted on myös Hugo, Mythopoeic, BFSA Holdstock ja World Fantasy -palkintoehdokkaana, joten jokunen meriitti vielä saattaa matkaan tarttua. Nämä palkinnot ja ehdokkuudet antavat ymmärtää, että kirja on hyvä, joten ei sitä voinut jättää lukematta. Tai oikeastaan kuuntelematta, sillä hankin Katy Sobeyn lukeman äänikirjaversion.

Agnieszka asuu idyllisessä kylässä, jonka rajamailla kasvaa pelottava ja vaarallinen metsä. Kyläläiset luottavat voimakkaan velhon, Dragonin, voimiin pitää hirviöt ja vihamielinen taikuus pois heidän keskuudestaan, mutta hintana on luovuttaa määräajoin 17-vuotias tyttö hänelle palvelukseen kymmeneksi vuodeksi. Tytöt eivät koskaan palveluksen jälkeen enää palaa kotikyläänsä jäädäkseen. He ovat muuttuneet ja Dragonin teoista liikkuu monenlaista huhua, vaikka kukaan palveluksessa olleista tytöistä ei niitä myönnäkään. Uuden tytön valintahetki lähestyy ja kaikki ovat varmoja, että Anieszkan ikäluokasta valituksi tulee rohkea, osaava ja kaunis Kasia. Vaan toisin käy ja siitä alkaa Agnieszkan tie taikuuden maailmaan pelottavan Dragonin seurassa ja edessä on suurempia haasteita, kuin nuori nainen olisi osakseen pystynyt kuvittelemaan.

Uprooted on fantasiasatu. Se on synkkä ja verinenkin satu, mutta koko ajan sen sävy on pehmeä. Tarina upottaa lukijansa/kuulijansa maailmaan, joka on tuttu jo lapsuuden ajalta. Se on yhtä aikaa kiehtovan kaunis että myös pelottava. Saduissa usein metsä on pelottava elementti siellä lymyilevine hirviöineen ja niin myös Uprootedissa. Grimmin satujen tyyli tulee väistämättä mieleen ja muutenkin mielikuvat pyörivät paikan (esim. Dvernik, Olshanka) ja ihmisten (Marek, Krystyna, Danka) nimien myötä jossain Itä-Euroopan rajamailla, mitä myös Baba Jagan esiintyminen tarinassa vahvistaa. Eikä kaukana olla Robert Holdstockin Alkumetsästäkään (arvostelu), joten ei ihme, että kirja on ehdolla niin Mythopoeic kuin Holdstock-palkintoihinkin. Maailmaan kuuluu metsän ja kylien lisäksi linnoja, vuoristoseutu, virtaavaa vettä ja viljavat lakeudet. Ja kun kyseessä on taikuus tarvitaan loitsuja sekä kirjoja, joihin on kirjoitettu taikuudesta. Jopa kirottuja kirjoja.

Uprootedin taikuus on villiä, jopa tekijälleen arvoitus. Taikuus on myös kaunista ja Novik kuvailee sitä elävästi. Jäin miettimään kuinka paljon lukukokemukseeni vaikutti äänikirjan lukijan äänensävy ja tapa painottaa asioita. Sobeysta tuli Nieshka ja Sarkan, Kasia ja Marek ja moni muu. Erinomainen lukija. Etenkin hänen tapansa lausua nimet ja loitsut oli varsin kiehtovaa. Olisin toivonut taikuuteen laajempaa variaatiota, mutta sen muuntuvuudessakin oli jo hyvä alku.

Agnieszka on nuorena vahvana naisena hyvä esimerkki riippumattomaksi ja itsenäiseksi kuvatusta hahmosta. Novikille erityisesti pisteitä siitä. Ja sitten miinuksia siitä, että hahmolle kuvattu särmä ei oikein päässyt uskottavalle tasolle, vaikka sitä kerrattiin useaan otteeseen. Ehkä en ollut tarpeeksi vastaanottavainen. Joka tapauksessa tämä seikka jäi pieneksi haitaksi kokonaisuudessa. Uprooted on erinomainen kirja. Se on palkintonsa ja ehdokkuutensa ansainnut ja sille on helppo antaa ääni myös Hugo-äänestyksessä. Jos Novik joskus kirjoittaa jatkoa tähän maailmaan, mitä todennäköisimmin se päätyy lukulistalleni.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 4-6

Joe Hillin ja Gabriel Rodriquezin Locke & Key -sarjan arvioiminen jatkuu kolmen jälkimäisen albumin osalta. Keys to the Kingdom julkaistiin 2011, Clockworks 2012 ja Alpha & Omega 2014. Jälkimmmäisestä tosin Omega-tarinat ovat ennen Alphan lopetusosia. Katsaus kolmeen ensimmäiseen löytyy täältä. Liitän albumit 4-6 myös Hämärän jälkeen -haasteeseen, jossa kokonaislukema on nyt 10 ja titteli zombie.

Jälkikolmikossa löytyy entiseen tapaan lisää avaimia ja usea taustahenkilö nousee merkittävämpään rooliin. Keys to the Kingdom yllättää humoristisella otteellaan, sillä alku on hyvin lassi ja leevimäinen piirrosjälkeä ja lumiukkoa myöten. Olin näkeväni mukana myös hieman Schulzin Jaska Jokusta ja Hitchcockin linnutkin sai nyökkäyksen. Yhden numeron verran tarinaa kerrotaan kalenterimuodossa, jossa edetään osittain päivä/ruutu-tyylillä. Ruudun tapahtumat toki kertovat havainnollisesti tapahtumien kulusta, mutta välähdykset eivät rytmiltään tuntuneet tasapainoisilta.

Clockworksissa keskitytään aikamatkailuun ja tarinan taustat Lovecraftissa aukeavat aina 1775 vuodesta isä-Rendellin lukiovuosiin. Erin Voss nousee menneisyydestä nykyaikaan hahmoksi, samoin kuin Randallin nuorempi veli Duncan. Myös kehitysvammainen Rufus, jonka äiti kuului aiemman sukupolven kööriin, nousee hienosti esitettynä tarinan ratkaisuun mukaan. Rufuksella on kyky nähdä aaveita ja oman mielikuvituksensa kautta löytää itselleen tavan toimia, kun hänelle selviää asioiden oikea laita. 


Keys to the Kingdom ja Clockworks ovat Locke & Keyn parasta kerrontaa. Pidän erityisesti viitteistä sarjakuvan ja kauhun mestareihin. Isäpappa-Kingin Carrie nousee huvittavasti esille ja yhdestä ruudusta voi bongata Hillin itsensä Rodriguezin piirtämänä. Huumori on sopivasti veristen tapahtumien keskellä ja hahmot saavat kasvutilaa, heidän muutoksen sarjan alkuvaiheista loppua kohden on havaittavissa. Locke & Key on LBGT-näkökulmasta monipuolinen ja suvaitsevainen, missä se vertautuu Vaughanin ja Staplesin Sagaan. Erityisesti mieleeni on taustatarina eri aikakausina, mikä valotti mistä on lähdetty, mutta ei kuitenkaan selitä asia läpi, vaan jättää mysteerille tilaa.


Sarjan päätös ei mielestäni juonellisesti ole niin onnistunut kuin olisin toivonut. Edes toinen lukukerta ei muuttanut mieltäni, vaikka muuten sarja on saanut ulottuvuutta ja positiivisempaa värettä kakkoskierroksesta. Hillin hahmoissa on uskallusta sekä runsaasti inhimillisyyttä ja Rodriguezin piirrosjälki sen kuin paranee albumi albumilta. Avaimet ovat nokkela ja mielikuvituksellinen idea, jonka ympärille tarina on koostettu.


Kauhutarinaksi tämä on varsin hyvä, tosin sarjakuvana en ole juurikaan kauhua lukenut, joten vertailupohjaa siihen minulla ei liiemmälti ole. Locke & Key oli kuitenkin helposti lähestyttävä ja seikkailullisempi kuin vastaavanlaiset elokuvat, joissa perhe/nuoret kohtaavat yliluonnollisen pahuuden. Kannatti lukea, jopa kahteen kertaan.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key, albumit 1-3

Joe Hillin ja Gabriel Rodriguezin yhteistyönä on syntynyt sarjakuvasarja nimeltä Locke & Key. Olen lukenut kaikki 6 albumia aiemmin, mutta aloitin uusintakierroksen kesälukumaratonin yhteydessä ja bloggaan tässä kolmesta ensimmäisestä albumista (Standard editions). Ensimmäinen albumi kokoaan irtonumerot 1-6 yhteen ja on nimeltään Welcome To Lovecraft (2008). Toinen albumi, Head Games (2009) sisältää myös 6 numeroa, samoin kolmas, Crown of Shadows (2010). Kyseessä on kauhusarjakuva, joten korkkaan näillä kolmella albumilla Hämärän jälkeen -haasteeseen kolme pinnaa ja siirryn 7 luettuun. Olen tällä hetkellä haasteessa Vampyyri.

Welcome to Lovecraft alkaa Locken perheestä, jonka kotiin tunkeutuu tappajat ja perheen isä kuolee. Henkisesti rikkinäinen äiti muuttaa kolmen lapsen, Tylerin, Kinseyn ja Boden kanssa vanhaan sukukartanoon Keyhouseen, Massachusettsin Lovecraftiin. Koko perhe on hieman syrjällään tapahtumista, eikä asiaa auta, että Sam Lesser, murhaajateini pääsee karkuun ja palaa perheen jäljille. Vaan taustalla on jotain yliluonnollisen pahaa, joka tavoittelee Keyhousesta löytyviä avaimia omia tarkoitusperiään varten.

Head Gamesissa Zack ”Dodge” Wells soluttautuu Locken perheen läheisyyteen. Boden kykyjen kautta muutkin Locken perheen lapset vihkiytyvät avainten salaisuuksiin, mutta Tylerin virhearvionnin vuoksi joutuvat maksamaan tiedoistaan. Crown of Shadowsissa Dodge jatkaa erityisesti mustan oven avaimen etsintää. Jättikokoiset Tyler ja varjojen kruunun löytänyt Dodge ottavat yhteen. Äiti Locke vajoaa yhä syvemmälle suruunsa.


Kun luin sarjakuvaa ensimmäisen kerran vierastin sen piirrosjälkeä. Näin toisella kierroksella se jo menettelee, mutta yhä kasvot ovat ajoittain outoja ja suhteettomia. Tekstiä tuppaa olemaan kakkosalbumista lähtien aika tiuhassa, mikä tekee e-sarjakuvan lukijalle hieman haastetta. Toki jokaista ruutua voi suurentaa, mutta se tekee lukemisen hitaammaksi. Tarina itsessään on raaka, välillä erittäin raaka. Tarinan yliluonnollisuus voisi olla ahdistavampi, ellei Hill toisi sitä hieman lähemmäksi lukijaa Boden kautta. Bode on ehdottomasti pienenä poikahahmona sarjan parasta antia. Hänessä on hitunen huumoriakin mukana. Ja löytyy sitä sieltä täältä muualtakin.


Locke & Key selvästikin vaati minun kohdalla toisen lukukerran, sillä vaikka en edelleenkään pidä sitä huippusarjakuvana, koin sen helpommin lähestyttäväksi ja kiinnostavammaksi kakkoskierroksella. Tarina ei varsinaisesti tunnu pelottavalta, mutta siinä on paljon epämiellyttävyyksiä ja epätoivoa sekä todellista pahuutta. Ihmishahmoja enemmän pidän taustan kuvaamisesta. Itse Keyhouse ja kaivotalo ovat erityisen kiehtovia ja varsinkin Keyhousen kokokuvaukset hyvin lovecraftmaisia tai goottilaisia.


Joe Hill on tunnettu myös romaanikirjailijana, jolta on suomennettukin muutamia teoksia, mutta en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Ehkä kuuluisan isän varjo hieman painaa, sillä en ole Stephen Kingistäkään erityisen innostunut. Sarjakuvan tekijänä Hill menettelee ja aion käydä uusintana läpi vielä Locke & Keyn kolme jälkimmäistäkin albumia ihan lähiaikoina. Sarjakuvasta on tekeillä tv-sarjakin. Pilotti on kerran jo kuvattu, mutta se ei saanut vihreää valoa. Toukokuussa saatujen tietojen mukaan Hill aikoo yrittää uudemman kerran. Katsotaan mitä tulee.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeerin The Southern Reach Trilogyn ensimmäinen osa Annihilation (2014) sai runsaasti positiivista huomiota ilmestyessään ja suomennoskin putkahti ulos nopeaan tahtiin nimellä Hävitys (2015). Tarkoitukseni oli lukea kirja jo alkuperäiskielisenä, vaan niin siinä kävi, että luin vasta kun trilogian kaikki osat on jo ilmestyneet suomeksikin. Vaan olen silti ns. ajanhermolla, sillä ehdin hyvin lukea jatko-osatkin ennen kuin Alex Garlandin ohjaama kirjaan pohjautuva elokuva tulee katsottavaksi.

30 vuoden aikana 11 retkikuntaa on aiemmin vieraillut Alue X:llä Tapahtuman jälkeen ja kaikille niiden jäsenille on käynyt huonosti. Nyt matkaan lähtee 12. retkikunta, mukanaan päähenkilö ja näkökulmahahmo biologi. Ryhmää johtaa psykologi ja mukana ovat myös maanmittari ja antropologi. Alueelle siirrytään hypnotisoituna, joten henkilöillä ei ole tarkkaa käsitystä miten alueelle päästään ja mitkä etäisyydet ovat. Alue tuntuu vääristävän muutenkin havaintokykyä. Area X on luonnon valtaama ja faunaltaan sekä flooraltaan outoutta sykkivä paikka. Pian alueen tunnelma ja oudot tapahtumat alkavat vaikuttaa henkilöihin ja syntyy aavistus, ettei kaikki ole sitä mitä heille on kerrottu hallituksen Etelärajalta, vaan tärkeitä tietoja on pimitetty.

Luin Hävityksen osana kesän lukumaratonia ja se imaisi täysin mukaansa. Yksi parhaimmista maratonkirjoista mitä kohdalle on osunut. Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, päähenkilön menneessä henkilökohtaisessa ja retkikunnan nykyisessä. Nämä kaksi kietoutuvat juonellisesti yhteen ja onnistuvat täydentämään toisiaan. Kirjailija korostaa tarinan mysteerejä ja salaperäisyyttä äärimmilleen. Hän luo kasvavaa jännitettä ja pelottavuutta ja Hävitys onkin yksi niistä harvoista kirjoista, joiden lukeminen sekä jännitti että pelotti. En tiedä kuuluiko kirjan pelottaa, mutta minä olin valmis pistämään tarinan kauhu-kategorian alle. Päätellen Shirley Jackson -palkintovoitosta sellaiseksi sen voikin luokitella, psykologiseksi jännitykseksi ja kauhuksi siinä missä science fictioniksi ja uuskummaksi.

Kirjan ärsyttävyys ja samalla sen vahvuus on selittämättömyys. Alue X on kiehtova, eikä taustalla kummittelevaa ”Tapahtumaa” avata. Jotain suurta ja pelottavaa on tapahtunut, mutta mitä. Ekokatastrofi? Teki mieli rynnätä heti lukemaan seuraavaa osaa, mikä sekin pelotti. Entä jos vastauksia ei tulekaan? Entä jos vastaukset eivät tyydytä? Kirjan loppupuolella ”tornissa” oli väläys jostain, mikä tuntui hieman kliseiseltä, mutta ehkä se ei ole sitä. Ensimmäinen osa herätti siis paljon ihmetystä ja vaikka pidinkin kirjasta paljon, en suhtaudu siihen varauksettomalla innolla.

Vaikka biologiin saikin kosketuspintaa taustansa vuoksi, Hävityksessä ihmiset itsessään eivät tunnu olevan se tärkein osa. Heistä ei käytetä edes varsinaisia nimiä, eikä heidän ammattinsakaan nouse merkittävään rooliin ainakaan tässä vaiheessa. Tärkeää on keinot, sopeutuminen ja hyväksyminen. Tällaiset tuntemukset minulle heräsivät ja sitten tajusin, että trilogian viimeisen osan nimi on Hyväksyntä. Nähtäväksi jää, osuvatko ennakkoaavistukseni kirjan jatkosta kohdilleen.

Eteläraja-trilogia tulee epäilemättä luettua kokonaan ja tulevan elokuvankin aion ehdottomasti katsoa. Alex Garland osoitti jo Ex Machinalla loistavaa tunnelman merkityksen tajua ja luontia, joten jos hän saa siirrettyä sen myös Annihilationiin (kuten kuvat antavat ymmärtää), niin leffa on katsomisen väärti. Milloin sitten ilmestyykään. Liitän kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Haasteesta suoritettu neljä kirjaa tähän mennessä.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 6

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga-sarjakuva on edennyt jo kuudenteen osaansa, joka kokoaa irtonumerot 31-36 samojen kansien sisään. Minä tosin edelleen luen tarinat yksittäisinä e-sarjakuvina ja ostan albumin vasta suomennettuna sitten kun se ilmestyy. Olen sarjan fani ja harmittelen yhä sitä, ettei edellinen osa, volume 5, päässyt Hugo-ehdokkaaksi, sillä se oli erinomainen.

Kuudennessa albumissa pääosassa on suljetussa turvapaikassaan oleva Hazel, joka on kasvanut sen verran isoksi, että hänen vaiheitaan pystyy seuraamaan. Hänen seurassaan ja liittolaisena on uusi opettajahahmo sekä transsukupuolinen Petrichor. Alana ja Marko etsivät yhdessä Hazelia, mutta tarvitsevat tehtävään myös Prince Robot IV:n, joka itsekin jälkeläisineen haluaisi mielummin piilotella. Tuttu toimittajakaksikko Upsher ja Doff on edelleen tarinan jäljillä ja heidänkin seuraansa liittyy hieman omituisesti käyttäytyvä tuttu hahmo.

Saga, volume 6 on hieman kevyempi kuin edellinen albumi, vaikka siinäkin oma osansa verta ja kuolemaa nähdään. Tarina etenee vauhdilla ja epätoivon keskellä on pilkahduksia ilosta ja onnestakin. Isoäiti on huipputyyppi ja Vaughan tarinan kirjoittajana osaa kyllä vedellä oikeista naruista. Vaikka tämäkin albumi oli varsin hyvä, ei se ehkä niin vedonnut kuin muutama aiempi. On kuitenkin todella kiinnostavaa nähdä mihin tarinan suunta nyt kääntyy.

Oletan, että tarina ei ole vielä lähelläkään loppua, sillä irtolankoja roikkuu vielä useita. Vaughanin mukaan sarjasta tulee pitkä, joten todennäköisesti vähintään yhtä pitkä kuin Y – The Last Manista (arvostelu), jota julkaistiin 60 numeroa, luulisin. Aion seurata tarinan loppuun saakka, sillä ainakin toistaiseksi se pitää hyvin pintansa. Ja jos ei mitään todella ihmeellistä sarjakuvarintamalla satu, niin Saga, volume 6 on ensi vuonna minun Hugo-nimeämislistassa.

Aiempien osien arviot:
Saga, volume 5
Saga, volume 4
Saga, volume 3
Saga, volume 2
Saga, volume 1

maanantai 11. heinäkuuta 2016

2016 World Fantasy -palkintoehdokkaat julkaistu, mukana Leena Krohn

2016 World Fantasy -palkintoehdokkaat on julkaistu ja kokoelmien joukosta löytyy myös suomalainen ehdokas, Leena Krohn. Jo toinen vuosi peräkkäin kun suomalaiskirjailija yltää ehdokkaaksi (viime vuonna Pasi Ilmari Jääskeläinen) ja Krohnille itselleenkin toinen kerta. Aiemmin hän oli ehdokkaana vuonna 2005 pienoisromaani-kategoriassa Tainaronilla. Onnittelut Leenalle ehdokkuudesta! Alla listattuna kaikki kategorioiden ehdokkaat. Tänä vuonna ei taideta enää jakaa Lovecraftin päätä palkinnoksi kuitenkaan, vaan palkinto vaihtuu ennen sitä.

Romaani:
  • The Buried Giant, Kazuo Ishiguro
  • The Fifth Season, N.K. Jemisin
  • Uprooted, Naomi Novik
  • Savages, K.J. Parker
  • The Chimes, Anna Smaill
  • A Head Full of Ghosts, Paul Tremblay
Pienoisromaani:
  • The Unlicensed Magician, Kelly Barnhill
  • “The Pauper Prince and the Eucalyptus Jinn”, Usman T. Malik
  • “Guignol”, Kim Newman
  • “Waters of Versailles”, Kelly Robson
  • “Farewell Blues”, Bud Webster
Novelli:
  • “The Neurastheniac”, Selena Chambers
  • “Pockets”, Amal El-Mohtar
  • “The Heat of Us: Notes Toward an Oral History”, Sam J. Miller
  • “The Deepwater Bride”, Tamsyn Muir
  • “Hungry Daughters of Starving Mothers”, Alyssa Wong
Antologia:
  • The Doll Collection, Ellen Datlow, ed.
  • Black Wings IV, S.T. Joshi, ed.
  • She Walks in Shadows, Silvia Moreno-Garcia & Paula R. Stiles, eds.
  • Cassilda’s Song, Joseph S. Pulver, Sr., ed.
  • Aickman’s Heirs, Simon Strantzas, ed.
Kokoelma:
  • Bone Swans, C.S.E. Cooney
  • Leena Krohn: Collected Fiction, Leena Krohn
  • Skein and Bone, V.H. Leslie
  • Get in Trouble, Kelly Link
  • Reality by Other Means: The Best Short Fiction of James Morrow, James Morrow
  • You Have Never Been Here, Mary Rickert
Taiteilijat:
  • Richard Anderson
  • Galen Dara
  • Julie Dillon
  • Kathleen Jennings
  • Thomas S. Kuebler
Näiden lisäksi on vielä erikoispalkintojen ehdokkaat, jotka voi tsekata yllä olevasta linkistä.
Palkinnot jaetaan lokakuun 27.-30. välisenä aikana.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita (Tales from Outer Suburbia, 2008, suom. 2015) voitti reilu viikko sitten 2016 Tähtifantasia-palkinnon ja aiheutti jonkin verran ihmetystä. Luin kirjan kesämaratonin yhteydessä ja ihastuin sen pieniin, omituisiin ja herkkiin tarinoihin sekä tummansävyisiin kuviin huikeasti. Shaun Tan vastaa niin teksteistä kuin kuvituksestakin. Kirjassa on 15 lyhyttä tarinaa:
  • Vesipuhveli
  • Eric
  • Hajonneet lelut
  • Kaukana sataa
  • Pohjaimu
  • Vaarin tarina
  • Ei missään muussa maassa
  • Tikku-ukot
  • Unohduskone
  • Valpas muttei säikky
  • Valvojaiset
  • Tee oma lemmikkisi
  • Tutkimusmatkamme
  • Kilpikonnien pelastusyö
  • Nimetön pyhä

Tähtifantasian lisäksi kirja on palkittu lukuisilla muillakin palkinnoilla ja ollut ehdolla esim. World Fantasy -palkintoon vuonna 2009, eikä syyttä. Esikaupunkien arkeen sijoittuvat välähdykset ovat oudon kiehtovia. Tan käyttää erilaista muotoa tarinoiden kertomiseen; välillä on tarina itsessään ja siihen liittyy isompia kuvia, jopa aukeaman kokoisia, sitten on tarinaa kuva kuvalta hieman sarjakuvamaisesti ja myös sanoina revityillä paperinpalasilla. Kirja on hyvin visuaalinen eikä kuvaa ja tarinaa voi erottaa toisistaan.

Viidestätoista tarinasta minuun eniten vetosi Eric. On vaikea edes kuvata kuinka tikkuhahmoinen vaihto-oppilas pääsikin niin vaikuttamaan. Kirjassa ei ole yhtään sellaista kertomusta mikä ei olisi koskettanut. Valpas muttei säikky ohjuksien uusiokäyttöineen oli yhtälailla huvittava kuin lohdullinenkin ja Tikku-ukot ravisteli. Vaarin tarina ja Tutkimusmatkamme olivat yhtä aikaa symbolisia kuin seikkailullisiakin. Tan haastoi joka tarinalla menemään pintaa syvemmälle, antamaan itselle mahdollisuuden tulkita ja katsoa realismin maagisuutta.

Kirjastossa kirja oli lasten kirjallisuuden luokassa, siellä kuvakirjojen seassa. Kirjastohenkilö sanoi minulle ensimmäisellä hakukerralla, että se on ihan pienille lapsille tarkoitettu. Olen vahvasti eri mieltä. Kyseessä on myös aikuisten kuvakirja. On todella harmi, jos se jää luokittelunsa vuoksi suurelta joukolta nuoria ja aikuisväestöä lukematta. Uskoisin, että tästä kokoelmasta löytyy useille ikäryhmille monenlaista ajateltavaa ja tulkittavaa ja jopa pelkästään katsottavaa. Jaana Kapari-Jatan suomennos tuntuu tavoittavan ihan omia sfäärejä käännöksenä ja Tan on todellakin loistava piirtäjä.

Etäisten esikaupunkien asioita on hieno teos, suosittelen sitä varauksettomasti ihan kaikille. Lukekaa, katsokaa, antakaa vaikuttaa. Kaunis, taianomainen ja herkkä teos.


 Aakkoshaasteen T-kirja

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Blogistanian kesälukumaraton 2016 - maratonkooste

Logo: Niina Tolonen

Blogistanian kesälukumaraton on jälleen täällä ja olen mukana. Kuten tunnuskuvasta näkyy, varsinainen maratonpäivä on sunnuntaina 10.7., mutta säännöt sallivat jo 9.7. aloittamisen jos osa 24 tunnin maratonista osuu kuitenkin sunnuntain puolelle. Eli minun maraton alkaa 9.7. klo 13 ja päättyy 10.7. klo 13. Kesän ensimmäistä lukumaratonia emännöi Minna Ja kaikkea muuta -blogista ja mukana on runsain mitoin osallistujia, eikä ole vieläkään liian myöhäistä lähteä mukaan. Lukemisen tahti on vapaa ja taukoja saa pitää niin paljon kuin tarve vaatii, ne tosin lasketaan mukaan maratonaikaan.


Olen valinnut etukäteen joukon teoksia, jotka yritän saada luettua maratonin kuluessa. Osa on sarjakuvia, osa lyhyitä kirjoja, osa novelleja. Paria lukuunottamatta kaikki ovat sähköisessä muodossa. Lisäksi minulla on silmien lepuuttamistauoille varattuna pari äänikirjaakin, joita kuunnella. Tämä on ensimmäinen kerta kun kokeilen äänikirjaa maratonin aikana. Päivitän alle lyhyitä katsauksia homman etenemisestä.

9.7.2016 klo 13:00 Maraton alkaa. Ensimmäisenä lukuvuorossa Finncon-reissulta kesken jäänyt E.T.A. Hoffmannin Sandmann, jonka aloitan alusta suomeksi "Nukuttaja" kokoelmasta Yökappaleita. Novellilla käyntiin.

klo 14:50 Luettu 65 sivua. Hieman hidas aloitus. Nyt Tähtifantasia-voittaja Etäisten esikaupunkien asioita vuoroon.

klo 15:43 Shaun Tanin fantastinen Etäisten esikaupunkien asioita luettu. Pidin todella paljon tummansävyisestä kuvituksesta ja pikkukummista kertomuksista. Seuraavaksi sarjakuvaa: Saga volume 6. Kertynyt sivumäärä tällä hetkellä 160.

klo 17:18 Saga-sarjakuvan volume 6 (irtonumerot 31-36) luettu ja viihdytti huikeasti jälleen. On aina yhtä kärsimystä jäädä odottelemaan seuraavaa osaa. Nyt siirryn pitempään tekstiin Jeff VanderMeerin Hävityksen pariin. Takana 350 sivua.

klo 18:58 20 sivun jälkeen Hävitystä kävin asioilla ja kuuntelin autossa pari lukua Dan Wellsin I am Not a Serial Killeriä. Jokseenkin epämiellyttävä alku kirjalla, mutta aion jatkaa kun silmät väsyvät. Nyt palaan Hävityksen pariin.

klo 20:30 Kuuntelinkin Serial Killerin neljännen luvun loppuun ja nyt on Hävityksestä takana 52 sivua. Eli luettuna 402 sivua ja kuunneltuna 1 h 16 min. Hävitys on jännittävä, enkä yhtään tiedä mitä odottaa!

klo 22:00 9 tuntia lukumaratonia takana ja luettuja sivuja 450. Hävitys yhä menossa. Iltapalan aika: ruisleipää ja mandariineja.

10.7.2016 klo 00:05 Jeff VanderMeerin Hävitys luettu. Olipas se huikea ja jännittävä. Tekisi mieli siirtyä kakkososaan, mutta taidan välillä lukea Joe Hillin sarjakuvaa, Locke & Keyta. 549 sivua luettuna.

klo 01:00 Maratonin puolivälitiedote. Olen lukenut Locke & Keyta 4 numeron verran ja sivumäärää on kertynyt kokonaisuudessaan 687. Salmiakit on otettu kehiin.

klo 02:25 Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden maailmaan sijoittuva haikea The Daughter of Odren -novelli luettu. Taattua laatua. Sivuja kertynyt 718. Tabletti laitettu hetkeksi lataukseen, joten palaan Hoffmannin novelleihin.

klo 7:50 Unet nukuttu. Maraton jatkuu. Kuuntelen hetken I am Not a Serial Killeriä ennen siirtymistä lukuhommiin. Ehdin eilen lukea Hoffmannin Ignaz Denneria 20 sivua ennen nukahtamista.

klo 8:25 Äänikirjaa kuunneltu nyt yhteensä 1 h 47 min, I am Not a Serial Killerin viidennen luvun loppuun. Siirryn Locke & Key -sarjakuvan pariin.

klo 8:50 Locke & Key: Welcome to Lovecraft luettu kokonaisuudessaan (irtonumerot 1-6). Sivuja kertynyt 810.

klo 10:00 Locke & Key: Head Games luettu kokonaan (irtonumerot 1-6). Sivusaldo  976. Siirryn lukemaan Lois McMaster Bujoldin Penric's Demonia. 3 tuntia maratonia jäljellä.

klo 11:55 Luin Hoffmannin Ignaz Dennerin loppuun, mikä nosti luettujen sivujen määrä uuteen maratonennätykseeni 1019. Tämän lisäksi olen lukenut Penric's Demonia 39 sivua. Viimeinen maratontunti alkaa.

klo 13:00 Lukumaraton päättyy. Luin Penric's Demonia 66 sivua, joten luettujen sivujen yhteismääräksi tulee 1085 sivua. Uusi maratonennätys on syntynyt! Jeee! Lisäksi kuuntelin äänikirjaa 1 h 47 min, mikä pokkarin suvuista katsoessani tarkoitti 76 sivua. Kokonaissivumäärä kaikkinensa on 1161. Tosin en tiedä lasketaanko kuuneltuja sivuina lainkaan.

Joka tapauksessa oli jälleen hieno maratonkokemus ja lukemani teokset olivat loistavia valintoja:

E.T.A Hoffmann: Nukuttaja (novelli)
E.T.A Hoffmann: Ignaz Denner (novelli)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Volume 6
Jeff VanderMeer: Hävitys
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key: Welcome to Lovecraft
Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key:  Head Games
Ursula K. Le Guin: The Daughter of  Odren (novelli)
Lois McMaster Bujold: Penric's Demon (osittain)
Dan Wells: I Am Not a Serial Killer (äänikirja) (osittain)
 

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Finncon 2016 -raportti

2016 Finncon eli tieteis- ja fantasiakirjallisuuteen painottuva tapahtuma järjestettiin Tampereella viime viikonloppuna 1.-3.7. Ohjelmia tuli käytyä läpi ja tässä lyhyt kooste niistä mihin minä päädyin kuuntelemaan tällä kertaa.

Koskapa useimmiten coneihin osallistumiseni syynä ja houkuttimena ovat nimenomaan kunniavieraat, niin pyrin käymään kuuntelemassa heidän ohjelmiaan, ellen sitten ole nähnyt kyseistä kirjailijaa jo ennestään. Tämän vuoden kirjailijakunniavieraina olivat walesilainen Jasper Fforde, amerikkalainen Catherynne M. Valente ja suomalainen Anne Leinonen. Kaikilta on tullut luettua jotain. On writing -paneelissa kirjailijat kertoivat Saara Henrikssonin vetämänä mm. omista töistään, miksi heistä on tullut kirjailijoita ja mikä inspiroi heitä.


Perjantai oli osaltani lyhyt, sillä On writingin jälkeen kävin katsomassa vain The Shadow Seamstress (2015) -lyhytelokuvan (n. 17 min.), joka oli 30-luvulle sijoittuva fantasiatarina ompelijattaresta, jonka mielipuolinen liikemies vangitsee toteuttamaan pelottavaa suunnitelmaa. Filminpätkän oli ohjannut Nick Gillespie ja vaikka vähän jäykähkösti koko homma oli toteutettu, niin viihdyin vallan mainiosti sen tummissa tuunelmissa. Kauhua mikä kauhua.


Lauantaina missasin avajaiset ja matkalla kuuntelemaan Jasper Fforden The Writer’s Journeyta, huomasin olevani Suomalainen mytologia -paneelissa, jossa fanikunniavieras Eeva-Liisa Tenhunen, Anne Leinonen, Tiina Raevaara ja Juha Jyrkäs jutuskelivat. Kuuntelin hetken ihan kiinnostavaa keskustelua (näitä päällekkäisiä ohjelmia, joista olisi voinut valita, oli monta), ja lähdin kohti Ffordea.


Mitä kyseisen herran puheista jäi eniten mieleen, oli ettei hän niinkään kokenut kirjoittavansa genreä, vaan jotain mikä häntä itseä kiinnosti. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut fantasiasta, vaan kirjallisuudesta yleensäkin. Saman asian ilmaisi aikoinaan J.K. Rowling ja sai kohtalaisesti buuauksia genrefandomista. Minusta Fforden (ja Rowlingin) ajatusmaailma on luonnollista, sillä olen itsekin lukenut kirjallisuutta, kunnes vasta 2000-luvun alussa tiedostin lukevani myös genresuuntautuneesti ja suuntautuvani sitä kohti enenevässä määrin. Fforden motto tuntui olevan ”write better books”, joka sopii ohjeeksi ja vastaukseksi moniin kysymyksiin. Nappasin puheen jälkeen signeerauksen omaan The Eyre Affairiini.



Seuraavaksi Johan Anglemark haastatteli Catherynne M. Valentea, jonka klassisen kirjallisuuden opinnot heijastuvat myös hänen kirjallisessa tuotannossaan. Valente saa minulta paljon pisteitä siitä, ettei hän halua alentaa kirjallista tasoa lapsille suunnatuissa teoksissaan, vaan mielummin nostaa vaatimuksia ikäryhmiin nähden ja käyttää monipuolista kieltä. Se on havaittavissa Satumaa-sarjassakin. Tolkienhan tuon upgradaus-ajatuksen esitti jo aiemmin, kauan sitten, ja se on yhä ajankohtainen.



Hugo-paneelin käyn kuuntelemassa aina kun vain se mahtuu matkustusaikatauluun ja nyt mahtui reippaasti. Hugo-kategorioista löytyy tänä vuonna ihan hyviä ehdokkaita ja sitten niitä surullisen rupuja. Jukka Särkijärven johdolla omat kommenttinsa ehdokkaista lausuivat Jukka Halme, Carolina Gómez Lagerlöf ja Tommy Persson. Täytyy nostaa hattua niille panelisteille, jotka olivat lukeneet short story ja novelette -kategoriat, joihin minä en taida koskea. Eikä panelistien mielipiteiden jälkeenkään tuntuisi olevan tarvetta. Best Related work -kategorian arvioita odotin ehkä eniten ja niistä ei panelisteilta löytynyt kehuja. Tommylle ja Carolinalle extrapisteitä Sevenevesin luku-urakastaan. Jälkimmäisen mukaan Anathemiin verrattuna se on tylsä.


Kirjasta näytelmäksi: Teemestarin kirja oli ehdoton ohjelmanumero, sillä kävin viime helmikuussa katsomassa Kulttuuriosuuskunta Kajeen teatterisovituksen kirjasta Tampereella ja halusin kuulla miten kirjailija Emmi Itäranta koki esityksen ja miten käsikirjoittaja/näyttelijä Sanna Majanlahti muokkasi kirjan lavalle. Keskustelu oli molemmin puolin kiinnostava. Kuulen vähemmän teatteripuolen haastatteluja, joten Majanlahden kertomat yksityiskohdat siitä miten kirjan eri kohtauksia lähestyttiin, oli tuoretta. Ehdottomasti yksi tämän vuoden Finnconin minulle osuvimmista ohjelmista.


Lauantai-iltapäivän viimeisenä ohjelmana näin Sadut – portti kauhun maailmaan, jolta myös odotin paljon. Keskustelijoina olivat Artemis Kelosaari, Juha Jyrkäs ja Lucilla Lin. Hieman jäi aihepiirin käsittely kliiniseksi muistelemiseksi, ero satujen ja esim. 1700-1800 –luvun kauhutarinoiden välillä ei tullut käsitellyksi, eikä kahden lajin keskinäisestä suhteesta saatu kunnon otetta (ero on kuin vereen piirretty viiva, kuten Jyrkäs taisi todeta). Ehkä minulla oli väärät odotukset. Valenten yhteydessä oli puhetta lapsille suunnattujen tarinoiden tasosta ja sama tuli esille satujen yhteydessä, jotka ovat oikeasti alunperin pelottavia ja raakoja. Mielestäni ne ovat kuitenkin tärkeitä ihmisen kehitykselle nuoressa vaiheessa ja jäänkin (huumorimielessä) ihmettelemään millainen vaikutus on Puhahilkka-sadulla tuleville sukupolville, jos mummo pistetäänkin vain kaappiin sen sijaan, että susi syö hänet?


Sunnuntaina Kisu Leikomaa haastatteli Jasper Ffordea, joka oli (jälleen) hauskaa kuultavaa. Olen jättänyt ”lehtimieselkeet”, joten en kirjoita kenenkään sanomisia enää sen kummemmin ylös. Minusta Kisu käsitteli hienosti kaikki Fforden sarjat läpi ja toi niistä tärkeimmät pointit esille, mitä kirjailija itse sitten höysti ja laajensi tarinoinnillaan. Erityisesti haluaisin lukea Fforden esiintymisten jälkeen Nursery Crimes -kirjat, ja kas kummaa, ehdin The Big Over Easyn aloittaakin jo ennen Finnconia, joten siitä on hyvä jatkaa.



Hetkeksi pistäydyin kuuntelemassa Petri Hiltusen alati suosittua esiintymistä ja tällä kertaa aiheena oli Flesh for Fantasy. Kyllä lihaa nähtiin. Öljytyssä muodossa lähinnä. Lähdin salista siinä vaiheessa, kun tappajaheinät hyökkäsivät ja siirryin kuuntelemaan Synkeänpimeää, jossa Jukka Halme ja Aleksi Kuutio käsittelivät grimdark-fantasian lähtökohtia ja suosion syitä. Joe Abercrombie, itse Lord Grimdark, oli luonnollisesti hyvin esillä keskustelussa, mutta muitakin kirjailijoita mainittiin, kuten Mark Lawrence (kiinnostaa), K.J. Parker (kiinnostaa) ja Michael R. Fletcher (kiinnostaa). Alkujuuriteoksista otettiin esille Mervyn Peaken Gormenghast (Titus Groan), David Gemmelin Legenda (arvostelu) ja Glen Cookin Musta komppania (joka odottaa lukupinossa edelleen). Suosion syitäkin pohdittiin yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuvaksi, periaatteella synkät ajat, synkät tekstit, mutta enpä tiedä. Ehkä laajassa mittakaavassa. Itselläni on taipumusta pitää enemmän karheista kuin pehmeistä tarinoista riippumatta ollaanko taantumassa vai ei. Jos grimdark onkin painumassa hieman taka-alalle tällä hetkellä, niin huhut kertoo, että cyberpunk olisi nousussa. Ei ihan valoisa subgenre sekään.




Koko Finnconin viimeinen ohjelma minun osalta oli Markku Soikkelin Mitä tieteiselokuvista kannattaa tietää? Esityksen runko myötäili Soikkelin Tieteiselokuvan käsikirjan sisältöä aina mykkäelokuvan ajan lyhytfilmeistä nykypäivän digitekniikkatuotantoihin. Aihe on mielenkiintoinen ja ostin esityksen jälkeen kirjan omaksi, kuten useimmat nykyisin julkaistavat genreen liittyvät kotimaiset tietokirjat. Taiteellisesti merkittävistä scifi-elokuvista Soikkeli mainitsi venäläisen Aelitan (1924) , englantilaisen Tulevia aikoja (1936) ja saksalaisen Metropoliksen (1927). ”Oikeasti unohdettu klassikko” eli The Hellstrom Chronicle (1971) alkoi kiinnostaa ja hieman muistelen, että olisin sen nähnytkin. Youtubesta ainakin tuntuu löytyvän.


Jälleen kerran Finncon oli antoisa tapahtuma, kiitos siitä kaikille järjestäjille ja esiintyjille! 2018 sitten Turkuun, mutta välissä worldcon Helsingissä.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Tähtifantasia-palkinto 2016 on jaettu

Finncon on meneillään ja Helsingin Science Fiction Seura ry:n Tähtifantasia-palkinto parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle on jaettu. Viidestä ehdokkaana olevasta kirjasta palkinnon voitti Shaun Tanin novellikokoelma Etäisten esikaupunkien asioita.

Perusteluina sanotaan mm.
"Etäisten esikaupunkien asioita on sarja lyhyitä kuvitettuja kertomuksia, jotka sijoittuvat arkisiin mutta oudon epätodellisiin asumalähiöihin. Se on omalaatuisen kaunis kirja, jonka tarinoiden ja kuvien pariin voi palata yhä uudelleen. Viidentoista novellin sikermä vertautuu Leena Krohnin ja Tove Janssonin kaltaisten kirjailijoiden tuotantoon. Etäisten esikaupunkien asioita on sekä lasten, nuorten että aikuisten kirjallisuutta, jonka liikuttavat ja mielikuvitusta kiihottavat tarinat voivat avautua eri tavoilla eri elämänvaiheissa."

Muut ehdokkaat olivat: 
Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa 
Siri Pettersen: Odininlapsi
Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (arvostelu) 
Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (arvostelu) 

Tähtifantasia-palkinnosta päättivät asiantuntijaraati Jukka Halme, Aleksi Kuutio, Anne Leinonen sekä Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...