Matti Järvinen (toim.): Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja

Matti Järvisen toimittama Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja (2017) on yllättävää kyllä todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen kauhurunoihin keskittyvä antologia, minkä toimittaja itsekin esipuheessaan toteaa. Yleensäkin spefirunoutta on vähänlaisesti saatavilla (varsinkaan suomalaista), minkä itse jouduin toteamaan viime vuoden alussa, kun osallistuin suomirunohaasteeseen (luin silloin Juha Jyrkäksen Ouramoisen). Tässä antologiassa vanhin runoista on kirjoitettu 1700-luvulla ja tuoreimmat julkaistu alun perin 1930. Tunnetuin runoista on luonnollisesti Edgar Allan Poen Korppi, joka englanninkielisenä on yksi suosikeistani. Antologia sisältää useita Tulenkantajat-kirjailijaryhmään kuuluvien Unto Koskelan ja Katri Valan runoja. Heinrich Heinelta ja Esa Paavo-Kalliolta on niin ikään pari runoa kumpaiseltakin. Vaan kaikkein ensimmäinen näistä joka minulle tuli aikoinaan tutuksi…

• Toimittajan esipuhe
• Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuina uskoton morsian sai ansaitun palkkansa
• Sulhon haamu
• Friedrich Schiller: Kalastaja
• Heinrich Heine: Merikummitus
• Heinrich Heine: Syysillan kelmeä täyskuu
• Edgar Allan Poe: Korppi
• Adolf Glaßbrenner: Henkien kosto
• J. G. Dahlman: Huuto Kalmistosta
• Esa Paavo-Kallio: Kamala vieras
• Esa Paavo-Kallio: Niistä kapitalismon häistä
• Edith Södergran: Näin puun…
• Unto Koskela: Kuollut laiva
• Unto Koskela: Laiva odottaa
• Katri Vala: Kuollut
• Katri Vala: Mielipuoli
• Katri Vala: Musta akordi
• Eino Pakarinen: Sua varron, viikatemiestä

Uljas Alonzo on antologian vanhin runo ja aika tyypillinen tarina, tällä kertaa runomuodossa, jossa kuollut sulho vaatii entisen morsiamensa tilille annetuista valoista. Voi, nuo petturimorsiot – kevytkenkäisiä kaikki, kun kuolleelle ei loppuikäänsä ole uskollisia. Tässä tapauksessa Alonzo on sulho ja Imogen morsian, ja 16. ja 17. säkeet ovat kieltämättä aika mielikuvituksellisen karmaisevia.

Sulhon haamu on minulle se kaikkein tutuin. Tai oikeastaan tunnen sen kansanlauluna Marjaana. Sitä itsekin hoilottelin tenavana. Minun oppimani versio on tosin erilainen kuin tässä julkaistu runo, mutta versioita onkin useita suomeksi, kuin myös alkuperäisiä Sweet William’s Ghost –balladiamuunnoksiakin. Minun oppimani (Marjatta Pokelan) version voi kuunnella täältä. Vanhemman ja sävelkulultaan sekä jälleen sanoiltaan poikkeavan version voi kuunnella Youtubesta:

Kalastaja ja Merikummitus ovat molemmat meriaiheisia, joista toisessa käy kalpaten ja toisessa ei. Alkuperäisessä runotyyleissäkin on tietysti eroja, mutta oman lisänsä tekee jälkimmäisessä Eino Leinon suomennos, joka on syvä. Tosin minulla oli hieman vaikeuksia ymmärtää mitä ovat sulkku-suhisevat immet. Jos joku tietää, niin saa kertoa. Heinen toinen runo ei auennut minulle muuten kuin kalmo siinäkin vilahtaa.

Poen Korppi on omaa luokkaansa kauhurunoissa. Se on klassikko ja mestariteos. Antologiaan valikoitunut Valter Juvan käännösversio vie kuitenkin terän pois alkuperäisestä runosta. Niilo Idman onnistuu paremmin (luettavissa täällä), mutta kuten alussa sanoin englanninkielinen on yksi suosikeistani ja pitäydyn siinä jatkossa. Jokke on Runonurkassaan käsitellyt lyhyesti sekä Juvan että Idmanin versioita.

Henkien kostossa miehen surmaamat henkilöt kostavat kuoleman jälkeen surmaajalle ja aika pirullisen lopun Glaβbenner runoonsa on saanut aikaiseksi. Huuto kalmistosta jää hieman tyhjäksi pieneksi arvoitukseksi. Kamala vieras taitaa olla sanomaltaan, että kuolo korjaa kaikki, niin herrat kuin narritkin. Niistä kapitalismon häistä -runosta en tohdi edes miettiä, mitä on taustalla, mutta melkoisen säälimättömän verinen ja irvokas teos on. Tarvittaisiin ehkä laajempi kuva runoilijan tuotannosta tai ainakin Se verinen sunnuntai -kokoelmasta, josta tämä on irrotettu.

Södergranin Näin puun… jäi ilmaan leijumaan, enkä saanut siitä otetta. Se ei tuntunut merkittävältä ja tunnelmaltaankin hieman teennäiseltä. Koskelan Kuollut laiva ja Laiva odottaa ovat molemmat samaa aihepiiriä, eli viimeinen matka kuolemaan. Ensimmäisessä on hieman hilpeämpi tunnelma siitä mitä odotettavissa on. Muistan lukeneeni Katri Valaa kauan, kauan sitten koulussa, mutta minulle ei ole jäänyt käsitystä hänen tuotoksistaan. Tässä antologiassa on kolme hänen runoaan, Kuollut, Mielipuoli ja Musta akordi. Kaikki käsittelevät kohtaamista kuoleman kanssa. Kaksi ensimmäistä ovat unenomaisia, voisin kuvitella näkeväni ne painajaisina. Kuollut-runossa on lause, joka jälleen jäi vaivaamaan minua.

[…]
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.

Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.[…]

Sairas lintu? Ymmärrän kyllä, että sairaita lintuja voi tipahdella, mutta tässä tuo lause tuli irrallaan ja merkityksettä. En kopioinut koko runoa, joten ehkä ihmetykseni ei ihan aukea, mutta täältäpä voi runon lukea kokonaisuudessaan.

Antologian viimeisessä runossa varrotaan viikatemiestä loppusointujen kera. Runo on korkeintaan keskinkertainen.

Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja on mielenkiintoinen kokoelma, eikä tällaisia todellakaan tule vastaan liian usein, joten kannattaa tutustua, jos tulee mahdollisuus. Koskapa Korpin käännös ei ollut paras mahdollinen, minulle aiemmin lukemattomista Merikummitus ja Henkien kosto nousivat päällimmäiseksi mieleen. Ja tietysti nyt päässäni soi:

Yksi haamu oli Marjaanan ovella

ja se hiljalleen kolkutti…