Adrian Tchaikovsky: Walking to Aldebaran

Adrian Tchaikovskyn Walking to Aldebaran on vuonna 2019 julkaistu pienoisromaani, jossa Gary Rendell -niminen astronautti lähetetään kansainvälisen tutkijajoukon mukana Kuiperin vyöhykkeelle tutkimaan tarkemmin sieltä tehtyä outoa löytöä. Tämän artefaktin odotetaan olevan mahdollisesti madonreikä, jonka toisessa päässä on elämiseen kelvollinen planeetta. Päästyään artefaktille ryhmä kohtaa hyökkäyksen. Rendell selviytyy, mutta päätyy harhailemaan omillaan pitkin artefaktin tunneleita. Hän ei ole kuitenkaan yksin.

Kuuntelin Walking to Aldebaranin äänikirjana, jonka luki kirjailija itse. Olin oikeastaan hämmentynyt koko tarinan ajan. Siinä oli paljon kuvausta ja huumoriakin löytyi kohtalaisesti ja viitteitä populaarikulttuuriin muutamia, mutta silti koko sisältö tuntui tyhjältä. G.Rendell ei saanut ulottuvuutta, eikä hänen ympäristössään ollut mitään kiinnekohtaa. Pienoisromaani yllätti siinä mielessä, että odotin Tchaikovskylta jotain kehittyvää hahmokeskeistä, mutta sitä samaa omaäänistä tarinankerrontaa ei löytynytkään. Meneekö se sitten kirjailijan monipuolisuuden piikkiin, en tiedä. Tarinaa kerrotaan kahdessa aikajanassa, nykyisyydessä ja menneessä, jossa kuvataan mm. ryhmän muita henkilöitä.

Jos kirjaa vertaa esim. Andy Weirin Yksin Marsissa teokseen, jossa niin ikään on yksinäinen kertoja ja vieraat olosuhteet, joihin päähahmon selviytymisyritystä kuvataan huumorilla, Walking to Aldebaran jää auttamatta varjoon. Lukijan kutsuminen Totoksi (”We’re not in Kansas anymore”) on kuitenkin hauska yksityiskohta. Yksi laimeaksi kokemukseksi jäänyt kirja ei kuitenkaan lannista minua, vaan meinaan lukea jatkossakin kirjailijan teoksia. Juuri nyt pidän ehkä tauon ja uppoan jonkun toisen vuosia väliin jääneen kirjailijan tuotoksiin.