Lukulistan suunnittelua

Pidän pienen hetken taukoa Connie Willisin To Say Nothing of the Dogin lukemisesta, kun ei muuten tahtonut tulla loppua naurusta. Olen vasta sivulla 18 menossa, ja toivon, että meno jatkuu samanlaisena kirjan loppuun saakka.

Suunnittelen parhaillaan myös lokakuun lukulistaa. Ajattelin ottaa mukaan joitain kohtalaisen uusia kirjoja, mutta myös yhden aiemmilta vuosikymmeniltä. Päättäminen vain on vaikeaa, kun lukemattomia on niin paljon. Tällä hetkellä listalla on Daniel Abrahamin Betrayal in Winter, Stephen Deasin The Adamantine Palace, Eldon Thompsonin The Crimson Sword, Paul Kearneyn The Way to Babylon ja Terry Pratchettin Nation. Vaan mitäpä lukisi noista ensimmäiseksi?!

J.K. Rowling Twitterissä

Fanityttö iskee jälleen. Tällä kertaa fanitusta sai aikaan J.K. Rowling - jolla ON Twitter-tili!!

Tosin hän kirjoittaa 17.9.2009:
"However, I should flag up now that although I could twitter endlessly, I’m afraid you won’t be hearing from me very often..........
.............as pen and paper is my priority at the moment"

Eli paljoa ei ole luvassa tweettiä, mutta ihanaa nähdä kirjailijan vahvistavan, että hän kirjoittaa edelleen. Uskomatonta, että viimeisestä Harry Potterista on vasta reilut kaksi vuotta. Se tuntuu ikuisuudelta. Olisi kiinnostavaa lukea Rowlingilta jotain muuta tekstiä jo.

Mutta... http://twitter.com/jk_rowling Twitterissä... varmistettu tili, kannattaa tsekata silloin tällöin.

David Anthony Durham: Acacia: The War with the Mein

David Anthony Durham voitti John W. Campbell -palkinnon parhaana uutena kirjailijana Hugo-palkintojen jaon yhteydessä ja ihan ansiotta hän ei sitä kunniaa saavuttanut. Durham ei ole aivan uusi kirjailijana, mutta Acacia on hänen ensimmäinen julkaistu fantasiakirjansa, ja siten hänen oli mahdollisuus olla yleensäkin ehdokkaana. Toisin kävi aikanaan Patrick Rothfussin, joka ei päässyt esikoisteoksellaan The Name of the Wind ehdokkaaksikaan, koskapa häneltä oli julkaistu novellinpoikanen v. 2002. Tuo novelli ilmeisesti päätyi sittemmin osaksi ensimmäistä kirjaa. Otin tarkoituksella esille Rothfussin, koska jos asettaisin nämä kaksi (hyvin erilaista) kirjailijaa vastakkain uusina kirjailijoina, niin Durham ei siinä vertailussa pärjäisi.

Mutta The Name of the Wind (tuleva suomennos Kirjavalta: Tuulen  nimi) ei ole se kirja, johon Acaciaa tulee lukiessa verrattua. Tarinan puitteet vie ajatukset väkisinkin Tulen ja jään laulu -sarjaan, niin paljon yhtäläisyyksiä niiden välillä on. Ja Acacia ei pärjää siinäkään vertailussa. Jätän yksityiskohdat mainitsematta spoilereiden vuoksi, mutta lyhyesti sanottuna kirja kertoo Acacia-nimisen valtion hajoamisesta Meinin valloitettua sen ja maanpakoon joutuneiden kuningasperheen lasten kohtaloista, kuin myös Acacian itsensä kohtalosta.

Acacia: The War with the Mein on Acacia-trilogian ensimmäinen osa ja se on jaettu kolmeen osioon, jotka kukin kattavat tarinasta tietyn ajallisen vaiheen. Ensimmäinen osio on sivunkääntäjä. Se on ehjää ja sujuvaa kerrontaa ja siinä paljastuu pikkuhiljaa Acacia-valtion historiaa, josta löytyy melkoisen synkkiäkin piirteitä. Nämä historialliset seikat ovat syynä tulevaan sotaan Meinin kanssa ja niitä valotetaan myös Meinin näkökulmasta. Ensimmäinen osio on myös se osioista, joka eniten tuo mieleen Tulen ja jään laulun, mutta toki vain pinnallisesti. Durham ei pärjää Martinille hahmojen kuvauksessa. Hahmot jäävät kohtalaisen pinnallisiksi, eikä tilanne valitettavasti parane toisessa osiossakaan, jonka tarkoitus lienee juuri kuvata hahmojen kasvamista kolmannen osion puitteisiin. Yhden hahmon kehittyminen huikeaksi taistelijaksi tapahtuu kuukaudessa ja melkoisen vähäisellä kuvauksella. Suurin ongelma kirjassa ehkä onkin, että hahmot saavat haluamansa liian helposti ja liian nopeasti. Mikään ei varsinaisesti "kypsytä" heitä lopputulokseen.

Mutta jos henkilöhahmot eivät olekaan Durhamin vahvimpia puolia kirjassa, niin kolmas osio antaa hieman viitteitä siitä, että valtapeli, valtiollinen politiikka, tasa-arvoon pyrkiminen ja oppiminen historian tapahtumista ovat Durhamin ominta aluetta. Martinin tasolle hän ei niissäkään teemoissa pääse, mutta kolmas osio palauttaa joka tapauksessa jälleen uskon kirjaan. Loppua kohti tarina saa muutaman käänteen, jotka parantavat huikeasti laatua. Durham hallitsee cliffhangereiden viljelyn ja tietyt taikuutta käsittelevät kohdat ovat lupaavia.

Jo heti alkupuolella mainitaan salaperäinen Lothan Aklun -kansa, jonka kanssa Acacia tekee kyseenalaista kauppaa. Lothan Aklunit asuvat meren takana The Other Lands -alueella, joka on myös trilogian kakkoskirjan nimi. Tämä antaa toiveita, että sarjan toisessa osassa saamme kokea enemmän Durhamin vahvuuksia kirjailijana, ja kun kirjan loppu antaa toiveita vielä hahmojenkin kehittymisestä mustavalkoisista harmaiksi, niin jatko-osa on melkeinpä pakko lukea.

Michael Moorcock: Elric Melnibonélainen ja Maailmantuskan soturi

Sukseni meni ristiin heti alussa Moorcockin Elric Melnibonélaista lukiessani. Kirja on 70-luvun alusta ja kieli oli vanhahtavaa. Kun Moorcock aloitti tarinan ihanaisella neidolla, joka silmät sädehtien rakkaudesta katsoo sankariaan, niin ensimmäinen ajatus oli: Ei tätä, kiitos! Onneksi naiiviutta kesti vain hetken ja Elricin tarinasta kehittyi kelpo seikkailu, joka vain loppua kohti parani. Vanhahtavasta kielestäkin pääsi yli.

Kirjassa oli paljon asioita, jotka sai hymähtämään: oli mm. kultaisia laivoja, jotka pysyivät veden pinnalla ja olivat voittamattomia. Ennen kuin realistinen fantastikko minussa sai yliotetta, asiaa selitettiin hieman. Yksi ongelma ohi. Mutta missä olivat lohikäärmesaaren lohikäärmeet? Koisimassa koko ajan? Meniköhän minulta jotain ohi, kun minusta lohikäärmeisiin liittyi omituinen lipsahdus lopussa. Joka tapauksessa Elricin seikkailut tuntuivat vasta alkavan, ja kyllä ensimmäinen kirja jätti halun lukea tarinan seuraavankin osan. Petri Hiltusen kuvitus oli mukava lisä kirjassa.

Maailmantuskan soturin jaarittelu meni sitten yli. Moorcockin naishahmot ovat kertakaikkisen aikansa eläneitä. Ylenmääräinen moraalin ja taivaan ja helvetin pohdiskelu meni tekofilosofoinnin puolelle minun mielestäni. Sääli sinänsä, sillä kirjassa oli puolestaan loistaviakin hetkiä, jotka kärsivät näistä jaaritteluosioista. Näen kyllä hyvin, miksi monet lukijat arvostavat Moorcockia, kuin myös tietyiltä osin itsekin. Hän on parhaimmillaan loistava tarinankertoja.

Kokonaisuutena Maailmantuskan soturi oli kuitenkin pettymys. Se aiheutti lukemisen tuskaa. Lisäksi suomennoksessa oli muutamia ikäviä käännösvirheitä. Ei mitään dramaattisia, mutta sekoittivat hetken lukurytmiä.

Kansitaidetta 2

Okei, ja minä kun luulin, että edellisessä Kansitaidetta -kirjoituksessani oli mainittu todella epäonnistuneita kansikuvia. Gollancz linkitti tänään Twitterissä sivustolle, josta löytyy voittajia...

Kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Good Show Sir - Only the worst Sci-fi / Fantasy Book covers.

Kansitaidetta

Maailmantuskan soturia lukiessani, jäin taas kerran pohtimaan miten... hmmm.... vähemmän erinomaista "kansitaidetta" kirjoissa voikaan olla. Kaikki kunnia kansien tekijöille, tarkoitukseni ei ole loukata ketään, ilmaisen vain mielipiteeni. Makuja on monenlaisia, eri mieltä saa olla. Eri aikakausilla on erilaisia trendejä kansikuvituksissa, mutta näyttää siltä, että kauniit naiset, muskelimiehet, ritarit ja miekat ovat pysyviä. En oikeastaan löydä Maailmantuskan soturin kannesta (alla)mitään mikä miellyttäisi minun silmää.

 

Samoja teemoja toistuu mm. seuraavissa kansissa, mutta otamme mukaan nyt myös lohikäärmeen. Dragon Bonesissa on jälleen omituisen lihaksikas heppu (yllä). Kirjan nimi pomppii välillä isoista kirjaimista pieniin ja kokonaisuus tuntuu epätasapainoiselta. Masquesin kannessa olevalla naisella on toppi. Totta kai naiset - riippumatta siitä mistä aikakaudesta on kyse - ovat käyttäneet toppeja. Blood Knightin kansi perinteisyydestään huolimatta ei muuten ole huono, mutta mieleen tulee kuitenkin sekatavarakauppa. Kansi on jollain tavoin ahdas. Samoin kuin Baker's Boyn, joka on kaiken lisäksi mielenkiintoisen kliseinen.

Yllä olevista kansista kaksi ensimmäistä on Patricia Briggsin kirjoja. Jostain syystä hänen kirjoihinsa kustantaja on päättänyt melkeinpä kaikkiin valita genren mauttomimmat kannet. Kuten myös seuraava kansi:

Paljastavassa asussa oleva, joko herkän tai koviksen näköinen naishenkilö. Tatuoinnit ovat kiva lisä. *huoh* Varmasti jotkut tykkää, mutta minuun ei oikein tehoa. Aivan kuin ei olisi haluttukaan panostaa siihen mitä kansi kertoo sisällöstä. Täytyy kyllä myöntää, että en ole Mercedes Thompson -kirjoja lukenut, joten ehkäpä kansi sittenkin kertoo sisällön laadusta...
Hyvin usein kansissa näkyy myös puolikkaita naisen päitä. Muutama esimerkki:
[valitettavasti kuvat ovat kadonneet]

Pidän enemmän maalatuista tai piirretyistä kansista kuin valokuvakansista, vaikka joitain todella hienoja valokuvakansiakin on vastaan tullut. Nämä kaksi yllä eivät kuulu siihen joukkoon. Jälleen kerran tulee mieleen, että on menty siitä missä aita on matalin, eikä yritettykään ilmentää kirjan sisältöä. Vähän aikaa sitten tähän puolikas-pää -kategoriaan liittyi myös rodullinen skandaali. Bloomsbury yritti julkaista Justine Larbalestierin Liar-kirjan kannella, jossa oli vaaleaihoinen tyttö. Ei mitenkään sinänsä erikoista, sillä fantasiakirjojenkaan kansissa ei juurikaan näe tummaihoisia hahmoja. Mutta kun Liarin päähenkilö _on_ tummaihoinen. Kiivaan keskustelun jälkeen, tai itse asiassa aika pian, Bloomsbury vaihtoi kanteen tummaihoisen tytön kuvan. Edelleen jäätiin puolikas-pää -teemaan kuitenkin:

Kun Joe Abercrombien Best Served Coldin amerikkalaiskansi ilmestyi, niin olin pettynyt ensinnäkin kuinka sekavaksi se oli tehty ja toisaalta, kuin modernin näköinen kirjan päähenkilö, Monza, siinä kuvassa oli. Kun sitten The Blade Itselfin pokkariversion uusi kansi tuli näytille, kannessa oli Logen Ninefingers, ja se ei ollutkaan pettymys. Ehkäpä se johtui siitä, että vaikka Logen onkin hieman modernimman näköinen kuin oletin, se vastasi täysin omaa mielikuvaani hänestä. Niin subjektiivista tämä kansien katsominen voi olla. Ensimmäiset kommentit, jotka ulkolaisilta foorumeilta luin Logen kannesta olivat tyrmääviä. Kukaan ei tuntunut pitävän siitä. Olen siis eri mieltä.

 Joitain suomennoksienkin kansia on vaikea katsoa. Ajan pyörä -sarjassa löytyy rimanalituksia:

Cro magnon-Rand ei yksinkertaisesti iske! Ja miten ihmeessä Rand kävelee noilla Keulakuvan jaloillaan? Valitettavasti Thomas Riiminiekan pelkistetty kansitaidekaan ei ole minun makuuni, vaikka jotkut ovat pitäneet siitä kovastikin, mm. itse kirjailija.

 
Mistä minä sitten pidän? Nyt on aika laittaa makuni todella arvioitavaksi :) Meri-teemat ovat kiehtovia. Rakastan venäläisen Ivan Aivazovskyn meriaiheisia maalauksia, joten siinä hengessä Kage Bakerin Or Else My Lady Keeps the Keyn kantta katsoisin vaikka kuinka kauan. 

Scott Lynchin The Lies of Locke Lamora on saanut osakseen muutamia kiehtovia kansikuvia, vaikkakin nimen tekstityyppi hieman arvelluttaa:

Ja ehkäpä viehättävin kansi, jonka tiedän on:

Olen nähnyt joidenkin kirjailijoiden sanovan, että heillä on vähän, jos ollenkaan valtaa siihen millaisia kansia heidän kirjoihinsa tulee. Joskus se on varmasti hyvä asia, mutta joiden mauttomien kansien kohdalla soisi kirjailijalle veto-oikeuden. Heidän kirjojensa imagostahan on kyse. Mutta moninaiset ovat markkinoiden tutkimattomat tiet. Kustantajat väittävät tietävänsä millaiset kannet käy kaupaksi, mikäpä minä olen siihen vastaan sanomaan. En edes valitse lukemiani kirjoja kansien perusteella, vaan aihe ja sisältö ratkaisee.

Lukulistalla 9/2009

Tällä hetkellä kesken on Michael Moorcockin Elric Melnibonélainen, joka alkuperäiskielisenä ilmestyi jo vuonna 1972. Tämän kirjan myötä aloitin tutustumiseni Moorcockiin. Lisäksi lueskelen pikkuhiljaa uusintana Ajan pyörä -sarjaa ennakoiden Jordan/SandersoninThe Gathering Stormin ilmestymistä ja palauttamalla mieleeni mitä sarjassa oikein tapahtuikaan.

Muokattu 17.9.09 //
Lukulistalla lisäksi Michael Moorcockin Maailmantuskan soturi ja Connie Willisin To Say Nothing of the Dog.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Ystäväni suosituksesta tartuin Connie Willisin Tuomiopäivän kirjaan (Doomsday Book) tuntematta kirjailijaa ja hänen teoksiaan ennestään. Aloitin lukemisen lauantai-iltana, harmittelin kun uni alkoi painaa yötä myöten ja piti nukkua eikä voinut lukea kirjaa, ja ensimmäinen ajatus herättyäni aamulla oli, että missä kirja on, jotta voin jatkaa lukemista. Tuomiopäivän kirja on sivunkääntäjä. Jos kirjassa olisi ollut vähemmän kuin reilut 800 sivua, olisin lukenut sen yhteen putkeen. Ei ihme, että kirja on voittanut sekä Hugon että Nebulan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Oxfordiin kahdelle eri aikakaudelle, 2050-luvulle ja 1300-luvulle, joiden välillä tehdään aikamatkoja. Kirjan tulevaisuuden Oxford ei poikkea nykymaailmasta juurikaan muuten kuin kuvapuhelimet ovat käytössä ja älyvaatteet tuntuvat olevan vähintään tulossa. 1300-luvun Oxfordin kuvaus on täsmällistä ja kiehtovaa, uskottavaa. Uskonnollisuus on kirjan yksi teemoista ja mielestäni myös se kuinka eri aikakausilla olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan loppujen lopuksi samanlaisia. Aikakaudet linkittyvät usealla tavalla toisiinsa tarinassa.

Aikamatkustusta käytetään kirjassa historian tutkimukseen ja kuinka ollakaan siinä mennään pieleen kunnianhimon ja epäpätevyyden vuoksi. Tarinan kannalta erinomaista, tieteellisen tutkimuksen kannalta ei ehkä niinkään täysin uskottavaa. Muutamat kirjan hahmot ovat lähinnä parodioita, mutta toisaalta ei ole kovin vaikea uskoa, etteikö moisia henkilöitä ole tosimaailmassakin olemassa. Keskiajan maailman kuvaus toimii paremmin kuin nykymaailman kuvaus ja siinä esiintyvät henkilöt onkin kuvattu syvemmin. Nykymaailman osioista löytyy sen sijaan enemmän huumoria. Tuomiopäivän kellot kumajavat molemmissa osioissa.

Tuomiopäivän kirja on erinomainen kirja ja uskoisin, että se on helppoa luettavaa sellaisillekin, jotka eivät yleensä lue Science fictionia. Ehdottoman suositeltava kirja, ja luulenpa, että jatkan muidenkin Connie Willisin kirjojen parissa jatkossa, vaikkakin harmi, että kirjailijan muita teoksia ei ole suomennettu.

Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo

Heti alkuunsa voin sanoa, etten ole nähnyt Neverwherea tv-sarjana, enkä lukenut myöskään sarjakuvana, joten minulla ei ole visuaalista käsitystä kirjan tapahtumista. Sen sijaan minulla on useaan kertaan Lontoossa käyneenä visuaalinen käsitys Lontoosta. Minun käsitykseeni on vaikuttanut suuresti Peter Pan ja Harry Potter. Hahmotan Lontoon metroasemien verkkona. Lontoo on minulle ollut ensi hetkestä lähtien kaunista rumuutta, hiljaisuutta melun keskellä. Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo -kirjassa koin olevan hieman samanlaisia tunnelmia.

Kirjassa tavallinen uratallaaja Richard tempaistaan Door-nimisen tytön myötä maanalaiseen Lontooseen, maailmaan, josta Richardilla ei aiemmin ollut aavistustakaan. Alapuolisessa Lontoossa asuu ihmisia eri aikakausilta ja paikoilta. He ovat pudonneet maailmaan Yläpuolelta halkeamista, ja takaisinpaluu Yläpuolelle on vaikeaa, joskaan ei mahdotonta. Alapuoliset asukit ovat Yläpuolisessa Lontoossa huomaamattomia, lähes näkymättömiä.

Vaikka kirjassa on juoni, jossa selvitellään murhia pahojen ja hyvien kamppaillessa keskenään, niin eniten tarinassa kiinnittää huomiota maailmankuvaus. Alapuolisen Lontoon pystyy aistimaan ja näkemään sanoista. Ehkä siihen vaikuttaa se, että teksti on muokattu alunperin tv-sarjan käsikirjoituksesta ja se on tarkoitettukin visuaaliseksi, mutta yhtä kaikki, se on onnistunuttta.

Kirjassa on nokkelaa huumoria ja jälleen totesin, että Gaimania ei voi lukea pelkästään suomenkielellä. Kuten Hautausmaan pojankin kohdalla, oli otettava esille myös englanninkielinen versio kirjasta ja tarkistettava miten jotkut sanat ja lauseet oli alkuperäiskielellä ilmaistu. Suomennos ei ollut lainkaan huono, mutta jätti silti kaipaamaan kirjailijan "omia" sanoja.

Jotkut hahmoista, esimerkiksi herrat Group ja Vandemar eivät herättäneet juurikaan kiinnostusta. Hauskoja heppuja, mutta huumori ei saanut heistä irti sen enempää. Kirjan loppuneljännes hieman nytkähti tasoltaan alaspäin, mutta onneksi loppu pelasti kuitenkin sen osuuden ja kirjasta jäi positiivinen jälkimaku.

Hautausmaan pojan (arvostelu) tasolle Neverwhere ei tarinana minusta päässyt, mutta pidin hyvin paljon maanalaisen Lontoon ja metroasemien maailmasta. Gaiman näiden kahden lukemani kirjan perusteella osaa maailmanluonnin todella hyvin.