perjantai 1. huhtikuuta 2016

Emma Newman: Planetfall

Emma Newmanin Planetfall (2015) päätyi lukulistalleni lähinnä Sarin suosituksesta Eating Muffins In An Agitated Manner -blogin hugokelpoisten kirjojen pohdintaviestissä. En ole aiemmin lukenutkaan Newmania, vaikka kirjailijalla on takanaan ainakin yksi fantasia-sarja ja novelleja. Planetfall on science fiction -teos, mutta mitään kovaa scifiä se ei ole, vaan hyvinkin humaanista lähtökohdista kirjoitettu tarina. Liitän kirjan aakkoshaasteen N-kirjaksi.

Tilanteessa, jossa Maa on ylikansoitettu ja saastutettu, Suh-Mi-niminen henkilö saa uskonnollissävytteisen viestin – kutsun kaukaiselta planeetalta, joka tarjoaa mahdollisuuden uuteen elämään. Joukko ihmisiä lähtee hänen mukanaan asuttamaan planeettaa, mukana Suh-Min ystävä Renata Ghali. Tarinaa kerrotaan Renin näkökulmasta reilut kaksikymmentä vuotta planeetalle saapumisen jälkeen, jolloin God’s City -nimiseen kaupunkiin suuren orgaanisen rakennelman lähelle sijoittunut siirtokunta on jo muovautunut rutiineihinsa. Takana on kuitenkin salaisuus, jonka vain kaksi henkilöä tietää ja joka saattaisi hajottaa olemassa olevan yhteisön, jos paljastuisi.

Newman johdattelee tarinaa leppoisasti eteenpäin luoden samalla vihjailevilla ajatuksilla ja lausahduksilla kiristyvää jännitettä. Itse juoni ei ole ihmeellinen. Tarina on ennalta-arvattava monelta osin, enkä varsinaisesti viehättynyt siitä. Maailma, jonka Newman luo, on kuitenkin kiinnostava kaikkinen edistyneine internetversioineen ja elintoimintojen seuraamisineen, samalla kuitenkin yksityisyyden suojaaminen huomioituna. Renin hahmo häiriökäyttäytymisineen on uskottava ja inhimillisen puoleensavetävä. Hahmojen välinen vuorovaikutus toimii kuten pitää, mikä on pitkälti tärkeää, kun kuvataan yhteisöä. Renin persoona toimii myös juonen kuljetuksen välineenä.

Tämä oli toinen viimeaikainen lukemani teos, jossa printtailtiin 3-D printterillä. Vaikka otanta on pieni, olen valmis jo hihkaisemaan, että vuosi 2015 toi printtaamisen scifiin. Toki tulevaisuusajattelu on tulostelua ennenkin kehitellyt, mutta ei ole omalla kohdalla tullut vastaan nimenomaan lähivuosien sf-teoksissa.

Planetfall on enemmän kuin mitä se alussa antaa ymmärtää, tarina kasvaa ja loppupuolella se onkin jo melkoisen synkkää kerrontaa. Pidin kirjasta ja nimesin sen yhdeksi omaksi hugokelpoiseksikin. Näen hyvin miksi se ansaitsisi päästä ehdokkaaksi, mutta silti en ihan myyty teoksen edessä ollut. Olen kuitenkin kiinnostunut seuraavasta Newmanin Planetfall-kirjasta, After Atlas, jonka on määrä ilmestyä marraskuussa.


 Aakkoshaasteen N-kirja

torstai 31. maaliskuuta 2016

Tähtifantasia-ehdokkaat 2016 julkistettu

Helsingin Science Fiction Seura ry:n vuosittainen Tähtifantasia-palkinto parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle on saanut jälleen ehdokaslistan. Viisi ehdolla olevaa teosta perusteluineen ovat:

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa) – ”Surrealistinen tieteisfantasia luotaa olemassaolon peruskysymyksiä sekä humoristisissa että kaihoisissa sävyissä.”
Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) – ”Yllätyksekkäitä juonenkäänteitä ja virkeää maailmankuvausta, monipuolinen seikkailukirja sinnikkäällä sankarittarella.”
Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (Kirjava, suom. Satu Hlinovsky) – ”Hurmaannuttava lukuromaani on tehty loisteliaasta kerronnasta, kiehtovasta juonesta ja inhimillisistä henkilöhahmoista. Rothfussin teossarja antaa eeppisen fantasian lajityypille uuden mittapuun.” (arvostelu)
Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava, suom. Matti Rosvall) – ”Antologistikonkarin iskevimpiin lukeutuva valikoima klassikkonovelleja, välttämätöntä luettavaa kauhun ja fantasian harrastajalle.” (arvostelu)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suom. Jaana Kapari-Jatta) – ”Taidokkaasti kuvitettu, kaikenikäisille suunnattu lyhytnovellien sikermä on täydellinen paketti niin haaveilua kuin kriittisen ajattelun herättämistä varten.”

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Jukka Halme, Aleksi Kuutio, Anne Leinonen sekä Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä. Palkinto jaetaan Finncon-tapahtumassa Tampereella heinäkuun 1.-3. välisenä aikana.

Näistä ehdokkaista olen lukenut kaksi, joiden perään laitoin myös linkin arvosteluuni. Oletin, ettei Rothfussin teos sarjan keskimmäisenä osana voisi olla ehdokkaana, mutta ilmeisesti se valitsijoiden mielestä toimii niin hyvin itsenäisenä osana, että ehdokkuus sille annettiin. Ja onhan kyseessä erinomainen fantasiakirja. En ole lukenut kirjan suomennosta, mutta kyllä se uusintalukusuunnitelmissa on. Wendigon luin viime kuussa ja kokoelma oli onnistunut muutamasta heikommasta novellista huolimatta.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

2015 BSFA-palkintojen voittajat on julkistettu

British Science Fiction Associationin tämän vuotisten BSFA-palkintojen voittajat on julkistettu Manchesterin Easterconissa, Mancuniconissa. Yhdistyksen jäsenet ja Easterconiin osallistujat ovat äänensä antaneet seuraavasti (voittajan tummennettuina):

Paras romaani
  • Dave Hutchinson: Europe at Midnight, Solaris
  • Chris Beckett: Mother of Eden, Corvus
  • Aliette de Bodard: The House of Shattered Wings, Gollancz
  • Ian McDonald: Luna: New Moon, Gollancz (arvostelu)
  • Justina Robson: Glorious Angels, Gollancz

Paras novelli 
  • Aliette de Bodard: “Three Cups of Grief, by Starlight”, Clarkesworld 100
  • Paul Cornell: “The Witches of Lychford”, Tor.com
  • Jeff Noon: “No Rez”, Interzone 260
  • Nnedi Okorafor, “Binti”, Tor.com
  • Gareth L. Powell: “Ride the Blue Horse”, Matter

Tietoteokset
  • Nina Allan: “Time Pieces: Doctor Change or Doctor Die”, Interzone 261
  • Alisa Krasnostein and Alexandra Pierce: Letters to Tiptree, Twelfth Planet Press (arvostelu)
  • Jonathan McCalmont: “What Price Your Critical Agency”, Ruthless Culture.
  • Adam Roberts: Rave and Let Die: The SF and Fantasy of 2014, Steel Quill Books
  • Jeff Vandermeer: “From Annihilation to Acceptance: a writer’s surreal journey”, The Atlantic, January 2015

Paras taidetuotos
  • Jim Burns, Cover of Pelquin’s Comet, Newcon Press
  • Vincent Sammy: “Songbird”, Interzone 257
  • Wayne Haag: “Bus Stop”, Interzone 253
  • Sarah Anne Langton: Cover of Jews Versus Zombies, Jurassic London

Aliette de Bodard niin sanotusti tyhjensi puolet pöydästä. Tarkoituksena on lukea hänen teoksensa, varmaankin jo lähikuukausina, jos se ilmestyy myös Hugo-listalle, kuten hieman epäilen. Hutchinsonin ja Beckettin teoksetkin ovat odottamassa lukulistalla, kunhan suoriudun ensin niitä edeltävistä osista. Okoraforin Bintin olen jo aloittanutkin.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Margaret Atwood: The Heart Goes Last

Margaret Atwoodin The Heart Goes Last (2015) kokoaa alun perin jatkokertomuksena 2012-2013 julkaistut osat editoituna ja täydennettynä. Luin tarinaa alun perin osina: I’m Starved for You (arvostelu), Choke Collar (arvostelu), Erase Me (arvostelu) ja The Heart Goes Last (arvostelu). Viime vuonna julkaistussa kirjassa on lisäksi täysin uusi alku sekä loppu, jota ei jatkokertomuksena julkaistu lainkaan. Alla osin sama kuvaus kirjasta kuin mitä käytin ensimmäisen osan tekstissä.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, jossa yhteiskuntajärjestys on horjunut valtavan työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden vuoksi. On syntynyt levottomuuksia jengiytymisen, rikollisuuden ja huumeiden käytön lisäännyttyä. Vankien määrän kasvattaminen ei ole yhteiskunnan talouden kannalta järkevää, eikä ratkaise suurtyöttömyyttä, joten on kehitetty Consilienceksi nimetty kokeilu, jossa suljetussa kaupunkisysteemissä vapaaehtoiset ihmiset vuorottelevat välillä vankeina (Positron-vankilassa) ja välillä vapaina. He ovat koko ajan työllistettyinä yhteisöä hyödyntävissä tehtävissä, pysyvät poissa rikoksen tieltä, eikä heillä ole huolta ylläpidosta. Elämä tahtoo olla kyllä aika rajattua ja virikkeetöntä, ja musiikki ja elokuvatarjonta sisältää paljon positiivista Doris Dayta. Autossa asunut epätoivoinen pariskunta, Stan ja Charmaine, päättää kuitenkin värväytyä mukaan, sillä onhan ylevää olla pelastamassa ihmiskuntaa täydelliseltä rappiolta ja voittaa olot surkean toimeentulottomuuden. Consilience/Positronista ei tosin ole paluuta, paitsi jos joutuu toisten pelinappuloiksi, jotta järjestelmän mädänneisyys saataisiin, ainakin näennäisesti, ilmi.

The Heart Goes Last alkaa Stanin ja Charmainen taustatarinalla, josta saadaan motivaatio Positroniin liittymiselle. Se ja aiempiin jatkokertomuksen osiin tehdyt muutokset muuttavat tarinan dynamiikkaa kokonaisvaltaisemmaksi, mutta ehkä enemmän myös mustan huumorin suuntaan. Tarinan keskiosat toimivat, ne kuvaavat lähitulevaisuuden epämiellyttävän dystopista maailmaa, jossa eletään jonkinlaisessa retrotilassa. Uusi alkukin toimii, kun kuvioon tuodaan Stanin veli Connor. Alku tosin ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa pariskunnasta, mutta eipä se siitä paljoa voi muutenkaan heikentyä. Loppu lässähtää auttamattomasti.

En tiedä onko tarinan loppu, viimeinen kolmannes, tarkoitus olla hauskan ironista tai jotain, mutta minua ei naurattanut. Päinvastoin jäin ihmettelemään, miten monesti niin terävä kirjailija sortuu näin typerältä tuntuvaan hahmokuvaukseen. Eihän tässä maailmaa parannettu, mutta kirjailijan tekemät ratkaisut ovat varsin arveluttavia ja ylitseampuvia. Charmainen ja Stanin kaltaisia henkilöitä on varmastikin olemassa, en epäile sinänsä heidän uskottavuutta, mutta kun hahmot sijoitetaan näin juonellisesti köyhään tarinaan, se vähäinenkin uskottavuus katoaa. The Heart Goes Last ei ole tarkoitettu miellyttäväksi luettavaksi, näen siinä takana idean, joka olisi saanut kirjailijalta pari vuosikymmentä huomattavasti tiukemman käsittelyn.

Tämä on jo toinen perättäinen uutuus Atwoodilta, johon olen kokonaisuutena olen pettynyt. Pitää oikeasti miettiä, vaivaudunko enää lukemaan syksyllä ilmestyvää fantasiauutuutta, vain pysyttelenkö vanhassa tuotannossa, josta löytyy vielä lukemattomia teoksia. Liitän kirjan mukaan I Spy Challence -haasteen kohtaan 7. Body Part (heart).

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Ian McDonald: Luna: New Moon

Olen lukenut Ian McDonaldilta aiemmin kolme romaania: Kivi-paperi-sakset, The Dervish House, Planesrunner ja pienoisromaanin Vishnu at the Cat Circus, joiden perusteella pidin McDonaldin teoksia jokseenkin vaativina, lukuunottamatta Planesrunneria. Planesrunner on nuortenkirjasarjan aloitus, joka ei minulta hahmoistaan juuri kiitosta saanut, enkä lukenut kahta jatko-osaa. Päätin nyt maaliskuussa vielä paikkailla vuonna 2015 julkaistujen kirjojen vähäistä lukumäärääni Hugo-nimeämisiä silmällä pitäen, joten suositusten perusteella otin McDonaldin Luna: New Moonin luettavaksi. Se osuu sopivasti myös Aakkoshaasteeni M-kirjaksi. Sanon heti kättelyssä, että tämäntyylistä kirjaa en ihan osannut odottaa.

Puolivuosisataa aiemmin Kuu on asutettu ja sinne on sittemmin kehittynyt viiden Dragonin, dynastiamaisen perheyrityksen hallitsema bisneskeskittymä, jonka tuotoksista Maa nauttii – tietysti suuria korvauksia vastaan. Kaikki kuussa perustuu sopimuksiin, avioliittoja myöten. Corta Helio -yritys, jonka rautainen johtaja Adriana Corta perusti viimeisimpänä Dragonina, käy jatkuvaa valtataistelua Mackenzie Metalsia vastaan. Taistelu alkoi jo kauan sitten, kun Adriana kaappasi bisnesidean Mackenzieltä. Nyt suvut ovat kasvaneet ja monikulttuurisista naimakaupoista huolimatta vanhat kaunat ovat tallella, valmiina syttymään liekkeihin.

McDonald kuvasi kirjan ilmestymisen aikoihin tarinaa ”Dallasiksi Kuussa” ja kriitikot ovat viljelleet kuvausta ”Game of Thrones kuussa”. Niinpä tietenkin, kaikkiahan nykyään verrataan GoTiin. McDonaldin kuvaus on joka tapauksessa osuva ja ensimmäiset reilut 100 sivua 550-sivuisesta teoksesta pyörittelin päätäni ja ihmettelin mitä hemmetin brasilialaista telenovellaa se McDonald on ruvennut suoltamaan. Siinä vaiheessa kun ryhdyttiin avaamaan taustaa Adriana Cortan menneisyyden kautta, upposin todella maailmaan.

Luna: New Moon on voimakkaan seksuaalinen. Kuuta asuttaa avoin ja seksuaalisesti vapaa 1,5-miljoonainen yhdyskunta, jossa avioliittokauppoja tehdään sukupuoliriippumattomasti. Yksi jos toinenkin hahmo on bi ja joukosta löytyy myös sukupuolettomia, joille englanniksi kirjoittava kirjailija on kehittänyt myös oman pronominin. Eikä hän ole tyytynyt vain yhteen. Kuu on tappava. Sen asukkaiden happea, vettä ja kaistaa säädetään, hiilellä käydään kauppaa, ja ainoastaan rikkailla ei tunnu olevan huolta hengittämisestä tai mistään muustakaan perustarpeesta. McDonald osaa kuvata kuitenkin Kuun suurimpana vihollisena, mitä kellään siellä asuvista voi olla. Silti lukiessa tulee tunne, että pelottavuudesta huolimatta siellä voisi ainakin hetken vierailla. Kuuhun saapuvat tekevät sopimuksen Lunar Development Corporationin kanssa, kunnes tietyn ajan jälkeen on pakko tehdä lopullinen päätös joko jäädä tai lähteä takaisin Maahan.

Tarinassa keskitytään Cortan perheenjäseniin ja tarjolla on melkoista saippuaoopperaa. Välillä. Kunnes isketään se "GoT-vaihe" päälle. Kirja paranee ehdottomasti loppua kohden ja vaikka monesti teksti revitytti hiuksia esim. lukuisten 3-D printattujen vaatekuvausten kohdalla, niin tarinalla on kumma vetovoima. Tätä en osannut McDonaldilta odottaa - nimittäin näin helposti soljuvaa luettavaa. Tarinassa rakennetaan myös poliittista ja sosiaalista maailmankuvaa, jossa on peruja Maan vanhoista kulttuureista ja uskonnoista. Perinteitä on säilytetty, mutta Kuu alkaa olla itsenäistymisvaiheessa. Tämä luo mielenkiintoista taustaväreilyä yrityssodankäynnin taustalle.

Luna: New Moon on ensimmäinen kirja duologiasta ja syksyllä ilmestyvä Luna: Wolf Moon on pakko ottaa luettavaksi sekin. Kirja(t) on optioitu CBS:n tv-sarjaksikin asti, tosin en löytänyt tietoa onko hanke edennyt viime vuoden syksyn jälkeen. Jos etenee, niin enköhän yritä saada nähdyksi.


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ursula K. Le Guin: Changing Planes

Ursula K. Le Guin on kirjoittanut kirjailijauransa aikana ahkerasti novelleja ja vuonna 2003 julkaistussa kokoelmassa, Changing Planes, niitä on 16, jotka on kirjoitettu vuosien 1998-2002 välillä. Kokoelman jippo liittyy ajatukseen, että lentojen vaihtojen välit voivat olla todella tylsistyttävää aikaa viettää lentokentillä, ihmispaljoudessa, vessajonoissa, ruokajonoissa, kiukuttelevien lasten, ärsyyntyneiden aikuisten, kovien penkkien, huonojen ruokavaihtoehtojen keskellä. Tämän allekirjoitan ehdottomasti. Ensimmäisessä novellissa, Sita Dulip’s Method, kuvataan cincinnatilaisen Sita Dulipin oivallus, kuinka helposti voi vierailla lentojen välillä uusissa paikoissa ja kulttuureissa, joissa ajankulku on erilainen. Voi esim. kolmen tunnin odotuksen sijaan viettää aikaa viikon jossain eksoottisessa ympäristössä ja stressaantumisen sijaan rentoutua. Kaikki tai oikeastaan harvat Le Guinin kuvaamista paikoista kuitenkaan vaikuttaa kovin rentouttavilta. Sen sijaan ne ovat läpikatsaus hyvinkin erikoisiin kulttuureihin, heijastaen osittain myös maapalloltamme löytyviä ilmiöitä.

  • Sita Dulip's Method
  • Porridge on Islac
  • The Silence of the Asonu
  • Feeling at Home with the Hennebet
  • The Ire of the Veksi
  • Seasons of the Ansarac
  • Social Dreaming of the Frin
  • The Royals of Hegn
  • Woeful Tales from Mahigul
  • Great Joy
  • Wake Island
  • The Nna Mmoy Language
  • The Building
  • The Fliers of Gy
  • The Island of the Immortals
  • Confusion on Uñi
Porridge on Islacissa kertoja joutuu vahingossa väärään paikkaan, jossa asuu geneettisesti muokattuja ihmisiä ja tutustuu mm. naiseen joka on 4 % maissia. Sivilisaatio ei ole onnellinen, sillä geenipuhtausvaatimusten myötä epätasa-arvoisuus on kasvanut. Porridge on Islac on mielikuvituksellinen, mutta myös koskettava tarina hulluuden rajoille menneestä geenimuuntelusta. Osan kokoelman novelleista olen lukenut muualta aiemmin, ja yksi niistä The Silence of the Asonu, joka on mukana myös loistavassa The Unreal and the Real: Outer Space, Inner Lands -kokoelmassa (arvostelu). Siinä kuvataan sivilisaatiota, jossa aikuisväestö ei kommunikoi puhumalla. Tämä herättää kiinnostusta, mutta myös epäluuloja ja aiheuttaa ikäviä seuraamuksia. Erinomainen tarina. Feeling at Home with the Hennebet vie kansan pariin, joka näyttää samalta kuin ihmiset, mutta joiden käsitys identiteetistä ja sielusta on huomattavasti monimutkaisempi. Haastava novelli, jota ei ole helppo ymmärtää, mutta se tarkoitus onkin: pistää miettimään. The Ire of the Veksissa selviää miksi Veksi ei ole kovinkaan suosittu matkailupaikka, sen ihmiset ovat nimittäin vihaista ja sotaisaa porukkaa. Ei olisi mukavaa olla veksiläinen lapsi.

Seasons of the Ansaracissa ansaracilaiset muuttovaeltavat etelän kaupungista pohjoisen vuoristoon sykleissä lisääntymään. Vierailijoiden myötä heidän kulttuuriinsa tulee paineita muuttua, mutta samalla tarve kyseenalaistaa onko kaikki muutos hyvästä. Social Dreaming of the Frinissa planen asukkaat näkevät unta kollektiivisesti ja yhdyskunta on sopeutunut jakamaan itsensä unien kautta luonnollisella tavalla. Vierailijoiden myötä uniin tulee osa-alueita, jotka ovat outoja ja pelottavia. Tarina on itsessään todella kiehtova, mutta ajatus unien jakamisesta näin intiimisti naapureiden tai edes perheen kera, on ainakin suomalaisittain vähän puistattavaa. Riippuu tietenkin onko voimakas unennäkijä vai ei. Tarinassa voimakas unennäkijäkin on tosin muuta. The Royals of Hegn, kertoo varsin idyllisen oloisesta Hegnistä, jossa ihmiset ovat pääasiassa aristokraatteja. Niinpä heille kuuluisuusbongailu onkin käänteisesti kuninkaallisiin sukuihin kuulumattomien tavisten elämän seuraamista. Ironinen ja terävä tarina. Woeful Tales from Mahigulissa kertoja ihastelee nykyisin rauhallisen Mahigulin kirjastoa ja käy läpi sieltä löytämiään tarinoita planen historiasta, joka on ollut välillä merkityksettömän verinenkin.

Great Joy on satiirinen tarina The Holiday Plane™ -nimisestä paikasta, jossa on turisteille joulushoppailua ympärivuoden. Tarinassa on terävän napakkaa kuvausta kuinka alkuperäiset asukkaat valjastetaan palvelijoiksi ja loppukin on hyvin tuttu monista turistibisneskuvioista. Wake Islandissa mennään Orichin planelle, jossa on joukko ihmisiä, jotka eivät nuku lainkaan. He ovat geneettisen kokeilun seurauksia, superälykkäiksi tarkoitettuja, mutta jotka osoittautuivat joksikin ihan muuksi. Ahdistava, mutta erinomaisen tärkeä ”hullu tiedemies” -tarinoiden joukossa. The Nna Mmoy Language kertoo yhteisöstä, jonka kieli koostuu tavuista, jotka ovat sanoja, joilla ei ole yksittäistä merkitystä, vaan merkitys riippuu ennen tai jälkeen tulevista tavuista. Kirjoitettu tekstikään ei ole horisontaalista tai vertikaalista vaan säteittäistä. Tarina on tyypillistä leguinmaista antropologista kerrontaa kiehtovasti omaperäisesti rakennetusta kulttuurista. The Building on sekin antropologinen lähestymistapa kahden eri tuhoutumisen partaalla käyneen kulttuurin yhteiselosta.

The Fliers of Gy löytyy myös aiemmin linkittämästäni Outer Space, Inner Lands -kokoelman valikoimasta. Humoristisesta, mutta sisällöltään oivallusta vaativassa tarinassa kerrotaan haastattelun muodossa ihmisrodusta, jossa osalle kehittyy siivet. Osa hyödyntää siipiään, osa ei, mihin tarinan pointti keskittyy. The Island of the Immortals on aika kamala tarina vierailusta saarelle, jonka asukkaiden joukossa sanotaan olevan ikuisesti eläviä ihmisiä. Confusion on Uñi on surrealistinen vierailu planella, jossa todellisuus muuttaa muotoaan.

Changing Planes on kokonaisuutena erittäin toimiva kokoelma, mutta toki siitäkin löytyy tasovaihteluja, kuten useimmista kokoelmista. Osa tarinoista imaisee heti mukaansa, osaa lukee enemmänkin kuin tietoteosta. Aiemmin lukemani The Silence of Asonu ja The Fliers of Gy olivat tälläkin lukukerralla erinomaisia, mutta uusista novelleistakin Porridge on Islac ja Social Dreaming of the Frin kiehtoivat heti. The Royals of Hegn, Great Joy, Wake Island ja The Island of the Immortals olivat kaikki joko satiirisen oivaltavia tai epämiellyttävän surullisia, mitkä molemmat seikat Le Guin saa erittäin onnistuneesti toimimaan. Jälleen kerran mestarilliselta kirjoittajalta kokoelma novelleja, joka kannatti lukea. Liitän tämän kokoelman mukaan aakkoshaasteeseen.


 Aakkoshaasteen L-kirja

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kai Ashante Wilson: The Sorcerer of the Wildeeps

Kai Ashante Wilsonin nimi soitti jonkin verran kelloja ja tein haun blogiini, josko olen sattunut lukemaan hänen kirjoituksiaan aiemmin. En ole, mutta hän on ollut viime vuonna pariin kertaan palkintoehdokkaana The Devil in America -novellillaan, joten siitä muistikuva. Nyt luin kovasti hypetetyn pienoisromaaniksi mainostetun The Sorcerer of the Wildeeps (2015) -teoksen, joka viime kuussa voitti Crawford-palkinnon.

Maahan sidoksissa oleva puolijumala Demane, the Sorcerer, on mukana palkkasoturijoukossa suojelemassa kauppakaravaania, jonka matka suojatulla tiereitillä, läpi taikuudesta tihkuvan Wildeepsin kohti Olorumin kaupunkia, ei olekaan niin suojattu, kuin mitä se aiemmin on ollut. Ryhmän kapteenina on toinen jumalien jälkeläinen, laulaen kommunikoiva mies, jonka hiukset juovat auringonvaloa ja energiaa. Yhdessä Demane ja kapteeni tarvitsevat kaikki jäljellä olevat jumalaiset lahjansa pitääkseen karavaanikulkueen hengissä epäluonnollisen olennon tuhovoimalta.

Miekkaa ja magiaa, fantasiaa ja science fictionia. Tarina on sekä toiminnallinen että hahmokeskeinen. Wilsonin kielenkäyttö on virkistävää. Hän luo sillä karkeaa aitoutta kulkueen mukana kulkeviin karaistuneisiin miehiin. Samalla se on sointuvaa, kaukana karkeudesta. Välillä teksti on vaikeaa, paikoin kovinkin modernihkoa, mutta sen kautta välittyy maailmankuva, joka tarinan takana on varmasti melkoisen monitahoinen, enemmän scifimäinen kuin fantasiamainen.

Tarinassa on paljon tunnelmaa. Olen usein tuskaillut kuinka vaikeaa välillä on tuoda esille tai saada minut älyämään hahmojen välisiä jännitteitä ja tunteita. Wilson iski kertalaakista. Demanen ja kapteeni Isan välillä syntyi linkki ilman suurempia ponnisteluja ja tarina kulkeutui sen myötä koskettavaksi. Demanen takaumat takasivat hahmon monipuolisuuden ja herkkyyden. Hän on enemmän humaani kuin soturi. Lyhyeksi tekstiksi (ekirjana 211 sivua) tarina on ehyt ja täyteläinen ja se nojaa vahvasti kulkueen miesten väliseen vuorovaikutukseen.

En ole miekka ja magia -tarinoiden suurin ystävä, itse asiassa olen lukenut niitä tarkoituksella kohtalaisen vähän, mutta Wilsonin The Sorcerer of the Wildeeps viekoittelee polulle. Iski ärsyttävä halu lukea esim. Fritz Leiberiä lisää, tai edes Cookin ilmestyneet Musta komppania -kirjat, vaikka tällä hetkellä lukusuunnitelmat ovat tiukasti kiinni mahdollisissa Hugo-nimettävissä. Wilsonin teos puljahtaa minun ehdokkaakseni Novella-kategoriaan. On se sen arvoinen.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...