Dan Simmons: Hyperionin tuho

Dan Simmonsin Hyperionin (arvostelu) jatko-osa Hyperionin tuho ilmestyi suomeksi vuonna 1998, kahdeksan vuotta englanninkielisen alkuperäisversion jälkeen. Hyperion teki vaikutuksen, joten hieman jännityksellä odotin pystyisikö jatko-osa samanlaiseen saavutukseen.

Ihmisten Hegemonia ja Hyljityt ovat sodan kynnyksellä ja pyhiinvaeltajat ovat saapuneet avautuville Aikahaudoille kohdatakseen Lepinkäisen. Tapahtumien kehitystä käydään läpi nyt myös Hegemonia-hallituksen ja sen johtajan Meina Gladstonen näkökulmasta, jonka näin päästään seuraamaan ihmiskunnan strategiseen päätöksentekoon vaikuttavista asioista. Poliittiset päätökset ja niitä johdatteleva TekoÄlyn hallitsija TeknoCore eivät kuitenkaan ole erillään pyhiinvaeltajien kohtalon hetkistä. John Keatsin uudelleen synnytetyn kybridihahmon kautta jokaisen pyhiinvaeltajan lopullinen rooli galaksin ratkaisevassa sodassa paljastuu, kuin myös kuka on kenenkin vihollinen ja miten ihmiskunnan lopulta käy.

Hyperionin tuho on rakenteeltaan erilainen kuin edeltävä Hyperion. Vaikka edelleen seurataan tapahtumia vaihtelevien näkökulmien mukaan, varsinaisia selkeitä tarinankertojien osuuksia ei ole, mikä on pettymys, sillä tyyli toimii erinomaisesti Hyperionissa. Kakkoskirja tuntuu enemmän ”tavalliselta” proosalta. Kuten ensimmäisessä kirjassakin, myös tässä minulle syntyi ahaa-elämys, mikä on aina positiivinen merkki siitä, että tekstiä on onnistuttu johdattamaan eteenpäin paljastamatta asioita liian varhaisessa tai väärässä vaiheessa. Koska intiimi lähestyminen kertojahahmoihin puuttui, Hyperionin tuho tuntui astetta etäisemmältä kuin Hyperion ja myös tapahtumien osalta toiminnallisemmalta. Kakkoskirjan tarinankulku on hieman epätasainen. Välillä viivyttiin pitkäänkin tunnelman ja maailmankuvauksessa, kun taas esimerkiksi ainakin yhden pyhiinvaeltajahahmon lopullinen kohtalo tuntuu seinään pikaisesti kohdistamatta rätkäistyltä tapetilta ja pitkään tehty pohjustustyö valui hukkaan. Hahmon rakentelussa kyber-Severn/Keats floppasi makuuni nähden hieman lopun yliromanttisuudellaan, mutta Gladstone sen sijaan syventyi ja parani osuudessaan. Runouden ja klassikoiden vaikutus tarinaan on yhä havaittavissa, tällä kertaa etenkin Danten, mutta harmittelin lopun runolainauksien päälleliimausta. Samaa lainauksien itsetarkoituksenmukaisuutta harmittelin myös Hyperionissa.

Simmons käsittelee Hyperionin tuhossa runsaslukuisia teemojaan (ihminen-tekoäly, teknologian hyväksikäyttö–maapallon luonnon säilyttäminen, kovat ja pehmeät arvot, uskonto, kulttuuri) riittävässä määrin onnistuneesti ja myös tarina saa mielestäni varsin tyydyttävän päätöksen. Tai ainakin melkein. Mikä ihme se Lepinkäinen oikein on ja kenen joukoissa se nyt sitten oikeastaan toimikaan? Hieman jäi motiivi epäselväksi, kuin myös olion kohtalo, mutta ehkä se on tarkoituskin ja tarina jatkuu Endymioneissa.
Hyperionin tuhon teksti pitää edelleen otteessaan, vaikka se ei ylläkään ensimmäisen kirjan tasolle. Kahden kirjan lukeminen viikon sisällä sai aikaan hienoisen yliannostustuntemuksen, joten nyt on aika siirtyä toisten kirjailijoiden pariin, ennen kuin kyllästymispiste saavutetaan.

Tad Williams: Tailchaser's Song

Tailchaser’s Song on Tad Williamsin esikoisjulkaisu vuodelta 1985. Olen elänyt yli puolet elämästäni kissojen seurassa ja niiden luonteet ja puuhastelut ovat tulleet varsin tutuiksi. Jokainen kissa on yksilö, mutta kaikista niistä tuntuu löytyvän kuitenkin jotain lajinomaista, ja siksipä kiinnostikin onko Tad Williams saanut vangituksi nuorille suunnatussa tarinassaan kissojen syvimmän olemuksen.

Fritti Tailchaser on nuori kollin alku, joka pian nimensä saamisen jälkeen menettää perheyhteisönsä. Muitakin kissoja katoaa jäljettömiin, myös Tailchaserin sydänystävä Hushpad. Malttamaton Fritti päättää lähteä etsimään ystäväänsä ja selvittämään mitä on tekeillä. Hän saa kulkukumppanikseen nuoren Pouncequickin ja hieman omituisen vanhan kissaherran Eatbugsin. Etsintämatka vie Fritin mm. kissakuningattaren hoviin ja pahan Grizraz Hearteaterin vangiksi sekä myös elämänsä pahimman painajaisen eteen.

Tailchaser’s Song on kohtuullisen mukavaa satuluettavaa, josta ei puutu jännityksen hetkiäkään, mutta se todellakin tuntuu nuoremmille lukijoille kirjoitetulta kertomukselta. Tarina on perinteinen vaellusmatkan kuvaus, jossa kohdataan vaaroja ennen kuin päätepiste saavutetaan, ja pääsankari saavuttaa yleensä haluamansa/etsimänsä itsetuntemuksen kasvun kautta. Hännänjahtaajassa on merkkejä esikuvasta, ja sen perusteella uskaltaisin väittää, että Williams on Tolkiensa lukenut ennen kirjoitustaan. Välillä tuntuu, että kirjailija oikoo tekstissä hieman tapahtumia ja esimerkiksi käänteentekevä ratkaisukohtaus loppupuolella jää heikolle kuvaukselle.

Toinen tänä vuonna lukemani eläinnäkökulmasta kirjoitettu kirja, Richard Adamsin Ruohometsän kansa (arvostelu) onnistuu mielestäni Williamsin teosta paremmin vangitsemaan eläimen olemuksen, vaikka siinäkin koin olevan ihmistämistä. On varmasti vaikea kirjoittaa tarpeeksi uskottavaa eläintarinaa silloin kun pitää laittaa eläimet myös puhumaan ja esittämään ajatuksiaan. Pakostikin niistä tulee ihmismäisiä, ratkaisevaa vain on kuinka paljon hahmoissa säilyy sitä "eläimellisyyttä". En löytänyt tarpeeksi aitoja kissoja Williamsin tekstistä, vaan ihmistulkinnan kissoista. Adamsin kaniineista sentään huokui ajoittain, että ne ovat saaliita ajatusmaailmaltaan, mutta Williamsin hyvät kissat olivat kovin kaukana saalistajaeläimen vietistään, vaikka osa eli kuitenkin varsin villissä ympäristössä. Eikä ne M’anin talouksissakaan asuvat niin yksiselitteisen laiskoja ja välinpitämättömiä aina ole - paitsi ehkä vapaana kuljeksivan kissan mielestä, ihmistulkinnan mukaan. Positiivista on, että Williams on pyrkinyt luomaan tarinansa eläimille omanlaisensa kielen ja tavan puhua, ja selvennykseksi kirjan lopussa on vielä ”Kissankieli-Ihmiskieli” –sanakirjakin. Toukokuussa saatiin tieto, että Tailchaser's Songista olisi suunnitteleilla myös animaatioelokuva, joka ainakin yhden konseptitaidekuvan perusteella (uutinen ja kuva Ain't It Coolin -sivulla) voisi olla hyvinkin miellyttävää katsottava.

Dan Simmon: Hyperion

Dan Simmonsin Hyperion Cantosin neljä osaa ovat vartoneet kirjahyllyssäni lähes kolme vuotta ennen kuin päätin, että nyt on otollinen aika lukea kirjat. Ensimmäinen kirja Hyperion julkaistiin vuonna 1989 ja käännös ilmestyi 1997.

Deep in the shady sadness of a vale,
Far sunken from the healthy breath of morn,
Far from the fiery noon, and eve's one star,
Sat gray-hair'd Saturn, quiet as a stone,
Still as the silence round about his lair.
- John Keats: Hyperion

Ihmiskunta on levittäytynyt ympäri galaksia ja vanha maa on kuollut. Ihmisten Hegemonia on ajautumassa sotaan ulkopuolisten hyljittyjen kanssa ja ihmiskunnan korkeasta teknologiasta vastaava TekoÄlyjen TeknoCorella on sormensa pelissä. Kaikki liittyy Hyperion-planeettaan ja sen mysteerisiin Aikahautoihin sekä niitä vartioivaan Lepinkäiseen, joka uhmaa fysiikan lakeja ja kommunikoi kuoleman kautta. Lepinkäisen kirkko lähettää seitsemän pyhiinvaeltajaa Aikahaudoille. Legendan mukaan seitsemästä pyhiinvaeltajasta kuusi tulee surmatuksi ja seitsemäs jää eloon esittämään toiveensa Lepinkäiselle. Pyhiinvaeltajat päättävät kertoa matkan aikana kukin oman historiansa ja miten se linkittyy Lepinkäiseen. Matkustajat tutustuvat näin toisiinsa ja pystyvät ehkä selvittämään miksi juuri heidät on valittu tehtävään.. Matkantekoa kuitenkin varjostaa tieto siitä, että yksi heistä on hyljittyjen vakooja.

Kirja on jaksotettu kuuteen selkeään osioon:

Lenar Hoyt – Papin tarina: Mies joka huusi Jumalaa
Fedmahn Kassad – Sotilaan tarina: Sotarakastavaiset
Martin Silenus – Runoilijan tarina: Hyperion-laulut
Sol Weintraub – Oppineen tarina: Unohduksen virta maistuu katkeralta
Brawne Lemia – Etsivän tarina: Pitkät jäähyväiset
Konsulin tarina: Sirin muisto

Tarinoita yhdistää lähinnä Konsulin kautta kerrottava kehystarina. Kukin kertomus avaa lukijalle galaksin historian käännekohtia ja tapahtumia siten, että pikkuhiljaa muodostuu käsitys miten kokonaistilanteeseen on ajauduttu.

Hyperion ahmaisi minut. Tarina vangitsee monisäikeisyydellään, herkkyydellään, raakuudellaan ja lukuisilla pienillä viittauksilla, jotka leikittelevät lukijan huomiolla ja tietämyksellä. Simmons vaihtelee kirjoitustyyliä kertojahahmojen mukaan ja näin jokainen saa omanlaisensa persoonallisen äänen ja viitetyylinsä, joka säilyy myös kehystarinassa. Simmons herättää loistavasti erilaisia tuntemuksia hahmojansa kohtaan. Erityisesti runoilija Martin Silenus sai minut sekä ärsyyntymään että nauramaan ärsyttävyydelleen. Onneksi kirjailija on onnistunut lisäämään hänen hahmoonsa myös komiikkaa tasapainoksi. Useimmiten Simmons käyttää hahmojensa kohdalla tunne-korttia. Hän saa kohdistettua heihin myötätuntoa, vaikka heihin ei muuten pystyisikään samaistumaan. Jokaisen tarina kolahtaa omalla tavallaan ja mikä erinomaisinta, ne kaikki avaavat kokonaisuutta, vaikka muutama tarina vaatiikin hieman selittämistä jälkikäteen.

Minua sykähdytti kirjassa erityisesti Simmonsin luoma maailma, joka on kuvattu niin taitavasti, että melkein pystyin näkemään kaiken silmieni edessä. Kirjailija saa Verkon ja matkustamisen teknisine termistöineen sekä aikasiirtymisineen tuntumaan uskottavalta ja talot, joissa voi kaukosiirtyä kymmeniin eri Verkon maailmoihin enemmän kuin kiehtovilta. Tahtoisin ehdottomasti sellaisen. Maailmaan liittyy myös mielleyhtymiä tarinan ulkopuolelta, sillä kirjailija käyttää runsaasti viitteitä muihin kirjallisiin teoksiin; runoihin, proosaan, uskontoihin ja filosofiaan. Näiden viitteiden huomaaminen ja merkityksen pohtiminen on yksi lukuelämyksen huveista. Hyperion-planeetta on saanut nimensä John Keatsin samannimisestä keskeneräisestä runosta ja yleensäkin Keatsin runon vaikutus näkyy tarinan kaaressa voimakkaasti, kuten Geoffrey Chaucer kerrontatyylissä. Tekstissä tulee esille usein runoilija Ezra Pound ja Beowulf sekä Jack Vancen Dying Earthkin saavat oman nostonsa. Selvemmin viitteet tulevat esille alkuperäiskielisessä tekstissä. Alun jälkeen tarkistelin välillä englanniksi jäikö minulta jotain oivaltamatta käännöksen vuoksi. Negatiivisena puolena pitänee mainita, että jossain kohdin Simmons intoutuu viitteidensä kanssa sen verran paljon, että ne alkavat tuntua itsetarkoitukselta. Onneksi se jää lyhyeksi välivaiheeksi. Hyperionin tarina jää selkeästi kesken ja niin kiinnostava se on, ettei kakkososa pölyty enää pitemmän aikaa kirjahyllyssä ennen lukemistaan.

James S. A. Corey: Leviathan Wakes

James S. A. Coreyn kirjailijanimen taakse kätkeytyvät Daniel Abraham ja Ty Franck, joista jälkimmäisen George R.R. Martin -fanit tunnistavat myös Martinin henkilökohtaiseksi assistentiksi. Miekkosten yhteistyön tuloksena on syntynyt The Expanse-sarjan ensimmäinen osa Leviathan Wakes, joka julkaistiin kesän kynnyksellä. Kirjaa mainostettiin ja suitsutettiin laajalti ja sitä jaettiin jopa ilmaiseksi Daniel Abrahamin The Dragon’s Pathin ekirjan ostaneille kaupanpäälle (yhdistetty ekirja). Minun versioni on juurikin tämä ilmainen ennakkojakeluversio.

Jäänlouhija-aluksen XO, Jim Holden saa avunpyynnön Scopuli-alukselta ja joutuu hengenvaaraan pyrkiessään auttamaan. Hänen aluksensa tuhotaan ja hän tulee aloittaneeksi sodan ilmoittaessaan käsityksensä syyllisestä aurinkokunnalle. Holden, muutaman pelastuneen miehistönjäsenensä kanssa, ei voi välttyä joutumasta tapahtumien keskipisteeseen, jolloin on tärkeää selvittää kuka on oikeasti syyllistynyt ja mihin. Miller, joka toimii yksityisen poliisiyhtiön etsivänä, saa toimeksiannoksi etsiä rikkaan perheen kadoksissa oleva tytär. Millerin ja Holden huomaavat, että heidän tehtävänsä linkittyvät yhteen monimutkaiseen hallitusten, kapinallisjoukkojen ja salaisten yhtiöiden kuvioon, jonka karmivassa kudelmassa ihmishenki on halpaa valuuttaa.

Kirjan alku on varsin mukaansa tempaava ja jännittävä. Kun päähahmot ja sivuhahmot suurin piirtein tuli esitellyksi, mielenkiintoni lopahti. Leviathan Wakes on toki viihdyttävän kevyesti kirjoitettu toimintatarina, jossa pyritään sekoittamaan scifiä ja noirdekkaria, mutta se jää kaikesta yrityksestä huolimatta pinnalliseksi. Hyvin monessa kohdin tunsin lukevani kioskikirjallisuutta, mikä ei sinänsä ole paha, jos odottaa alunperinkin sellaista olevan vastassa. Leviathan Wakesia on kuitenkin kehuttu niin runsaasti ja sanottu jopa vuoden parhaaksi lukukokemukseksi, joten odotukset olivat jotain muuta. Siksipä B-luokan leffa –tyylinen avaruusooppera vomit zombeineen ei oikein sykähdyttänyt. Kirja tuntui auttamattomasti liian pitkältä ja sivutolkulla sisällöttömältä. Ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jonka harkitsin pariin otteeseen keskeyttäväni.

Leviathan Wakesilla on toki hetkensä. Kuten jo mainitsin, alku on hyvä. Ja itse asiassa "zombie"-osiotkin ovat ihan kiinnostavia. Maailmanluonti niin ikään onnistuu, mutta Holden ja Miller eivät jaksa innostaa, ja valitettavasti koko kirja on heidän kahden näkökulmaansa. Kirjailijat yrittävät kovasti, mutta hahmot eivät pääse ainakaan minun pinnan alle, vaikka sivuhahmoksi jäävästä Fredistä löysinkin jonkin verran potentiaalia kiinnostavaksi hahmoksi. Erittäin harvan kirjan kohdalla minulle tulee lukiessani tunne, että olen väärää sukupuolta, mutta nyt rohkaistun sanomaan, että Leviathan Wakes on tyyliltään huomaamattaan pehmoäijäkirjallisuutta ja minä olen väärää kohdeyleisöä. Kirjan juoni on kohtalainen, mutta mitään erinomaisia Haa!-elämyksiä siitä ei saa, vaikka ihan mukavasti tarinaa pyritäänkin rakentamaan oivallusten kautta. Jotkut vuorokeskustelut ovat liian yksityiskohtaisia ja toistavia (roger that!), ja niihin olisi toivonut editointia. Saattaa olla, että ne ovatkin editoitu painetussa versiossa tiiviimpään muotoon. Ajoittain mietin kuinka paljon Abrahamin The Dragon’s Pathin kirjoitusprosessi on vaikuttanut Leviathan Wakesin sisältöön, jossa on erotettavissa fyysisesti toisistaan poikkeavia hahmoja, lajeja, samalla tavoin kuin TDP:ssakin, mutta nyt scifimäiseen tyyliin. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ennakkoon niistä haluaa pitää ja Leviathan Wakes oli sellainen minulle. Valitettavasti se jäi kuitenkin ”tulipa luettua”-tasolle ja on hyvinkin mahdollista, että sarjan toinen kirjan ei pääse enää lukulistalleni. Ehkä muutan mieltäni myöhemmin, ehkä en.

50 Words for Snow

Aina silloin tällöin satunnaisesti olen upottanut blogiini musiikkivideoita, etenkin ikuisuussuosikiltani Kate Bushilta, ja teen sen tänään jälleen kerran. Kate Bush on hyödyntänyt kirjallisuutta omassa taiteessaan erittäin paljon, ja niin myös alle laittamassani kappaleessa The Sensual World, johon inspiraatio on tullut irlantilaisen James Joycen Odysseuksesta.

Kate Bush on tänään erityisesti mielessäni, koska marraskuun 21. päivä häneltä on tulossa - kuuden vuoden tauon jälkeen - kokonaan uutta musiikkia. Toki Kate ehti välillä tehdä Kultainen kompassi -elokuvaan Lyra-kappaleen neljä vuotta sitten, mutta albumillista uutta materiaalia on joutunut odottamaan pidempään. Aina ei voi olla edes varma julkaiseeko hän enää koskaan yhtään mitään.

50 Words for Snow kuulostaa upealta albumin nimeltä ja kansikin näyttää lumoavalta. Katen viime toukokuisen haastattelun mukaan hänen puutarhatöissään käyttämällä luujauholla on osansa albumin tunnelmassa. Jälleen kerran persoonallinen ote musiikin tekemiseen. Jännityksellä odotan mikä lopputulos on, vaikka täytyy sanoa, että olen lähes kritiikitön Kate Bushin tuotannolle. Minun korvaani kaikki on upeaa ja omaperäistä.

50 Words for Snow'n kappalelista (65 min.): Snowflake, Lake Tahoe, Misty, Wildman, Snowed in at Wheeled Street, 50 Words for Snow, Among Angels. Marraskuu, tervetuloa!

Naomi Novik: Black Powder War

Olen lukenut pari Naomi Novikin Temeraire-sarjan kirjaa suomeksi ja pitänyt molemmista. Koskapa sarjan jatkokääntäminen on arvoitus, päätin jatkaa lukemista englanniksi. Sarjan kolmas kirja Black Powder War ilmestyi vuonna 2006 ja tarinat Temeraire-lohikäärmeen ja kapteeni Will Laurencen yhteisistä seikkailuista 1800-luvun alkuvuosina jatkuvat. Sarjan edellisen kirjan Jadevaltaistuimen arvostelu löytyy täältä.

Will ja Temeraire lähtevät Kiinasta kohti koti-Britanniaa, joka elää koko ajan Napoleonin hyökkäyksen pelon alla. Matkaan tulee kuitenkin mutka, sillä Britannian hallitus on ostanut Ottomaanien imperiumilta kolme arvokasta lohikäärmeen munaa ja kaksikko seurueineen määrätään noutamaan ne Istanbulista ja tuomaan mukanaan kotiin ennen kuin munat kuoriutuvat. Britannia tarvitsee kuumeisesti juuri munissa kehittyviä tultasyökseviä lohikäärmeitä sotajoukkoihinsa. Sattumusten kautta matkaa Istanbuliin joudutaan tekemään maitse ja saattue kohtaa autiomaan vaarojen lisäksi muun muassa villejä lohikäärmeitä. Eikä munienkaan saaminen loppujen lopuksi ole yksioikoista, mutta kun se lopulta onnistuu, Will ja Temeraire huomaavat olevansa loppumatkalla keskellä Ranskan ja Preussin sotaa, ilman brittien lohikäärmearmeijaa tukenaan, vastassaan myös Kiinasta paennut taivaslohikäärme Lien.

Lohikäärmeiden ystävänä melkeinpä millaiset versiot tahansa näistä otuksista jaksavat viehättää minua. Black Powder Warin alkupuoliskolla kävi kuitenkin niin, että ehdin hieman pitkästyä ja Temerairekin tuntui enemmän rasittavalta kuin kiehtovalta, mitä ei missään vaiheessa edellisten kirjojen aikana tapahtunut. Tähän saattaa vaikuttaa, että kirja on tekstiltään hyvin muodollista verrattuna pariin edelliseen lukemaani kirjaan, eikä Black Powder War ollut tyylillisesti paras valinta tässä vaiheessa. Novikin kaava tuntuu olevan, että ensin matkustellaan ja kohdataan haasteita/ongelmia ja sitten päästään itse kirjan päätapahtumiin. Näin myös sarjan kolmannessa kirjassa. Temeraire, jonka pohdinnat lohikäärmeiden tasa-arvoisuudesta käynnistyivät toden teolla Jadevaltaistuimessa kiinalaisten lohikäärmeiden kautta, jatkoi suunnitelmiaan, ja Novik toi lukijoille uutta vertailukohtaa Temerairen tilanteeseen villien lohikäärmeiden myötä. Silti Temerairen ajatukset saavat hänet tuntumaan enemmänkin lapselliselta kuin vakavasti otettavalta aatteenpalon sytyttämältä otukselta. Mutta kaipa Temeraire vielä aika nuori onkin ja kirjasarja jatkuu vielä pitkään, jotta tätä suuntaa voidaan jalostaa. Temerairen ja Willin välit eivät kuitenkaan enää tunnu yhtä aidoilta kuin ensimmäisessä kirjassa. Oletan, että tässä vaiheessa pitää alkaa asennoitumaan, että kaksikko kasvaa hieman irti toisistaan.

Kun matkanteko ja Turkin osuudet olivat ohi, aloin vihdoin päästä mukaan kirjan tunnelmaan. Vaikka jo Turkin tapahtumat ottomaanihallintoineen ovat vaihtoehtohistoriaa, vasta Preussin ja Ranskan yhteenotossa historian tapahtumat löivät minulle läpi ja antoivat ahaa-elämyksiä. Turkin osio jää ilman kosketuspintaa. Novik onnistuu kevyehkönä sodankäynnin kuvaajana ja uusi lohikäärme on iloinen tuttavuus, jonka kohdalla reipas lapsellisuus on Temerairea helpommin hyväksyttävissä. Liekö Novikin tietoinen valinta brittityylissä syynä siihen, että vielä kolmannessakaan kirjassa henkilöhahmot, ja erityisesti Will, eivät saa syvyyttä. Black Powder War on sarjan tähän astisista heikoin osa, enkä voinut olla hieman pettymättä. Silti sarjan jatko kiinnostaa vielä, sillä ehdottomasti haluan tietää mihin ja miten Novik lohikäärmeidensä tarinan kuljettaa.

Aakkoshaasteen N-kirja.

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthyn The Road ilmestyi vuonna 2006 ja suomeksikin vuonna 2008. Monta kertaa on ollut aikomus lukea kirja, mutta vasta nyt se tuli tehtyä. Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan näin viime vuonna. McCarthy kertoo isän ja pojan tarinan suurten katastrofien jälkeisessä maailmassa. Se miten tilanteeseen on päädytty ei ole tärkeää. Tärkeää on miten selviytyä eteenpäin.

Isän muistojen perusteella selviää, että pojan äiti luovutti elämästä jonkin aikaa sitten. Isä tukahduttaa muistot, sillä menneeseen päin on turha katsoa. Niinpä isä ja poika matkaavat kahden tuhon keskellä kohti etelää ja valtamerta. Isä tekee kaikkensa pojan hyväksi, mutta mikään ei ole helppoa; syömäkelpoisesta ruuasta ja juomakelpoisesta vedestä on jatkuva pula, eikä ilmakaan ole hyvä hengittää. Harvat vastaan tulevat ihmiset voivat olla "pahoja", kannibalismiin sortuneita, joita pitää yrittää parhaan mukaan välttää. Kuka tahansa voi yrittää ryöstää kaiken sen vähän mitä kaksikko omistaa.

Tie on yhtenäistä tekstiä, eikä tarinaa ole jaettu lukuihin, vaan se on jatkuvaa matkaa, kuten sisältönsäkin. Merkittävimmäksi teemaksi nousee ihmisyys, sen kaksi eri puolta, tuhoava ja pelastava. Tuhoava näkyy tapahtuneessa, siinä mikä katastrofin on aiheuttanut. Se näkyy ihmisissä, jotka eivät välitä inhimillisyydestä, vaan syövät toisiaan. Isä yrittää elää toisin ja opettaa poikaansa "hyväksi". Poika etsii isältään varmistusta hyvyydestä koko ajan, sillä hänen koko maailmankuvansa on syntynyt isän moraalin kautta. Niin ainakin isä uskoo. Silti kun isä ei aina yllä sanojensa tasolle, poika kyseenalaistaa hänet. Hänen kauttaan kirjailija tuo esille sen aidosti luottavan ja optimistisen puolen, jonka avulla ihmiskunnalla vielä voisi olla toivoa.

Tie on rankan harmaansävyinen vaellus. McCarthyn teksti on vähäeleistä ja ytimekästä. Siinä on kauneutta ilman mitään lisukkeita. Erityisesti pidän anonyymiydestä, joka isää ja poikaa ympäröi. Heillä ei ole nimiä. He ovat vain muutamia ihmiskohtaloita muiden miljoonien joukossa ja silti teksti tekee heistä intiimin läheisiä. Vaikka pidin elokuvasta sen nähtyäni, kirjan lukemisen jälkeen se ei enää tyydytä. Elokuvassa on liikaa tulkintaa, mikä tietenkin elokuvan kannalta on hyvä asia, mutta tekee heikomman vaikutuksen kuin itse kirja. Parasta McCarthyn kirjassa on, ettei se selittele liikaa. Ainoa joka minulla hieman tökkii, on kirjan loppupuoli. Siinä on jotain liian amerikkalaista jumalanuskoineen. Jos toiseksi viimeinen kappale olisi jätetty kirjasta pois, niin olisin ollut huomattavasti tyytyväisempi päätökseen.

Tie on palkittu niin Pulitzerilla kuin Tähtivaeltajallakin (eivät ihan yhteismitallisia palkintoja, nuo), ja kyllä kirjalla ansionsa onkin. On eri asia löytyykö dystopiakirjallisuudesta yhtä vaikuttavia tai vaikuttavampiakin teoksia kuin Tie, joita ei ole palkittu kyseisillä palkinnoilla. Joka tapauksessa, jos joku toinenkin Matti/Maija Myöhäinen pohtii lukeako kirjan vai ei, vastaukseni on ehdottomasti lukemisen kannalla.

Aakkoshaasteen M-kirja.

Lauren Beukes: Zoo City

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin viime vuonna (2010) ilmestynyt Zoo City on herättänyt huomiota ja kerännyt kehuja. Useiden kuukausien aikomusten jälkeen sain vihdoinkin kirjan luetuksi, ja melkeinpä toivon, että olisin tullut lukeneeksi sen jo alkuvuodesta, mutta parempi niin sanotusti myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja on voittanut mm. Arthur C. Clarke -palkinnon ja on parhaillaan World Fantasy -palkintoehdokkaana.

Zoo City on Johannesburgin kuviteellinen osa, jossa asuvat koottuna ne ihmiset, jotka ovat elämänsä varrella tehneet vakavan rikoksen. Maagisella tavalla he ovat saaneet kimppaansa lähtemättömästi eläimen. Ihminen ja eläin ovat siitä lähtien niin voimakkaasti sidoksissa toisiinsa, että erottaminen koskee. Eläimen läsnäolo myös leimaa ihmisen, hän on toisen luokan kansalainen, ikänsä tuomittu, suljettuna Zoo Cityyn, josta poistutaan vain luvalla. Zinzi December on entinen toimittaja ja huumeriippuvainen, jonka erikoiskykynä on löytää kadonneitä esineitä. Tekemällä etsintä- ja huijauskeikkoja, hän yrittää elättää itsensä ja maksaa pois diilerille velkaansa. Zinzi ei yleensä etsi ihmisiä, mutta kun hänelle tarjotaan nuoren pop-tähtitytön löytämisestä palkkiota, jolla pääsisi eroon veloistaan, hän suostuu tehtävään, varsinkin kun tapauksessa ei kaikki tunnu olevan kohdillaan ja se herättää kiinnostuksen.

Zoo City on erikoinen kirja. Siinä on paljon tuttuja elementtejä, mutta silti se tuntuu omaleimaiselta ja tuoreelta. Tarinan sijoittuminen Etelä-Afrikkaan antaa sille niin maantieteellisen kuin poliittisen leimankin. Apartheidin käsitettä ei voi välttää tulemasta mieleen, vaikka mitään suoria osoituksia ei tehdäkään, eikä kirjailija ota suoraa kantaa. Hahmoihin sidoksissa olevista eläimistä herää mielleyhtymä Philip Pullmanin Universumien tomu -sarjaan, mikä varsinkin alussa tuppaa vähän häiritsemään. Kumpaisenkin kirjailijan teoksissa eläinhahmoissa on jotain ihmishahmoon liittyviä ominaisuuksia ja eläin vaikuttaisi toimivan myös ajoittain vastapainona. Beukesin eläinhahmot eivät kuitenkaan ole niin selkeästi luokiteltavissa hyviin ja pahoihin. Esimerkiksi Zinzin eläin on laiskiainen ja hänen miesystävänsä eläin mangusti. Beukes avaa tarinassa vähitellen eläimiin ja eläimellistämiseen liittyvää kuviota jättäen kuitenkin osia mielikuvituksen varaan. Se onkin kirjan tärkein ja sanomallisin mysteeri, johon kietoutuu itse etsivätarinakin.

Kirjan tuoreus tulee osittain sen sisältämästä tavasta hyödyntää netti- ja populaarikulttuuria. Tarinan rakenne vaihtelee, sillä suoran kerronnan keskellä on otteita sähköposteista, chattikeskusteluista, raporteista ja dokumenteista, kommenttiosioineen päivineen peräti siinä muodossa kuin ne netissäkin näkyy. Tarinan kadoksissa oleva tyttö on jonkin sortin X Factor -kisan voittaneen duon toinen puolisko ja musiikkibisnes on muutenkin reilusti esillä. Zoo City on synkkä kirja. Se on armoton ja toteava, mutta ei toivoton. Se sisältää myös valoa ja huumoria. Eläimellistettyjen elinolot ja asema on kuin suoraan ghetosta, mutta kaikki eivät ole vaipuneet pohjalle tai masennukseen. Zinzi itse ei välttämättä ole kaikkein samaistuttavin hahmo olemassa, mutta kaiken menneisyyden taakkansa allakaan hän ei ole luovuttanut. Beukes on luonut inhimillisen vahvan naishahmon. Zoo City ilmeisesti luokitellaan urbaaniksi fantasiaksi ja sellaisenaan se on erinomainen ja suositeltava lukukokemus.

Kirsten Imani Kasai: Tattoo

Luin Kirsten Imani Kasain Ice Song -kirjan reilu puolitoista vuotta sitten ja se teki vaikutuksen (arvostelu). Heinäkuussa ilmestynyt Tattoo sijoittuu samaan maailmaan kuin Ice Song. Se on jatkoa Sorykahin tarinalle, mutta luettavissa edeltäjänsä tavoin itsenäisenä teoksena, joskin taustatiedot ovat ehdottomasti plussaa, jotta kirjailijan luoman maailman ja hahmojen persoonallisuuden voisi käsittää kokonaisvaltaisemmin.

Sorykah on saanut lapsensa takaisin, mutta joutuu taistelemaan oman itsensä hallinnasta. Sukupuolenvaihtajana hänen miespuoleinen alter egonsa Soryk haluaa myös elää elämäänsä, eikä heidän kahden tavoitteet mene täysin yksiin toistensa kanssa. Sorykah huomaa jäävänsä pian kamppailussa kakkoseksi, kun Sorykin tahto voimistuu. Vaikka somaatikkokeräilijä Matuk on poissa pelistä, hänen perillisensä Chen on noussut vielä vaarallisemmaksi uhkaksi. Kuvioissa on mukana huume, jota saadakseen saalistetaan octamerooneja, joiden suonissa virtaa muinaisen pitkään piilossa olleen jumalan myrkyllinen veri. Nyt tulivuoren uumenissa uinuva jumala on heräämässä ja uhkaa purkauksella sulattaa koko somaatikkojen jäätikkövaltakunnan.

Tattoo jatkaa tyylillisesti Ice Songin jalanjäljissä. Kirja alkaa mytologisella osuudella, jonka merkitys selviää vasta tarinan edetessä. Tapahtumat ovat ajoittain rosoisen synkkiä ja ihmiseläinyhdistelmät ovat raadollisen todellisia. Yleensä tällaisia ”eläimellisiä” ominaisuuksia omaavat ihmishahmot ovat jollain tavoin ylivoimaisia ja antaa heille etuuksia. Kasai ansaitsee suuren kiitoksen siitä, että hänen maailmassaan somaatikot eivät ole superihmisiä, vaan heillä on aidosti eläimeen liittyviä persoonallisia piirteitä. Samalla tavoin kuin esim. Carol Emshwillerin Carmen Dogissa (arvostelu). Tosin siinä missä Emshwiller pistää peliin huumoria, Kasain hahmot ovat enemmänkin traagisia ja suurelta osin hyväksikäytön uhreja.

Ice Songissa saattoi pitää pienoisena puutteena Sorykahin miespuolen taustalle jääntiä, mutta paljonpa tiesin kirjailijan suunnitelmista. Taka-alalle jättö oli selvästikin tarkoituksellista ja suunniteltua, jotta päästään tähän kakkoskirjan asetelmaan, jossa Soryk on selvästikin sisuuntunut siitä, ettei hän saa toteuttaa halujaan ja haaveitaan tarvittavissa määrin. Ja kun Soryk saa valtaa, Sorykah joutuu taipumaan omasta osuudestaan ja jopa lapsistaan, sillä he eivät kuulu Sorykin elämänsuunnitelmiin. Tilanne on varsin ongelmallinen. Sorykahin vähentynyt osuus vaikuttaa kirjan tunnemaailmaan. Ice Songissa keskityttiin pitkälti Sorykahin tehtävään ja sen myötä päähahmo tuntui läheiseltä. Nyt kun Sorykah on vähemmän esillä ja muut esille tuodut hahmot ovat vähemmän sympaattisia, Tattoo tuntuu astetta etäisemmältä tarinana.

Tattoon maailmankuvaus on eteerisen kaunista, ja muutenkin Kasain kirjoitustyyli on parantunut entisestään. Tattoo on tasaisempaa ja kypsempää tekstiä kuin Ice Song. Kasai kirjoittaa myös eroottista kirjallisuutta ja sen huomaa enenevässä määrin tässä kakkoskirjassa. Siinä missä Ice Song sisälsi periaatteessa vain yhden eroottisen osuuden, Tattoo sisältää niitä useita pitkin matkaa Chenin roolin ja häneen liittyvän juonenkaaren saadessa lisää tilaa. Kohtaukset ovat maulla kirjoitettuja ja ne nivoutuvat hyvin pitkälti kirjan juoneen ja noir-henkeen. Silti toivon suuresti, että kun kirjailija jatkaa tuotantoaan tässä maailmassa, niin tämän enempää erotiikkaa ei mukaan sotketa. Vaikka alussa sanoinkin, että Tattoon voi lukea itsenäisenä teoksena, on selvää, että jatkoa seuraa ja kirjailija on viimeisimmässä haastattelussa kertonutkin hieman tulevista suunnitelmistaan. Tattoo ei minulle noussut yhtä korkeille pisteille kuin Ice Song, mutta silti se hahmoineen ja maailmoineen on kiinnostava lukukokemus ja jään odottamaan Kasain seuraavaa teosta. Tattoon ekirja-versiossa on ekstrana neljä lyhyttä novellia: somaatikkopojan Pavelin näkökulmakertomus, Chenin ja Matukin välinen tarina, raportti kuningatar Sidra the Lovelysta ja kohtaus Sorykin menneisyydestä. Kannattaa ehdottomasti hankkia ekirja, jos on mahdollisuus, sillä nämä novellit tuovat mukavasti lisävalaistusta edellä mainittuihin hahmoihin.

Lukulistalla 9/2011

Syksyn ensimmäinen varsinainen kuukausi on edessä ja alan pikkuhiljaa tottua blogini syksyiseen ulkoasuunkin. Lukupinossa on lukemattomia mielenkiintoisia kirjoja, joista ajattelin laittaa etusijalle muutaman World Fantasy -palkintoehdokkaan. Lisäksi Aakkoshaastetta voisin viedä kirjaimen tai hyvässä lykyssä kaksikin eteenpäin. M-kirjaimen olen jo valinnut, mutta N:ää vielä mietiskelen. Sivupalkissa on ollut vuoden alkupuolelta lähtien TickerFactoryn kirjalaskuri, johon olen tavoitteeksi asettanut 80 luettua kirjaa tälle vuodelle. Olen kohtalaisen hyvässä vauhdissa siihen tavoitteeseen nähden ja saatanpa jopa ylittää sen. Syyskuun suunnitelmissa on lukea seuraavat neljä kirjaa, mutta kuten aina, kaikki on fiiliksestä kiinni.

• Lauren Beukes: Zoo City
• Nnedi Okorafor: Who Fears Death
• Cormac McCarthy: Tie
• Kirsten Imani Kasai: Tattoo

Bubbling under: Lachlan, Deas, Swainston, Walton...