Mitä tapahtuu kun ihmiset tietämättömyyttään vapauttavat 25 000 vuotta
sitten vangitun pullon hengen saadakseen kolme toivomusta? Ainakin syntyy
tarina Magpie Windwitch -nimisestä keijusta.
Blackbringer on
Faeries
of Dreamdark -sarjan ensimmäinen kirja ja
Laini Taylorin
esikoisteos. Kirja on suunnattu nuorille, mutta näin aikuisenakin sitä oli
mukava lukea, erityisesti Taylorin käyttämän kielen vuoksi. Sarjan toinen osa,
Silksinger,
ilmestyi tänä syksynä.
En ole juurikaan erityisen ihastunut keijutarinoihin, ja
Blackbringer
on minun kategoriassani enemmänkin satu kuin fantasiaa (henkilökohtainen
jaottelu), mutta pieniä kirosanoja päästelevä keiju ja sauhuttelevat varikset
olivat vastustamattomia. Varsinkin kun yhden variksen nimi on Pulu ja toisen
Raivohullu (huom. suom. minun). En tiedä kirjailijasta juurikaan muuta kuin,
että hän on amerikkalainen ja hänellä on pinkit hiukset. Kirjan kieli ei
kuitenkaan viittaa amerikkalaisuuteen, vaan on viehättävän pseudokelttiläistä:
"Piff! Ye weigh no
more than dust mouse, so hush yer spathering. 'Twill be a sore day for me when
I can't carry my 'Pie."
Blackbringer ei tarinana anna sinänsä mitään uutta, ja jos
keijuaspekti poistetaan, niin ennemmin suosittelisin aikuiselle lukijalle
vaikka
Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogiaa luettavaksi.
Blackbringer
on kuitenkin hyvä kirja omassa kategoriassaan ja hienoisesta naiviudestaankin
huolimatta pidin siitä. Tarinassa on synkät hetkensä ja ajoittain teki mieli
taputtaa käsiä...
I do believe
in faeries, I do, I do.
Aion
lukea myös Silksingerin.
