Margaret Atwood: MaddAddam (Uusi maa)

Margaret Atwoodin MaddAddam ilmestyi jo vuosi sitten, mutta niin vain kävi, etten yrityksistä huolimatta pystynyt keskittymään siihen, ennen kuin jatkuvasti keskeräisenä roikkuva kirja alkoi tarpeeksi häiritä. Otavalta saadun tiedon mukaan MaddAddam ilmestyy suomeksi ensi vuoden maaliskuussa nimellä Uusi maa, aiempien osien, Oryx ja Craken (arvostelu) ja Herran tarhurien (arvostelu) tapaan Kristina Drewsin suomentamana.

MaddAddam jatkaa tarinaa siitä mihin edellisissä osissa jäätiin. Toby, Ren, Amanda ja muut vedettömästä tulvasta selviytyneet ovat crakelaisten, geenimanipoloidun uuden ihmisrodun, luona, Lumimies-Jimmy loukkaantuneena tiedottomana ja raakalaismaiset Paintball-taistelijat karkuteillä, vaan kuitenkin jatkuvana uhkana. Tarinan pääosana on kuitenkin menneisyys ja Zebin tapahtumat aina lapsuudesta nykyhetkeen, jotka hän kertoo Tobylle ja Tobyn kautta lukijoille. Eikä hän todellakaan ole teoissaan pyhimys. Zebin tarinankaari nivoo yhteen Adam ensimmäisen, Craken, Tobyn ja Renin tarinat ja hänen kautta täydentyy kokonaiskuva aiempien osien tapahtumista.

Varoitus mahdollisista spoilereista seuraavassa kappaleessa:

Luin muistin virkistämiseksi ensimmäisen ja toisen kirjan arvioni ja totesin, kuinka hyvin Atwood on ohjaillut tuntemuksiani. Herran tarhureissa koin jopa pelottavana, ettei Craken ajatus paremmista ihmisistä ja paremmasta maailmasta olisikaan loppujen lopuksi mielipuolista, vaan periaatteella tarkoitus pyhittää keinot hyväksyttävissä. MaddAddam, tai kuten suomenkielinen nimi kuvaavammin kuuluu, Uusi maa sai aikaan ristiriitaisia tuntemuksia asian suhteen. Tekikö Atwood todellakin dystopiasta utopian? Ja samalla antoi tuhon siemenen, sillä on vaikea uskoa, että mikään mille annetaan jumalan/jumalien kaltainen palvottava taho, ei jossain vaiheessa ajautuisi kyseenalaistamisen ristiriitoihin. Craken luoma lammasmaisen lempeä ja herttainen superrotu vaikutti ehkä vielä Uudessa maassa utopiselta, mutta selkeästi muuntautumiskykyiseltä, varsinkin vanhasta ihmisrodusta saadun geeniperimän myötä. Jäin ehkä ylitulkitsemaan/pohdiskelemaan tätä seikkaa turhanpäiten, mutta olen pettynyt jos Atwoodin kaltainen kirjailija ei olisi katsonut pidemmälle ja antanut vihjeitä.

Spoilervaroitus päättyy.

Zeb ei ollut kokoavuudestaan ja paljastuksistaan huolimatta niin kiinnostava kuin odotin. Hänen osuuksissaan oli toki samaa raadollisuutta kuin aiempien kirjojen sisällössä, mutta ei silti kolahtanut minulle. Ärsytyskynnykseni ylittyi usean hahmon kohdalla. Tobyn epävarma pähkäily Zebin suhteista oli yksi ylitys, samoin kuin Jimmyn ja Adamin roolien lehmänhäntämäinen lasku loppua kohti. Oh Margaret, olisin kaivannut tiukempaa otetta. Kuin puskista vedettiin crakelaisille myös uusi erikoiskyky, mihin olisin toivonut pohjustusta. Ehkä sitä jossain vaiheessa annettiinkin, mutta olen vain jättänyt yksityiskohdan huomioimatta.

MaddAddam on tunnelmaltaan aiempia osia rauhallisempi. Kirja eteni pitkästi ennen kuin tuntui tapahtuvan mitään olennaisesti uutta. Entiseen tapaan pidin Atwoodin huumorista ja varsinkin Jimmyn fuck-kiroilusta syntynyt auttava korkeahahmo kirvoitti ääneen naurua. Tobyn sanaselitykset ja kertomukset crakelaisille ovat kirjan parasta antia. Loppu on onnistunut, enkä suosittele herkimmille lukijoille sen lukemista julkisella paikalla, kuten minä tein. MaddAddam on trilogian heikoin osa, joka minun käsissäni kärsi lisäksi pitkittyneestä lukukokemuksesta. Silti se on ok-päätös tarinalle, eikä sitä luonnollisestikaan voi jättää lukematta, jos Oryx ja Crake ja Herran tarhurit on jo luettuna.

Uutiset kertovat, että MaddAddam-trilogiasta olisi tulossa myös tv-sarja HBO:lle ja että Atwood olisi itse mukana konsultoivana tuottajana. Saas nähdä miten homma etenee ja minkälaista jälkeä syntyy. Tottahan se toteutuessaan pitää katsoa.