Halloween-lukuhaaste

Huomenna alkaa lokakuu ja ajattelin lähteä mukaan Yöpöydän kirjat -blogin järjestämään jo perinteikkääksi muodostuneeseen Halloween-lukuhaasteeseen. Haaste kestää koko lokakuun ja sen aikana luetaan pelottavaa, yliluonnollista, murhia, jännitystä tai mikä kenenkin mielestä Halloween-teemaan soveltuu.

Olen joitain kirjoja koonnut ennakkoon lukulistalle, mutta menen pitkälti fiiliksen mukaan. Tänä vuonna ilmestyneistä teoksista ehdolla ovat luettavaksi mm. Peilimaa, Hämärän periltä, Kivinen taivas, Yö kuuluu meille, Syntykeho, Epätie, Elokuussa minä kuolen, Vaikka kaikki päättyisi ja Uhripuu. Lovecraftiakin löytyy hyllystä vielä paljon lukematta, ehkä innostun niihin.

Twitterissä päivitän lukemisiani hashtagillä #halloweenlukuhaaste. Blogissa teen vähintään koosteen kuun lopussa siitä mitä oikeasti tuli luettua.

Lukumaraton 6/2022

Päätinpä äkkiseltäni osallistua kirjabloggaajien vuoden 2022 ensimmäiseen kesän lukumaratoniin jota vetää Yöpöydänkirjat-blogi. Siitä onkin jo jonkin aikaa kun viimeksi maratoonasin. Ilman suunnittelua olen siis liikkeellä ja hyvin rennolla otteella. Maratonini alkaa klo 15. lauantaina ja päättyy sunnuntaina samaan aikaan.

Jatkan keskeneräistä kirjaa, Arthur C. Clarke -palkinnon vuonna 2021 voittanutta Laura Jean McKayn The Animals in that Countrya. Minulla on ekirjaversio siitä ja aloitan maratonin sivulta 29.

Kun ei suunnittele, niin ilmaantuu kaikenlaista muuta tekemistä. Sain luettua McKayn kirjaa kuitenkin 124 sivua, mikä jää saldokseni tällä kertaa. Kiinnostava kirja, joskin en vielä tiedä, enkä osaa aavistaa mihin loppuratkaisuun kirjailija päättyy. Kirjan ideana on virusinfektio, joka leviää pandemiaksi. Oireena ihmiset alkavat ymmärtää eläinten viestintää ja siitä seuraa erinäisiä reaktioita. Päähenkilö on eläintenhoitaja Australian eteläosissa, vanhempi naishenkilö, jolla on alkoholiongelma, miniä ja lapsenlapsi. Eiköhän kirja tule luettua loppuun ihan lähipäivinä.

Lukukuulumisia 2/22

Edellisen lukukatsauksen jälkeen on ääni- ja ekirjarintamalla tapahtunut yllätyksiä. Tammikuun lopulla ilmestyi William Gibsonin Sprawl-trilogian Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa sähköisessä muodossa. Tämä on hyvin tervetullut ilmiö, että vanhempaa suomennettua spefiä, tässä tapauksessa 1980-luvulla julkaistua, on tullut uudelleen saataville. Paperiset versiothan ovat aikaa sitten loppuunmyytyjä. Neurovelhon ehdin jo kuunnella uusiksi, jatko-osat ovat vuorossa myöhemmin.

Minulla uudelleenluvun alla olevan Robert Jordanin Ajan pyörän lisäksi myös Eddingsiä on alettu julkaista uusiksi. Itse en ole edes harkinnut hänen kirjojen lukemista enää kuultuani hänen vankilatuomiostaan pedofiliasta. Muutama päivä sitten ilmestyi kuitenkin erittäin kiinnostava J.R.R. Tolkienin Silmarillion sähköisenä. Silmarillion onkin varmaan tuju teos kuunneltavaksi, mutta ehdottomasti otan sen uudelleenlukulistalle.

En ole kovin paljoa seurannut kustantajien katalogeja tai sivuja, mutta nämä uudelleenjulkaisut ovat jääneet täysin markkinointipimentoon Dyyniä lukuunottamatta ja ovat todella tulleet yllätyksenä. Mitä muuta on tulossa? Voisiko näitä hieman mainostaa vaikka twitterissä? Ihmettelen välillä suomalaisten kustantamojen markkinointilinjausta.

Don DeLillon Hiljaisuus oli helmikuun ensimmäinen luettu kirja. En tuntenut kirjailijaa ennestään ja aika tyhjäksi jäi tutustumislukukokemus. Pienoisromaanimittainen teos ei mielestäni päässyt lainkaan vauhtiin tai edes matelemalla eteenpäin. Odotin hieman syvempää näkemystä millaista on tipahtaa nykyhetkestä vuosikymmeniä varhaisempaan mediattomuuteen. Dystopioissa ollaan monesti vastaavassa tilanteessa, mutta en ole törmännyt vielä pääosatulkintaan siitä, mitä vieroitusoireita muuttunut maailma aiheuttaa. Ehkä en vain ollut vastaanottavainen tarinalle, mutta tulipahan kuunneltua.

Kesken ovat Lady Gregoryn Muirtheimnen tasankojen Cuchulainn, joka hieman tökkii, ja Clifford Simakin Väliasema, jonka alku vaikuttaa kiinnostavalta. 14. osa Ajan pyörää odottaa kuuntelua. Katsoin sarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan ensimmäisen kauden 8 jaksoa. Tv-sarja oli ihan näyttävää katsottavaa, mutta muutamien päähenkilöiden roolituksessa oli nielemistä, enkä iloitse nykyään niin pakollisesta LGBT-otteestakaan. Onneksi Nynaeve ei kuitenkaan nykinyt lettiään kirjasarjan malliin.

Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 14

1982 ilmestynyt Blade Runner on yksi suosikkielokuvistani. Olen heti alusta asti tiennyt sen perustuvan Philip K. Dickin kirjaan Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968). Voisi sanoa, että olen aikonut lukea kirjan suomennoksen ilmestymisestä 1989 asti, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä osittain siksi, että pidin elokuvan neo-noirin viipyilevästä tunnelmasta, pimeän ja valon kontrastista, ja pelkäsin etten pidä Dickin kirjasta yhtä lailla. Elokuvan jälkeen olen myös ihmetellyt miksi kirjan nimessä on sähkölampaita. Kirja ilmestyi suomeksi nimellä Palkkionmetsästäjä -Blade Runner. Ei siis lampaita suomennoksen nimessä, mutta... 

Otin Palkkionmetsästäjän luettavaksi kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #14, jota luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

 

Vaikka suomennoksen nimessä ei ole sähkölammasta, kirjassa oikeasti on. Maapallolla ei ydinsodan jälkeen ole jäljellä kuin harvoja eläimiä ja ne, kuten ihmisetkin, on laajalti korvattu replikaateilla. Elävä eläin on statussymboli, josta palkkionmetsästäjä Rick Deckard haaveilee, mutta toistaiseksi hänellä on ollut varaa vain replikaattiin, sähkölampaaseen. Deckard saa kuitenkin tehtäväksi eliminoida neljä kapinallista Nexus-6 luokan replikaattia ja palkkio on erinomainen. Sillä voisi vihdoin hankkia elävän eläimen. Mutta tehtävä ei ole helppo.

Eron kirjan ja elokuvan välillä huomaa heti ensisivuilta. Kirjassa Deckard on naimisissa ja hänellä on pakkomielle elävän eläimen omistamiseen. Hahmo tuntuu parodianomaiselta, ei lainkaan palkkionmetsästäjän stereotyypiltä. Vaikka mielessä häälyy Harrison Fordin hahmo, se väistyy pian taka-alalle. Dickin Deckard on omalaatuinen, erilainen ja sellaisenaan onnistunut hahmo. Elokuva poikkeaa aikalailla kirjasta, mutta replikaattihahmot ja joukko yksityiskohtia on säilytetty mukaan. Kirjan sodan jälkeinen maailma on harmaa ja ihmisiä on siirtynyt asuttamaan maapallon ulkopuolisia siirtokuntia. Tarina herättää hyvin erilaisia mielikuvia ympäristöstä, jossa suhteellisen vähälukuiset ihmiset elävät, kuin mitä elokuvan massiiviset rakennukset ja China Townin vilisevä ihmismassa. Merkittävä ero on myös empatialaite, jolla voi säädellä tunteita ja varsinkin Deckardin vaimo tuntuu olevan siitä riippuvainen. Tämä puuttuu elokuvasta kokonaan. Asetelma on masentava, varsinkin kun siihen liittyy teknologiapohjainen uskonto. Tarinan juonta seurataan myös Isidore-nimisen radioaktiivisuuden vuoksi älyllisesti taantuneen henkilön kautta. 60-luvulla kirjoitetussa kirjassa on usein vääjäämättä jotain vanhentunutta ja tässä tapauksessa se on Neuvostoliitto. Kuten niin monesti, Neuvostoliiton hajoaminen on ollut kylmänsodan aikana vaikea kuvitella ja siirtää osaksi tulevaisuutta.

Dickin kirjoissa tuntuu olevan aina jotain epämääräistä, selittämätöntä, surrealistista ja niin Palkkionmetsästäjässäkin. En välttämättä haluaisi jäädä roikkumaan epätietoisuuteen, mutta se on kirjailijan tunnusmerkki. Pidin Palkkionmetsästäjästä hyvin paljon itsenäisenä teoksena ja pääsin lukiessa pois Blade Runnerin varjosta. Itse asiassa, vaikka suomennos Blade Runner -sanaa tyrkyttää ihan kirjan nimessäkin, Dick ei mainitse sanaa alkuperäisessä teoksessa lainkaan. Lähteet kertovat, että elokuva otti nimen Alan Noursen The Blade Runner ja William S. Burroughsin Blade Runner (a movie) -kirjoista. Kirjan suomennoksessa on ilmeisesti haluttu hyödyntää elokuvan kulttisuosiota.

Luin maininnan, että Do Androids Dream of Electric Sheep? olisi saamassa uuden J. Pekka Mäkelän suomennoksen nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista? Nimi joka kunnioittaa kirjailijan alkuperäistä kirjan nimeä ja on melkoisen nerokas.

Olen enemmän kuin tyytyväinen, että olen vihdoin saanut tämän klassikon luetuksi. Sen kunniaksi katsoin myös elokuvan The Final Cut -version uusiksi. Se on edelleen tunnelmaltaan loistava leffa.

 

 

Lukemista helmikuun lähestyessä

Olen saanut aika hyvin luettua tammikuussa aikomiani kirjoja ja päälle vielä esim. Anne Leinosen ja Marko Hautalan uutuusnovellikokoelmat. Englanninkieliset ovat jääneet kuitenkin vielä roikkumaan ja silmät ovat rasittuneet paperikirjoista, joten kuun loppua kohti olen siirtynyt jälleen äänikirjoihin. Isaac Asimovin Säätiö-trilogia on selätetty. Lady Gregoryn Cuchulainnin tarina on meneillään.

Katselin tulevia teoksia ja huomasin, että viikon sisällä ilmestyy Don DeLillon Hiljaisuus Keltaisen kirjaston julkaisuna. Dystopia, jossa ihmiskunta joutuu elämään ilman telkkaria, nettiä ja kännyköitä. Kamalaa! Ihan tulee varhaislapsuus mieleen. Miten sitä silloin pärjättiin? No, maailma on erilaisissa lähtökuopissa nykyään ja on mielenkiintoista lukea, kuinka kirjailija on aihetta käsitellyt.

Hirveä hinku olisi vihdoin aloittaa Brian Aldissin Helliconia-trilogia, jonka lukemista olen suunnitellut varmaan sen kymmenen vuotta. Näitä suunnitelmia toki riittää kymmenittäin muistakin kirjoista.

Sohvalla lähipinossa näyttää olevan jokunen vanhempi teos muistuttamassa olemassaolostaan. Kirjastolainoja ei tällä hetkellä ole. YA-kirjat pursuaa korvista ulos, joten hetkeen ei niitä, kiitos! 

Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä

Maria Gripen Pörriäinen lentää hämärissä (Tardyveln flyger i skymninger, 1978, suom. 1980) on mennyt minulta ohi ilmestyessään, eikä kirjastossakaan sitä minulle suositellut, sillä taisin olla jo reilusti aikuisten kirjojen parissa tuolloin (muistan lukeneeni MacLeania ja Vonnegutia 1980).

David, Jonas ja Annika huolehtivat tyhjillään olevan vanhan talon kukista ja löytävät nipun kirjeitä, jotka johdattavat heidät menneisyyden salaisuuksiin. Traaginen rakkaustarina ja kadoksissa oleva egyptiläinen muinaisaarre vievät nuoret seikkailuun, jossa riittää käänteitä. Edesmenneen Emilien tarina toi yllättävän mielleyhtymän juuri elokuvana katsomaani Minna Canthin Anna Liisaan.

Pörriäinen on perinteinen ja vanhahtavan tyylinen seikkailu, johon kirjailija on saanut mahtumaan kuitenkin näkökulmaa naisen asemasta. Toisin kuin useissa nuortenkirjoissa, tässä tarinassa on mukana aikuisia, jotka tukevat lapsia ja heillä on myös aktiivinen ratkaiseva ja kannustava rooli. Koen se positiivisena, sillä olen lukenut liian monta kirjaa, jossa aikuiset ovat vain statisteja tai jopa vastustettavia vihollisia. Muutama toistuvuus, esim. salmiakin tarjoaminen ja syönti alkaa pidemmän päälle ärsyttää, niin salmiakin ystävä kuin olenkin.

Kirja on hyvinkin aikuisen luettava, ja käänteitä sekä jännitystä on sen verran, että mielenkiinto säilyy. Silti kirja on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille.

 

Christopher Fowler: Varjomaailma

Lontoo on mielikuvitusta kiehtova kaupunki ja sinne onkin sijoitettu kirjallisuudessa rinnakkaiskaupunkeja, maanpäällisiä, maanalaisia ja maan yläpuolisia usein toisistaan tietämättömiä yhteiskuntia. Pidän realistisesta Lontoosta (turistin silmin nähdystä), ja myös esim. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalaisesta Lontoosta (arvio). Siksi odotukset Christopher Fowlerin Varjomaailman (Roofworld 1988, suom. 1990) kaupungin katoille sijoittuvalle tarinalle olivat "korkealla". Fowler ei kuitenkaan osoittautunut Gaimanin veroiseksi.

Katoilla elävässä ja ohuiden siimojen varassa liikkuvassa sopeutumattomien ihmisten yhteiskunnassa on käynnissä valtataistelu, josta katutasolla ei tiedetä juuri mitään. Taistelun toinen osapuoli on verisen tappava ja haluaa tuhota vastustajansa. Robert ja Rose joutuvat sivustakatsojina polttopisteeseen, ja pelottavien yhteenottojen lisäksi miettimään omaa maailmankuvaansa ja elämänsä päämääriä. Tarina on välillä hyvinkin raaka, seikkailullinen ja vauhdikas. Kuvausta katolta toiselle liitämisestä ja takaa-ajoista riittää. Mukana on myös ripaus huumoria.

En oikeastaan tiedä, miksi en päässyt kirjan tunnelmaan mukaan. Se vaikutti pintapuoleiselta, syvyys puuttui. Hahmot eivät saaneet tarpeeksi persoonallisuutta ja tarinan tausta ei riittänyt alkuunsakaan. Tarinassa kyseessä on halu irtaantua juppikulttuurista ja aliarvostuksesta, citystä ja suuryrityksien vallasta, varastaa niiltä resursseja (rahaa) omaan kattoelämään. Mutta sitten kerrottiin kattojen varjomaailman olevan vanhaa traditiota, ja mukaan sekoitettiin alkemiaa ja satanismiakin. Todellinen kapina katutason yhteiskuntaa vastaan jäi ilman voimaa ja uskottavuutta. Tässä olisi ollut kunnon ainekset kyberpunk-tarinallekin Neurovelhon jalanjäljissä, mutta rahkeet ei riittänyt.

Hieman jahkasin lukiessa, sillä se ei sujunut joutuisasti. Potentiaalia ja ideaa Varjomaailmassa oli kyllä paljon. Olisin halunnut pitää kirjasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidin.

 

Mitä lukulistalla vuoden 2022 alussa?

Sen sijaan, että listaisin tulevan kevään uutuuskirjoja, ajattelin pohdiskella mitä lukisin lukulistallani roikkuvista kirjoista.

Kirjastosta minulla on lainassa kolme kirjaa, joiden viimeinen palautuspäivä on tammikuun lopussa. Ne olisi nyt kuun aikana saatava luettua. Maria Gripen 1978 julkaistu YA-kirja Pörriäinen lentää hämärissä on valikoitunut RisingShadow'n kirjatietokannasta jollain kriteerillä, jota en enää muista. Takakansiteksti kyllä houkuttelee. Kirja on lähetetty Sodankylän kirjastosta, joten meinaanpa lukea sen pois alta.

Blade Runner on yksi suosikkileffoistani, mutta niin vain Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä, johon leffa löyhästi perustuu, on yhä vuosikymmenien jälkeen lukematta. Kirjabloggaajien klassikkohaaste on todella hyvä syy selättää teos vihdoin. Kirjasta on ilmeisesti tulossa (ainakin suunnitelma on) uudempikin suomennos, joten pohjaksi sille luen 1. painoksen käännöksen.

 

Kolmas kirjaston kirja on Christopher Fowlerin Varjomaailma, joka on myös poimittu Risingin tietokannasta ja tullut Kemijärven kirjastosta luettavaksi. Tarina sijoittuu Lontooseen, taisin siksi valita sen.

 

Viime vuoden uutuuksia on ikävästi jäänyt lukematta esim. Joe Abercrombielta, Naomi Novikilta ja Catherynne M. Valentelta. Olen kovasti aikonut lukea nämä. Jospa nyt saisin otettua itseäni niskasta kiinni niiden suhteen. Ei pitäisi olla ongelma, sillä pidän kirjailijoiden teoksista.

Uutuussuomennoksista lähinnä Lady Gregoryn Muirtheimnen tasankojen Cuchulainn - kirja jonka nimen kirjoitusasu on hankala muistaa - on myös korkealla lukulistalla. Tämä on Vaskikirjojen julkaisu. Juuri ennen vuodenvaihdetta ilmestyi Stephen Kingin Billy Summers, jonka kuuntelen äänikirjana.

 

Jospa näistä olisi tammikuun lukemisiksi. Helmikuussa sitten jotain muuta, ehkä sarjakuvia. Olisiko jotain, mitä erityisesti suosittelisit alkuvuoteen?

Katsaus kirjavuoteeni 2021

Vuosi 2021 oli toinen perättäinen vuosi, jolloin sain luettua keskimääräistä enemmän kirjoja. Tähän ovat vaikuttaneet äänikirjat, jotka ovat vaivattomia kuunnella muun tekemisen tai matkaamisen ohessa. Ja kyllä, jopa koronavuonna -21, olen liikkunut autolla mm. kansallispuistoihin ja junalla etelään. Luonto on ollut entistä tärkeämpi henkireikä lukemisen rinnalla. Vaikka blogiin asti ei lukemiset juuri ole päätyneet, vuonna 2021 luin 140 kirjaa. Viime vuotiseen verrattuna laskua on toki 35 teoksen verran, mutta mukaan on tänä vuonna mahtunut enemmän yli 600-sivuisia teoksia. Pisin oli David Foster Wallacen Päättymätön riemu (1061 sivua). Keskimäärin kirjojen pituus oli arviolta 340 sivua Goodreadsin ja joidenkin äänikirjojen arvioitujen pituuksien mukaan.

Olen jälleen lukenut enemmän miesten kirjoittamia kirjoja, mikä johtuu siitä, että keskityin esim. Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan uudelleenlukuun. Olen edennyt sarjan suomennosten osaan 11. Aloitin myös Stephen Kingin Musta torni -sarjan, jonka kanssa etenin osaan 4. Molempien sarjojen lukeminen jatkuu ensi vuonna tavoitteena saada ne loppuun. Myös Isaac Asimovin Säätiö-trilogia on edennyt kaksi kirjaa. Ensi vuonna kolmas. Vuoden aikana sain lisäksi Sergei Lukjanenkon Varjojen valtakunta -sarjan loppuun. Pidin sarjasta enemmän kuin odotin. Jean M. Untinen-Auelin paleofiktiivisen Maan lapset -sarjan neljä ensimmäistä kirjaa tuli myös kuunneltua. Tai ensimmäisen osan, Luolakarhun klaanin, olen lukenut aiemmin. Tämä sarja on ollut erityisesti ajomatkojen ja laboratoriotyöskentelyn taustakuuntelemista. Muuten en olisi tainnut siitä selvitä. Vielä olisi pari kirjaa sarjasta jäljellä, joten ehkä ensi kesälomamatkalla.

 

Sarjojen väliin ei ole mahtunut montaa englanninkielistä teosta, joten niiden määrä on tänä vuonna romahtanut. Yli puolet kirjoista on itse asiassa kuunneltu. Olen ollut läpi vuoden Storytelin asiakas. Spefin lisäksi äänikirjoina on tullut kuunneltua dekkareita. Niiden taso ei ole ollut kovin hääppöinen (makukysymys varmaankin), vaikka viihdyttäviäkin tapauksia on löytynyt. Paperikirjojen määrä on lisääntynyt hieman, sillä olen hyödyntänyt kirjaston palveluja.

Olen lukenut paperisena mm. Markku Sadelehdon toimittamia Outoja tarinoita -antologioita neljän teoksen verran. Kauhunovellit ovatkin olleet kiinnostavaa antia tänä vuonna. Olen viihtynyt kauhun parissa muutenkin ja jatkan linjaa todennäköisesti ensi vuonnakin.

Kirjojen julkaisuvuosikymmen noudattelee perinteistä kaavaa keskittyen viimeisimpiin vuosikymmeniin. Ei mitään uutta siinä. Ahkerin lukukuukausi oli syyskuu. Pidin lomani elo-syyskuussa.

Vuoden parhaat tai muuten mielenkiintoisimmat lukukokemukset olivat

italialaisen Dino Buzzatin Noiduttu takki ja muita kertomuksia -novellikokoelma

saksalaisen Marc-Uwe Klingin QualityLand,

ruotsalaisen Karin Boyen Kallokaiini,

 

kiinalaisen Chen Quifanin Jättömaa, 

brittiläisen Roald Dahlin Nahka ja muita novelleja -kokoelma, sekä 

amerikkalaisen N.K. Jemisinin Viides vuodenaika -suomennos.

Suosittelen kaikkia!

Voltaire: Mikromegas, Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun ja Francis Godwin: Lento kuuhun

Lainasin sattumoisin kaksi proto-sf:ksi luokiteltua kirjaa elokuussa. Ensimmäinen oli Voltairen Mikromegas. Olen viimeksi lukenut Voltairea joskus yläasteella eli noin sata vuotta sitten. Mitään muistikuvaa ei ole säilynyt tuolta ajalta. Vuonna 1752 julkaistu Mikromegas on yksi vanhimmista teoksista, jossa maanpallolle saapuu avaruuden olentoja, jos ei jopa vanhin. Toki vanhemmissakin teoksissa maapallon asukas sentään matkustaa Kuuhun, kuten toisessa proto-sf-teoksessa Cyrano de Bergeracin Matka kuuhun ja aiemmin tänä vuonna lukemassani Francis Godwinin Lento kuuhun -teoksessa. Mikromegas sisältää mielenkiintoisesti todellisuuspohjan Ranskan Kuninkaallisen tiedeakatemian tutkijoiden geodeettisesta tutkimusmatkasta Tornionlaaksoon. Paluumatkalla tutkijoiden laivassa matkasi kaksi torniolaista naista etelä-Ruotsiin ja myöhemmin eri reittiä Ranskaan. Voltairen fiktiossa Siriuksesta ja Saturnuksesta tulleet jättiläismuukalaiset intoutuvat seuraamaan pikkuruisia maan asukkaita ja filosoimaan heistä ja heidän kanssaan. Jokseenkin tylsästi. Koin ikäväksi Voltairen tavan piikitellä filosofisesti aikalaisiaan, joiden kanssa hän oli eri mieltä tai kuului eri leiriin tieteellisesti. Lisäksi hän vihjailee torniolaisten naisten moraalittomuudesta. Oli siihen syytä tai ei, jotenkin tuntuu, että kirjailija selkeästi esittää omaa mielipidettään, eikä kirjoita fiktiota. 

Sama seikka on ongelmana Cyrano de Bergeracin Matka kuuhun -kirjassa. Liekö syy on tuon ajan satiirityylissä, jota ranskalaiset suosivat. Minulle se näyttäytyi pilkalliselta tämän päivän näkökulmasta. Myönnän toki, että en välttämättä ymmärrä satiiri-lajin hienoutta ja historiallista arvoa. Itseäni twitteristä lainatakseni Matka kuuhun on uskomatonta potaskaa, jopa 1600-luvun teokseksi. Ei sinänsä haittaa, että kuuhun lennetään aamukasteen tai uhrisavun avulla, sillä 1600-luvulla tieteiskirjallisuusaihio on luonnollisesti paljolti fantasiaa. Teoksessa on kuitenkin uskontoon liittyvä selittämistä ja jotenkin koin myös ylimielisyyttä, että en pitänyt teoksesta alkuunkaan. Verrattuna aikalaisen Francis Godwinin Lento kuuhun -teokseen heikko. 

Liekö johtuu siitä, että Francis Godwin on englantilainen, ja Englannissa 1600-luvulla tyyli oli erilainen. Päähenkilö on kuitenkin espanjalainen astronautti, joka lentää joutsenen kaltaisilla linnuilla Kuuhun, jossa hän kohtaa kristittyjä kuulaisia, jotka ovat luoneet kadehdittavan utopian. Uskonnolta ei tältä piispa-kirjailijaltakaan vältytä, mutta Kopernikus ja Galileo on kuitenkin myös omassa arvossaan. Nämä kolme proto-sf-teosta ovat tutustumisen arvoisia genren historian näkökulmasta, mutta mitään suurta kirjallista lukukokemusta niistä ei saa. Kirjallisuuden tutkijat toki repivät niistä enemmän kuin tavallinen meikälukija.

A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha ja Hugh Scott: Hirmuhiirten luola

A. Philippa Pearcen Tom ja keskiyön puutarhassa (1958, suom. 1977) Tom lähetetään evakkoon tätilään kotona veljen sairastuttua tuhkarokkoon. Kirjan julkaisuvuonna tuhkarokkoon ei ollut vielä rokotetta, ja tuollainen käytäntö lähettää lapsi karanteeniin muualle, oli yksi tapa suojella lasta. Täti asuu vuokratalossa, jossa ei ole edes puutarhaa, mutta kylläkin kiinnostava kaappikello aulassa. Yllättäen eräänä unettomana yönä Tom kuulee kellon lyövän 13 kertaa. Tuolloin asfalttitakapiha muuttuu puutarhaksi, jossa leikkii nuori orpo tyttö, Hatty. Hattysta Tom saa leikkikaverin salaiseen puutarhaan. Hattyn maailma on mennellä vuosisadalla ja niin paljon kuin Tom haluaisikin, hän ei voi elää kahdella aikakaudella.

Kirjassa on ihana tunnelma ja tarina lumoaa, eikä ihmekään, että sille on myönnetty Carnegie-mitali. Tarina jättää haikean mielen, kuten monesti menneestä ajasta ja maailmasta kertovat kirjat tekevät. Tomin aikamatka toi mieleen Penelope Farmerin Charlotte Sometimesin, josta pidin myös paljon. Harmi, ettei Charlotte Sometimesia ole koskaan suomennettu.

Hugh Scottin Hirmuhiirten luolassa (1989, suom. 1990) ei ole aikamatkaa, mutta senkin päähenkilö on orpo, tällä kertaa poika, Freddie. Freddie tulee sukulaisten hoiviin linnamaiseen kartanoon, jossa asuu Lindsay-serkku ja Anaglypta-serkku tulee viettämään kesälomaansa. Lindsay vihkii Freddien nopsasti linnan saloihin, mutta pian paljastuu, että linnassa asustaa myös jotain pelottavaa, minkä kirjan nimikin jo paljastaa. 

Verrattuna Tom ja keskiyön puutarhaan Hirmuhiirten luola on naiivimpi. Scottin kirjoitustyyli...

se hieman...

ärsyttää!

Lapsia kehotetaan sulkemaan kirja, tarina on liian kauheaa. Minusta tuolloin aluarvioi lukijan, jonka pitäisi itse saada päättää milloin tarina pelottaa tai ei. Oli se sitten huumorilla laitettu tai ei, tyrkytys vain ärsyttää. Tarinan puitteet ovat kuitenkin kiehtovat, linna, muuri, naamioitujen ovien takana salaisia huoneita, kirjastohuone ja tietenkin hienot näkymät ikkunasta ja pelottava kellari.

Hirmuhiirten luola oli kiva ja nopea lukuvälipala. Ei sen kummempaa.

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja, Kuka pelkää noitia ja Kekseliäs kettu

Roald Dahl on tunnettu ennen kaikkea lastenkirjailijana. Olenkin lukenut häneltä aiemmin Matilda ja The Gremlins -kirjat, jotka ovat nuoremmille lukijoille suunnattu. Nyt käteeni osui Nahka ja muita novelleja -kokoelma (2007), jonka lyhyet tarinat oli selkeästi aikuisille ja olivat kaiken lisäksi kauhua. Kokoelma sisältää 10 novellia:

• Äänikone
• Genesis ja katastrofi
• Sotilas
• Mies etelästä
• Toivomus
• Vuokraemäntä
• William ja Mary
• Lampaalla teurastettu
• Tie taivaaseen
• Nahka

Kaikki novellit on julkaistu aiemmin 1950-1960-luvulla julkaistuissa kokoelmissa.

Ihastuin suoraa päätä Dahlin mustan humoristisiin, ehkä hieman perinteisiin kauhukertomuksiin, joista suurin osa päättyi vihjaukseen, ei selkeään selittämiseen. Kaikki oli kuitenkin helposti pääteltävissä.

Kokoelmassa ei ollut varsinaisesti yhtää heikkoa novellia, joskaan esim. Sotilas ja Mies etelästä ei tehnyt minuun yhtälailla vaikutusta kuin William ja Mary sekä Tie taivaaseen. Nämä molemmat nostivat pitkän avioliiton ikeen naisen näkökulmasta laukaisevaksi tekijäksi. Myös Lampaalla tapettu kulkee samaa polkua. William ja Maryssa on 1942 ilmestyneen Curt Siodmakin Donovan's Brainin kaikuja, mikä ei sinänsä ole huono lähtökohta. Tarinat eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta kieroja ja nyrjähtäneitä oman aikansa tyylillä.

Kuka pelkää noitia (1983, suom. 1990) sen sijaan on lastenkirja, ehkä vähän isommille lapsille jo. 

Ah, miten ilkikurista tekstiä, jossa ei kaihdeta iljettävyyksiäkään. Plussaa siitä, että suomalaiset noidat saivat kunnian olla maailman pahimpia ja julmimpia. Suomalaisissa lasten kauhukirjoissa vastaavaa hersyvää huumoria nykyaikaisella otteella löytyy Magdalena Hain teoksissa. Me likes.

Kekseliäs kettu (1970, suom. 1978) on sitten lasten veijaritarina isäketusta, jonka tulee pikaisesti keksiä miten pelastaa perheensä kolmelta ihmiseltä, jotka haluavat kostaa menetetyistä kotieläimistään. No, ennustettavissa on onnellinen loppu ja eläinten yhteistyötä epämiellyttäviksi kuvattujen ihmisten nujertamiseksi. Enpä innostunut tarinasta, koska se tyytyy mustavalkoiseen hyvän ja pahan käsitykseen ja heikkoon huumoriin. Lasten ajatusmaailmaan tämä toki voi olla jännä, mutta ehkä etsisin kuitenkin uudempia teoksia nykyaikaisella maailmankuvalla. Kirjan kuvituskaan ei viehättänyt, koska eläimet oli puettu niissä vaatteisiin ja isäketun alussa menettämä häntä oli kuvissa siellä täällä myöhemminkin. Aivan kuin kuvittaja ei olisi lukenut juttua. 

Roald Dahl kuuluu kirjailijoihin, joiden teoksiin aion jatkossakin tutustua. Niitä riittää.

Syksyn 2021 englanninkielisiä spefiuutuuksia

Selasin reilu satakunta kirjaesittelyä läpi nyt syksyllä ilmestyvistä englanninkielisistä spefikirjoista ja totesin, että en millään saa houkuteltua itseäni lukemaan trendikkäitä uusia kirjoja puhuttelevine aiheineen. Vain tutut ja turvalliset kirjailijat vetosivat minuun. Tällaista ähkyä uusista kirjoista olen kokenut jo viimeisten Hugo-ehdokkaiden kohdalla.

Niinpä menen nyt lyhyellä ja turvallisella kuuden kirjan listallani.

Olen jo aikoja sitten tippunut J.R.R. Tolkienin nimissä tuotettujen kirjojen vauhdista, vaikkakin olen niitä varsinkin suomeksi hankkinut. Uutuuslistalla on Carl F. Hostetterin toimittama The Nature of Middle-earth, joka kiinnostaa jo tässä vaiheessa englanniksi. Kirja todennäköisesti ilmestyy suomeksikin kohtalaisen pian, ainakin monet tuppaa niin tekemään. Tolkien myy. Mitään erityisen kiirettä en tämän teoksen kohdalla lukemisessa pidä.

Luen parhaillaan Joe Abercrombien The Age of Madness -trilogian kakkososaa ja heti kohta perään ilmestyykin päätösosa The Wisdom of Crowds. Abercrombieen voi aina luottaa, kirjat ilmestyy silloin kun hän niin on ajoittanut. Ei vuosien viiveitä. Edelleen yksi suosikkikirjailijoistani.

Naomi Novikin The Scholomance-sarja on minulla vielä aloittamatta, vaikkakin ensimmäinen osa, A Deadly Education, on ladattuna ja seuraavien kirjojen lukulistalla. Kakkososa, The Last Graduate, ilmestyy kuukauden sisään. Riippuen ykkösosan vetävyydestä, kakkososa siirtyy lukulistalla nopeasti tai vähemmän nopeasti.

Jo käännösuutuuksien kohdalla mainitsin joulun tulevan lokakuussa kun J.K. Rowlingin Jouluposso ilmestyy. Kirja ilmestyy tietenkin myös englanniksi ja koska Rowling on kielellisesti taitava ja haluan ehdottomasti lukea hänen alkuperäisen tekstinsä, The Christmas Pig päätyy ostoslistalle ja luettavaksi. Rowlingin teokset ovat aina Tapahtuma minulle.

Alastair Reynolds kirjoittaa useimmiten tiiliskiviä, joiden lukemisen aloittaminen ei aina innosta minua. Belladonna Nights and Other Stories on kuitenkin novellikokoelma, jonka lukemista on helppo jaksottaa. Reynolds kuuluu myös ahkerasti suomennettujen kirjailijoiden joukkoon, joten ehkä nämä novellit näkevät päivänvalon käännöksinäkin. 

Catherynne M. Valente on kirjoittanut trilleriksi luokitellun teoksen, Comfort Me with Apples, jonka nimi viittaa Korkeaan veisuun. Kirjaa markkinoidaan niille, jotka ovat pitäneet Gillian Flynnin Kiltistä tytöstä ja Naomi Novikin Spinning Silveristä. Minä pidin molemmista, joten tästä Valenten kirjasta pitäisi tulla hyvä lukukokemus.

Englanninkielisistä teoksista nousee joskus somessa kohinaa, joka saattaa tuoda yllätyksiä lukulistalleni. Esim. Adrian Tchaikovsky mahdollisesti. Saa myös suositella kiinnostavia uutuuksia.

Syksyn 2021 kiinnostavia spefikirjoja

Tänä vuonna on ilmestynyt mukavasti mielenkiintoisia käännösspefiuutuuksia ja myös syksy näyttää antoisalta.

Vaskikirjoilta on odotettavissa Clark Ashton Smithin Zothique, tieteisfantasian ja miekka ja magian novellikokoelma. Vaikka m&m ei juurikaan minua innosta, on kuitenkin kiinnostavaa tutustua aina silloin tällöin alagenren kirjallisuuteen. Vaskikirjat on profiloitunut vahvasti miespuoleisten kirjailjoiden teoksiin, mutta välillä mahtuu mukaan myös naisten julkaisemia kirjoja. Muirthemnen tasankojen Cúchulainn on Isabella Augusta Gregoryn 1902 julkaistun teoksen suomennos. Kyseessä on irlantilaisiin kansantarinoihin perustuva romaani.

Art House julkaisee proto-sf-teoksen vuodelta 1686 suomeksi. Bernard le Bouyer de Fontenellen Maailmojen moninaisuudesta on ilmeisesti dialogimuotoon kirjoitettu avaruusaiheinen fantasia ja "eurooppalaisen naissivistyksen merkkipaalu", mitä ikinä se tarkoittaakaan. 

Tammen Keltaisen kirjaston seuraava julkaisu on Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko, jossa kysytään "mitä on rakkaus, mitä ihmisyys". Tämä on ilmeisesti Ole luonani aina -romaanin sisarteos, joten siksi se päätyy lukulistalleni. En ole tutustunut englanninkielisen teoksen arvioihin, joten ilman ennakkokäsityksiä mennään. Tammi julkaisee lisää tuoretta kirjallisuutta, eli vuonna 2020 ilmestyneen Liz Braswellin nuortenkirjan Syntymättömyyspäivän käännöksen. Kirjassa kerrotaan mitä tapahtui Ihmemaassa sen jälkeen kun Liisa palasi takaisin kotiin. Joulu tulee Tammelle jo lokakuussa, kun J.K. Rowlingin uusi satufantasia Jouluposso kääntyy suomeksi. Odotan innolla, vaikka myös alkuperäiskielinen on ostoslistalla aivan ehdottomasti.

Basam Books julkaisee Olaf Stapledonin 1937 julkaistun Star Maker -kirjan suomeksi nimellä Tähtien tekijä. Mainos kertoo kirjan olevan "järisyttävä mestariteos", klassikko. Stapledonin tyyli ei ole vielä purrut minuun, tästäpä uusi yritys.

Jalavan ehdoton valttikortti tälle syksylle on N.K. Jemisinin monikertaisen Hugo-palkinnon voittaneen Murtunut maailma -sarjan aloitusosan, Viides vuodenaika, suomentaminen. Olen koko sarjan lukenut jo englanniksi tuoreeltaan ja pidin sitä huippuna. Myös geologi minussa piti sarjasta, ei ainoastaan spefiharrastaja. Suosittelen kaikille. Ehdoton ostoslistalle.

Jos Jalava juhlii N.K. Jemisinin teoksella, WSOY saa miljoona pistettä Susanna Clarken Piranesin suomentamisesta. Hyvin erilainen kirja kuin Jonathan Strange & Herra Norrell, mutta aivan ihana teos kuitenkin. Ehdottomasti ostoslistalle suomennoskin, vaikka alkuteoksen ahmin jo heti tuoreeltaan. Toinen WSOY:lta ilmestyvä kiinnostuskynnyksen ylittävä kirja on Charlotte McConaghyn Viimeinen muuttolintu. Teosta kuvaillaan "hypnoottiseksi lukuromaaniksi luonnon kauneudesta ja katoavaisiudesta". Kovasti kehuttu teos, joten hyvää lukukokemusta odotellessa.

Moebius yllättää julkaisemalla Gene Wolfen Soldier-sarjan ensimmäisen osan, Sotilas sumussa, suomeksi. En ole Wolfen erityinen fani, mutta jälleen kerran kyseessä on teos, jonkalaisia ei liikaa suomenneta ja siksi se kuuluu lukulistalle. Siitä ei ole tietoa tuleeko sarjan muita osia suomeksi. Edit: kirja siirtynyt vuodelle 2022. Nimi vaihtunut Eksyneeksi sotilaaksi.

Into kustantamon ainoa kiinnostava teos syksylle on Lawrence Wrightin Tappava uhka, joka tartuntatautiteemallaan on ajankohtainen.  Virusaiheeseen minulla ei ole suuria odotuksia, mutta ehkä kirja viihdyttää. 

Englanniksi ilmestyy joukko kiinnostavia kirjoja niin ikään, mutta jääköön ne tällä kertaa listaamatta. Selvää on, että lukemiset eivät lopu tänäkään vuonna kesken, mikä ilolla todettakoon.