Margaret Atwood: I'm Starved for You

Uutta MaddAddamia odottaville faneilleen Margaret Atwood tarjoaa luettavaksi noin pienoisromaanimittaisista teoksista koostuvaa Positron-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on nimeltään I’m Starved for You. Hankin ekirjan elokuun alussa parin euron hinnalla Amazonista, mutta nyttemmin hinta on kaksinkertaistunut ja kansikuvakin vaihtunut.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, jossa yhteiskuntajärjestys on horjunut valtavan työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden vuoksi. On syntynyt levottomuuksia jengiytymisen, rikollisuuden ja huumeiden käytön lisäännyttyä. Vankien määrän kasvattaminen ei ole yhteiskunnan talouden kannalta järkevää, eikä ratkaise suurtyöttömyyttä, joten on kehitetty Consilienceksi nimetty kokeilu, jossa suljetussa kaupunkisysteemissä vapaaehtoiset ihmiset vuorottelevat vankien kanssa välillä vankeina (Positron-vankilassa) ja välillä vapaina. He ovat koko ajan työllistettyinä yhteisöä hyödyntävissä tehtävissä, eikä heillä ole huolta ylläpidosta. Vankilavuorolaisen asuntoa asuttaa vapaavuorolainen, jolloin asuinmenotkin puolittuvat. Vankeja pyritään näin sopeuttamaan työhön ja normaalielämään. Vaan se elämä tahtoo olla kyllä aika rajattua ja virikkeetöntä ja musiikki ja elokuvatarjonta sisältää paljon positiivista Doris Dayta. Pariskunta Stan ja Charmaine päättävät kuitenkin värväytyä mukaan, sillä onhan ylevää olla pelastamassa ihmiskuntaa täydelliseltä rappiolta ja voittaa olot surkean toimeentulottomuuden. Consilience/Positronista ei tosin ole paluuta.

Lähtöasetelma tarinan kokeilulle on sellainen, että itse en uskoisi sen toimivan, mutta Amerikan ihmemaassa kaikki on mahdollista (kun tarkoitus pyhittää keinot) ja siihen Atwood nojaa, kuten Orjattaresi-kirjassakin (arvostelu), jossa on myös dystopisessa maailmassa sijaitseva suljettu ja kontrolloitu yhteisö. Samantyyppinen kehitelmä on myös Oryx ja Craken (arvostelu) eliittiyhteisökin. I’m Starved for You keskittyy kuitenkin voimakkaasti ihmisen seksuaaliseen puoleen ankeassa ja tasapäistävässä ympäristössä, jolla on tukahduttava vaikutus. Tarina kertoo mielikuvituksesta ja sen vääristymisestä.

Atwood luo jälleen kerran varsin ahdistavan kuvan millaiseen tilanteeseen ihmiskuntamme voisi ajautua. Maailmanluonti jopa näin lyhyessä tarinassa onnistuu. Aineksia on otettu niin paljon todellisista nykyajan ongelmista ja kipupisteistä, että tarina tuntuu tarpeeksi uskottavalta. Atwood on moneen otteeseen kuvannut maailmaa ja ihmisiä epämiellyttävyyden tasolla ja I’m Starved for You liittyy tähän joukkoon. Kertomus sisältää kohtauksen, jonka jälkeen pahoinvoivana ajattelin, oliko ihan pakko kirjoittaa moista. Kaipa kirjailijan oli.

I’m Starved for You on kaikkea muuta kuin hauska tarina. Siitä puuttuu jopa Atwoodin pistävä huumori. Silti se on otteessaan pitävää luettavaa ja loppuu totaalisen kesken. Onneksi eilen julkaistiin jatko-osa Choke Collar, jonka lukemisen aloitin saman tein. Kolmas osakin eli Moppet Shop (muoks: osan nimi on vaihtunut Erase Me:ksi) on jo tiedossa, mutta muuten ei ole tietoa siitä kuinka monta osaa Atwood aikoo kirjoittaa sarjaan. I’m Starved for You ei ole Atwoodia parhaimmillaan, mutta silti sen verran terävää tekstiä, että ainakin kirjailijan genrekirjoista pitäneille tätä on helppo suositella.

Ian Tregillis: The Coldest War

Ian Tregillisin esikoiskirja ja The Milkweed Triptych -sarjan ensimmäinen kirja Bitter Seeds (arvostelu) osoittautui vangitsevaksi lukukokemukseksi, samoin kuin "esiosa", What Doctor Gottlieb Saw -novelli. Meni pari vuotta ennen kuin kakkososa The Coldest War julkaistiin, mikä ei johtunut siitä, etteikö kirja olisi ollut valmis, vaan koska kirjailijalla oli ongelmia kustannustoimittajansa kanssa. Sarjan kolmas osakin Necessary Evil on ollut valmis jo pari vuotta ja se julkaistaan toivottavasti ilman sen enempiä viiveitä ensi vuoden huhtikuussa.

Liitän The Coldest Warin mukaan science fiction -haasteeseen kategoriaan 9. eli vaihtoehtohistoria, siitä huolimatta, ettei kirjaa voi pitää yksiselitteisesti science fictionina, sillä se sisältää yliluonnollisia fantasiaelementtejä. Kirjan sisältämän teknistieteellisen puolen vuoksi kelpuutan sen toistaiseksi kuitenkin mukaan. Jos loppuvuoden aikana luen jonkun selkeästi sf-vaihtoehtohistoriakirjan, korvaan sillä tämän valinnan.

Reilut 20 vuotta Bitter Seedsin tapahtumien jälkeen, keväällä 1963, vallitsee kylmä sota Neuvostoliiton ja Britannin välillä ja tohtori von Westarpin luomat Götterelektrongruppen superihmiset päätyvät Englantiin ja omille tahoilleen sodan haavoja parantelemaan siirtyneet Raybould Marsh ja Will Beauclerk joutuvat jälleen palaamaan uudelleen perustetun salaisen Milkweed-organisaation palvelukseen. Paljastuu, että jokin tai joku tappaa brittien aiemmin sodassa apuna käyttämää vähäistä velhokaartia. Hallitus on kuitenkin jo varautunut tulevaisuutta varten korvaamalla heitä. Tai Milkweed ainakin kuvittelee varautuneensa tulevaisuuteen, mutta Gretelillä on edelleen omat suunnitelmansa ja hän tanssittaa kaikkia pillinsä mukaan tahtoivat nämä sitä tai ei. Marsh ja Will yrittävät selvitä perheidensä ongelmien, Gretelin juonittelujen ja Eidolon-henkien yltyvän voiman puserruksessa, kun heille alkaa pikkuhiljaa selvitä mitä on tapahtumassa ja mitä se heiltä vielä vaatii.

Jos Bitter Seeds teki vaikutuksen, niin The Coldest War ei jää siitä paljoa jälkeen. Synkkätunnelmainen tarina on ajoittain rankan säälimätön hahmoilleen. Tregillis ei anna juuri hymyilemisen aihetta, Amerikassakin kärsitään lamasta ja presidenttinä on Nixon. Venäjällä vankina olleiden übermenschien kohtelut kertovat karua kieltä hyväksikäytöstä ála von Westarp, ilman todellista ihmisarvoa, eivätkä Götterelektrongruppen porukka tässä kirjassa tunnu enää niin ylimaallisilta kuin edellisessä osassa. Bitter Seedsissa jäin kaipaamaan henkilöhahmoille lisää tunneskaalaa ja vaikka Gretelin veli Klaus, joka yhä on yksi näkökulmahahmoista, ei edelleenkään ole tunnemaailmaltaan kaikkein värikkäimpiä hahmoja, paljastaa hän itsestään silti omalla tavallaan paljon. Kirjailijan ansioksi on ehdottomasti luettava, että hänen hahmonsa eivät ole yksiselitteisesti mitään tiettyä tyyppiä. Pahimmistakin hahmoista löytyy itsekästä epätoivoa, joka jopa herättää myötätuntoa, kun tietää heidän taustansa. Ja Gretel… parempi kun en sano mitään Gretelistä, puren vain hampaitani yhteen. Lukekaa itse millaiseen saavutukseen kirjailija pääsee tämän hahmon kanssa.

Tregillisin teksti on ykkösosan lailla myös sarjan kakkososassa tasaisen koukuttavaa, ilman liikoja suvantovaiheita, vaikkakin alussa käydään läpi kunkin osapuolen tilannetta, ennen kuin tapahtumat todenteolla käynnistyvät. En kokenut päivittämistä kuitenkaan liian hidastempoisena, sillä tarina on hypännyt ajassa vuosikymmeniä edelliseen kirjaan nähden ja oli tarpeellista saada tietää missä mennään. Tarina etenee koko ajan ja loppua kohden tunnelma tiivistyy entisestään. Tregillis jopa yllättää. Loppu on suorastaan erinomainen. En osaa edes arvata miten tämä tarina saa päätöksensä ja siksipä viimeisen kirjan odottamisesta tuleekin jännittävän tuskaisaa.  

The Coldest War on pienoisesta toistuvuudestaan huolimatta yksi vuoden mielenkiintoisimmista lukemistani teoksista. Hieno näyte Tregillisiltä jälleen kerran tarinankertojan lahjasta. Tämä kirjailija on ehdottomasti seuraamisen arvoinen. Oli kiva bongata kirjailijan viitteet omaan kotikaupunkiinsa upotettuna fiktion sekaan. Kirjan kannesta sen verran vielä, että tyyliä muutettiin ensimmäisen kirjan jälkeen. Pidin John Jude Palencarin taiteilemasta Bitter Seedsin kannesta paljon! Se on mustan humoristinen ja erilainen. Jotain mitä ei juuri nähdä massakansituotannossa. Kakkoskirjankin kansi oli jo valmiina, mutta sitä ei siis käytetty, kun mentiin nykyiseen yllä nähtävään tyyliin. Vieressä kuitenkin se piirros, jonka olisi alun perin pitänyt olla kannessa. Nyt sitä käytetään toisaalla.

Science fiction -haaste

Post-it tunnustus

Nafisan Yöpöydän kirjat -blogista antoi Taikakirjaimille tunnustuksen, josta olen otettu, kiitos! Yöpöydän kirjat ansaitsee tunnustuksen takaisinpäinkin. On aina mukavaa kuulla, että lukemistani kirjoista löytyy sopivia lukuvinkkejä muillekin. Nafisanin muut tunnustuksen saaneet blogit kuuluvat myös seuraamieni joukkoon, kaikille olisin voinut laittaa tunnustuksen eteenpäin. Tällä kertaa pistän tunnustuksia eteenpäin kuitenkin blogeille, joihin olen tutustunut pääosin tänä vuonna ja todennut mielenkiintoisiksi seurattaviksi. Hyviä kirja-arvioita sekä muita virkistäviä ja avartavia ajatuksia ja juttuja.

Kirjakko ruispellossa

Kujerruksia

Morren maailma

Eniten minua kiinnostaa tie

Puolisilmä


TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuoren tänä vuonna ilmestynyt Näkijän tytär on saanut esikoiskirjaksi kiitettävästi huomiota ja blogiarvostelujakin on ilmestynyt kohtalainen määrä. Kustantajan määritelmän mukaan kirja on historiallinen romaani, joten moni varmaan ihmettelee miksi arvioin sen fantasiaan ja science fictioniin keskittyvässä blogissa. Jo tarjotun genremääritelmän lisäksi koen, että Näkijän tytär on myös maagista realismia ja sellaisenaan se astuu hyvinkin spefi-blogin rajojen sisälle. Kirja muistuttaa genresisällöltään vuonna 2011 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana ollutta walesilaisen esikoiskirjailijan Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa (arvostelu) -teosta ja kulkee myös hyvin erilaisiin ajallisiin ja kulttuurisiin ympäristöihin sijoittuvien Sean Stewartin kirjojen maagisen realismin jalanjäljissä. Stewartin Matkijalintu on niin ikään ollut Tähtifantasia-ehdokkaana. Pekka Halosen vuonna 2008 ilmestyneessä paleofiktiivisessa Peuraheimossa (arvostelu) kuvataan samantyylistä vanhaa uskontoa ja shamanismiperinnettä vielä varhaisemmassa Suomen historian vaiheessa. Halosen teos kuitenkin siirtyy loppua kohden selkeästi fantasiaksi kun taas Vuoren Näkijän tytär ei. Tämän vuoden Hugo-palkintoehdokkaana olevassa lähimenneisyyteen sijoittuvassa Jo Waltonin Among Others -kirjassa (arvostelu) liikutaan mystisyyden rajamailla ehkäpä vielä keveämmin kuin Näkijän tyttäressä. Spefi-silmälasien läpi katsottuna Näkijän tytär sisältää sen verran paljon maagisen realismin elementtejä, että sen voi huoletta arvioida myös Taikakirjaimissa, mikä ei suinkaan ollut ajatuksena kun kirjan kesäkuun lopulla luin. Kirja kuitenkin pääsi yllättämään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvulle Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen. Teinperin kartanon isännän Ulf Starkin tytär raiskataan ja sen seurauksena syntyy punahiuksinen äpärätytär Eira, joka kasvaa lapsuutensa isoisänsä suojeluksessa kasvinveljensä Rikhardin kanssa. Eirassa ilmenee jo varhain näkijän piirteitä vanhasta Ilvesten tietäjäsuvusta, mikä herättää levottomuutta ajankohtana jolloin vanha pakanauskonto joutuu vastatusten uuden leviävän kristinuskon kanssa. Parantajan lahjat omaava Eira joutuu tunteineen myös kahden miehen väliin, eikä sydämen ja järjen valinta ole helppo ulkopuolisten juonittelujen keskellä.

Näkijän tyttären yhteydessä on väläytelty vertailukohtana Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren nimiä ja jotkut ovat saaneet mielleyhtymiä Diana Galbaldonin Matkantekijä-sarjaankin. Minulla ei ole juurikaan kokemusta näiden kirjailijoiden teoksista. Arastelin aluksi kirjan hankintaa sen sisältämän romanttisen kuvion vuoksi, sillä romantiikan ei tarvitse astua kuin askeleen imelyyden tai ylikorostuksen puolelle, niin saan allergiaoireita sen verran paljon, että lukeminen muuttuu vastahakoiseksi puurtamiseksi. Vuori pitää Näkijän tyttäressä langat kuitenkin kypsästi käsissään sortumatta esimerkiksi teinifantasioihin, vaikka kuumia tuntemuksia kirjassa muutamaan otteeseen tarjoillaankin. Romantiikka ja seksi limittyvät toisiinsa onnistuneella suhteella ja sopivan rehevästi, vaikka olisin kaivannut vielä enemmän rosoisuutta, jotta juonikuvio ei olisi ollut ihan niin "naisille suunnatun" oloinen.

Ihmissuhteiden yleiskuvaus on onnistunutta ja hahmoihin on saatu kohtuullisesti harmaan eri sävyjä. Hahmot tuntuvat uskottavilta hyvine ja huonoine puolineen, uskoen tekojensa ja ajatustensa oikeutukseen. En voi sanoa pitäneeni kenestäkään muusta erityisesti kuin Talvikki-rouvasta, mutta mieltymysten määrä ei sinänsä vaikuttanut lukukokemukseen. Pidin selkeästi hahmoja enemmän historiallisesta maailmasta. Vuori kylvää runsaasti vanhaa sanastoa, mistä näkee, että paljon taustatyötä on tehty ja ajankuvaan perehdytty tapahtumien lisäksi myös esineistön ja tapojen osalta. Yksityiskohtien runsaus saa välillä hengästymään, varsinkin kun tarina etenee nopeasti ja kerronta sujuvasti, mutta yksityiskohdat ovat kuitenkin tarinan mauste, joka tekee siitä täyteläisen ja vivahteikkaan. Samalla tavalla pidin Ulla Viertolan Rautasynnyn (arvostelu) maailmanluonnista ja yksityiskohdista, mutta siinä missä Viertolan ihmishahmot lopsahtavat, Vuoren hahmot jaksavat kantaa.

Päähahmoon liittyvää perimää, parantajan ja näkijän kykyä ei pyritä järkeistämään, se on olemassa vielä kyseenalaistamattomana voimana, joskaan ei enää niin hyväksyttynä. Olisin voinut lukea vielä voimakkaammin maagiseen puoleen keskittyvää kirjaa, mutta toisaalta päähahmon hiljainen tasapainottelu kahden maailman välillä on hienovarainen ratkaisu, vaikka jäi hieman kutisemaan fantastikon nahan alle. Näkijän tytär on erinomainen lukukokemus spefilukijallekin, joka voi halutessaan miettiä Tulen ja jään laulu -sarjan vaikutteita teokseen. Olen iloinen, että kirjan saa hankittua myös ekirjana, ettei tarvitse kirjaa sulkiessa joka kerta katsoa valitettavan epäonnistunutta kansikuvaa.

J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti ja Satujen valtakunta

Käyn läpi J.R.R. Tolkienin kaksi suomennettua kokoelmaa yhtä aikaa, sillä niiden sisällöt ovat osin yhteneviä. Puu ja lehden (Tree and Leaf, 1964) käännös ilmestyi vuonna 2002. Se sisältää Christopher Tolkienin esipuheen, Tolkienin esseen Saduista, Niukun lehti -tarinan ja Mythopoeia-runon. Satujen valtakunta (2010) on käännösversio kirjan uudemmasta englanninkielisestä versiosta, johon on lisätty Roverandom-pienoisromaani. Kirjasta on kuitenkin jätetty pois Tom Bombadilin seikkailut -runokokoelma, joka ilmestyy nyt syyskuussa ihan omana itsellisenä teoksena. Satujen valtakunta sisältää Roverandomin lisäksi Maamies ja lohikäärme, Seppä ja Satumaa ja Niukun lehti -tarinat sekä Saduista-esseen. Näistä kolme olen arvioinut jo erillisinä teoksina, ne voi lukea yllä olevien linkkien kautta. Kirjassa on myös Alan Leen tekemää kuvitusta liittyen tarinoihin.

Tolkien ei pitänyt allegorioista, mutta Niukun lehteä ei voi lukea vetämättä siitä yhteyttä kirjailijan omaan elämään. Tarina kertoo taiteilijasta, joka lähes pakkomielteisesti haluaisi keskittyä maalaukseensa, elämäntyöhönsä, saadakseen sen valmiiksi ennen kuin hänen täytyy lähteä matkalle, jolta ei ole paluuta. Niukku on kuitenkin hyväsydäminen ja keskeyttää työnsä auttaakseen toisia, tosin ei ilman harmitteluja. Niukku on selvästikin Tolkien itse ja maalaus kirjailijan elämäntyö, Keski-Maan fantasiamaailma, joka yksityiskohdissaan laajeni ja muuttui kunnianhimoisemmaksi, mutta myös tuskaisemmaksi vuosien myötä. Niukun kirjoittamisen aikaan, Tolkienille alkoi jo valjeta, mitä Taru Sormusten Herrasta tulisi häneltä vaatimaan. Pidin tarinan alkupuolesta ja ajatuksesta fantasiamaailmasta todellisuuden jatkumona, mutta tarinan päätös ei ollut ihan mieleeni, sillä koin siinä liikaa uskonnollisia sävyjä luomisesta.

Tolkien hengellinen vakaumus näkyy mielestäni myös Mythopoeia-runossa, joka on vastine eräälle herralle, joka joka kutsui satujen kertomista 'hopean läpi henkäistyiksi valheiksi'. Christopher Tolkien paljastaa esipuheessa kyseisen herran olleen C.S. Lewis. Mythopoeia ei vaikuta kovinkaan onnistuneelta runolta. Siinä on hieman todistelun makua ja ylitunteellisuutta tavalla, joka enemmän häiritsee kuin kiehtoo.

Saduista-essee on osin populaarinen, osin akateeminen katsaus satuihin, niiden luomiseen ja tarkoitukseen. Tolkienin ajatus lasten kohtelemisesta tasa-arvoisina lukijoina ja kuuntelijoina aikuisten kanssa on kannatettava. Lapsille pitää tarjota haastavia ja pelottaviakin satuja, ei siloteltuja tai holhoavia tekeleitä:

"Lasten on tarkoitus kasvaa, ei muuttua peterpaneiksi"

"Heille voi kuitenkin olla hyväksi lukea joitain tekstejä, erityisesti satuja, jotka ovat pikemminkin heidän ymmärryksensä yläpuolella kuin alapuolella. Kuten vaatteissa, lasten kirjoissakin tulisi olla kasvun varaa, ja heidän kirjojensa tulisi joka tapauksessa rohkaista sitä."

Sen sijaan minun on vaikea hyväksyä tuolla samalla ajatusmaailmalla käsitystä, että sadun pitäisi tarjota helpotukseksi onnellinen loppu. Tai ehkä sadun, mutta ei fantasian. Sadun ja fantasian määritelmäerot Tolkienin näkökulmasta jäävätkin minulle hieman epäselviksi, sillä hänen ajatusmaailmansa nykykirjallisuuden näkökulmasta on hieman vanhentunut (määritelmä ei tosin ole yksiselitteinen muutenkaan). Luento, johon essee perustuu on kirjoitettu 1930-luvun lopulla. Tolkien ilmaisee myös, ettei satuja tulisi pitää vain lapsille tarkoitettuna. Sama koskee fantasiaa. Fantasiakirjallisuuden lukeminen ei ole pakoa arkimaailman velvollisuuksista sen enempää kuin muunkaan kirjallisuuden.

Puu ja lehti taitaa olla aikaa sitten loppuunmyyty, mutta Satujen valtakuntaa on yhä saatavilla. Ihastuin valtavasti jälkimmäisessä oleviin Alan Leen kuvituksiin. Pidän Pauline Baynesin tuotoksistakin, mutta Leen tyyli kolahtaa kovaa. Kuvia olisi voinut katsella enemmänkin.

J.R.R. Tolkien: Herra Bliss

Herra Bliss aiheutti pienen etsintäurakan kirjaston lastenkirjaosastolla, sillä tietokannan mukaan kirjan piti olla paikalla, mutta sitä ei löytynyt mistään. Niinpä sitä sitten pengottiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes kirjapahanen suostui paljastamaan itsensä (oli siellä missä pitikin, ähäkutti sekin sokeat). Kyseessä on jälleen kerran tarina, jonka J.R.R. Tolkien on sepittänyt ja kuvittanut omille lapsilleen jo 1920-30-luvuilla. Painettuna kirjana se ilmestyi postuumisti 1982 (suom. 1983). Wikipediasta löytyy tarkempi julkaisuhistoria ja juoniselostus.

Herra Bliss päättää ostaa auton, mutta ei ilmeisestikään ole kovin hyvä kuski, sillä matkalla ystäviensä luo vierailulle, hän joutuu useampaan onnettomuuteen ja se koituu hänelle melkoisen kalliiksi. Auto tuottaa loppujen lopuksi iloakin, mutta sitä ennen hän tapaa muun muassa kolme karhua ja se on aika jännä juttu.

Herra Bliss koostuu Tolkienin käsin kirjoittamista teksteistä ja piirroksista, jotka on painettu alkuperäisessä muodossa joka toiselle sivulle. Viereisellä sivulla on suomennettu teksti ladottuna. Tarina on yksinkertainen, mutta piirrokset tekevät siitä hauskan. Hihittelin muutaman kerran, varsinkin alla olevassa kohdassa, jonka yhteydessä Wikipediaankin on kirjoitettu: Näyte Tolkienin kuvitus- ja tekstaustyylistä. Vasemmassa laidassa kuvittaja kapinoi: "Autokin on siellä (samaten ponit ja aasi), mutta en jaksa piirtää niitä."

Herra Bliss tuo mieleen Bilbo Reppulin, ehkä sen vuoksi, että herra Blissin kodin eteiskuva muistuttaa lähestymistyyliltään Hobitti-kirjan kuvaa Bilbon kotikolosta, vaikka onkin perinteistä ihmisten arkkitehtuuria. Blissin koti on suunniteltu sen mukaisesti, että hän käyttää korkeita hattuja ja hänellä on pitkä rivi naulakoita korkeassa eteisessä niitä varten. Tolkien leikkii tarinassa jälleen kerran sanoilla ja voin vain kuvitella miten lapset ovat innoissaan oivaltaneet asioita sen mukaan mitä isä on heille tarinaa kertonut ja kuinka hauskaa on ollut katsoa kertomukseen liittyviä kuvia.

Herra Bliss on pienimuotoinen tarina, mutta hilpeä sellainen ja aikuisellekin varsin lukukelpoinen.