Luin vihdoin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian viimeisen osan, Hyväksyntä (Acceptance, 2014), joka ilmestyi suomeksi pari vuotta sitten. Minulla ei kakkososan eli Hallinnan (arvostelu) jälkeen ollut kovinkaan intoa palata sarjaan, vaikka ensimmäinen osa, Hävitys (arvostelu) oli kovinkin lupaava. Luin sarjan kuitenkin loppuun, sillä halusin katsoa myös sen pohjalta tehdyn Annihilation-elokuvan.
Hyväksyntä on sekoitus aiemmista osista, siinä palataan Area X:llä Haamulinnun, Controlin ja Gracen kautta, mutta myös takautuvasti erityisesti Majakanvartijan osuudet valottavat alueen salaperäistä ja todellisuudenhämärtävää historiaa. Alue X on nielaissut Etelärajan, mutta byrokraattinen ja salaileva tutkimuslaitos on yhä hämäryyden takana. Salaisuudet ja niiden taustalla olevat syyt paljastuvat rivienvälistä, yhtä luikertevan tulkittavana kuin alue konsanaan on.
Hyväksyntä on selkeästi kiinnostavampi teos kuin kakkososa, mutta silti se ajoittain onnistuu hukkaamaan lukijansa. Se on kuin tv-sarja Lost, täynnä selittämättömiä asioita ja todellisuuden rajamailla, mutta onneksi ei yhtä pitkään venytetty, eikä yhtä lattealla lopulla. Kirjasarja jää minulle yhä ”pidin, mutta…” -kategoriaan. Se on uuskummaa, älykkäästi rakennettu ja vaativa teos siinä mielessä, että se lukijan täytyy tulkita ja yhdistellä lukemaansa ilman suoria vastauksia. Sinänsä hyvä, mutta sarjasta puuttuu kuitenkin se palkitseva järistys, jonka odottaisi kokevansa tällaisessa tapauksessa.
Kai minun on todettava, että Eteläraja ei ole minua varten. Osaan arvostaa sitä jollain tasolla älyllisesti, mutta lukukokemuksena se jätti toivomisen varaa, vaikka ensimmäinen osa kiehtovasti herätti kauhun värähdyksiä. Viimeisessä osassa pidin erityisesti miten ihmisten menneisyys kietoutui Majakanvartijan osuuksissa alueeseen. Näissä tunnelmissa sitten siirryin elokuvan pariin.
Alex Garlandin ohjaama Annihilation kantautui Eurooppaan maaliskuussa Netflixin kautta. Pääosissa ovat Natalie Portman ja Jennifer Jason Leigh. Olin jo etukäteen kuullut, että leffa poikkeaa kirjasarjasta paljon, ja tämän totesin itsekin. Sillä ei sinänsä väliä, koska saanut luotua kirjoihin tunnesidettä. Elokuva oli synkkä ja säilytti outouden ja pelottavuuden, mikä kirjastakin huokui. Siinä avautui omanlaisensa taustasyyt, jotka jopa selitettiin. Pidin kuvausympäristöstä ja sen oudosta äänimaailmasta, mutta minua häiritsi hyvin paljon, että tiedenaisista tuli enemmän mieleen koulutetut sotilaat kuin tutkijat. Ymmärrän suojautumisen vaaralliseksi todetulla alueella, mutta aseet kädessä kävely jäi enemmän mielikuviin kuin tutkimustyö alueella. Loppu oli mielestäni epäonnistunut. Ilmeisesti Eteläraja ei ollut minua varten elokuvanakaan, vaikka niin toivoin hengästyttävää ja pelottavaa visuaalisuutta, jonka koin ajoittain kirjoissa.
Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että kirjasarja tuli luettua, sillä suomennettuna ei vastaavaa liikaa löydy. Netflixiltä yhtä aikaa katsomani Strange Thingsin kera, olen nyt saanut tarpeellisen annoksen outoutta – vähäksi aikaa.
The Stone Sky on N.K. JemisininThe Broken Earth -trilogian viimeinen osa, joka ilmestyi 2017. Kirja on parhaillaan Hugo-ehdokkaana, kuten sarjan aiemmat osatkin ovat olleet.
Edellisen osan tapahtumien jälkeen Essun ja Nassum ovat yhä omilla poluillaan, mutta lähestyvät toisiaan. Essunin on jatkettava Alabasterin tehtävää, vaikka hänen kehonsa on osittain muuttunut kiveksi. Nassumin matka vie kohti 40 000 vuotta sitten tehtyjen vääryyksien korjaamista. Kummankin matkassa on suuri vaikutus rakkaudella, Essunin tytärtään kohtaan ja Nassumin valvojaisähahmoaan Schaffaa kohtaan. Heidän osioiden lisäksi palataan takaumana aikaan ennen tuhoavia seasoneita ja syyhyn miksi ja miten kaikki tapahtui, sekä onko Maalla enää mitään toivoa.
The Obelisk Gate oli selkeä välikirja, joka kuvasi enemmän ihmisiä ja katastrofien kynsissä painivan maailman epätoivoa, kuin edisti juonta eteenpäin. Olihan siinä juonen kannalta todella tärkeitä hetkiäkin, mutta vasta The Stone Skyssa edettiin ratkaiseviin seikkoihin ja syy-seuraussuhteisiin. Koko kirjasarja on tummasävyinen, mutta siinä missä ensimmäinen teos alkaa yksilötasolla, viimeisessä päädytään planetaariseen mittasuhteeseen.
The Stone Sky on emotionaalisesti rankka kirja. Nassumin äitisuhde nousee yhä tekstissä esiin ja tapahtumat orogeeninegatiivisen isän kanssa ovat pienelle tytölle taakka, jota hän kompensoi tarpeella saada rakkautta siltä ainoalta henkilöltä, joka sitä tarjoaa vastoin odotuksia. Tekstissä on monia vammautumiseen liittyviä kuvauksia, joissa henkilö on toisten avun tarpeessa. Kuvaukset ovat eläviä ja varmaankin lukijan kokemuspohjasta riippuen ehkä jopa koskettavia. Kirjailija kertoo loppupuheessaan äitinsä pitkän sairauden vaikuttaneen kirjaan ja se on aistittavissa hyvin voimakkaasti.
Vaikka minulla kesti kohtalaisen pitkään saada kirja loppuun, joka kerta kun siihen tartuin, se upotti maailmaansa. Tarinan hyvin vahva taikuuselementti, joka nousee todelliseen mittakaavaansa tässä kirjassa, ja maapallo ihmiskunnan vastustajana tekee sarjasta omalaatuisen. Olen törmännyt ennenkin ihminen vs. luonto tarinoihin, tai kertomuksiin, missä ihminen hyödyntää luonnonvoimia magian avulla, mutta Jemisin on kehittänyt uutta ja suurta ilman isompia kompastuskiviä. Hänen ideassaan fantasia ja ripaus science fictionia sekoittuu saumattomalla tavalla. Loppu kuroo tarinan kokoon onnistuneesti.
The Fifth Season (arvostelu) ja The Obelisk Gate (arvostelu) molemmat ovat Hugo-voittajia. Minulla on vahva epäilys, että The Stone Sky täydentää trilogian palkintosaaliin. Joka tapauksessa, ehdottoman suositeltava sarja.
British Science Fiction Associationin 2017 BSFA-palkintojen voittajat on selvillä ja merkitty alla olevaan kategorioiden listaan tummennettuna. Muutama ehdokas oli yhteneväinen vasta julkistetun Hugo-palkintolistan kanssa. Näissä listoissa tulee esille monia teoksia, jotka olisi kiinnostavaa lukea, jos aika antaisi periksi. Ehkä joku kuitenkin saa mahdutettua näistäkin esim. Nina Allanin Riftin lukulistalleen. Itseäni eniten kiinnostaa nyt BSFA-voittanut Paul Kincaidin teos Iain M. Banksista. Hugo-ehdokkaana se on yksi todennäköisimmistä, joka päätyy luettavakseni.
Paras romaani
The Rift, Nina Allan
Dreams Before the Start of Time, Anne Charnock
Exit West, Mohsin Hamid
Provenance, Ann Leckie
Paras novelli
The Enclave, Anne Charnock
“These Constellations Will Be Yours”, Elaine Cuyegkeng
‘‘Uncanny Valley’’, Greg Egan
“Angular Size”, Geoff Nelder
The Murders of Molly Southbourne, Tade Thompson
Paras tietoteos
Iain M. Banks, Paul Kincaid
“The Myth of Meritocracy and the Reality of the Leaky Pipe and Other Obstacles in Science Fiction & Fantasy”, Juliet E. McKenna
Wells at the World’s End 2017 blog posts, Adam Roberts
The 2017 Shadow Clarke Award blog, Nina Allan, Megan AM, Vajra Chandrasekera, Victoria Hoyle, Nick Hubble, Paul Kincaid, Jonathan McCalmont, and Maureen Kincaid Speller
“The Unthinkability of Climate Change: Thoughts on Amitav Ghosh’s The Great Derangement”, Vandana Singh
Paras taidetuotos
Cover for Fiyah #3, “Sundown Towns”, Geneva Benton
Cover for The Ion Raider by Ian Whates, Jim Burns
Illustration for “These Constellations Will Be Yours” by Elaine Cuyegkeng, Galen Dara
Cover for The Memoirist by Neil Williamson, Chris Moore
Illustration for ‘‘Waiting on a Bright Moon’’ by JY Yang, Victo Ngai
Cover for 2084 edited by George Sandison, Marcin Wolski
Vuoden 2018 Hugo-, WSFS- ja John W. Campbell -palkintojen ehdokkaat on julkistettu. Lisäksi vuoden 1943 Retro Hugo -ehdokkaat on niin ikään nimetty. Nimeämisääniä annettiin 1813, mikä oli selvä lasku viime vuotisesta (2464). Ehdokaslista ei ole mitenkään erityisen yllättävä. Romaaneista olen lukenut melkein kokonaan Jemisinin The Stone Skyn, josta tulee arvio blogiin lähiaikoina. Pienoisromaaneista olen lukenut Wellsin All Systems Redin, mutta jonossa olivat myös Pinskerin, Okoraforin ja Yangin teokset. Palaan niihin varmaankin ennen lopullista äänestystä. Sarjakuvissa suursuosikkini on Saga, volume 7 ja Campbelliin pääsi ehdokkaaksi Katherine Arden, jonka teosta The Bear and the Nightingalea itse äänestin myös Hugo-romaaniin. Uutena ovat WSFS-palkinnon YA-kirjat, joissa on ainakin muutama minua kiinnostava, mm. suomeksikin ilmestyvä Philip Pullmanin The Book of Dust: La Belle Sauvage (Vedenpaisumus). Loppujen kategorioiden ehdokkaat löytyvät esimerkiksi täältä.
Aliette de Bodard: “Children of Thorns, Children of Water”
Yoon Ha Lee: “Extracurricular Activities”
Suzanne Palmer: “The Secret Life of Bots”
Vina Jie-Min Prasad: “A Series of Steaks”
K.M. Szpara: “Small Changes Over Long Periods of Time”
Sarah Pinsker : “Wind Will Rove”
Paras novelli
Caroline M. Yoachim: “Carnival Nine”
Fran Wilde: “Clearly Lettered in a Mostly Steady Hand”
Vina Jie-Min Prasad: “Fandom for Robots”
Linda Nagata: “The Martian Obelisk”
Ursula Vernon: “Sun, Moon, Dust”
Rebecca Roanhorse: “Welcome to your Authentic Indian Experience™”
Paras oheiskirja
Zoe Quinn: Crash Override: How Gamergate (Nearly) Destroyed My Life, and How We Can Win the Fight Against Online Hate
Paul Kincaid: Iain M. Banks (Modern Masters of Science Fiction)
Nat Segaloff: A Lit Fuse: The Provocative Life of Harlan Ellison
Alexandra Pierce and Mimi Mondal (eds.): Luminescent Threads: Connections to Octavia E. Butler
Ursula K. Le Guin: No Time to Spare: Thinking About What Matters
Sleeping with Monsters: Readings and Reactions in Science Fiction and Fantasy
Paras sarjakuva
Black Bolt, Volume 1: Hard Time, written by Saladin Ahmed, illustrated by Christian Ward, lettered by Clayton Cowles
Bitch Planet, Volume 2: President Bitch, written by Kelly Sue DeConnick, illustrated by Valentine De Landro and Taki Soma, colored by Kelly Fitzpatrick, lettered by Clayton Cowles
Monstress, Volume 2: The Blood, written by Marjorie M. Liu, illustrated by Sana Takeda
My Favorite Thing is Monsters, written and illustrated by Emil Ferris
Paper Girls, Volume 3, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Cliff Chiang, colored by Matthew Wilson, lettered by Jared Fletcher
Saga, Volume 7, written by Brian K. Vaughan, illustrated by Fiona Staples
Paras sarja
Martha Wells: The Books of the Raksura
Robert Jackson Bennett: The Divine Cities
Seanan McGuire: InCryptid
Marie Brennan: The Memoirs of Lady Trent
Brandon Sanderson: The Stormlight Archive
Lois McMaster Bujold: World of the Five Gods
Paras draamamuotoinen esitys, pitkä
Blade Runner 2049
Get Out
The Shape of Water
Star Wars: The Last Jedi
Thor: Ragnarok
Wonder Woman
Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt
Black Mirror: “USS Callister”
“The Deep” [song], by Clipping
Doctor Who: “Twice Upon a Time”
The Good Place: “Michael’s Gambit”
The Good Place: “The Trolley Problem”
Star Trek: Discovery: “Magic to Make the Sanest Man Go Mad”
John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)
Katherine Arden (arvostelu The Bear and the Nightingale)
Sarah Kuhn
Jeannette Ng
Vina Jie-Min Prasad
Rebecca Roanhorse
Rivers Solomon
The World Science Fiction Society (WSFS) –palkinto parhaalle Young Adult -kirjalle
Nnedi Okorafor: Akata Warrior
Sam J. Miller: The Art of Starving
Philip Pullman: The Book of Dust: La Belle Sauvage
Sarah Rees Brennan: In Other Lands
Frances Hardinge: A Skinful of Shadows
T. Kingfisher (Ursula Vernon): Summer in Orcus
1943 Retro Hugo -palkintoehdokkaat
Nimeämisääniä annettiin 204, joka on todella vähän, mutta minkäs teet, kun ajankohdan eli vuoden 1942 teoksista ei ollut juurikaan tuntemusta. Äänestäneet ovat ilmeisesti hardcore-perehtyneitä. Ainoa romaaneista, joka kolkuttelee muistiani, on Donovan’s Brain, jonka olen todennäköisesti nähnyt elokuvana aiemmin.
Paras romaani
Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): Beyond This Horizon
Olaf Stapledon: Darkness and the Light
Curt Siodmak: Donovan’s Brain
Austin Tappan Wright: Islandia
E. E. “Doc” Smith: Second Stage Lensmen
Dorothy Macardle: The Uninvited
Paras pienoisromaani
A.E. van Vogt: “Asylum”
Anthony Boucher: “The Compleat Werewolf”
Alfred Bester: “Hell is Forever”
Lester del Rey: “Nerves”
John Riverside (Robert A. Heinlein): “The Unpleasant Profession of Jonathan Hoag”
Worlds, October 1942)
Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Waldo”
Paras pitkänovelli
Isaac Asimov: “Bridle and Saddle”
Isaac Asimov: “Foundation”
Anson MacDonald (Robert A. Heinlein): “Goldfish Bowl”
Fredric Brown: “The Star Mouse”
C.L. Moore: “There Shall Be Darkness”
A.E. van Vogt: “The Weapon Shop”
Paras novelli
Fredric Brown: “Etaoin Shrdlu”
Martin Pearson (Donald A. Wollheim): “Mimic”
Hal Clement: “Proof”
Isaac Asimov: “Runaround”
Fritz Leiber: “The Sunken Land”
C.L. Moore & Henry Kuttner: “The Twonky”
Paras draamamuotoinen esitys, lyhyt
Bambi
Cat People
The Ghost of Frankenstein
I Married a Witch
Invisible Agent
Rudyard Kipling’s Jungle Book
Kaikki palkinnot jaetaan Woldcon 76:ssa elokuun 19. päivä.
Luin viime vuonna näihin aikoihin Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäisen albumin, Bogeymanin (arvostelu). Jatko-osankin luin jo viime vuoden puolella, mutta nyt uudestaan. Juhla (Le Club des Prédateurs, 2: The Party, 2017) jatkaa tilanteesta, jossa köyhälistön varas Jack ja hienoston nuori neito Elizabeth potevat jälkituntemuksia näkemistään kauhuista. Elizabeth on aluksi mykistynyt, mutta palattuaan jälleen yhteen Jackin kanssa, he ryhtyvät kehittelemään suunnitelmaa kauhutekojen lopettamiseksi ja oivallinen tilaisuus siihen on saalistajien klubin juhlaillallinen. Kaikki ei tietenkään suju ihan suunnitelmien mukaisesti.
Täytyy heti alkuunsa sanoa, että kakkososan päätteeksi purskahdin nauruun, sillä tarina on ylilyövän makaaberi. Manginin käsikirjoituksesta puuttuu hienosäätö, sen on lähinnä tarkoitus vain saada pahoinvoivaksi. Kauhuna tämä menettelee ja tuo ajoittain mieleen Joe Hillin tyylin Locke & Key -sarjassa (arvostelut). Loppuratkaisu melkein toimii ja on kyllä tarinan hengelle uskollinen, vaikkei loistakaan omaperäisyydellä. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi ja osittain myös epäloogisiksi. Oletan, ettei hahmot itsessään ole kuitenkaan tärkein pointti. Jonkinlainen kannanotto luokkajakoon on havaittavissa, rikkaat tekee mitä mielivät ja köyhät kärsivät.
Ensimmäisessä osassa väritys oli mielestäni onnistunut ja loi sopivaa tunnelmaa. Nyt alkoi tuntua, että läpi albumin toistuva ruskea sävy on puuduttava. Edelleen se sopii tarinan maailmaan, mutta silmille ei niinkään. Kokonaisuutena Saalistajien klubi on pieni kauhumakupala, joka ajaa tarkoituksensa. Vaikka minulla on siitä lähinnä negatiivista sanottavaa, oli ihan kiinnostavaa lukea sarjakuva kuitenkin. Ei se toivoton tapaus ole.
Matti Järvisen toimittama Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja (2017) on yllättävää kyllä todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen kauhurunoihin keskittyvä antologia, minkä toimittaja itsekin esipuheessaan toteaa. Yleensäkin spefirunoutta on vähänlaisesti saatavilla (varsinkaan suomalaista), minkä itse jouduin toteamaan viime vuoden alussa, kun osallistuin suomirunohaasteeseen (luin silloin Juha Jyrkäksen Ouramoisen). Tässä antologiassa vanhin runoista on kirjoitettu 1700-luvulla ja tuoreimmat julkaistu alun perin 1930. Tunnetuin runoista on luonnollisesti Edgar Allan Poen Korppi, joka englanninkielisenä on yksi suosikeistani. Antologia sisältää useita Tulenkantajat-kirjailijaryhmään kuuluvien Unto Koskelan ja Katri Valan runoja. Heinrich Heinelta ja Esa Paavo-Kalliolta on niin ikään pari runoa kumpaiseltakin. Vaan kaikkein ensimmäinen näistä joka minulle tuli aikoinaan tutuksi…
Toimittajan esipuhe
Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuina uskoton morsian sai ansaitun palkkansa
Sulhon haamu
Friedrich Schiller: Kalastaja
Heinrich Heine: Merikummitus
Heinrich Heine: Syysillan kelmeä täyskuu
Edgar Allan Poe: Korppi
Adolf Glaßbrenner: Henkien kosto
J. G. Dahlman: Huuto Kalmistosta
Esa Paavo-Kallio: Kamala vieras
Esa Paavo-Kallio: Niistä kapitalismon häistä
Edith Södergran: Näin puun…
Unto Koskela: Kuollut laiva
Unto Koskela: Laiva odottaa
Katri Vala: Kuollut
Katri Vala: Mielipuoli
Katri Vala: Musta akordi
Eino Pakarinen: Sua varron, viikatemiestä
Uljas Alonzo on antologian vanhin runo ja aika tyypillinen tarina, tällä kertaa runomuodossa, jossa kuollut sulho vaatii entisen morsiamensa tilille annetuista valoista. Voi, nuo petturimorsiot – kevytkenkäisiä kaikki, kun kuolleelle ei loppuikäänsä ole uskollisia. Tässä tapauksessa Alonzo on sulho ja Imogen morsian, ja 16. ja 17. säkeet ovat kieltämättä aika mielikuvituksellisen karmaisevia.
Sulhon haamu on minulle se kaikkein tutuin. Tai oikeastaan tunnen sen kansanlauluna Marjaana. Sitä itsekin hoilottelin tenavana. Minun oppimani versio on tosin erilainen kuin tässä julkaistu runo, mutta versioita onkin useita suomeksi, kuin myös alkuperäisiä Sweet William’s Ghost –balladiamuunnoksiakin. Minun oppimani (Marjatta Pokelan) version voi kuunnella täältä. Vanhemman ja sävelkulultaan sekä jälleen sanoiltaan poikkeavan version voi kuunnella Youtubesta:
Kalastaja ja Merikummitus ovat molemmat meriaiheisia, joista toisessa käy kalpaten ja toisessa ei. Alkuperäisessä runotyyleissäkin on tietysti eroja, mutta oman lisänsä tekee jälkimmäisessä Eino Leinon suomennos, joka on syvä. Tosin minulla oli hieman vaikeuksia ymmärtää mitä ovat sulkku-suhisevat immet. Jos joku tietää, niin saa kertoa. Heinen toinen runo ei auennut minulle muuten kuin kalmo siinäkin vilahtaa.
Poen Korppi on omaa luokkaansa kauhurunoissa. Se on klassikko ja mestariteos. Antologiaan valikoitunut Valter Juvan käännösversio vie kuitenkin terän pois alkuperäisestä runosta. Niilo Idman onnistuu paremmin (luettavissa täällä), mutta kuten alussa sanoin englanninkielinen on yksi suosikeistani ja pitäydyn siinä jatkossa. Jokke on Runonurkassaan käsitellyt lyhyesti sekä Juvan että Idmanin versioita.
Henkien kostossa miehen surmaamat henkilöt kostavat kuoleman jälkeen surmaajalle ja aika pirullisen lopun Glaβbenner runoonsa on saanut aikaiseksi. Huuto kalmistosta jää hieman tyhjäksi pieneksi arvoitukseksi. Kamala vieras taitaa olla sanomaltaan, että kuolo korjaa kaikki, niin herrat kuin narritkin. Niistä kapitalismon häistä -runosta en tohdi edes miettiä, mitä on taustalla, mutta melkoisen säälimättömän verinen ja irvokas teos on. Tarvittaisiin ehkä laajempi kuva runoilijan tuotannosta tai ainakin Se verinen sunnuntai -kokoelmasta, josta tämä on irrotettu.
Södergranin Näin puun… jäi ilmaan leijumaan, enkä saanut siitä otetta. Se ei tuntunut merkittävältä ja tunnelmaltaankin hieman teennäiseltä. Koskelan Kuollut laiva ja Laiva odottaa ovat molemmat samaa aihepiiriä, eli viimeinen matka kuolemaan. Ensimmäisessä on hieman hilpeämpi tunnelma siitä mitä odotettavissa on. Muistan lukeneeni Katri Valaa kauan, kauan sitten koulussa, mutta minulle ei ole jäänyt käsitystä hänen tuotoksistaan. Tässä antologiassa on kolme hänen runoaan, Kuollut, Mielipuoli ja Musta akordi. Kaikki käsittelevät kohtaamista kuoleman kanssa. Kaksi ensimmäistä ovat unenomaisia, voisin kuvitella näkeväni ne painajaisina. Kuollut-runossa on lause, joka jälleen jäi vaivaamaan minua.
[…]
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.
Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.[…]
Sairas lintu? Ymmärrän kyllä, että sairaita lintuja voi tipahdella, mutta tässä tuo lause tuli irrallaan ja merkityksettä. En kopioinut koko runoa, joten ehkä ihmetykseni ei ihan aukea, mutta täältäpä voi runon lukea kokonaisuudessaan.
Antologian viimeisessä runossa varrotaan viikatemiestä loppusointujen kera. Runo on korkeintaan keskinkertainen.
Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja on mielenkiintoinen kokoelma, eikä tällaisia todellakaan tule vastaan liian usein, joten kannattaa tutustua, jos tulee mahdollisuus. Koskapa Korpin käännös ei ollut paras mahdollinen, minulle aiemmin lukemattomista Merikummitus ja Henkien kosto nousivat päällimmäiseksi mieleen. Ja tietysti nyt päässäni soi:
En varsinaisesti muista miten argentiinalaisen Samanta Schweblinin Houreuni päätyi lukulistalleni, mutta kyseessä on kuitenkin Man Booker International –palkinnon lyhytlistalle yltänyt lyhyehkö teos, joka edustaa tyylilajiltaan psykologista kauhua. Distancia de rescate ilmestyi 2014, englanninkielinen käännös Fever Dream 2017 (Hugo-kelpoinen) ja suomennos 2018.
Tarinan kiertyy nuoren Nina-tyttären äidin, Amandan, ja hänen ystävänsä Carlan David-pojan keskustelun ympärille. Amanda muistelee tapahtumia ja David johdattelee häntä ohjaten mikä on tärkeää, mikä ei. Alussa Carla kertoo Amandalle poikansa sairastuneen ja paikallisen parantajan käsissä pelastuneen kuolemalta jakamalla sielu toiseen kehoon. Tämän jälkeen poika ei ollut enää entisellään, eikä Carlan suhtautuminen lapseensa ennallaan. Amandan suhde omaan tyttäreensä on pakkomielteisen huolehtiva, pelastusetäisyydellä (kirjan alkuperäinen nimi) pysyttely on tärkeää. Tarinan edetessä aukeaa kokonaiskuva, joka on laajempi ja kantaaottavampi kuin alusta voisi päätellä.
Houreuni on siitä erikoinen kauhukertomus, että vaikka tyylin yliluonnollisuuteen tukeutuvat elementit ovat kohdallaan, varsinainen kauhu liittyy tarinan kehysympäristöön ja se on todellistakin todellisempi. Tapahtumat sijoittuvat syrjäiselle maaseutualueelle soijaviljelysten keskelle ja virtaavien vesien varrelle. Tällä seikalla on tärkeä merkitys kokonaisuuden kannalta. Samoin äidin ja lapsen välisen suhteen haavoittuvuus nousee esiin. Kirjailija nostaa särkevästi esiin seikan, ettei vanhemmat suojeluhalustaan ja yrityksistään huolimatta kykene aina turvaamaan jälkeläistensä maailmaa, vaan ovat jopa se tuhoava osa.
Houreuni jättää paljon sumuun, epäiltäväksi, pohdittavaksi ja lukijan kehiteltäväksi. Yksityiskohdat ovat merkittäviä. Olin loppuun jonkin verran tuskastunut ja siksi koko tarinan teho jäi kohdallani hieman vajaaksi. Lopussa on kuitenkin jotain mikä melkein särkee sydämen. Nostan kertomuksen ekologisen kauhun osuuden sen verran korkealle, että olen valmis nimeämään Hugo-ehdokkaiden joukkoon lisää käännösteoksia angloamerikkalaisen sisäpiirin ulkopuolelta. Kauhu ei yleensä koreile Hugon pääkategoriassa, mutta en ole ihan varma solahtaako tämä teos sanamäärältään siihen, vai jääkö pienoisromaaniksi, jossa kauhua on nähty mm. viime vuonna. Tässäpä myös oivallinen ehdokas kotoiseen Tähtifantasia-palkintoon ensi vuonna. Pystyn hyvin kuvittelemaan kirjan kaksinpuhelun teatterilavalle, enkä ihmettele, jos jonain päivänä tämä tarina nähdään Lontoon West Endissä.
