Nysalor-kustannukselta
ilmestyi vuonna 2016
Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia -antologia, jonka on toimittanut
Matti Järvinen. Ekirjana ostamani teos sisältää 10 novellia enemmän ja vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, joista osan osallisuus jopa hieman yllätti minut. Alkuperäiset tarinat on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolelta aina 1900-luvun alkuvuosiin. Antologian aloittaa toimittajan esipuhe, jossa käsitellään mm. kauhukertomukseksi luokitellun kriteereitä ja hieman suomennoksista. Mukana on kahden ranskalaisen, yhden ruotsalaisen ja saksalaisen kirjailijan kertomukset, loput ovat englanninkielistä alkuperää.
- Fitz-James O’Brien: Mikä se oli? (What was it?, 1859)
- Guy de Maupassant: Käsi (La Main, 1883)
- Nataly von Eschstruth: Harmaasisar (alkuteos saksankielinen)
- Emeric Hulme-Beaman: Unitalo (The House of Dreams, 1900)
- Arthur Conan Doyle: Ruskea käsi (The Brown Hand, 1899)
- William Hope Hodgson: Kuoleman jumalatar (The Goddess of Death, 1904)
- Selma Lagerlöf: Kummituksen käsi (Spökhanden, 1898)
- Émile Zola: Verta (Le sang, 1864)
- Robert E. Howard: Villeféren metsässä (In the Forest of Villefére, 1925)
- Robert W. Chambers: Morsiuspari (The Pridal Pair, 1907)
O’Brienin Mikä se oli? on kummitustalo-kertomus, jossa laajennetaan ajattelua polttelemalla oopiumia, ollaan filosofisia ja napataan kiinni näkymätön kummittelija. Tarinalla on oudon lattea loppu ja sen paras anti on oikeastaan kirjoitustyylistä tihkuva ajankuva.
de Maupassantin Käsi on ensimmäinen kolmesta käsi-aiheisesta tarinasta. Siinä kertoja kertoo tapahtumasta kaupungissa, jonne saapuu metsästystä harrastava englantilainen muukalainen. Muukalaisen kokoelmassa on musta, kuivettunut käsi, joka on kahlittu seinään. Mutta eihän se siinä tietenkään pysy. Jälleen tarinan loppu on latteahko, minkä kirjailija on varannutkin itselleen tehtäväksi.
Eschstruthin Harmaasisar on ilmeisesti lyhennetty suomennos, mutta se toimii kokonaisuutena. Jälleen tarinassa kerrotaan tarinaa, jossa muille näkymätön hahmo ilmestyy naamiaisjuhliin ja tanssittaa päähenkilöä. Tarinan edetessä selviää mistä on kyse ja miten tilanteeseen on päädytty, ja lopputulos on kovinkin surullinen. Järjestyksessään antologian ensimmäinen tarina, joka tempaisi mukaansa.
Hulme-Beamanin Unitalo kuuluu sarjaan talo, josta alkuperäiset asukkaat eivät ole poistuneet, vaan aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Tarinan pääpointti on kenraalin ja tämän kahden intialaisen palvelijan salamyhkäisen katoamisen selvittäminen. Nykypäivän näkökulmasta tämä edustaa perinteistä mysteeritarinankerrontaa, jonka esimerkiksi Sherlock Holmes voisi ratkaista, mutta valitettavasti kirjailija ei saa siihen oikein paloa.
Doylelta, joka on kynäillyt Sherlock Holmesit, on sisällytetty tähän antologiaan
Ruskea käsi -novelli. Tohtori Hardacre kertoo siinä tarinaa arvostetusta lääkärienostaan, joka terveyden horjumisen jälkeen palaa Intiasta kotikonnuilleen ja joutuu maalaiskartanossaan yliluonnollisen yksikätisen intialaisen olennon piinaamaksi. Tarinassa on jonkin verran enemmän potkua, kuin edellisessä novellissa ja vaikka loppu onkin omalla tavallaan ironinen, niin tarina toimii ajankuvassaan.
Hodgsonin Kuoleman jumalataressa Tarrow’n kaupungissa öisin liikkeelle lähtevä patsas surmaa ihmisiä ja aiheuttaa pakokauhua. Niinpä Harton koulukaverinsa kanssa hieman ylimielisesti pelkoon suhtautuen päättää selvittää mistä on kyse. Tarinassa on jälleen intialainen taustatarina ja vaikka lähtöasetelma on kiinnostava, sen ratkaisu ei minua juuri kiehtonut.
Lagerlöf oli lähtökohtaisesti kiinnostavin kirjailija joukossa ja häneltä on antologian nimikkonovelli
Kummituksen käsi. Tarina kertoo lääkärin nuoresta morsiamesta, joka on järkyttynyt nähtyään kummituskäden. Tämä käsi ilmaantuu petoksen ja huijauksen voimasta. Tarina on luonteeltaan aika häijytunnelmainen ja pidempi pohdiskelu saa jopa ahdistumaan. En tunne Lagerlöfin teoksia laajemmalti, joten en tiedä miten tämä asettuu hänen kerrontatyyliin. Muutamien siirtomaakulttuuripohjaisten tarinoiden jälkeen kotoisan kaltainen ympäristö on kuitenkin positiivista.
Zolan Verta on hyvin kuvaileva tarina, jossa sotilaat luopuvat aseista nähtyään visioita karmaisevasta kärsimyksestä ja verestä. Tyylin puolesta tarina on muista poikkeava ja kiellellinen anti on loistavaa eli suomennos tuntuu onnistuneelta, mutta sisällössä on paljon mielleyhtymiä, jotka eivät minua innosta, eikä tarina vetänyt.
Howardiin tutustuin
Conan-novellien muodossa viime kesän
lukumaratonin yhteydessä, tosin tutustuminen jäi silloin kesken. Tässä antologiassa ei ole Conania, vaan
Villeféren metsässä Montour-niminen mies eksyy matkalla Villeféreen ja saa oppaakseen kohteliaan, mutta oudon kulkijan nimeltä Carolus le Loup. Nimi on enne mitä seuraa. Tarina on aika suoraviivainen ja yksikertainen rakenteeltaan, kuten lyhytkin, mutta pidin siitä silti.
Luin
Chambersilta niin ikään viime kesänä
Keltainen kuningas -kokoelman, jossa oli muutama hyvä novelli ja loput yliromanttista soopaa.
Morsiuspari on romanttinen kertomus miehestä, jonka ensirakkaus palaa kuvioon yliluonnollisella tavalla. Se muistuttaa hieman
Demoiselle d’Ys -novellia, eikä siten tehoa minuun. Toki rakastetun menettämisessä on traagisuutta, mutta olen enemmän synkkien ja riipivien tarinoiden ystävä.
Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia on kuriositeettina mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka suurin osa sen tarinoista ei nouse keskivertoa korkeammalle nimekkäistä kirjoittajistaan huolimatta. Aika on vahvasti nähtävillä niin tyylissä kuin sisällössäkin, osittain jopa häiritsevästi. Yllättäen täysin tuntemattoman Nataly von Eschstruthin novelli kiehtoi minua eniten ja pidin myös Robert E. Howardin lyhyestä kertomuksesta. Kannattaa tutustua, jos tulee vastaan tai on harrastusta vanhoihin spefinovelleihin.
Liitän antologian mukaan käynnissä olevaan
novellihaaste 2:een.
