Ransom Riggs & Cassanda Jean: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children: The Graphic Novel + Tim Burtonin elokuva

Luin Ransom Riggsin YA-fantasiakirjan Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin (2011) 4,5 vuotta sitten, saman vuonna jolloin se ilmestyi suomeksikin nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (arvostelu). Sen jälkeen on sarjassa ilmestynyt toinen ja kolmaskin osa, joita ei enää sitten suomennettukaan. Tänään ilmestyi elokuviin kirjan pohjalta tehty saman niminen leffa, jonka on ohjannut Tim Burton. Siitä syystä otin tarinan uudelleen luettavaksi virkistääkseni muistia, mutta tällä kertaa sarjakuvaformaatissa. Riggsin ja Cassandra Jeanin yhteistuotantona julkaistu sarjakuvakirja julkaistiin 2013. Minulla on siitä sähköinen versio.

Kirjan tarkempi arvio löytyy tosiaan yllä olevasta linkistä, mutta lyhyesti kerrattuna tarinan päähenkilö on Jacob Portman, joka on pienestä asti kuunnellut isoisänsä erikoisia tarinoita nuoruudestaan erikoisten lasten orpokodissa, jota johti Neiti Peregrine. Jacob epäili aina tarinoiden todenperäisyyttä, mutta nähtyään pelottavan hirviön, hän toteuttaa kuolevan isoisänsä kehotuksen ja lähtee etsimään Walesista orpokotia outoine asukkeineen. Ja löytääkin heidät, mistä alkaa pelottava seikkailu.

Sarjakuva toistaa kirjan tarinan ehyesti ja on asultaan väljä. Kullakin sivulla on pääsääntöisesti 1-5 kuvaa ja tekstejä kohtalaisen vähän. Väliin mahtuu myös enemmän selittävää tekstiä mahtuvia sivuja, mutta yleisesti ottaen tarina nojaa voimakkaasti kuviin. Myös kirjassa esiintyvät valokuvat ovat mukana piirrosten seassa. Sarjakuvassa on käytetty säästeliäästi värejä, vaihdellen kokonaan mustavalkoisista ja yhden värin sivuista vain muutamiin nelivärisivuihin.

Pidän sarjakuvan toteutuksesta, vaikka hahmot jäävät ulkonäöltään persoonattomiksi, siitäkin huolimatta, että ovat hyvin persoonallisia erikoisuuksineen. Pelkkä teksti tarjoaa mahdollisuuden mielikuvitukselle, mutta piirretty kuva ei niinkään. Sarjakuva kuitenkin etenee niillä avuin mitä formaatilla on tarjottavana. Mikään huipputeosta ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi, sillä alkuperäisessä tarinassakin on omat vikansa. Oli kuitenkin ihan mukava lukea muistin virkistykseksi, kun kirjaa ei jaksanut kahlata uudelleen läpi. Kaipasin varsinaisessa kirjassa enemmän Walesiin liittyviä asioita muutamien termien lisäksi ja sarjakuva herätti saman kaipauksen.

Kävin katsomassa Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childrenin elokuvissa 3D:nä samoin tein ja luonnollisestikin odotin visuaalisesti innostavaa näytöstä. Puitteet olivatkin erinomaiset, tunnelma hämyinen ja efektit kohdillaan. Vaan eipä ne tarinan viat muuksi muuttuneet. Aikasilmukassa on edelleen isoja aukkoja. Elokuvaan on lisätty useita kohtauksia ja loppuakin on muunneltu reippaalla kädellä, mutta en koe muutosten varsinaisesti heikentäneen tarinaa. Melkein sanoisin päinvastoin.

Elokuva on katsomisen arvoinen. Eva Green oli suvereeni neiti Peregrinen roolissa ja Samuel L. Jackson odotetun kaltainen. Pidin molemmista. Olen aina toivonut Asa Butterfieldin lunastavan suuret odotukset kehittyvänä lapsinäyttelijänä, mutta valitettavasti en näe siitä vielä merkkiä. Liian itsetietoinen, kun vertaa esim. Leonardo DiCaprioon samassa iässä. Ei Jacobin roolikaan tosin kovin suuria vaadi.


Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on nyt tullut koettua kolmessa formaatissa, enkä niitä osaa sen kummemmin paremmuusjärjestykseen pistää. Kuten ennenkin, suosittelen lukemaan kirjan ja katsomaan sitten leffan. Vaikka ihan viihteen vuoksi. Harrastukseksi voi sitten hankkia sarjakuvan käsiinsä lisukkeeksi. Tässä linkki elokuvan traileriin.

Jeff VanderMeer: Hallinta

Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian toinen osa Hallinta (Authority, 2014) julkaistiin suomeksi syksyllä 2015. Ahmaisin ensimmäisen osan, Hävityksen (arvostelu) kesällä yhdellä istumalla ja odotukset olivat korkealla seuraavankin osan suhteen. Vaan Hallinta olikin sitten jotain muuta.

Alue X:n viimeisimmästä retkikunnasta selviytyneet jäsenet tuodaan hallituksen salaiseen laitokseen, Etelärajaan kuulusteltavaksi. Etelärajan kadoksissa olevan johtajan korvannut Control kiinnostuu erityisesti biologin käyttäytymisestä ja uskoo tämän muistavan retkikunnan tapahtumista enemmän kuin kertoo. Alue X:n laajeneminen huolestuttaa hallitusta, mutta kaikkine ristiriitaisine tietoineen, Control ei ole varma mitä häneltä salataan ja kuka salaa tai vaikeuttaa hänen työskentelyään, mikä on totta ja mikä vääristymää.

Hallinta oli minulle hyvin erilainen kirja lukukokemuksena kuin Hävitys. Hävitys oli pelottava sivunkääntäjä, kun taas Hallinta pyöri outoudessa ja oli hyvinkin uuskummaa. Alue X:n salaisuutta raotettiin kuulustelupätkien kautta, mutta tarina keriytyi auki kuin unijaksoina, joten kokonaisuuden käsittämisessä oli työtä. Kirjan sivut eivät kääntyneet itsestään, vaan lukeminen jumi useaan otteeseen. Enpä ole kohdannut vähään aikaan niin aiemmasta osasta poikkeavaa kirjaa puitteiltaan kuin Hallinta on. Ja silti se on jatkumo ykköskirjalle. Tosin jonkinlainen hyppäys kirjojen välillä oli, sillä ihan suoraan ei tarina jatkunut a:sta b:hen.

Controlin ja hänen äitinsä suhde tuntuu kitkaiselta, sitä on välillä vaikea ymmärtää ja nähdä syitä. Vasta lopussa, kun tajusin mihin mennään ja mistä on kyse, alkoi pisteitä ropista. Hävityksen yksi kiinnostavimmista osatekijöistä oli Alue X:n salaperäinen ympäristö, outo ja tuntematon. Se oli tavallaan yksi päähahmo. Eteläraja on kliininen ja ympäristönä sinänsä merkityksetön. Sen myötä jokin tärkeä elementti katoaa kakkoskirjassa. Hallinta on omalla tavallaan kiinnostava osa ja loppua kohden tiivistunnelmainen. Olen todennut aiemminkin olevani todellisen uuskumman ääressä hämmentynyt ja VanderMeer on ollut ennenkin syynä siihen.

Jos olin Hävityksen jälkeen varautunut sarjan suhteen, niin olen taatusti sitä Hallinnan jälkeenkin. Silti se viimeinen osa on pakko lukea, vaikken ihan heti ryntääkään sen kimppuun. Hitaasti ja varovasti kohti Hyväksyntää.

  Aakkoshaasteen V-kirja

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morren Tuonen tahto (2016) on loppukesän uutuuskirja, jota kuvaillaan psykologiseksi kauhuksi. Tähän kategoriaan minäkin sen pistän ja liitän mukaan Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, vaikka olen siinä täyspotin jo kerännyt. Nyt on tusina täynnä. Tuonen tahto on sanamäärältään pienoisromaanimittainen, ekirjaversiossa sivuja on 96.

Tarina sijoittuu Espooseen, jossa pariskunnan, Tytin ja Timon, elämä suistuu raiteiltaan tyttären kuoltua rattijuopon uhrina. Kumpikin yrittää selvitä omin keinoin menetyksestä, mutta pian keinot ja suru muuttuvat kieroutuneeksi painajaiseksi.

Tuonen tahto on spekulatiivista fiktiota, joka on tiukasti kiinni nykypäivässä. Niin tiukasti, etten alun kolmanneksen aikana kokenut lukevani spefikirjaa. Vieroksun kohtalaisen paljon kotimaista kirjallisuutta tavallisista ihmisistä ongelmineen ilman jonkinlaista twistiä tai outoutta, minkä vuoksi ne eivät kuulu lukemistooni. Tuonen tahto oli alussa pitkälti kirja, joka solahtaa tähän kategoriaan. Kun suomalainen mytologia ja kauhuelementit astuvat kuvioon, ne eivät tunnu tarpeeksi pohjustetuilta, vaan hieman irrallisilta. Kirjan lyhyys selittää varmastikin osan siitä, että tarina tuntuu vaillinaiselta.

Kumpikaan päähahmoista ei herätä sympatiaa koettelemuksestaan huolimatta. Koin sekä Timon että Tytin molemmat paikoin jopa vastenmielisiksi. Kuten Marko Hautalan Kuokkamummon (arvostelu) ja Stephen Kingin Painajaisen (arvostelu) yhteydessä totesin, seksuaalisuuden korostaminen tai rivous ei tee tekstistä parempaa, mutta tässä tyylissä toki tuo mukanaan lisä-ällötystä. Ja ehkäpä sitä omanlaisenaan kauhuelementtinä voi pitää tarinan kontekstissa.

Morren teksti on sujuvaa ja sen tunnelmaan on helppo päästä sisälle. Se on yksityiskohdiltaan tunneuskottavaa, varsinkin äidin syyllisyydentunne, ja olen varma, että jos suomalainen nykykirjallisuus traagisine ihmiskohtaloineen uppoaa tyyliltään, niin myös Tuonen tahto. Tarinan jännityskaari myös pingottuu kiitettävästi, joten loppu vaikuttaa. Tarinaan on löytynyt vuosikymmenten varrelta sopivasti tehoelementtejä ja vaikka se suomalainen mytologia alussa irralliselta tai tuulesta temmatulta tuntuukin, niin loppujen lopuksi se laskeutuu osaksi kokonaisuutta.

Tuonen tahto ei ehkä minua liikaa innostanut, mutta toki se ihan luettava välipalakirja genressään on. Kirjan kansikuvasta pidän paljon.

BFS-palkintojen voittajat 2016

British Fantasy Society on valinnut kesäkuussa asetettujen BFS-palkintoehdokkaiden joukosta tämän vuotiset voittajat. Romaanikategoriassa jaettiin kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle. Jälkimmäisessä Novikin Uprootedin voitto ei tullut yllätyksenä. Tässä osa kirjallisten kategorioiden voittajista ja loput löytyvät tämän linkin takaa. Muista mainittakoon paras tv/elokuvatuotanto, jonka voitti BBC Onella esitetty Susanna Clarken kirjaan (arvostelu) pohjautuva minisarja Jonathan Strange & Mr. Norrell.

Fantasia-romaani:

• Guns of the Dawn, Adrian Tchaikovsky
• Half a War, Joe Abercrombie
• The Iron Ghost, Jen Williams
• Signal to Noise, Silvia Moreno-Garci
• Sorcerer to the Crown, Zen Cho
• Uprooted, Naomi Novik (arvostelu)

Kauhu-romaani:

• A Cold Silence, Alison Littlewood
• The Death House, Sarah Pinborough
• Lost Girl, Adam Nevill
• Rawblood, Catriona Ward
• The Silence, Tim Lebbon
• Welcome to Night Vale, Joseph Fink and Jeffrey Cranor

Pienoisromaani:

• Albion Fay, Mark Morris
• Binti, Nnedi Okorafor (arvostelu)
• The Bureau of Them, Cate Gardner
• The Pauper Prince and the Eucalyptus Jinn, Usman T. Malik
• Witches of Lytchford, Paul Cornell

Novelli:

• The Blue Room, V.H. Leslie
• Dirt Land, Ralph Robert Moore
• Fabulous Beasts, Priya Sharma
• Hippocampus, Adam Nevill
• Strange Creation, Frances Kay
• When The Moon Man Knocks, Cate Gardner

Antologia:

• African Monsters, ed. Margrét Helgadóttir and Jo Thomas
• Aickman’s Heirs, ed. Simon Strantzas
• Best British Horror 2015, ed. Johnny Mains
• The Doll Collection, ed. Ellen Datlow
• The 2nd Spectral Book of Horror Stories, ed. Mark Morris

Kokoelma:

• Ghost Summer: Stories, Tananarive Due
• Monsters, Paul Kane
• Probably Monsters, Ray Cluley
• Scar City, Joel Lane
• Skein and Bone, V.H. Leslie
• The Stars Seem So Far Away, Margrét Helgadóttir

Palkinnot jaettiin FantasyConissa 25. syyskuuta, 2016.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on sarjan kolmas teos, jonka luin ensimmäisen kerran vuonna 2001 suomeksi ja heti seuraavana vuonna ensimmäisen kerran myös englanniksi. Sen jälkeen lukukertoja on tullut useita, mutta viimeisestä on jo aika tovi. PoA:sta minulla on jälleen ekirjaversio ja liitän sen mukaan Okklumeus-lukuhaasteeseen, johon minulle on nyt kertynyt blogattuna 7 kirjaa. Olen Tylypahkan rehtori. Tämä arvostelu pohjaa siihen, että olen lukenut teoksen monituisia kertoja ja pohdin lähinnä millaisia nykytuntemuksia kirja herättää. Jos et ole koskaan vielä lukenut kirjaa, niin kannattaa jättää teksti väliin.

Harry onnistuu taas kesällä ottamaan yhteen Dursleyn perheen ja varsinkin Marge-tädin kanssa ja Harry pelkääkin saavansa siitä ikäviä seuraamuksia taikamaailmassa. Sen sijaan jokainen on hänelle yllättävän ystävällinen ja pian selviääkin miksi. Vaarallinen velho Sirius Musta on karannut pahamaineisesta Azkabanin vankilasta ja hän haluaa saada Harryn käsiinsä. Tylypahkassa kiristetään turvatoimia ja Azkabanin vartijat, ankeuttajat, saapuvat myös Tylypahkan tiluksille. Siitä huolimatta Harry ei ole turvassa edes koulussa, eikä rajoitettu kulkuoikeus muutenkaan sovi hänelle. Harryn on aika saada valaistusta moniin häneltä salattuihin menneisyyden tapahtumiin, jotka muuttavat hänen käsitystään niistä melko lailla.

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on hyppäys monimutkaisempaan juonikuvioon. Kaksi ensimmäistä kirjaa tuntuu lämmittelyltä ja pohjustukselta sen rinnalla. Harry on jo ensimmäisenä ja toisena kouluvuotena kohdannut Voldemortin yksilönä, mutta nyt hänen ympärilleen alkaa rakentua menneisyydestä verkko, jonka tärkein osanen hän on. Ron ja Hermione ovat hänen tärkeimmät tukensa, mutta he eivät ole ainoita. Kolmikon välilläkin voi olla ristiriitoja, joiden inhimillisestä kuvauksesta Rowlingille isot pisteet.

Muistan kun luin ensimmäisen kerran Azkabanin, se tuntui sisältävän niin monia uusia asioita ja käsitteitä taikamaailmasta, että pää oli varsin pyörällä. Sen aikana tuli suuri oivallus, kuinka Rowling rakentaa sarjaa, jossa pieninkin aikaisemmassa kirjassa mainittu seikka, voi tulla vastaan tärkeänä asiana parin kirjan päästä. Tässä tapauksessa Sirius Musta. Se teki vaikutuksen. Ajankääntäjä oli pulmallinen, siitä käytiin paljon keskusteluja 2000-luvun alussa ja sen jälkeenkin. Nyt lukiessa sen toiminta tuntui selkeältä.

Olen varmaankin jonkin sortin kerettiläinen, kun en ole koskaan erityisesti ollut ihastunut Sirius Mustaan. Olin jo ensimmäisellä lukukerralla aikuinen, eikä hän minun ajatusmaailmassani ole koskaan ollut mitenkään ihannoitava tai luotettava hahmo, vaikka Harryn kannalta varmastikin huomattavasti haluttavampi huoltaja kuin Dursleyt. Olen siinä suhteessa hieman Molly Weasleyn kaltainen, vaikka tämä asia tuleekin ajankohtaiseksi vasta viidennessä kirjassa. Pidän Rowlingin tavasta tehdä aikuisista hahmoista arveluttavia, jopa Remus Lupinista, joka esiintyi nyt ensimmästä kertaa tarinassa. Kävin läpi hänen taustansa vaikutusta hänen käyttäytymiseensä Rowlingin Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies -kirjasen (arvostelu) yhteydessä. Samaisessa teoksessa on lisätietoja ankeuttajista.

Harry Potter and the Prisoner of Azkabanin yksityiskohtia ja niiden merkittävyyttä, taianomaisuutta ym. seikkoja voisi ruotia vaikka kuinka paljon ja on niitä tullut ruodittuakin. Se on hieno kirja itsessään ja hieno lisä Potter-sarjaan. Albus Dumbledore, josta pidin jo heti ensimmäisessä kirjassa, nousi Azkabanissa ehdottomaksi suosikikseni, elämää suuremmaksi velhoksi. Kuten ensimmäisellä lukukerralla oli pakko siirtyä kolmannesta kirjasta heti neljänteen, niin samoin kävi nyt uusintalukukierroksella. Mutta Harry Potter and the Goblet of Firesta myöhemmin erikseen.

J.K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists

Kolmas Pottermore Presents -ekirja, joka julkaistiin tällä viikolla on Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists, joka sisältää J.K. Rowlingin Pottermore-sivustolle kirjoittamat tarinat Dolores Umbridgesta, Horace Slughornista, Quirinus Quirrellista ja Peeves-poltergeistista. Näiden ohessa lisävalaistusta saavat Taikaministeriö, Azkabanin vankila ja erilaiset taikajuomat ja niiden valmistusväline. Ekirjan pituus on 63 sivua eli se on sarjakolmikon lyhyin kokoelma tekstejä. Otan teoksen mukaan Okklumeus-lukuhaasteeseen.

Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeistsissa kurkistetaan taikamaailman pimeämmälle puolelle, sillä Dolores Umbridge, joka ilmestyy Harry Potter -kirjasarjaan viidennessä osassa, on kieltämättä yksi epämiellyttävimmistä ja julmimmista hahmoista sarjassa. Rowling ei anna armoa hänelle taustatarinassakaan. Hän kertoo saamastaan inspiraatiosta hahmon ulkonäköön ja luonteeseen ja yksityiskohdat ovat kiinnostavia, tosin en ehkä ihan allekirjoittaisi Rowlingin näkemystä kaikissa kohdissa.

Umbridgesta (Pimento) lukeminen ei ehkä ole niinkään nautittavaa, vaikkakin kiinnostavaa, mutta Slughorn (Kuhnusarvio) on molempia ja tapa millä Rowling nostaa hänet luihuisena esille on hieno. Rowlingin hahmoissa on yleensäkin hyviä ja huonoja puolia, eivätkä hyvätkään hahmot ole virheettömiä, kuten joissakin pahoissa hahmoissa löytyy se valonpilkahdus. Muutamia lukuunottamatta, kuten Voldemort itse, Bellatrix ja Dolores. Slughornin tarina joka tapauksessa herkisti ja pelkästään sen vuoksi tämä kirjanen oli paikallaan. Eniten minua ehkä yllätti Slughornin nimen selitys, mistä aikoinaan sai ihan eri käsityksen suomennoksen myötä, eikä sitä ihan heti englanninkielisestäkään voinut päätellä.

Taikaministeriö ja koko historian taikaministerien nimet ja kuvaukset ovat erittäin kiehtovia maailman taustasta kiinnostuneen fanin näkökulmasta. Monia tuttuja sukunimiä pulpahtelee esille. Osio syventää Potterversumia ja antaa sille myöskin jästisidonnaisuuden. Juurikin vallankäytössä Rowling on ottanut virikkeitä ihmiskunnasta, eikä ne jästipoliitikot läheskään aina ole meikäläisiä parempia. Mikä jo kirjasarjassakin on todettavissa.

Azkaban on karmea paikka ja sen tausta on synkän kiehtova sekin, samoin kuin yhä mysteeriksi jäävät ankeuttajat. Rowling on muutaman kerran vanhoissa haastatteluissa maininnut ankeuttajien inspiraation tulleen omasta syvästä masennuksestaan. The Prisoner of Azkabania lukiessa ensimmäistä kertaa, niiden pelottavuus ja ahdistavuus tuli hyvin esille, enkä edelleenkään kolmatta kirjaa lukiessa voi muuta kuin tuntea sääliä niitä kohtaan, jotka Azkabanin ja ankeuttajien aiheuttamat kauheudet ovat kokeneet.

Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists on ehdottomasti lukemisen arvoinen pikkuruinen kokoelma taustatarinoita ja Rowlingin ajatuksia Potterversumista.

J.K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide

Pottermore Presents -sarjan toinen J.K. Rowlingin ekirja Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide sisältää tarinoita matkateosta Tylypahkan taikakouluun, lajitteluhatusta, Tylypahkan linnasta, opetusaineista, kummituksista ja muotokuvista sekä erilaisista salaisuuksista, joita Tylypahka pitää sisällään. Liitän teoksen osaksi Okklumeus-lukuhaastetta.

Verrattuna edelliseen Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies (arvostelu) tarinakokoelmaan, Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide on pitempi (79 sivua), mutta sirpaleisempi ja selittävää tekstiä on enemmän. Tämän ekirjan parhaaksi anniksi koin historiakuvaukset kuinka taikamaailman koululaiset matkasivat ennen Tylypahkan pikajunaa koululle ja millaisia ongelmia erilaisissa siirtymissä oli. Pikajuna ja laituri 9 ¾ ovat heti alusta alkaen tärkeitä elementtejä koululaisten elämässä, mutta on kiinnostavaa lukea, että Rowlingin mielessä perinteisten laiturinumeroiden välissä on paljon muitakin taikamaailman laitureita, joilta lähtee esimerkiksi Potterversumin vastine Orient Expressille. Olin ilahtunut myös kuvauksesta miten lajitteluhattu kehittyi kirjailijan mielessä nykyiseen muotoonsa ja keiden oppilaiden lajittelu on ollut hatulle pulmallisinta. Hufflepuffin tuvan kuvaus saa oman lukunsa, sillä sitä ei kirjasarjassa esitellä ollenkaan, kun Harry ei siellä koskaan vieraillut.

Jälleen kerran haluaisin vielä enemmän tietoa. Esimerkiksi Rowling kertoo lyhyesti miten James, Sirius, Remus ja Peter menettivät Marauder’s Mapin (Kelmien kartta), mutta mieli janoaa varsinaisen tarinan. Muutenkin koko kartan käytössä nelikon jälkeen on jotain vaivaavaa, mutta ehkä palaan siihen Goblet of Firen yhteydessä. Kummituksiin, muotokuviin ja Hogwartsin salaisuuksiin liittyvät tekstit olivat sisällöltään ennestään tuttuja, joten ne eivät enää jaksaneet innostaa samalla tavalla kuin uudet yksityiskohdat. Ehkä salaisuuksien kammion kohta Gauntien ajasta sykähdytti eniten tarinan historia- ja sukuyhteystaustan vuoksi.

Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide jäi näin fanin näkökulmasta odotettua vähemmän kiinnostavaksi, mutta silti paluu joihinkin taikamaailman yksityiskohtiin on aina ilahduttavaa. Kuten kirjasarjan uudelleen lukukin.

J.K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies

6.9.2016 julkaistiin Pottermore Presents -sarjan alla kolme J.K. Rowlingin pienimuotoista ekirjaa. Kukin kirja koostuu Rowlingin Pottermore-sivustolle kirjoittamista tarinoista, jotka taustoittavat Harry Potter -kirjojen maailmaa. Tarinoissa on lyhyet johdannot sivustolta sekä myös julkaistut Rowlingin ajatukset aiheesta ja hieman kuvausta miten ideat ovat syntyneet ja kehittyneet. Luin ensimmäisenä Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies, joka sisältää Minerva McGonagallin, Remus Lupinin ja Sybill Trelawneyn taustatarinat sekä henkilökuvan Silvanus Kettleburnista. Kirjassa valotetaan animaageja, ihmissusia ja nimenantajanäkijöitä. Ekirjassa on 68 sivua. Olen osan lisätarinoista lukenut Pottermoren alkuvuosina, mutta niistäkään kaikki yksityiskohdat eivät olleet muistissa, joten tavallaan mukana mukavasti uuttakin, kuten myös oikeasti on. Liitän kirjan mukaan Okklumeus-lukuhaasteeseen.

Jokaiseen kirjassa esiteltävään hahmoon liittyy nimenmukaisesti sankaruutta, vaikeita aikoja ja erityisesti taikaeläintenhoidon professorin Silvanus Kettleburnin (Patapalo) kohdalla myös vaarallisia harrastuksia. Luen parhaillaan pääsarjan kolmatta kirjaa eli Harry Potter and the Prisoner of Azkabania uusintana ja tämä kirjanen osui mitä loistavimpaan kohtaan välipalaksi. Lupin, Trelawney ja Kettleburn ovat kaikki ensimmäistä kertaa esillä kirjasarjan kolmannessa teoksessa, Lupin ja Trelawney vielä isoissa rooleissa. Minerva taas toki on ollut mukana alkumetreiltä saakka, mutta hänestäkään ei aiemmin ole tietoja henkilökohtaiselta puolelta kirjoissa esiintynyt.

Potter-fanille luonnollisesti kaikki pienetkin yksityiskohdat ovat arvokkaita, mutta tällä kertaa myös koskettavia. McGonagallin perhetausta, rakkauselämän huolet ja pitkä ystävyys Pomona Sproutin, Filius Flitwickin ja tietysti myös Albus Dumbledoren kanssa saavat palan kurkkuun. Mutta jos Rowlingin kyyneleet virtasivat Lupinin tekstiä kirjoittaessa, niin kyllä se lukijaakin herkisti. Lupin ei koskaan ole ollut suosikkihahmoni, mutta kolmatta kirjaa lukiessa tuntuu lohdulliselta, että Harrylla on läheinen aikuishahmo. Kun pääsee tuon hahmon menneisyyteen, se avaa paljon miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi, myös ristiriitaisissa tilanteissa.

Animaagiksi muuttumisen vaikeutta pääsarjassa korostettiin, ja kun lukee Rowlingin lisäkuvauksen animaageista ja yksityiskohtaiset ohjeet kuinka tulla animaagiksi, tajuaa jälleen kirjailijan mielikuvituksen voiman. Erityisesti kiinnitin huomiota Trelawney kohdalla nimeen Sybill. Nimet ovat tärkeässä osassa hahmojen luomisessa ja Rowling paljastaa, ettei hän kokenut ennustuksen opettajalleen sopivaksi amerikkalaisen kustantajan nimimuutosehdotusta Sibyliksi. Mitähän Rowling olisi tuumannut suomennetusta Sibyllasta?

Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies ei ole missään nimessä riittävä teos. Olisi väärin vaatia Rowlingia kirjoittamaan pitempiä tarinoita Potterversumin menneisyydestä, mutta voi mahdoton, kuinka mielikuvitukseni laukkaa, kun ajattelenkin mitä kaikkea mielenkiintoista MacGonagallista voisi tapafantasian keinoin kirjoittaa, tai mitä huikeita juttuja saataisiin aikaiseksi Lupinin Tylypahkan vuosista. Näistä tarinoista voi vain haaveilla ja tyytyä Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbiesien antamiin muruihin, jotka nekin on ainakin faneille olennaista luettavaa.