H.G. Wells: Tohtori Moreaun saari

H.G. Wellsin Tohtori Moreaun saari julkaistiin englanninkielisenä 1896 (The Island of Doctor Moreau). Suomennos ilmestyi ensimmäistä kertaa 1920 eli melkoisen varhaisessa vaiheessa, mutta kyseessä oli lyhennetty versio nimellä Kauhun saari. Varsinaiseen kokopainokseen meni yli 60 vuotta tuosta. Luin vuoden 1986 ja Markku Salon uudelleen kääntämän painoksen, jonka olen kirjaston poistokirjana hankkinut. En muista olenko lukenut kirjan jo aiemmin tuoreena käännöksenä, sillä muistikuvaa hämärtää mielikuva elokuvasta.

Kertojanäkökulmana on haaksirikosta oksetusjuureksi (Ipecacuanha) nimettyyn pieneen kauppalaivaan pelastettu Edward Prendick. Hän tulee karkoitetuksi laivasta eläinten ja hieman omituisen näköisen ihmisen kera syrjäiselle saarelle, jossa Englannissa tiedeyhteisön hylkiöksi joutunut Tohtori Moreau asustaa. Prendickille selviää pian millaisia kokeellisia leikkauksia Moreau harjoittaa yksityisessä laboratoriossaan ja millaisia seuraamuksia tohtorin toimilla on saaren asukkaisiin. Niiden kautta Prendick joutuu pohtimaan ihmiselämää ja ihmisyyttä.

Wells on muissakin teoksissaan ottanut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnalliset teemat, sosiaaliset asetelmat ja tieteen edistyksen työkaluikseen tarinankerronnassa, eikä Tohtori Moreaun saari ole poikkeus. Kirjassa korostuu ihmiskäsitys, ihmisen ylemmyys eläinkuntaa kohtaan ja sitä myöten moraalinen vastuu ja kuinka tieteen edistämisen nimissä varsin kieroutuneella tavalla eri eläinten ja ihmisten piirteitä pyritään yhdistämään keskenään. Luonnollisestikin tiedepohja perustuu reilun vuosisadan takaiseen lääketieteelliseen tilanteeseen, eikä tänä päivänä varmaankaan kukaan usko, että vivisektiolla saataisiin aikaiseksi muunnos eläimestä ihmiseksi tai yleensäkään uusia lajeja, vaan jälkimmäiseen tarvitaan geenitekniikkaa. Tästä seikasta huolimatta, Wellsin tarinalla on kaiku 1900-luvun eugeniikkaan ja hän on kirjoituksellaan ollut kovastikin ajanhermolla samoihin aikoihin puhuttaneen sosiaalidarwinismin kanssa. Eläinkansalle luotu laki ja hokema vastaa epämiellyttävästi natsi-ideologista tai äärikommunistista/oikeistolaista toimintaa, jota varhaisissa yhteiskunnallisissa dystopiakuvauksissakin toistetaan.

Minulla on Wellsin lukemisten jälkeen taipumusta ajatella, että vaikka teoksissa näkyykin ajankuva ja ajoittain ”hyviä” asenteita, joita nykymaailmassa ei voisi kovin yksiselitteisesti hyväksyä, niin Wells oli silti edellä aikaansa ja hänellä oli teräviä näkemyksiä ja ideoita. Tarina on ajoittain ahdistava, kuten aina kiduttavat kuvaukset kärsimyksestä ovat. Ymmärrän hyvin Prendickin reaktion tuskanhuutoihin. Eläinkansa on sinänsä kiehtovaa, mutta koska sen tieteellinen pohja hieman pissii, niin en lukiessa saanut siihen sellaista otetta, joka ehkä olisi pitänyt saavuttaa, jotta Prendickin kokemukset ennen ihmisten pariin palaamista olisivat tuntuneet vahvemmilta. Joka tapauksessa erinomainen kirja, ehdottomasti suositeltava klassikko.

Entäpä sitten Marlon Brandon tähdittämä samanniminen elokuva ja muut romaanin pohjalta tehdyt elokuvat? Minulla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä Kadonneiden sielujen saarta (Island of Lost Souls, 1932), mutta vuonna 1977 filmatisoidun Paholaisen saaren (The Island of Dr. Moreau) ja 1996 julkaistun Tohtori Moreaun saaren katsoin uusintana kirjan lukemisen jälkeen.

 

Paholaisen saaressa Michael York esittää (nimenmuutoksen läpikäynyttä) Andrew Braddockia ja Burt Lancaster Moreauta itseään. Tieteellistä puolta on hieman modernisoitu, mutta geeniseerumi, joka muuttaa kohteen hetkessä joko ihmismäiseksi tai eläimelliseksi, on yhä hyvin epäuskottava tässä kontekstissa. Ja tietenkin leffassa on kirjasta poiketen romanssin poikanen, jonka aikana musiikki muuttuu huvittavan viihteelliseksi. Näyttelijäsuoritukset eivät todellakaan häikäise.

Vuoden -96 Tohtori Moreaun saaressa Edward Douglasiksi nimettyä Prendickiä näyttelee David Thewlis ja Moreauta Marlon Brando. Jälleen tieteellistä puolta on uudistettu ja eläin-ihmishybridit ovat geenimanipulaation tulosta. Moreaulla on peräti Nobel-palkinto aiheeseen liittyen, mikä poikkeaa reippaasti kirjan hengestä. Mukaan on ympätty jumalideologiaa, joka on mukana myös kirjassa, mutta peitellymmin, ja tietty ilman naishahmoa ei tarinaa olisi valkokankaalla voinut esittää. 96-versio tuo esille tohtorin tuotoksia voimakkaammin, mikä on hyvä ratkaisu. Se ei kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa, joka on katastrofi Brandon kalkittuja kasvoja ja mini-minä –hahmoa myöten. Val Kilmer onnistuu Montgomerynä olemaan karmaisevampi kuin koomisuutta lähentelevä Moreau itse. Loppupäätelmä; lukekaa kirja, unohtakaa elokuvat. Tosin, jos saan käsiini kolkytluvulla tehdyn keffan, niin ehdottomasti katson.