Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

Anni Nupposen Valkoinen kaupunki ilmestyi tammikuussa myyntiin ekirjana ja uteliaisuuttani aloin lukea näytelukua. Eihän sitä siihen voinut jättää. Luin lopulta kirjan lähes yhdeltä istumalta, sillä dystopiseen maailmaan uppoutuminen oli helppoa.

Dystopisia ja ilmastonmuutostarinoita on monen sorttisia, on kuivunutta maailmaa, veteen hukkunutta maailmaa, säteilyn tuhoamaa maailmaa, jäätynyttä maailmaa ja monia variaatioita, useimmiten ihmistoiminnan aiheuttamina. Valkoinen kaupunki on jäätynyt maailma, jossa Sonja Maru on kokenut ilmastopakolaisen elämän ja selvinnyt siitä hengissä yhteen suljettuun kaupunkiin. Eri kulttuureista saapuneet ihmiset asuvat useassa asuinkeskuksessa, Reunalla kylmyyden kupeessa ja Maasydämen luolastossa äärimmillään. Kaupunkia ja sen ravinnontuotantolaitoksia suojaa Lumivalli, mutta kylmyys vaatii uhreja jatkuvasti. Sonjan isä oli kuuluisa taiteilija Sasha Maru, joka oli taiteilijana loistava, mutta ihmisenä jokseenkin hankala. Hänen viimeisin teossarja jäi kadoksiin hänen kuolemansa jälkeen. Samalla kun Sonja yrittää luovia elämäänsä suljetussa kaupungissa ja sen busineksissä, sekä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, hän kertaa myös elämäänsä isänsä maineen ja tekojen kautta.

Valkoisen kaupungin merkittäväksi ominaisuudeksi nousi minulle tunnelma, jonka kirjailija loi jatkuvasti aistittavilla kuvauksilla. Jokaisella alueella on tunnusmaiset piirteensä, joitain hyviä puolia, joitain huonoja. Kaikkialla on kuitenkin jonkinlainen sopeutunut epätoivo, luopumisen tuntu tai jopa sopeutumisen hyväksikäytön korostuminen, mikä on täysin ymmärrettävää, kun maailma on kohdannut ekokatastrofin. Tämän tunnelma on kehyksenä tärkeä, sillä se vaikuttaa hahmojen valintoihin loppua kohti.

Tarinassa on monenlaisia hahmoja, joista olennaisin tietenkin päähahmo Sonja. Tarina ei ole niinkään juonivetoinen, vaan ihmisten välinen vuorovaikutus ja suhteet ovat kerronnan kannalta tärkeämpiä. Odotin koko ajan, että saisin johonkin hahmoista tarttumapinnan, mutta näin ei tapahtunut. Loppujen lopuksi sillä ei ollut lukukokemuksen kannalta suurta merkitystä, sillä voisin palata hahmojen pariin uudelleen pelkästään maailmakehyksen vuoksi. Kohtalaisen lyhyessä kirjassa on ainakin pari pitkää seksikohtauksen kuvausta, joilla ilmeisesti on jokin tarkoitus, mutta minusta ne olivat sellaisenaan turhan ylikorostuvia ja heikensivät tarinan laatua. Ihmiskunnassa vallitsee olosuhteiden pakostakin suvaitsevaisuus, esim. uskonnonvapaus ilman järjestäytymistä, mutta sen yksi muoto tuntuisi olevan välinpitämättömyys. Tukiverkosto syrjäytyneille on kadonnut sivistyksestä.

Kaupungissa on lukuisia kiinnostavia kohteita, joista Muistipalatsiksi kutsuttu kirjasto tietenkin yksi. En harmikseni osaa hahmottaa päässäni kuvauksista huolimatta alueiden rakennetta, niiden keskinäistä sijaintia ja etäisyyksiä, joten huomasin kaipaavani karttaa, tuota niin monissa spefikirjoissa esiintyvää hahmotelmaa mitä ihmeellisimmistä paikoista. Tässä se olisi ollut paikallaan. Kirjan loppu on cliffhanger. En osaa sitä muuksi ajatella. Ehkä tarina ei koskaan jatku muualla kuin lukijan mielikuvituksessa, en edes välttämättä halua sen jatkuvan. Mutta se voisi.

Valkoinen kaupunki on tutustumisen arvoinen kotimainen spefikirja, joka saisi levitä oman kielialueemme ulkopuolellekin. Olen sanonut sitä aiemmin Nupposen novelleistakin.

Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoite #5. Viisi kirjaa jäljellä.