Emily St. John Mandel: Station Eleven

Vuonna 2014, kun Emily St. John Mandelin Station Eleven ilmestyi, sitä hypetettiin kovin ja vaikka kirjalle myönnettiin Arthur C. Clarke -palkinto, kirjailija ei itse pitänyt kirjaansa science fictionina. Kirjailijan haastattelun perusteella taustalla oli tietenkin pelko, että mainstreamlukijat hylkivät sitä sf-leiman vuoksi, eikä kirja myy. No, kirjan myyntiluvuista en tiedä, mutta ainakin se on nyt optioitu elokuvaksi tv-sarjaksi ja käsikirjoitus on tekeillä. Joten eiköhän kirjailija siitä ole tuloa saanut. Minä en saanut luettua kirjaa silloin, sillä sen kuvaus ei koskaan tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta. Nyt tv-sarjauutisen jälkeen kuuntelin kirjan kuitenkin äänikirjana.

Tarina alkaa, kun näyttelijä/julkkis Arthur Leander kuolee King Lear -esityksen aikana. Sattumalta samaan aikaan puhkeaa superinfluenssa, joka leviää vauhdilla läpi maapallon ja tuhoaa pääosan ihmiskunnasta. Yksi selvinneistä on näytelmässä mukana ollut tyttö, Kirstin Raymonde, joka 20 vuotta myöhemmin on mukana kiertävässä näyttelijöiden ja muusikoiden ryhmässä. Hän sai aikoinaan Arthurilta Dr. Eleven -sarjakuvan ja kiertäessään esiintymässä pienissä ihmisten asuttamissa leireissä Yhdysvaltain ja Kanadan entisellä rajalla Suurten järvien alueella, hän penkoo tyhjenneistä kaupungeista muistoja Arthurista ja ajasta ennen pandemiaa. Tarina kulkee sekä nykyisyydessä että menneisyydessä linkittäen henkilöt ja tapahtumat toisiinsa.

Kirjan päävetovoima on ihmissuhteissa, joihin katastrofi tekee nyrjäyksen. Tarina on matkan tekoa niin nykyisessä kuin muistojen menneessä maailmassa. Vaikka puitteet ovat synkät, vain yksi prosentti maapallon ihmisistä on selviytynyt hengissä, itse tarina viipyilee niin paljon menneisyydessä, että synkkyys pysyy loitolla. Tai ehkä on kyse kerronnan tyylistä, tai lukijan äänensävystä. Kyseessä on muistojen vaalimista ja niiden säilyttämistä, kun ihmiskunta aloittaa uutta alkua.

Minua menneisyyden osiot eivät jaksaneet kiinnostaa lainkaan, ja tarina heilui oudolla lailla pinnallisella tasolla, kun syvemmällekin olisi voitu mennä. Ihmisten nykykäyttäytymisessä ei ole trauman jälkiä, haavoittuvuutta, menetyksen tuskaa ja selviytymisen vaistoja. Kirja on kuin näytelmä post-apokalyptisestä maailmasta, eivätkä näyttelijät oikeasti kärsi esittämistään asioista. Ihmisen oletetaan olevan itsensä pahin vihollinen, mutta aihetta kartetaan lahjakkaasti. Tarina on kevyt repäisy tuhon kärsineen maailman selviytyneistä, joita esimerkiksi Cormac McCarthy kuvaa Tiessä (arvostelu) ihan eri tasolla. Uskon, että tietyn kynnyksen ylitettyään ihmiskunta tarvitsisi kulttuurisia kokemuksia ja huumoria jopa post-apokalyptisessä maailmassa, ehkäpä juuri menneen maailman ajoilta. Silti tällä tavoin kerrottu tarina ei tyydyttänyt minua.

Jos kirjasta jonain päivänä valmistuu tv-sarja, se voisi toimia paremmin.

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.

PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana. Lisään kirjan mukaan myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

John Wyndham: Uhka syvyydestä

John Wyndhamin kirjojen arviot jatkuu Uhka syvyydestä -teoksella. The Kraken Wakes ilmestyi alun perin 1953 ja suomennos 1978.

Avaruudesta maapallon merten syvyyksiin syöksyvät tulipallot herättävät jotain uutta ja tuntematonta maapallon ekosysteemiin. Aluksi vaikuttaa siltä, että uudet asukit eivät risteä ihmiskunnan kanssa, vaan kumpaisellakin on omat elinalueet, mutta sitten alkaa taistelu elintilasta. Merten uudet valtiaat muuttavat maapalloa ja ihmisen on tehtävä kaikkensa säilyttääkseen jalansijan kotiplaneetallaan.

Yritän olla toistamatta itseäni kun pohdiskelen Wyndhamin teosta, mutta toisaalta Wyndham tavallaan toistaa itseään tarinan rakenteessa. Ensin syntyy uhka, joka aluksi ei vaikuta niin vaaralliselta, mutta lopulta on kuitenkin kyse ihmiskunnan eloonjäämisestä. Vaikka tämä kuvio toistuu, tarinassa on uusi ympäristö, uusi vastus ja uudet seuraamukset. Tällä kertaa pääympäristö on tuntematon syvänmeren alue, josta uhka saapuu. Kirjassa on voimakkaasti esillä myös ilmastonmuutos, joka on vaihteeksi kiinnostava aihe tämän ikäisessä teoksessa. Voi lukijana verrata nykyajan ennusteisiin tapahtumista ja niiden nopeudesta.

Annan kirjailijalle plussaa tavasta, jolla hän käsittelee uhkaa. Siitä kuvataan jonkin verran ja kauhutarinan tyyliin karmivasti, mutta silti jää salaperäisyyden tunne. Arvostan enemmän ja enemmän Wyndhamin tapaa näyttää asioita selittämättä niitä liikaa. Tarina on helposti lähestyttävää science fictionia katastrofileffamaiseen tyyliin, jossa on epätoivon hetkiä, mutta ei ilman valonpilkahduksia. Pienenä erona aiemmin lukemiini Wyndhamin kirjoihin on, että tässä kirjassa on maailman poliittinen jännite voimakkaimmin esillä. Toki itä-länsi -asetelma löytyy jokaisesta teoksesta, mutta tässä aktiivisimmin, miksi kiinnitin siihen eniten huomiota. Päähenkilö toimii vähemmän kuuluisassa mediayhtiössä, joten osa tarinaa on myös tiedon saanti ja sen käyttö poliittisessa pelissä.

Jäin pohtimaan kirjan lukemisen jälkeen, että sen asetelma on yhä ajankohtainen. Päivitetään valtioiden nimiä ja hieman tieteellistä pohjaa, niin idea menisi melkeinpä täydestä tänä päivänäkin. Huolimatta siitä kuinka kornilta merenpohjaa poraavat ulkoavaruuden hirviöt kuulostavatkin. Yllättävintä itselleni oli, että kirjan parhaimmaksi yksityiskohdaksi nimeäisin päähenkilön ja hänen puolisonsa kuvauksen, heidän tasa-arvoisuutensa ja suhteen, joka kestää melkoisen brittiläistä sanailua ja lujittuu tapahtumien myötä.

Pidin jälleen tarinan lopusta. Wyndham osaa näköjään lopettaa tarinat kutkuttavalla tavalla, joka ei kerro kaikkea, mutta vihjaa. Olen lukenut nyt kaikki kirjailijan suomennetut teokset ja aika näyttää siirrynkö englanninkielisiin.

John Wyndham: Triffidien kapina

John Wyndhamin (post-)apokalyptinen The Day of the Triffids julkaistiin 1951 ja suomennos Triffidien kapina 1954. Minulla on juurikin tuo 1954 painos, kuvassa näkyvine kansineen ja paksulle paperille painettuna. Lukiessa oli koko ajan tunne, että kääntää kaksi sivua kerrallaan ja aina välissä piti tarkistaa, että kyllä se sivunumerointi juoksee ihan oikein. Triffidien kapinaan tutustuin ensi kertaa 1982, jolloin kirjan pohjalta tehty tv-sarja rantautui Suomenkin telkkariin. Kirjan luin vasta nyt.

Yhtenä päivänä ympäri maapalloa ihmiskunta saa ihastella taivaan täydeltä vihreää valoa loistavia meteoreja ja seuraavana päivänä kaikki ovat sokeita. Vain pieni osa ihmisistä jätti ilmestyksien katselun väliin ja säilytti näkönsä. Bill Masen on yksi heistä. Aiemmin maapallolla on levinnyt kasvi, kolmijuurisella jalalla liikkuva triffidi, jota ryhdyttiin hyödyntämään siitä saatavan korkealaatuisen kasviöljyn vuoksi. Pian ihmisiä kohdanneen katastrofin jälkeen triffidien karmaiseva ylivalta tulee ilmiselväksi. Kyseessä ei ole tavallinen kasvilaji, vaan jotain mikä uhkaa koko ihmiskunnan olemassa oloa. Alkaa ankara taistelu selviämisen puolesta.

Minua häiritsee suomennoksen nimi, sillä se on hieman tarinan ytimen ohi. Ehkä Triffidien aika tai jotain vastaavaa olisi ollut paikallaan, mutta pikkujuttu sinänsä. Triffidit on kapinallaan klassikkoainesta. Pidin Wyndhamin tyylistä jo Käenpojissa (arvostelu) ja samaa verkkaista, mutta mielenkiintoista havainnointia ja kerrontaa on tässä varhaisemmassa teoksessakin. Kirja etenee pitkälle yhteiskunnallisena tarkasteluna, ihmisten käyttäytymisen kirjaamisena, kun katastrofi on vienyt pohjan pois kaikesta arkipäiväisestä. Alkujaan sokeat ovat tehokkaampia selviytyjiä kuin suuri osa ihmiskunnasta ja näkevien etulyöntiasema ei ainakaan heti niin ylivoimainen kuin voisi kuvitella. Heitä painaa käyttäytymisen moraaliset velvoitteet silloinkin, kun ne osoittautuvat turhiksi.

Wyndham onnistuu H.G. Wellsin jalanjäljissä monin paikoin terävään huomiointiin ja ehkä mukana on ripaus kritiikkiä. Olen iloinen, että vaikka kyseessä on 50-luvun romaani myös naisilla on arvonsa, he eivät ole statisteja. Käyttäytymiskriittisyys ei ole niinkään sukupuolisidonnaista, vaan kulttuurisidonnaista. Kaikesta huolimatta kirjassa on aikaleimaa, mikä pulpahtaa mieleen siellä täällä. Kuten aina, kun kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joita ei varsinaisesti ole tapahtunut, on niin kirjailijan kuin lukijankin luodattava mielikuvia todellisuudesta. Ne voivat olla hyvinkin eriäviä, varsinkin kun välissä on yli 60 vuotta.

Pulpahduksista huolimatta Triffidien kapina on erittäin kiinnostava teos, leppoinen, mutta samalla pelottava ja jännittävä. Kuten Käenpojissakin, loppu jättää tilaa mielikuvitukselle. Tässä on mahdollisuus kehittää tarinaa omassa päässä pitkälle tulevaisuuteen. Olisi todella kiinnostavaa lukea kirja, jossa aikaa on kulunut vaikka 50+ vuotta eteenpäin. Tv-sarja ja myös kirjaan pohjautuva elokuva taitavat löytyä Youtubesta, mutta taidan säilyttää ne juuri nyt vain muistoissa. Annan kirjan olla päällimmäisenä.

N.K. Jemisin: The Stone Sky

The Stone Sky on N.K. Jemisinin The Broken Earth -trilogian viimeinen osa, joka ilmestyi 2017. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana, kuten sarjan aiemmat osatkin ovat olleet.

Edellisen osan tapahtumien jälkeen Essun ja Nassum ovat yhä omilla poluillaan, mutta lähestyvät toisiaan. Essunin on jatkettava Alabasterin tehtävää, vaikka hänen kehonsa on osittain muuttunut kiveksi. Nassumin matka vie kohti 40 000 vuotta sitten tehtyjen vääryyksien korjaamista. Kummankin matkassa on suuri vaikutus rakkaudella, Essunin tytärtään kohtaan ja Nassumin valvojaisähahmoaan Schaffaa kohtaan. Heidän osioiden lisäksi palataan takaumana aikaan ennen tuhoavia seasoneita ja syyhyn miksi ja miten kaikki tapahtui, sekä onko Maalla enää mitään toivoa.

The Obelisk Gate oli selkeä välikirja, joka kuvasi enemmän ihmisiä ja katastrofien kynsissä painivan maailman epätoivoa, kuin edisti juonta eteenpäin. Olihan siinä juonen kannalta todella tärkeitä hetkiäkin, mutta vasta The Stone Skyssa edettiin ratkaiseviin seikkoihin ja syy-seuraussuhteisiin. Koko kirjasarja on tummasävyinen, mutta siinä missä ensimmäinen teos alkaa yksilötasolla, viimeisessä päädytään planetaariseen mittasuhteeseen.

The Stone Sky on emotionaalisesti rankka kirja. Nassumin äitisuhde nousee yhä tekstissä esiin ja tapahtumat orogeeninegatiivisen isän kanssa ovat pienelle tytölle taakka, jota hän kompensoi tarpeella saada rakkautta siltä ainoalta henkilöltä, joka sitä tarjoaa vastoin odotuksia. Tekstissä on monia vammautumiseen liittyviä kuvauksia, joissa henkilö on toisten avun tarpeessa. Kuvaukset ovat eläviä ja varmaankin lukijan kokemuspohjasta riippuen ehkä jopa koskettavia. Kirjailija kertoo loppupuheessaan äitinsä pitkän sairauden vaikuttaneen kirjaan ja se on aistittavissa hyvin voimakkaasti.

Vaikka minulla kesti kohtalaisen pitkään saada kirja loppuun, joka kerta kun siihen tartuin, se upotti maailmaansa. Tarinan hyvin vahva taikuuselementti, joka nousee todelliseen mittakaavaansa tässä kirjassa, ja maapallo ihmiskunnan vastustajana tekee sarjasta omalaatuisen. Olen törmännyt ennenkin ihminen vs. luonto tarinoihin, tai kertomuksiin, missä ihminen hyödyntää luonnonvoimia magian avulla, mutta Jemisin on kehittänyt uutta ja suurta ilman isompia kompastuskiviä. Hänen ideassaan fantasia ja ripaus science fictionia sekoittuu saumattomalla tavalla. Loppu kuroo tarinan kokoon onnistuneesti.

The Fifth Season (arvostelu) ja The Obelisk Gate (arvostelu) molemmat ovat Hugo-voittajia. Minulla on vahva epäilys, että The Stone Sky täydentää trilogian palkintosaaliin. Joka tapauksessa, ehdottoman suositeltava sarja.

N.K. Jemisin: The Obelisk Gate

N.K. Jemisinin The Broken Earth -sarjan toinen kirja The Obelisk Gate ylsi ensimmäisen osan, The Fifth Seasonin (arvostelu) tavoin Hugo-ehdokkaaksi. The Fifth Season teki vaikutuksen ja se voittikin palkinnon. The Obelisk Gate on suoraa jatkoa tapahtumille, mutta itse en sitä ykköseksi rankannut romaani-kategoriassa.

Stillnessin olosuhteet muuttuvat yhä rankemmaksi ja ihmisten tulevaisuus on kokonaisuudessaan uhattuna. Orogeeni Alabaster, joka on vastuussa nykyisestä seismisestä jaksosta, maksaa kallista hintaa pitääkseen maailman olemassa. Hän käyttää hyväkseen obeliskien voimaa estääkseen tulevan katastrofin ja elämän jälleen palautumaan. Essun tajuaa, että myös hänen on opittava obeliskien voima ja taito jatkaa Alabasterin työtä. Essunin kadonnut tytär, Nassun, käy omaa kouluaan toisella kolkalla maailmaa. Hänen taitonsa ovat vasta heräämässä.

Jemisin ei päästä lukijaa helpolla. Tarinassa on monta kulkua, jotka kaikki vahvistavat maailmankuvaa. Essunin tarina Castriman maanalaisessa kaupungissa on täynnä uhkia, niin luonnosta kuin muista asukkaistakin. Castriman osuus sisältää suuria paljastuksia tarinan kokonaisuudesta, mutta on samalla hieman jäsentymätön. Tai sitten osuus kehittyy vasta kolmannessa kirjassa täysin ymmärrettäväksi.

Eniten pidin Nassunin osuuksista Found Moonissa ja hänen etsikkoajastaan orogeeneihin negatiivisesti suhtautuvan isän seurassa, mutta samalla ympäristössä, jossa hän saa olla oma itsensä ja kehittyä. Nassunin ja hänen isänsä suhteen kuvaus on ahdistavaa ja on myös mielenkiintoista, miten tyttö kuvaa äitiään. Tytön ja äidin suhde ei saavuta vielä lopullista tilaa, mutta odotan niin tapahtuvan kolmannessa kirjassa. Nassun kasvaa yllättävän voimakkaaksi ja itsenäiseksi, mikä antaa odottaa suuria viimeisessä osassa.

The Obelisk Gate jää aika lailla jälkeen The Fifth Seasonin avaruudesta ja ihmeentunnusta. The Fifth Season kiehtoi, kun taas The Obelisk Gate oli tavanomaisempi. Vain muutamassa kohdassa sain ahaa-elämyksen. Silti teos oli erittäin luettava ja aion lukea jossain vaiheessa myös trilogian kolmannen osan The Stone Skyn, jonka pitäisi ilmestyä kuta kuinkin kuukauden kuluttua.

Beth Lewis: Suden tie

Beth Lewisin esikoiskirja The Wolf Road julkaistiin 2016. Suomennos Suden tie tuli markkinoille nopsasti saman vuoden viimeisinä päivinä, virallinen ilmestymisvuosi on kuitenkin 2017. Minä ostin ja luin ekirjaversion.

Elkan vanhemmat lähtivät pohjoiseen etsimään vaurautta kullankaivuusta ja tyttö jäi mummonsa hoiviin metsäisen laakson keskellä sijaitsevaan röttelöön. Mummon ollessa pieni tapahtui Iso hiton typeryys, tuhoisa sota, joka jätti jälkeensä saastuneita alueita ja kaupunkien tuhoutumista. Elämästä oli muodostunut sen jälkeen kamppailua, jota muuttuneet sääilmiöt hirmu-ukkosineen ryydittivät. Yhden ukkosen aikana 7-vuotias Elka kadottaa mummonsa ja menettää kotinsa, kunnes tuntematon mies ottaa hänet hoiviinsa. Ansastaja opettaa hänelle kaiken metsästyksestä ja selviytymisestä, kunnes vuosikymmenen jälkeen Elkalle alkaa paljastua kasvatti-isänsä todellinen luonne ja hän lähtee kohti pohjoista etsimään vanhempiansa. Vaan ansastaja lähtee hänen kintereilleen ja perässä seuraa rauhantuomari Jennifer Lyon, jolla on kana kynittävä molempien kanssa. Matka ei paljasta ainoastaan millainen maailma ja ihmiskunta Elkan on kohdattava, vaan avaa totuuden myös hänen omasta sisimmästään.

Suden tien alku vaatii hieman totuttelua, mutta varsin nopeasti kun tekstin puhekielen tyyliin pääsee sisälle, se imaisee mukaansa tiukasti. Luin kirjan yhdeltä istumalta. Tarina on synkän post-apokalyptinen ja väkivaltainen. Kielenkäyttö on ajoittain ronskia, mutta se istuu maailman luonteeseen täydellisesti. Hahmoja leimaa syvä epäluulo toisia kohtaan, kuka tahansa voi aiheuttaa ongelmia tai pahaa. Ihmiset eivät ole mustavalkoisia ja selviytymisen tarve saa pohjimmiltaan hyvätkin tekemään asioita, joista on parempi vaieta. Elka on naiivi, kuin suden pentu, joka kasvaa tarinan myötä. Olen kuitenkin iloinen, ettei hän missään vaiheessa saavuta kuitenkaan päätepistettä, se olisi liian yksinkertaista.

Lewisin hahmot ovat pitkälti ympäröivän dystopisen maailman pölyjen, tuulten, hiilen ja pakkasen karaisemia. Naiset ovat kovia olosuhteiden ja työn muovaamia, mutta heistä löytyy myös välittämistä ja pehmeyttä. Minua kirjassa nimenomaan viehättää useat naiset, jotka ovat moniulotteisia samalla tavoin kuin usein miehiä kirjoissa kuvataan, he johtavat toimintaa. He ovat aidosti selviytyjiä omillaan, jopa yksinäisiä susia. Lewisin kuvaama maailma on raaka, kylmä ja vaativa, grimdark-Abercrombien tyyliin, mutta samalla siinä on kauneutta villieläimineen ja myrskyineen. Kirja ei ole kovinkaan pitkä, joten kerronta on tiivistä ja paikoin ehkä edetään liiankin pitkin askelin eteenpäin, mutta juoni on koko matkan ehyt. Elkan sisään pääsee hyvin, ja sivuhahmoistakin ehtii tulla hyvä käsitys.

Ehkä hieman arveluttavaa on kultabuumin syntyminen sodan seurauksena syntyneiden paljastumien vuoksi, mutta jos jättää realismin taustalle, niin voi nauttia jopa 1800-luvun Klondiken kultaryntäyksen mieleen tuovasta tunnelmasta. Kovin ne vanhat valokuvat röttelöityvistä ja buumin jälkeen supistuneista kaupungeista tuli mieleeni jossain vaiheessa. Suden tiessä ei ehkä ole klassikon aineksia, kuten Cormac McCarthyn Tiessä (arvostelu), vaikka siinä ehkä vaikutteita kirjasta jonkin verran onkin, mutta ehdottomasti suosittelen lukukokemusta. Tätä kirjaa voisi harkita nimettäväksi myös Hugo-ehdokkaaksi tai Beth Lewisia John W. Campbell-ehdokkaaksi.

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö - kirja ja elokuva

Kun kirjoitin M.R. (Mike) Careyn The Girl With All the Gifts -kirjan (2014) arviota pari vuotta sitten (löytyy täältä) uumoilin, että joku suomalainen kustannusyhtiö voisi sen ottaa julkaisulistalleen, varsinkin kun elokuva on tulossa ja teos muutenkin oli melkoisen hypetyksen aihe. Nyt kirjasta on tosiaankin tulossa lähiviikkoina suomennos Likeltä nimellä Maailman lahjakkain tyttö ja elokuva pompsahtaa valkokankaalle 18.11.2016. Kävin katsomassa elokuvan sopivasti lokakuun viimeisenä päivä Lontoossa, kun sitä siellä jo esitettiin. Keskipäivän näytös ei ehkä ollut pelottavin mahdollinen hetki kauhuelokuvalle, mutta pimeässä salissa tunnelma kummasti tiivistyi. Käsittääkseni Suomessakin elokuvan on ollut mahdollista nähdä jo aiemmin syksyllä Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla.

Maailman lahjakkain tyttö kertoo nuoresta tytöstä Melaniesta, joka käy koulua suljetussa tukikohdassa erityisissä olosuhteissa muiden kaltaistensa lasten kera. Opettajista vain neiti Justineau tuntuu välittävän lapsista ja etenkin Melaniesta. Tutun rutiininomainen elämä muuttuu, kun tukikohtaan hyökätään ja alkaa pakomatka ulkomaailmassa, jonka Melanie kohtaa ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Pakomatkan aikana Melanie, neiti Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks ja muutama muu joutuvat vastakkain maailman laajuisen epidemian muuttamien hungriesien kanssa, yrittäen yhä löytää selviytymiskeinoa ja ratkaisua sairauteen.

Elokuva on kohtalaisen uskollinen kirjalle, se sisältää kaikki olennaiset piirteet ja näyttelijät ovat uskottavia ja jopa erinomaisia. Melanieta näyttelee Sennia Nanua, ja vaikka rooli ei vaadikaan kovinkaan suurta tunnerepertuaaria, nuori näyttelijä on täysosuma siihen. Gemma Arterton vetää oman roolinsa Justineauna rutiinilla, tosin kirjassa hahmo on tummaihoinen, mitä Arterton ei ole. Glen Closen tohtorin ja Paddy Considinen kersantin osuuksista pidin enemmän kuin kirjaa lukiessa. Näyttelijät toivat heidät inhimillisemmäksi.

Elokuvaan on tehty joitain muutoksia, kuten tapana on kerronnan sujuvuuden, näyttävyyden tai muun seikan vuoksi. Näkökulmahahmona elokuvassa toimii pelkästään Melanie toisin kuin kirjassa. Jotain kirjan puistattavuudesta on menetetty, mutta kyllähän Melanien pelottavuus ainakin muille hahmoille välittyi, kuten toivoinkin. Carey raotti kirjassa Melanien olemusta hitaammin paljastaen. Ympäröivän maailman moninaisuus sekä laajuus jäi kirjassa vajaaksi, ja ehkä vielä enemmän elokuvassa, kun mm. junkersitkin on tiputettu kokonaan pois. Myös kirjan lopun yllätyksellisyys on leffassa hieman vesittynyt. Siitä huolimatta elokuva on varsin suositeltava kokemus post-apokalyptiseksi zombie-elokuvaksi yleensäkin. Painokkaampi suositus kuitenkin kirjalle, kun se kerran nyt suomeksikin saadaan.

N.K. Jemisin: The Fifth Season

N.K. Jemisinin The Fifth Season (2015) tuli luettua jo heinäkuun puolella, mutta en ole päässyt matkoiltani bloggaamaan siitä. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana. Olen lukenut Jemisiniltä aiemmin jonkusen novellin ja The Inheritance-trilogian avauskirjan, niin ikään Hugo-ehdokkaana olleen, The Hundred Thousand Kingdomsin (arvostelu), jolle en oikein lämmennyt, enkä sen jatko-osia lukenut. The Fifth Season aloittaa uuden trilogian nimeltä The Broken Earth. Minulla on teos sekä ekirjana että äänikirjana ja luin sen puoleksi käyttäen kumpaakin formaattia.

Tarinan maailma on monien seismisten tapahtumien, ”seasonien”, koettelema yhtenäinen Stillnesiksi kutsuttu manner kaukaisessa tulevaisuudessa. Ihmiskunta on pienentynyt katastrofien kautta vuosisatojen aikana, mutta joillekin on kehittynyt kyky hallita maankamaraa, hillitä järistyksiä ja estää jopa magmasäiliöiden purkautumista tulivuorina. Näitä henkilöitä eli orogeeneja pidetään vaarallisena ja kyvyn omaavat lapset piilotetaankin usein maailmalta, surmataan tai lähetetään erityisopetukseen heihin erikoistuneiden vartijoiden ja opettajien valvottaviksi. Tarinaa kerrotaan orogeenin näkökulmasta kolmessa juonilinjassa, nuoren Damaya-tytön, jo koulutusta saaneen Syeniten ja aikuisen Essunin.

Jemisinin The Fifth Season on erinomainen kirja. Se onnistui koukuttamaan yli 500 sivullaan koko tarinan ajaksi. Aluksi erilliset juonilinjat kytkeytyivät toisiinsa onnistuneella ja ehkä jopa yllättävällä tavalla loppua kohden. Olin kiinnostunut eniten Damayan vaiheista eli mitä lapsi, jolla on pelottava erityiskyky kokee kun vihdoin pääsee ja oppii käyttämään kykyään, mutta joka silti on yhä uhka. Lisääntymisikäisen Syeniten matka vanhemman ja orogeenina vahvemman mieshenkilön kanssa kuvasi ehkä eniten ympäröivää maailmaa, sen suhtautumista ja elintapoja syventäen tarinan maailmankuvaa, joka on kieltämättä kiehtova ja karmaisevakin. Essun, vanhemman naishenkilön traaginen kokemus muuttui kiinnostavammaksi loppua kohden.

Tarinassa käytettiin uudella tavalla fantasiaelementtejä, sen maailma tuntui omaperäiseltä ja tuoreelta ja jonkin verran salamyhkäiseltä. Kaikkia seikkoja ei ensimmäisessä kirjassa paljastettu, vaikka aika hyvän kuvan tilanteesta saikin. Erityisesti geologina voin sanoa, että kirja on yksi parhaista mitä olen lukenut, jossa kuvataan geologisia tapahtumia tai niihin liittyviä kytköksiä fiktiivisesti. Kirja ei herättänyt minussa suuria tuntemuksia, mutta muutama kohta ravisteli epämiellyttävästi. Hahmot vetosivat ja herättivät kiinnostusta, joten päinvastoin kuin Jemisinin aiemman trilogian kanssa kävi, tämän sarjan toinen osa tulee varmasti lukulistalle. Osa kaksi eli The Obelisk Gate ilmestyy jo ensi viikolla.

The Fifth Season oli viimeinen Hugo-ehdokaskirja, jonka ennätin saada loppuun ennen äänestysajan päättymistä. Se nousi omalla äänestyslistallani ykköseksi ennen Naomi Novikin Uprootedia (arvostelu), josta myös pidin ja jolla on jo plakkarissa Nebula, Locus Fantasy ja Mythopoeic-palkinnot. Saa nähdä puolentoista viikon kuluttua miten käy Hugo-palkintojaossa. On joka tapauksessa hienoa, että ehdokkaana tänä vuonna on ollut romaanikategoriassa näin laadukkaita teoksia.

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen

Aakkoshaasteen J-kirjana lukemani Per Christian (P.C.) Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen (Efter floden) on alunperin julkaistu vuonna 1982 ja suomeksi heti seuraavana vuonna. Kirja ilmestyi ajankohtaiseen aikaan, jolloin amerikkalaisten reaganilainen ydinasevarustelu kiihtyi ja välit Neuvostoliiton kanssa eivät olleet kaikkein lämpimimmät. Teos voidaan nähdä kirjailijan kannanottona tilanteeseen, joka huolestutti laajasti läntisen maailman väestöä. Ei ihme, että se sai huomiota.

Dystopinen tarina sijoittuu Itämeren saaristoon, Gotlannin saarelle, 30 vuotta ydinsodan aiheuttaman katastrofin jälkeen eli vuoteen 2023. Ydinsodan jälkimainingeissa syntyi valtava vedenpaisumus, joka teki omat tuhojälkensä. Ihmiskunta on jäänyt pärjäilemään ilman sivistysvaltioiden rippeillä, vahvimman oikeudella toimivassa järjestelmässä, jota hallitsee taikausko. Paikoin yritetään pitää kiinni vanhan yhteiskunnan tavoista, silloin kun se sopii selviytymiseen vaadittavien keinojen joukkoon. Edvin on syntynyt pommisuojassa ilman varsinaista kokemusta itse katastrofista. Hän on kasvanut miesten orjana sopeutuen epäinhimilliseen kohteluun, ilman suurempia päämääriä. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Edvin pääsee ulos vanhasta roolistaan. Mutta mitkä ovat elämisen edellytykset ja tulevaisuus rikkirevityssä ja poltetussa maailmassa?

Jersild kirjoittaa totisen ja irvokkaan tarinan. Hän on riisunut yhteiskunnan sivistyksen pois ja jättänyt jäljelle ihmisen luonteen olosuhteisiin, jotka vaativat selvitymistaitoja ja tahtoa. Jälkeen vedenpaisumuksen ei ole missään tapauksessa kaunis tarina. Siinä ei ole mitään selviytymisen tai sankaruuden ihannointia. Kieli on pelkistettyä ja raakaa ja se kuvaa taantumusta, jossa seksuaalisuus ja hyväksikäyttö korostuu. Peikkona taustalla on radioaktiivinen elinympäristö joka rajoittaa, eikä anna armoa. Tarina on apokalyptinen. Olen tottunut kohtalaisen ronskeihinkin tilannekuvauksiin genressä, mutta jokin Jersildin tekstissä sai etomaan. Kirjat harvoin tulee uniini, mutta Edvinin hahmo käyttäytyi toisin, enkä voi sanoa unta miellyttäväksi. Eli Jälkeen vedenpaisumuksen vaikutti.

Kirjassa on myös kohtia, jotka laskivat reippaasti sen arvostusta. Kirjailija heitti nimittäin Skandinavian geologian romukoppaan, eikä sitä näin geologin näkökulmasta voi hyväksyä. Useat kirjailijat tekevät samaa ja fantasiassa sen vielä hyväksyykin, mutta science fictionissa toivoisin ainakin oman tieteenalani olevan järkevällä pohjalla. Niin rankka kuin tarina itsessään olikin, niin en voinut olla lukematta sitä ajoittain luonnontieteilijän lasien läpi, jolloin se menetti osan tehostaan.

Tänä päivänä julkaistaan paljon dystopiateoksia, joista osa on aika kevyttä kamaa eikä lainkaan uskottavaa, vaikka ehkä kylläkin viihdyttävää. En jaksa nykyisin edes kiinnittää kaikkiin huomiota. Ihmiskunnan näkökulmasta apokalyptiselle tasolle vain harvat uskaltautuvat, sillä onhan meidän pakko uskoa tulevaisuuteen ja ihmislajiin. Vai onko? Jersild pistää ajattelemaan.

 Aakkoshaasteen J-kirja

E.J. Swift: Osiris

Kirjailija Jo Walton suositteli lokakuussa Sweconissa brittiläisen E.J. Swiftin esikoisromaania ja The Osiris Project -sarjan aloitusosaa Osirista (2012) muutaman muun naiskirjailijan teoksen ohessa. Koskapa Osiris tuntui juoniselostukseltaankin kiinnostavalta, aloitin sen lukemisen joulukuussa. Sain ekirjan loppuun muutama päivä sitten, eli tämän n. 400-sivuisen post-apokalyptisen/dystopisen kirjan lukemiseen meni noin kolmisen kuukautta.

Viitisenkymmentä vuotta sitten, 2360-luvulla, ilmastonmuutoksen kourissa maapalloa koetteli suuri myrsky, jonka jälkeen jäi jäljelle yksi meren keskelle eristäytynyt kaupunki, Osiris, johon kertyi sekalainen joukko pelastuneita, eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Useat uskovat Osiriksen olevan planeetan viimeinen elinkelpoinen paikka, mutta on niitäkin, jotka epäilevät muitakin selviytyjiä olevan armottomien merien takana. Osiris on kahtiajakautunut kaupunkivaltio. Osa sen väestöstä elää vauraudessa ja hallinnoi, pitää järjestystä yllä omien sääntöjensä mukaan ja huvitteleekin. Länsisektorilla asuvat ihmiset elävät toimeentulon äärirajoilla, kuolevat nälkään ja kylmään, eikä eliittiporukka juurikaan välitä heidän kohtaloistaan. Adelaide on vaikutusvaltaisen perheen mustalammastytär, joka on tunnettu pintaliitäjä ja sosialiitti (käytetäänkö tällaista sanaa?). Kun hänen ongelmallinen kaksoisveljensä katoaa, muut uskovat tämän kuolleen. Adelaide ei kuitenkaan suostu luovuttamaan, vaan epäilee taustalla olevan jotain salaperäistä ja veljen olevan jossain elossa. Lännessä kolmannen polven myrskypakolainen Vikram päättää saada aikaan muutoksia surkeisiin elinoloihin, mikä merkitsee huomionherättämistä idän hallinnon parissa, silläkin uhalla, että se leimaa hänet osaksi taustalla toimivaa kapinaliikettä. Hän tarvitsee puolestapuhujia ja niinpä Vikramin ja Adelaiden tiet kohtaavat vieden nuoret syvemmälle salaisuuksien ja kapinaliikkeen pyörteisiin.

Kohtalokkaasti nimetty Osiris on maailmaltaan ja taustaltaan kiehtova, vaikka postapokalyptisena kirjana se ei edustakaan erityisen uutta asettelua. Eri katastrofien jälkeisiä maailmoja ja eri yhteiskuntaluokkiin jakautuneita selviytyjäyhteisöjä on kuvattu ennenkin ja vielä raadollisemmin kuin mihin Swift pystyy (mm. Paolo Bacigalupi: The Windup Girl ja Pump Six and Other Stories –novellit). Silti merellinen kaupunkiympäristö on miljöö, jossa on tehovoimaa, ja sen köyhyys ja rikkaus ovat lähes käsinkosketeltavia. Tarinan taustaa, tapahtumien historiapuolta valotetaan harmittavan vähän, mikä tietenkin johtuu siitä, että paukkuja pitää säästellä myös trilogian seuraaviin osiin. Tämä on omalla tavalla hyvä puoli juonessa, sillä se saa haluamaan seuraavan osan pariin.

En välttämättä aio kuitenkaan lukea jatko-osaa, Cataveiroa, sillä mielenkiintoisesta maailmasta huolimatta, kirjan hahmot ovat kaksiulotteisia. Lisäksi tarina epäonnistuu luomaan aidontuntoisia jännitteitä eri ryhmien välille, hahmojen kemiat eivät pelaa ja epätasa-arvoisuuden vastustamisen teema vaikuttaa päälleliimatulta. Adelaide, joka on päähahmo Vikramin ohella, on paikoin ärsyttävä, paikoin epäuskottava. Olen jokseenkin kyllästynyt nuoreen henkilöön, joka on rikas ja kaunis, mutta kovin problemaattinen, paha tyttö/poika, josta kuitenkin annetaan ymmärtää, että kaikki on vain näyttelemistä ja hän on oikeasti Hyvä Tyyppi. Jos hahmosta yritetään tehdä harmaata mustavalkoisen sijaan, niin yrityksen pitää olla luontevaa. Adelaidessa ei ole mitään luontevaa. Plussaa voi antaa toki siitä, että hän on naishahmo, joka tuntuu toimivan ainakin ensimmäisen kirjan perusteella omilla ehdoillaan. Vikram puolestaan on monotoninen aatteen mies, enkä löytänyt hänestä tarttumapintaa. Näistä syistä kirjan lukeminen venyi kuukausi tolkulla. En keskeytettyäni lukemisen erityisesti halunnut palata tarinan pariin uudelleen, mutta päätin kuitenkin saada kirjan loppuun.

Osiriksen yksi mielenkiintoisimmista yksityiskohdista on ihmisten nimet, jotka kuvastavat katastrofin jälkeisten pakolaisten kertyneen kaupunkivaltioon eri puolelta maailmaa, selkeästi myös Suomesta, sillä hahmojen nimissä löytyvät mm. Lilja Aapo, Loviisa ja Ukko. Skandinaaviset ja kaukoitämaiset nimet erottuvat muutenkin joukosta, mikä tuo väriä yleiseen hahmogalleriaan.

Valitettavasti Osiris ei minulle ollut osuva lukukokemus, mutta huonompiakin esikoisteoksia on tullut vastaan, ja jos dystopiat yleisesti kiinnostavat, niin sille voinee antaa mahdollisuuden. Meitä lukijoita kun on niin moneksi.