Arthur C. Clarken Childhood’s End julkaistiin vuonna 1953 ja suomeksikin jo 44 vuotta sitten nimellä Lapsuuden loppu. Kirja on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran 70-luvulla ja uudelleen 2013. Kirja herätti monenmoisia ajatuksia ja jopa nyt palatessani blogikirjoitukseeni siitä, muistan omanlaisen tuohtumuksen ja myös kunnioituksen minkä se aiheutti. Katsoin kirjan pohjalta tehdyn kolmeosaisen tv-sarjan viime vuonna ja nyt minisarjaa esitetään myös Kuutosella sunnuntaisin. Kaksi jaksoa on jo nähty ja kolmas esitetään ensi sunnuntaina. Liitän sarjan mukaan Paperilta ruutuun -lukuhaasteeseen.
Kirjan tarina kertoo avaruuden muukalaisista, jotka saapuvat Maahan rauhanomaisissa merkeissä, ohjaten ihmiskuntaa kohta parempaa maailmaa, utopiaa. Jotkut ihmiset vastustavat muukalaisten läsnäoloa, sillä heidän vaikutuksensa alkaa näkyä lapsissa uusina ominaisuuksina, mm. telekinesiana ja he eristäytyvät perheistään, eivätkä vanhemmat voi vaikuttaa siihen. Muukalaiset eivät näyttäydy ihmisille moneen kymmeneen vuoteen, mutta kun näyttäytyminen tapahtuu paljastuu myös todellinen päämäärä mihin ihmisten lajin on edettävä.
Tv-sarjaa on muutettu monilta osin ja melko paljonkin, vaikka ydintapahtumat etenevät kutakuinkin kirjan malliin. Ensimmäinen suuri muutos on muukalaisten kontaktihenkilö Rikki Stormgren, joka kirjassa on YK:n pääsihteeri. Tv-sarja on tehnyt hänestä maanviljelijän, jolla on taustarinanaan menetetty vaimo. Stormgrenistä yritetään tehdä kiinnostavaa hahmoa, jonka kanssa muukalaiset, tai lähinnä Karellen, olisivat inhimillisempiä, mutta mielestäni taustatarinalla pitkitetään minisarjaa ihan turhaan ja kaiken lisäksi hahmo on uskomattoman tylsä yrityksistä huolimatta.
Muut hahmot ovatkin sitten kiinnostavampia, ja vaikka heidän taustatarinaansa on yksityiskohdiltaan muutettu tai sulautettu keskenään, kuten astrofyysikko Milo Rodricksin (kirjassa Jan), niin heidän osuutensa toimii. Minisarjassa on myös uusi hahmo, uskovainen Peretta Jones, jota en kirjasta muista (mikä ei ole uutta), mutta tavallaan hän menee hyvin vastahahmoihin ja teemaan ylivaltiaiden ja jonkin ylimaallisen voiman läsnäolosta, joka ei kuitenkaan ole ihan sitä mitä ihmiskunta on asiasta aiemmin ajatellut. Charles Dancen valinta Karelleniksi osuu nappiin. Vaikka tv-sarja epäonnistuu monessa kohtaa, niin Karellenin ilmestys on yhtä vaikuttava tv:n ruudussa kuin se oli kirjassakin mielikuvan luomana. Yhä edelleen se saa minut läpsäyttämään kädet yhteen ja hykertelemään neroudessaan.
Lapsuuden loppu on tv-sarjana ihan katsottava, mutta monin paikoin myös puuduttava. Se ei yllä jännitteeltään kirjan tasolle, mutta ei ole myöskään täysi floppi. Käsikirjoitukseen on mahdutettu muutamia hauskoja yksityiskohtia, jotka pelastavat tilannetta ja liittyvät pitkälti myös Karelleniin. Lasten ”ylösnousemus” ja Jenniferin osuus on aika kornia, kliseistä ja tehotonta, mutta varsinainen loppu Karellenin osalta toimii. Tv-sarja on sävyltään pääosin surullinen, joten siinä se ainakin saavuttaa sen tunnelman minkä koin kirjassakin olevan. Ehkä minisarja toimii paremmin, jos ei ole lukenut kirjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!