Luin viime vuonna näihin aikoihin Valérie Manginin ja Steven Duprén kaksiosaisen sarjakuvan Saalistajien klubin ensimmäisen albumin, Bogeymanin (arvostelu). Jatko-osankin luin jo viime vuoden puolella, mutta nyt uudestaan. Juhla (Le Club des Prédateurs, 2: The Party, 2017) jatkaa tilanteesta, jossa köyhälistön varas Jack ja hienoston nuori neito Elizabeth potevat jälkituntemuksia näkemistään kauhuista. Elizabeth on aluksi mykistynyt, mutta palattuaan jälleen yhteen Jackin kanssa, he ryhtyvät kehittelemään suunnitelmaa kauhutekojen lopettamiseksi ja oivallinen tilaisuus siihen on saalistajien klubin juhlaillallinen. Kaikki ei tietenkään suju ihan suunnitelmien mukaisesti.
Täytyy heti alkuunsa sanoa, että kakkososan päätteeksi purskahdin nauruun, sillä tarina on ylilyövän makaaberi. Manginin käsikirjoituksesta puuttuu hienosäätö, sen on lähinnä tarkoitus vain saada pahoinvoivaksi. Kauhuna tämä menettelee ja tuo ajoittain mieleen Joe Hillin tyylin Locke & Key -sarjassa (arvostelut). Loppuratkaisu melkein toimii ja on kyllä tarinan hengelle uskollinen, vaikkei loistakaan omaperäisyydellä. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi ja osittain myös epäloogisiksi. Oletan, ettei hahmot itsessään ole kuitenkaan tärkein pointti. Jonkinlainen kannanotto luokkajakoon on havaittavissa, rikkaat tekee mitä mielivät ja köyhät kärsivät.
Ensimmäisessä osassa väritys oli mielestäni onnistunut ja loi sopivaa tunnelmaa. Nyt alkoi tuntua, että läpi albumin toistuva ruskea sävy on puuduttava. Edelleen se sopii tarinan maailmaan, mutta silmille ei niinkään. Kokonaisuutena Saalistajien klubi on pieni kauhumakupala, joka ajaa tarkoituksensa. Vaikka minulla on siitä lähinnä negatiivista sanottavaa, oli ihan kiinnostavaa lukea sarjakuva kuitenkin. Ei se toivoton tapaus ole.
Matti Järvisen toimittama Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja (2017) on yllättävää kyllä todennäköisesti ensimmäinen suomenkielinen kauhurunoihin keskittyvä antologia, minkä toimittaja itsekin esipuheessaan toteaa. Yleensäkin spefirunoutta on vähänlaisesti saatavilla (varsinkaan suomalaista), minkä itse jouduin toteamaan viime vuoden alussa, kun osallistuin suomirunohaasteeseen (luin silloin Juha Jyrkäksen Ouramoisen). Tässä antologiassa vanhin runoista on kirjoitettu 1700-luvulla ja tuoreimmat julkaistu alun perin 1930. Tunnetuin runoista on luonnollisesti Edgar Allan Poen Korppi, joka englanninkielisenä on yksi suosikeistani. Antologia sisältää useita Tulenkantajat-kirjailijaryhmään kuuluvien Unto Koskelan ja Katri Valan runoja. Heinrich Heinelta ja Esa Paavo-Kalliolta on niin ikään pari runoa kumpaiseltakin. Vaan kaikkein ensimmäinen näistä joka minulle tuli aikoinaan tutuksi…
Toimittajan esipuhe
Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuina uskoton morsian sai ansaitun palkkansa
Sulhon haamu
Friedrich Schiller: Kalastaja
Heinrich Heine: Merikummitus
Heinrich Heine: Syysillan kelmeä täyskuu
Edgar Allan Poe: Korppi
Adolf Glaßbrenner: Henkien kosto
J. G. Dahlman: Huuto Kalmistosta
Esa Paavo-Kallio: Kamala vieras
Esa Paavo-Kallio: Niistä kapitalismon häistä
Edith Södergran: Näin puun…
Unto Koskela: Kuollut laiva
Unto Koskela: Laiva odottaa
Katri Vala: Kuollut
Katri Vala: Mielipuoli
Katri Vala: Musta akordi
Eino Pakarinen: Sua varron, viikatemiestä
Uljas Alonzo on antologian vanhin runo ja aika tyypillinen tarina, tällä kertaa runomuodossa, jossa kuollut sulho vaatii entisen morsiamensa tilille annetuista valoista. Voi, nuo petturimorsiot – kevytkenkäisiä kaikki, kun kuolleelle ei loppuikäänsä ole uskollisia. Tässä tapauksessa Alonzo on sulho ja Imogen morsian, ja 16. ja 17. säkeet ovat kieltämättä aika mielikuvituksellisen karmaisevia.
Sulhon haamu on minulle se kaikkein tutuin. Tai oikeastaan tunnen sen kansanlauluna Marjaana. Sitä itsekin hoilottelin tenavana. Minun oppimani versio on tosin erilainen kuin tässä julkaistu runo, mutta versioita onkin useita suomeksi, kuin myös alkuperäisiä Sweet William’s Ghost –balladiamuunnoksiakin. Minun oppimani (Marjatta Pokelan) version voi kuunnella täältä. Vanhemman ja sävelkulultaan sekä jälleen sanoiltaan poikkeavan version voi kuunnella Youtubesta:
Kalastaja ja Merikummitus ovat molemmat meriaiheisia, joista toisessa käy kalpaten ja toisessa ei. Alkuperäisessä runotyyleissäkin on tietysti eroja, mutta oman lisänsä tekee jälkimmäisessä Eino Leinon suomennos, joka on syvä. Tosin minulla oli hieman vaikeuksia ymmärtää mitä ovat sulkku-suhisevat immet. Jos joku tietää, niin saa kertoa. Heinen toinen runo ei auennut minulle muuten kuin kalmo siinäkin vilahtaa.
Poen Korppi on omaa luokkaansa kauhurunoissa. Se on klassikko ja mestariteos. Antologiaan valikoitunut Valter Juvan käännösversio vie kuitenkin terän pois alkuperäisestä runosta. Niilo Idman onnistuu paremmin (luettavissa täällä), mutta kuten alussa sanoin englanninkielinen on yksi suosikeistani ja pitäydyn siinä jatkossa. Jokke on Runonurkassaan käsitellyt lyhyesti sekä Juvan että Idmanin versioita.
Henkien kostossa miehen surmaamat henkilöt kostavat kuoleman jälkeen surmaajalle ja aika pirullisen lopun Glaβbenner runoonsa on saanut aikaiseksi. Huuto kalmistosta jää hieman tyhjäksi pieneksi arvoitukseksi. Kamala vieras taitaa olla sanomaltaan, että kuolo korjaa kaikki, niin herrat kuin narritkin. Niistä kapitalismon häistä -runosta en tohdi edes miettiä, mitä on taustalla, mutta melkoisen säälimättömän verinen ja irvokas teos on. Tarvittaisiin ehkä laajempi kuva runoilijan tuotannosta tai ainakin Se verinen sunnuntai -kokoelmasta, josta tämä on irrotettu.
Södergranin Näin puun… jäi ilmaan leijumaan, enkä saanut siitä otetta. Se ei tuntunut merkittävältä ja tunnelmaltaankin hieman teennäiseltä. Koskelan Kuollut laiva ja Laiva odottaa ovat molemmat samaa aihepiiriä, eli viimeinen matka kuolemaan. Ensimmäisessä on hieman hilpeämpi tunnelma siitä mitä odotettavissa on. Muistan lukeneeni Katri Valaa kauan, kauan sitten koulussa, mutta minulle ei ole jäänyt käsitystä hänen tuotoksistaan. Tässä antologiassa on kolme hänen runoaan, Kuollut, Mielipuoli ja Musta akordi. Kaikki käsittelevät kohtaamista kuoleman kanssa. Kaksi ensimmäistä ovat unenomaisia, voisin kuvitella näkeväni ne painajaisina. Kuollut-runossa on lause, joka jälleen jäi vaivaamaan minua.
[…]
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.
Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.[…]
Sairas lintu? Ymmärrän kyllä, että sairaita lintuja voi tipahdella, mutta tässä tuo lause tuli irrallaan ja merkityksettä. En kopioinut koko runoa, joten ehkä ihmetykseni ei ihan aukea, mutta täältäpä voi runon lukea kokonaisuudessaan.
Antologian viimeisessä runossa varrotaan viikatemiestä loppusointujen kera. Runo on korkeintaan keskinkertainen.
Korppi ja muita vanhoja kauhurunoja on mielenkiintoinen kokoelma, eikä tällaisia todellakaan tule vastaan liian usein, joten kannattaa tutustua, jos tulee mahdollisuus. Koskapa Korpin käännös ei ollut paras mahdollinen, minulle aiemmin lukemattomista Merikummitus ja Henkien kosto nousivat päällimmäiseksi mieleen. Ja tietysti nyt päässäni soi:
En varsinaisesti muista miten argentiinalaisen Samanta Schweblinin Houreuni päätyi lukulistalleni, mutta kyseessä on kuitenkin Man Booker International –palkinnon lyhytlistalle yltänyt lyhyehkö teos, joka edustaa tyylilajiltaan psykologista kauhua. Distancia de rescate ilmestyi 2014, englanninkielinen käännös Fever Dream 2017 (Hugo-kelpoinen) ja suomennos 2018.
Tarinan kiertyy nuoren Nina-tyttären äidin, Amandan, ja hänen ystävänsä Carlan David-pojan keskustelun ympärille. Amanda muistelee tapahtumia ja David johdattelee häntä ohjaten mikä on tärkeää, mikä ei. Alussa Carla kertoo Amandalle poikansa sairastuneen ja paikallisen parantajan käsissä pelastuneen kuolemalta jakamalla sielu toiseen kehoon. Tämän jälkeen poika ei ollut enää entisellään, eikä Carlan suhtautuminen lapseensa ennallaan. Amandan suhde omaan tyttäreensä on pakkomielteisen huolehtiva, pelastusetäisyydellä (kirjan alkuperäinen nimi) pysyttely on tärkeää. Tarinan edetessä aukeaa kokonaiskuva, joka on laajempi ja kantaaottavampi kuin alusta voisi päätellä.
Houreuni on siitä erikoinen kauhukertomus, että vaikka tyylin yliluonnollisuuteen tukeutuvat elementit ovat kohdallaan, varsinainen kauhu liittyy tarinan kehysympäristöön ja se on todellistakin todellisempi. Tapahtumat sijoittuvat syrjäiselle maaseutualueelle soijaviljelysten keskelle ja virtaavien vesien varrelle. Tällä seikalla on tärkeä merkitys kokonaisuuden kannalta. Samoin äidin ja lapsen välisen suhteen haavoittuvuus nousee esiin. Kirjailija nostaa särkevästi esiin seikan, ettei vanhemmat suojeluhalustaan ja yrityksistään huolimatta kykene aina turvaamaan jälkeläistensä maailmaa, vaan ovat jopa se tuhoava osa.
Houreuni jättää paljon sumuun, epäiltäväksi, pohdittavaksi ja lukijan kehiteltäväksi. Yksityiskohdat ovat merkittäviä. Olin loppuun jonkin verran tuskastunut ja siksi koko tarinan teho jäi kohdallani hieman vajaaksi. Lopussa on kuitenkin jotain mikä melkein särkee sydämen. Nostan kertomuksen ekologisen kauhun osuuden sen verran korkealle, että olen valmis nimeämään Hugo-ehdokkaiden joukkoon lisää käännösteoksia angloamerikkalaisen sisäpiirin ulkopuolelta. Kauhu ei yleensä koreile Hugon pääkategoriassa, mutta en ole ihan varma solahtaako tämä teos sanamäärältään siihen, vai jääkö pienoisromaaniksi, jossa kauhua on nähty mm. viime vuonna. Tässäpä myös oivallinen ehdokas kotoiseen Tähtifantasia-palkintoon ensi vuonna. Pystyn hyvin kuvittelemaan kirjan kaksinpuhelun teatterilavalle, enkä ihmettele, jos jonain päivänä tämä tarina nähdään Lontoon West Endissä.
